Kiinassa riittää ihmettelemistä

”Se on aika kiinalainen juttu”, oli aikanaan tapana sanoa, kun asia oli niin monimutkainen tai vaikeaselkoinen, ettei siitä osannut oikein sanoa mitään. Edellinen sukupolvi puhui puolestaan ”keltaisesta vaarasta”, joka tulevaisuudessa voi meitä uhata. Tätä rotuominaisuuksiin viittaavaa uhkatekijää kuitenkaan koskaan selitetty, eli mikä se uhka oikeastaan voisi olla.

2000-luvun alussa Kiina nousi esiin toisella tavalla. Alettiin puhua Kiina-ilmiöstä. Tämä ilmiö onkin totista totta. Itse perehdyin aiheeseen pitämällä vuosina 2003 – 2006 Helsingin yliopiston avoimessa korkeakoulussa ikäihmisille kurssia, jonka teemaksi olin valinnut otsikon: Kiinan talouskasvu muuttaa maailmaa. Näin on todella käynyt ja muutos jatkuu.

Kiinan viimevuosien talousreformit on helposti ajoitettavissa ja seuraukset mitattavissa. Kaikki alkoi vuodesta 1976, kun suuri ruorimies, Mao kuoli. Mao oli viime töinään yrittänyt siirtää vallan valitsemalleen seuraajalle, Hua Kuo-fengille. Hänet valittiinkin Kiinan pääministeriksi, mutta jo vuonna 1978 todellinen valta siirtyi pitkän linjan kommunistille ja puoluemiehelle Deng Xiaopingille. Tuosta vuodesta alkaen Kiinan taloutta alettiin siirtää kohti markkinataloutta, ja kaikki on ollut sen jälkeen nykyajan tärkeintä taloushistoriaa.

Reformit alkoivat maataloudesta, minkä seurauksena kotimainen viljantuotanto nousi parissa vuodessa 50 prosenttia. Merkittävintä kuitenkin oli, että vuodesta 1992 alettiin perustaa rannikkovyöhykkeille ns. erityistalousalueita. Näille alueille investoivat ulkomaiset yritykset saivat merkittäviä veroetuja sekä oikeuden palauttaa voitot kotimaahan. Investoinnit Kiinaan nousivat kymmeniin miljardeihin ja niiden seurauksena teollinen tuotanto alkoi siirtyä Kiinaan.  

Hurjan muutoksen seurauksena Kiinan talous on kasvanut yli 30 vuotta keskimäärin lähes kymmenen prosenttia vuodessa. Se on merkinnyt talouden kaksikymmenkertaistumista ja nousua toiseksi suurimmaksi taloudeksi Yhdysvaltojen jälkeen. Kun Kiinan teollisuustuotteiden viennin osuus maailman koko viennistä oli vuonna 2000 noin prosentti, osuus oli noussut vuoteen 2012 mennessä yli 11 prosenttiin. Arvoltaan joka kymmenes teollisuustuote tai vähän ylikin tulee Kiinasta. Joissakin tuotteissa Kiinan osuus on jopa käsittämätön. Lehtitiedon mukaan esimerkiksi yhdeksän kymmenestä kannettavasta tietokoneesta koottaisiin Kiinassa.

Vastaavaa lukujen ketjua voisi vyöryttää loputtomasti. Tulevaisuuteen katsoessa ei voi muuta todeta kuin että 2000-luvun ensimmäinen vuosisata on Kiinan ja Aasian vuosisata.

Kiinaa seurataan ja ihmetellään kautta maailman. Ihmettelemistä riittää ja se on helppoa, mutta ymmärtäminen on jo vähän vaikeampaa. Erityisesti muutoksen mittakaavan ja nopeuden ymmärtäminen on vaikeaa. Kiinassa asuu yli 1300 miljoonaa ihmistä, eli kaksi kertaa niin paljon kuin Euroopassa tai neljä kertaa kuin Yhdysvalloissa. Kun talouden kasvuluvut ovat jatkuvasti lähes 10 prosenttia vuodessa, muutoksen mittasuhteita on vaikea hahmottaa.

Kiinaa ei ole helppo ymmärtää senkään vuoksi, että Kiinan kulttuuri on suurelta osin kehittynyt erillään lännestä. Kiinasta löytyy paljon vain sille tai sen naapureina asuville tytärkulttuureille tyypillisiä seikkoja ja piirteitä. Lisäksi se on ainoa korkeakulttuuri, joka on jatkunut yli 4000 vuotta.

Ensimmäinen ajatuksellinen läpimurto itselläni tapahtui kirjallisuuden kautta. 1990-luvulla – en muista tarkkaa vuosilukua – luin kiinalaisen naiskirjailijan ja historioitsijan vuonna 1993 suomeksi julkaistun kirjan Villijoutsenet. Kirjoittaja oli vuonna 1952 syntynyt Jung Chang. Kirja kertoo kolmen naisen tarinan, kirjoittajan isoäidin, äidin ja hänen omansa. Naisten elämä kattaa kirjassa koko vuosisadan, 1900-luvun. Isoäiti myytiin Pohjois-Kiinassa vuosisadan alkupuolella jalkavaimoksi sotalordille. Äiti meni naimisiin poliittisesti aktiivin nuoren miehen kanssa ja he kohosivat korkeaan asemaan Maon kommunistisessa Kiinassa.

