Kodin, uskonnon ja isänmaan kolmiyhteydessä uskonnon asema rapautuu

Suomen kulttuurirahasto ja Ajatuspaja e2 julkaisivat laajaan aineistoon perustuvan selvityksen suomalaisten identiteetistä nimellä Sittenkin samanlaisia? Haastatteluaineistoon perustuvassa tutkimuksessa on monta näkökulmaa. Kiinnostava näkökulma voisi olla – sitä ei sellaisenaan raportissa ole - kuinka suomalaiset sisäistävät jo vanhakantaiseksi koetun fraasin – koti, uskonto ja isänmaa. Tällä ajatusmallillahan on aikanaan suomalaisia sekä kannustettu ponnisteluihin kotimaan hyväksi että jaettu väestöä vanhoillisiin ja edistysmielisiin.

1900-luvun sotien aikana koettiin taisteltavan – ja sitä korostettiinkin – kodin, isänmaan ja uskonnon – siis itsenäisyyden ja elämäntavan – puolesta. 1960- ja 1970-lukujen radikalismi haastoi isien arvomaailman ja toi tilalle mm. kansainvälisyyden ja luokkakantaisuuden. Luokkakantaisuus nostettiinkin äärivasemmiston piirissä joskus jopa uskonnon sijalle. Minunkin tuttavissani oli henkilöitä, jotka vaihtoivat lapsuuden tiukan uskonnollisuuden taistolaisen ehdottomuuden pakkopaitaan.

Sittenkin samanlaisia? -raportti paljastaa suomalaisten suhtautumis- ja ajatteluvasta tällä hetkellä lukuisia kiinnostavia seikkoja. Kiinnostavaa on, että hyvin monet perusarvot ovat edelleen erittäin vahvoja. Kuten raportissa todetaan, tätä seikkaa ei välttämättä havaitse nykyisessä mediakohussa, joka korostaa enemmänkin erimielisyyttä ja vastakkainasetteluja. Somemaailma tosin nostaa pintaan mielipiteitä ja näkemyksiä, joiden mukaan muut kuin asianomainen kirjoittaja ovat typeriä ja täysin tietämättömiä tosiasioista. Tyylilaji kertoneekin enemmän kommentoijan mielenlaadusta kuin arvomaailmasta.

Raportin mukaan vastaajat, joita oli kaikkiaan noin 6000, ovat hyvin yksimielisiä perheen, lapsuuden kasvuolosuhteiden, ystävien ja äidinkielen tärkeydestä heidän identiteetilleen. Samoin korostuu suomalaisuus. Vastaajat pitivät näitä seikkoja 85 - 90 prosenttisesti joko tärkeinä tai hyvin tärkeinä. Kiteytetysti voi kai sanoa, että koti ja isänmaa ovat edelleen keskeisiä identiteetin ainesosia.

Perheen, lapsuuden, ystävien, äidinkielen – siis kodin – merkityksen korostuminen ei ole ihme. Näihin seikkoihinhan yksilön syntyminen, kehitys sekä myös jopa hengissä säilyminen paljolti perustuvat. Aina esi-ihmisten ajoilta saakka sosiaalisen verkoston turva ja keskinäinen kommunikaatio ovat olleet perheiden, sukujen ja klaanien menestyksen ehto. Kukaan ei myöskään halua kokea, että ”ei ole mistään kotoisin”.

Suomalaisuus on vakaasta asemastaan huolimatta muuttunut sisällöllisesti. Jo aikanaan kansalliskirjailija Aleksis Kivi pohti veljestensä suhdetta ulkomaailmaan teoksessa Seitsemän veljestä (1870). Vaikka poliittisessa retoriikassa Kiven Impivaaraa pidetään usein synonyyminä eristäytymiselle ja vieraan torjunnalle, Kivi luo kirjan lopulla aivan toisenlaisen mielikuvan. Veljesten elämän lopputilityksessä Kivi kirjoittaa Eerosta mm. seuraavaa: ”Synnyinmaa ei ollut hänelle enään epämääräinen osa epämääräisessä maailmassa, ilman tietoa missä ja minkälainen. Vaan tiesipä hän missä löytyy se maa, se kallis maailmankulma, jossa Suomen kansa asuu, rakentelee ja taistelee ja jonka povessa lepäsivät isiemme luut.”

