Lähi-idän umpisolmu ei avautune sukupolviin

Ukrainan akuutin kriisin viedessä huomion Lähi-idän kytevä pitkäaikainen konflikti, Israelin/Palestiinan tulehtunut avohaava, on jäänyt hieman taka-alalle. Minulla oli tilaisuus noin kuukausi sitten paneutua asiantilaan paikan päällä. Jatkuva konflikti, joka 2000-luvullakin on vienyt hengen noin 6000 Palestiinan arabilta ja 1 500 Israelin juutalaiselta, näyttäytyy nyt omissa silmissä uudessa valossa.

Välimeren itäreunan seutu, Egyptistä Syyriaan, entiseen Kaksoisvirtain maahan ja Turkkiin saakka on historiassa aina ollut läpikulkualuetta, missä harvoin on voitu viettää rauhallista elämää ilman sotaa tai konflikteja. Valloittajat ovat kulkeneet näitä rantoja ja vuoristoja pohjoiseen ja etelään, lukuisat kansat ovat sinne asettuneet asumaan, ja hävitäkseen historian hämärään.

Nykyinen demograafinen ja poliittinen asetelma alkoi muotoutua 1800-luvun lopulla, kun Ottomaanien imperiumi vähitellen rapautui ja juutalaisten paluu 1700 vuoden diasporan jälkeen Palestiinaan alkoi. Nykyinen geopoliittinen Palestiina muotoutui ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun Ranska ja Englanti jakoivat romahtaneen Turkin Lähi-idän alueet, ja Brittien mandaattialueeksi tuli mm. Palestiina.

Sionistisen liikkeen tavoitteena oli löytää alue, joka voisi tarjota eri puolilla maapalloa vainotuille juutalaisille juutalaisenemmistöisen kotimaan. Tällaiseksi alueeksi kaavailtiin mm. Galileaa ja läheistä Välimeren rantavyöhykettä Palestiinassa. Natsi-Saksan juutalaisiin kohdistaman vainon kauhistuttamana hyväksyttiin YK:ssa marraskuussa 1947 Palestiinan jako juutalais- ja arabivaltion kesken. Jaossa määriteltiin alueesta Israelille 55 %, vaikka juutalaisväestöä oli 650 000 ja arabeja noin 1,3 miljoonaa.

Alueen jakopäätös johti välittömästi väkivaltaan juutalaisten ja arabien kesken. Sisällissota johti lopulta Israelin itsenäistymisjulistukseen 14.5.1948 ja brittien lähtöön Palestiinasta. Sodan seurauksena 700 – 750 000 arabia lähti tai karkotettiin kodeistaan, kylistään ja tiluksiltaan. Heistä tuli pitkäksi aikaa Samarian ja Juudean sekä naapurimaiden pakolaisleirien asukkaita.  Karkotuksen tai paon synnyttämä katkeruus Israelia ja juutalaisia kohtaan juurtui syvään.

Myöhemmin Israel oli valmis ottamaan takaisin noin 100 000 pakolaista, mutta Israelin ehdoton tavoite on säilyttää juutalaisenemmistöinen valtio.

Jordanin Länsirannalla, Itä-Jerusalemissa ja Gazan alueella asuvien arabien ja arabipakolaisten asema muuttui vuoden 1967 kuuden päivän sodan seurauksena. Näistä alueista tuli Israelin miehittämiä ja tällaisena ne ovat kansainvälisen oikeuden mukaan säilyneet jo kohta 50 vuotta.

Miehitetyillä alueilla on osittainen itsehallinto, pääasiassa suurimmissa kaupungeissa kuten Jeriko, Nablus, Ramallah, Betlehem ja Hebron. Poliittisena tavoitteena on itsenäisen arabivaltion muodostaminen palestiinalaisalueille. Mahdollisuus itsenäiseen arabivaltion näyttää kyllä paikan päältäkin katsottuna aika teoreettiselta mahdollisuudelta.

Ensinnäkin Israel pitää käytännössä valtaa miehitetyillä alueilla, ehkä Gazaa lukuun ottamatta. Samaria ja Juudea ovat lisäksi taloudellisesti ja poliittisesti eristettyjä. Israel suojelee itseään kokemaltaan väkivallalta korkeilla betonimuureilla ja piikkilangoilla, joiden läpi kulkeva liikenne valvotaan tarkasti. Ilman työpaikkaa Israelissa ei palestiinalaisnuorilla ole asiaa Israelin puolelle. Kulku ulkomaille tapahtuu siten naapuriarabivaltioiden kautta.

Kun miehitettyjen alueiden tulevaisuus on monellakin tavalla epävarma, investoinnit tuotantoon jäävät heikoiksi ja sen seurauksena ovat heikot taloudelliset kehitysnäkymät. Niinpä koulutetut arabinuoret lähtevät hakemaan tulevaisuutta muista arabimaista tai kauempaakin. Monista kaupungeista on jopa 80 % koulutetuista nuorista lähtenyt. Edessä voi siis olla toimeentulomahdollisuuksien heikkouden vuoksi arabialueiden vähittäinen näivettyminen. Jo nyt suuri osa väestöstä elää ulkomaisten avustusten varassa. Eteenpäin pyrkiville nuorille tämä ei riitä.

Israelille sopii hyvin arabialueiden näivettyminen ja väestönkasvun tyrehtyminen. Juutalaiset tulevat aina pitämään kiinni juutalaisenemmistöisestä Israelista. Nykyisin Israelissa asuu 6 miljoonaa juutalaista ja 1,7 miljoona islamilaista arabeja. Koko Palestiinan alueen arabiväestön lukumäärä on hieman yli 5 miljoonaa.

Israel on vuosikymmenien aikana perustanut miehitetyille alueille siirtokuntia, joissa asuu 350 – 370 000 juutalaista. Jos miehitetyt alueet itsenäistyisivät, siirtokunnat tulisi purkaa ja juutalaisten poistua alueelta. Tämä on mahdottomuus. Jo muutaman tuhannen ihmisen siirtokunnan poistaminen Siinailta Egyptin ja Israelin vuoden 1979 rauhasopimuksen perusteella oli Israelissa erittäin vaikea poliittinen prosessi. Miehitettyjen alueiden siirtokuntia ei tulla purkamaan.

Ainoa pitkän aikavälin mahdollisuus umpisolmun ratkaisemiseksi on antaa aikanaan Israelin kansalaisoikeudet miehitettyjen alueiden arabeille. Vie kuitenkin vielä pari kolme sukupolvea ennen kuin kaikki osapuolet varmistuvat, että juutalaiset säilyvät senkin jälkeen selvänä enemmistönä Israelissa.

Miehitettyjen alueiden arabien katkeruus, joka juontaa juurensa jo karkotuksen ajoilta, ja jota nykyisen Israelin varsinkin nuoriin kohdistama kovakourainen kohtelu – suojellakseen itseään terroristeilta – syventää ja sementoi, tulee olemaan sukupolvien ongelma. Vihanpito ja katkeruus eivät poistu moniin sukupolviin.