Kunnianosoitus Matti Kassilalle

Sunnuntaina 12.1.2014 elokuvaohjaaja, professori Matti Kassila täytti 90 vuotta. Kassilan elämään ja uraan kiteytyy mittava osa suomalaista elokuvahistoriaa. Ensimmäiset elokuvaan liittyvät työnsä Kassila teki jo 1940-luvun puolivälissä, heti päättyneen sodan jälkeen. Ensimmäinen ohjaus on vuodelta 1949, Isäntä soittaa hanuria. Viimeinen pitkän elokuvan ohjaus on vuodelta 1994, Kaikki pelissä. Jonkinlainen henkinen testamentti oli jo toiseksi viimeinen elokuva, Sillanpää-ohjaus Ihmiselon ihanuus ja kurjuus (1988), jossa Lasse Pöysti ja Liisa-Maija Laaksonen loistivat.  Viimeisten ohjausten jälkeen Kassila jatkoi kirjallista työtä, jonka tuloksena syntyivät mm. kirjat Kun pappa nauruun kuoli –eroottisia tarinoita (2007) ja Suurten elokuvaohjaajien jäljillä (2012).

On aivan oikein, että Yleisradio on kunnioittanut Matti Kassilan pitkää työuraa ja aikaansaannoksia syntymäpäivän aikaan ajoitetuilla TV-elokuvilla ja -ohjelmilla.  Viikonvaihteeseen 11./12.1. oli sijoitettu Teema-kanavalle peräjälkeen klassikoiksi muodostuneet kolme Palmu-elokuvaa; Komisario Palmun erehdys, Kaasua, komisario Palmu sekä Tähdet kertovat, komisario Palmu. On moneen kertaan todettu, Palmu-elokuvat muodostuivat Matti Kassilan elokuvauran huipentumaksi, eikä syyttä.

Matti Kassila on itse sanonut, että Komisario Palmun erehdys on hänen täydellisimmin onnistunut työnsä. Ohjaaja oli syksyllä 2012 Espoon eläkeliiton yhdistyksen tilaisuudessa puhumassa työstään ja urastaan. Tällöin hän kertoi, että ko. elokuvassa hän sai käyttää kaiken monipuolisen kokemuksensa, jota oli jo viidentoista vuoden aikana elokuvan tekemisestä kertynyt. Hänhän oli aloittanut vuonna 1946 Valentin Vaalan kuvaussihteerinä elokuvayhtiö Suomi-Filmissä.

Mikä sitten teki Palmu-elokuvista ja erityisesti Komisario Palmun erehdyksestä niin erinomaisen? Senhän elokuvakriitikotkin valitsivat vuonna 2012 kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi Suomessa.

Kansainvälisesti tunnettu ohjaaja Martin Scorcese on sanonut, että 90 prosenttia elokuvan onnistumisesta ratkeaa roolien osajaolla. Tässä on varmasti paljon liioittelua - mutta kuitenkin totta toinen puoli. Varsinkin Komisario Palmun erehdyksessä tuntuu kuin jokainen näyttelijä olisi luotu osaansa. Matti Kassila kertoikin TV-dokumentissa (2006), että esimerkiksi Mika Waltarin luomaa hahmoa komisario Palmuksi sovitettiin ja terävöitettiin Joel Rinteen persoonaan paremmin sopivaksi. Niinpä Joel Rinne pääsee ”revittämään” hiljaisen komiikan keinojaan laidasta laitaan. Olemuksellaan ja äänellään Rinne hallitsee sekä hahmoa että kuvaa suvereenisti, mutta uskottavasti.

Elokuva perustuu parhaimmillaan hyvään tekstiin, käsikirjoitukseen. Matti Kassila alkoi työstää Palmu-elokuvan käsikirjoitusta Mika Waltarin rikosromaanin, Kuka murhasi rouva Skrofin, pohjalta. Kassilan mukaan alkuperäinen teksti vaati paljon sovittamista, jotta siitä saatiin enemmän  elokuvallinen. Elokuvaan vaikutti henkilöiden lisäksi myös tapahtumapaikkojen valinta, Helsingin miljööt. Niiden tuli soveltua 30-luvun tunnelmaan. Tämäkin onnistui niin hyvin, että elokuvan tapahtumapaikoista on tullut itsessään friikkien ”pyhiinvaelluskohteita”.

Onnistuneen kokonaisuuden ja onnistuneiden yksityiskohtien huipentumana pidetään Leo Jokelan lauluesitystä ”Silmät tummat niin kuin syksyinen yö”. Reilun minuutin pätkä onkin huvittavuudessaan ja huumorissaan suomalaisen elokuvan ehdoton huippusaavutus. