Venäjän uho

Kuuntelin radiosta joskus 1970-luvun puolivälissä Mika Waltarin haastattelua. Hänen sanoistaan jäi mieleeni erityisesti seuraava ajatus: ”Kauheinta, mitä hautakiveeni voitaisiin kirjoittaa, olisivat  sanat: Hän säilyi uskollisena nuoruuden ihanteilleen”.  Waltari oli nuoruudessaan, 1920-luvun lopulla ja 1930-luvulla, ihaillut modernia teknologiakulttuuria, missä kovat nopeudet ja autojen pakokaasut herättivät ihastusta. Ilmeisesti hän tunsi myös ihailua natsi-Saksan tehokkuutta ja aikaansaavuutta kohtaan.

Toinen maailmansota ja Hitlerin kauheuksien paljastuminen avasivat Waltarin silmät ja hän koki siitä henkilökohtaista tuskaa. Oman inhimillisen traumansa Waltari purki kirjoittamalla Sinuhe egyptiläisen. Waltarille taide oli traumojen purkamiskanava.

Sanotaan, että Venäjän presidentin Vladimir Putinin uho, joka on ilmennyt erityisesti viime kuukausina, on seurausta Neuvostoliiton hajoamisesta ja supersuurvalta-aseman katoamisen aiheuttamasta traumasta. Tämän käsityksen mukaan trauma hallitsee suurta osaa venäläisistä. Jos näin on, se on vaaraksi kaikille. Ensimmäisen maailmansodan rauhansopimuksen synnyttämä kansallinen trauma Saksalle teki mahdolliseksi Hitlerin valtaanpääsyn. Sopimuksessa Saksa pantiin yksin syylliseksi sotaan ja määrättiin maksamaan äärimmäisen kovat sotakorvaukset.

Toisin kuin venäläiset ehkä kuvittelevat, Neuvostoliiton hajoaminen ja valloitettujen naapurimaiden irtautuminen Venäjästä, ei ollut länsimaiden salajuoni. Sisimmässään venäläiset kokenevat kuitenkin, että heitä on jotenkin kohdeltu väärin. Käsitys on syntynyt todennäköisesti siitä, ettei maassa ole tehty tiliä Neuvostoliiton tai tsaarinajan Venäjän hirveyksistä tai vääryyksistä. Koko Neuvostoliiton ajan ylläpidettiin venäläistä sankarimyyttiä ja lopulta nostettiin Stalin uudelleen ihailluimpien kansanjohtajien joukkoon. 

Kun Boris Jeltsin löysi pelastaakseen oman nahkansa taloudellisten väärinkäytösten syytöksiltä sopivan miehen, Vladimir Putinin, kellään ei ollut oikein mitään käsitystä tästä miehestä. Putin oli todella mies tuntemattomuudesta. Pian kuultiin, että hän oli juristi mutta varsinaiselta ammatilliselta koulutukseltaan KGP:n agentti. Hän oli toiminut mm. DDR:ssä kouluttaen mm. vakoilijoita.

Suomessa huomattiin pian, että Putinilla on tuttuja myös Suomessa. Hän oli pelannut jalkapalloa mm. Piispan Poikia vastaan. Piispan Pojat oli porukka, jonka keskushahmona oli arkkipiispa John Vikström. Putin kävi Suomessa 1990-luvulla useamman kerran. Pelikavereilla oli Putinista positiivinen käsitys.

Putinin hyvän lännen tuntemuksen perusteella odotettiin, että hän voisi johtaa Venäjän politiikan uusille urille, 1990-luvun kaaoksen jälkeen tasavertaiseksi ja tasapainoiseksi yhteistyökumppaniksi länsimaiden kanssa. Moni ajatteli, minäkin, että Venäjä olisi valmis hylkäämään vuosisatoja vallinneen Venäjän idea-ajattelun, jonka Mauno Koivisto mainiosti toi esiin 2000-luvun alussa julkaisemassaan kirjassa. Kirjassaan Koivisto luonnehti venäläisiä aron kansaksi, jolle on luonteenomaista laajentaa rajojaan mahdollisimman kauas horisonttiin.

Vähitellen itse kullekin on käynyt selväksi, että odotukset Putinin suhteen olivat vääriä. Tulin tästä vakuuttuneeksi luettuani vuosi sitten venäläis-amerikkalaisen kirjailijan Masha Gessenin kirjan: Kasvoton mies – Vladimir Putinin nousu valtaan. Kirjasta paljastuu mies, jonka tärkein aate on palauttaa Venäjän mahti ja suuruus, ja hyötyä siitä samalla itse. Gessenin mukaan Putinin varallisuus on jo suunnaton, mutta se ei hänelle riitä. Vladimir Putin halunnee nähdä itsensä Pietari Suuren ja Josef Stalinin rinnalla Venäjän/Neuvostoliiton historian arvostetuimpiin kuuluvana johtajana, miehenä, joka palautti valtakunnan mahdin.

Venäläinen underground-kirjailija Mihael Berg teki kirjassaan Kirje presidentille Putinista eräänlaisen syväluotauksen jo vuonna 2005. Mihail Berg rinnastaa oman elämänsä valinnat Putinin valintoihin, koska heillä oli lähtökohdissaan paljon yhteistä. Kumpikin syntyi vuonna 1952 ja kasvoi Leningradin työläiskaduilla Taurian puiston tuntumassa. Vladimir Putin, kuten hänkin, joutui pienestä pitäen oppimaan kantapään kautta kadulla menestymisen kovat lait.

Myöhempi KGP-koulutus ja agentin työkokemus johtivat Putinin omaksumaan Neuvostoliiton vakoiluperinteen tavat ja arvot. Neuvostoliiton rapautuessa ja marxilaisen ideologian kuihtuessa jäljelle jäi vain kyynisyys ja usko voimapolitiikkaan. Tärkeimmäksi tavoitteeksi jäi Venäjän mahtavuuden palauttaminen.

Putin on taitavasti askel askeleelta siirtänyt sivuun vapaamieliset ja uudistushaluiset poliitikot ja johtajat, ja miehittänyt avainpaikat samantaustaisilla sekuritaten, eli turvallisuuspalvelun miehillä. Putin on myös taitavasti hankkinut politiikalleen kaikupohjaa venäläisiä vaivaavasta traumasta.

Putinilainen politiikka näyttää nyt karvansa Ukrainassa. Krimi on vallattu uskomattoman härskillä ja brutaalilla tavalla. Putinille ei näytä riittävän vain alueen valtaus, se pitää perustella julkisuuteen, lähinnä venäläisille, historianselityksillä, jollaisia harva viitsisi esittää.

Kun katselee venäläisten kansalliskiihkoa niin Krimillä kuin Venäjälläkin, siihen liittyy paljon muistikuvia menneestä. Samanlaista kiihkoa nostatettiin 1930-luvun Saksassa. Aina, kun nationalistiset tunteet nostavat vihaa muita kohtaan, ollaan äärimmäisen vaarallisella tiellä.

On jo täysin selvää, etteivät Putinin nuoruuden ihanteet ole haalistuneet. Yhteydet länteen eivät ole vierottaneet häntä isovenäläisen nationalismin hengestä. Liikkeellä on pantu prosessi, jonka seurauksia vielä emme tiedä. Useimmat puhuvat kylmän sodan paluusta. Siitä on paljon harmia ja haittaa kaikille. Pahempiakin vaihtoehtoja voi ajatella.