Jung Changin vanhemmat – erityisesti isä – murskautuivat Maon kulttuurivallankumouksen mielivaltaan. Jung Chang itse kävi läpi Maon valtakauden vaiheet erilaisine kampanjoineen aina Suuresta harppauksesta (1958) kulttuurivallankumouksen pyörteisiin. Hän koki perheen vastoinkäymiset ja nuorten lähettämisen maaseudulle sekä tehtaisiin. Jung Chang oli ensimmäisiä, jotka Deng Xiaopingin valtaantulon jälkeen lähetettiin ulkomaille oppimaan englantia. Kirjoittaja jäi tälle tielle, meni naimisiin englantilaisen historioitsijan kanssa ja alkoi kirjoittaa Kiinaa valaisevia ja Kiinan historian tulkintaa muuttavia teoksia.

Jung Changin miehensä Jan Hallidayn kanssa vuonna 2005 julkaisema mammuttiteos Mao Zedongista oli toinen viime vuosisataa Kiinassa läpivalaiseva tutkimus ja kirja. Jung Changilta kysyttiin, mitä hän haluaisi sanoa Maosta kirjan kirjoittamisen jälkeen. Jung Chang sanoi, ettei hänellä ole mitään hyvää sanottavaa Maosta. Kirjassa Mao näyttäytyykin henkilönä, jolla nuoresta alkaen oli itsestään kuva yli-ihmisenä ja jonka ei tarvinnut antaa mitään arvoa muille. Suhtautuminen ja asenne pahenivat iän karttuessa. Jälki olikin hirvittävää. Maon toiminnan seurauksena jopa 70 miljoonaa kiinalaista sai surmansa.

Viime vuonna Jung Chang julkaisi uuden teoksen, jossa päähenkilönä on Kiinan viimeinen keisarinna, Cixi (1835 – 1908). Nyt tarkastelujen ajankohtana on 1800-luvun jälkipuolisko. Ajallisesti Kiinan viimeisen keisarinnan ja Maon elämät leikkaavat hieman, koska Mao syntyi vuonna 1893 ja oli keisarinnan kuollessa 15 vuoden ikäinen.

Historian kirjoissa keisarinna Cixi:stä on varsin negatiivinen kuva. Säilyneen kuvan mukaan Cixi otti vallan heikolta mieheltään sekä keisareiksi miehen kuoltua nostetuilta pojaltaan sekä sisarensa pojalta. Historian kirjat kertovat, että Cixi olisi ollut este Kiinan välttämättömälle uudistumiselle. Jung Chang haluaa kirjassaan osoittaa, että tilanne oli aivan päinvastoin. Viimeiset Ging-dynastian keisarit olivat heikkoja ja konservatiivisia. Aloitteet uudistuksille tulivat Jung Changin mukaan melkein yksinomaan Cixin taholta. Kiina oli jo ensimmäisestä oopium-sodasta (1839 -1842) alkaen joutunut länsimaiden, ensin Englannin ja Ranskan, sittemmin myös Saksan, Venäjän ja myös Japanin kaltoin kohtelemaksi. Kiinan kannalta nöyryyttävin vaihe alkoi toisesta oopium-sodasta, kun Englanti ja Ranska tuhosivat vuonna 1860 mittaamattomia taideaarteita käsittäneen keisarillisen kesäpalatsin Pekingin lähellä. Jopa ranskalaiset kavahtivat tätä barbarismia.

Jung Changin viimeinen kirja kertoo kuinka vaikeaa on muuttaa vanhat ja kangistuneet sekä kaikkea kehitystä estävät instituutiot ja tapakulttuurit uusiksi. Varsinkin naisena Cixi:llä oli suunnattomia vaikeuksia ja hän tarvitsi myös raakaa valtapolitiikkaa saadakseen välttämättömiä muutoksia aikaan.

Jung Changin kolme jättiteosta muuttaa käsitystä Kiinan historiasta ja myös sitä kuvaa, mitä nykypäivästä pitää ajatella. Niiden kirjoittaminen osoittaa valtaa kykyä käsitellä aineistoja ja historiallisia lähteitä tavalla, joka on vain harvoille mahdollista.  

Itsellä oli mahdollisuus tavata Jung Chang Akateemisessa kirjakaupassa vuonna 2006, kun kirja Maosta julkistettiin suomeksi. Pienikokoinen, mustatukkainen kiinalaisnainen esiintyi selkeäsanaisesti ja täynnä tarmoa. Ehkä hänen sanomansa Maosta oli yksipuolisen tuomitseva ja nyt taas Kiinan viimeisestä keisarinnasta aika pitkälle ymmärtävä. Siitä huolimatta on jättisuoritus, että yksi ihminen on kyennyt muuttamaan miljoonien käsitystä jättivaltiosta, Kiinasta.

Jung Changin teosten taustaa vasten on aika irvokasta, että Maon kuva on edelleen nyky-Kiinan paraatipaikalla, Taivaallisen rauhan aukiolla, Kielletyn kaupungin portin yläpuolella. Nyky-Kiina ei ole tehnyt tiliä Maon hirmuvallan aikaan. Varmaankin sen vuoksi, että nykyisen poliittisen johdon asema on jatkoa Maon ottamalle vallalle vuonna 1949. Diktatuurista ja hirmuvallasta siirtyminen demokratiaan ei ole helppoa. Deng Xiaoping teki Kiinan paremman tulevaisuuden eteen paljon. Kiinalaisten kannalta kehitys on vielä kesken.

Meille ei-kiinalaisille Kiinan historian, kulttuurin ja saavutusten opiskelu on jatkuva löytämisen ja ihmettelyn paikka. Se on myös välttämätöntä, koska Kiinaa ei missään suhteessa voi enää maailmanpolitiikassa, maailmanlaajuisessa kulttuurikehityksessä, ympäristökysymyksissä tai taloudessa ohittaa. Kiinalaisten vaurastuessa kohtaamme heitä yhä useammin myös arkipäivässä. Näistä kohtaamisista voi myös paljon oppia.