Kiven aikaan 150 vuotta sitten Suomen identiteetti oli ihmisten mielissä vielä kesken. Itsenäistä Suomea ei ollut, vaan oli autonominen suuriruhtinaskunta. Tänään suomalaisuus ei e2:n raportin mukaan ole juurikaan ristiriidassa ympäröivän maailman kanssa. Pohjoismaalaisuus, eurooppalaisuus tai jopa globaali kansainvälisyys eivät ole vieraita, vaikka eivät ole yhtä tärkeitä kuin Suomi ja suomalaisuus. Matkailu, tiedonvälitys, maahan- ja maastamuutto, kansainvälinen kehitysyhteistyö, rauhanturvaaminen sekä ennen kaikkea globaali ilmastonmuutos sekä muut kansainväliset kriisit ovat muuttaneet ja selkeyttäneet suomalaisten maailmankuvaa. Suomalaisuus sisältää tänään jo varsin laajat kuviot.

Kun perheen – siis kodin – ja suomalaisuuden asema suomalaisten identiteetissä on säilynyt vahvana ja vakaana, uskonnon ja poliittisen kannan asema näyttää heikentyneen. Tärkeänä tai hyvin tärkeänä identiteetilleen niitä pitää enää vain kolmannes väestöstä. Uskonnosta, erityisesti kirkollisesta uskosta on tullut useimmille jokapäiväistä tapakulttuuria, joka näkyy lähinnä kirkollisina toimituksia – häistä hautajaisiin – sekä juhlapyhinä. Suomessa on kyllä vähemmistöjä, joille uskonnollisuus tai ainakin uskontokunta on olennainen osa arkipäivää ja identiteettiä. Mainittakoon vai laestadiolaiset, helluntailaiset ja Jehovan todistajat.

Suomen poliittinen kartta syntyi pääpiirteissään jo yli sata vuotta sitten. Sen perustana olivat liberaalien ja konservatiivisten arvojen ohella selkeät yhteiskuntaluokat, maanviljelijäväestö, työväenluokka, virkamieskunta ja kauppiaiden keskiluokka sekä ruotsinkielinen vähemmistö. Sittemmin maanviljelijäväestö on sulanut muutamaan prosenttiin koko kansasta ja sama on tapahtumassa tehdastyöväelle. Suurin osa suomalaisista on eri palveluammattien palkansaajia. Omista poliittisista taustoista ei enää pidetä suurta numeroa, eikä selkeitä poliittisia yhteisöjä, joihin samastua, enää ole.

Sittenkin samanlaisia? -raportista on kuitenkin mielenkiintoista lukea, että oma ryhmä tai luokka on vahvimmin identiteetin osa ylemmän keskiluokan ja yläluokan ihmisillä, siis paremmin toimeen tulevilla. Tämä näkyy nykyisin äänestyskäyttäytymisessä. Espoon aika homogeenisilla äänestysalueilla äänestysaktiivisuus hipoo lähes 90 prosenttia, kun se monin paikoin muualla Suomessa jää 50 prosentin pintaan.

Tällä uudella luokkakantaisuudella on yhteiskunnallisia seurauksia. Jo pidempään on keskusteluissa ja mediassakin korostunut näkemys, että paremmin toimeen tulevien alueiden ja ihmisten – lue suurimpien kaupunkien – verotuloilla ei pitäisi tukea väestöään menettävien ja ikärakenteeltaan vanhenevien alueiden asujamistoa. Eri tavoin halutaan luoda jakolinjoja köyhempien ja paremmin toimeen tulevien välille. Tämä on uutta suomalaisessa politiikassa.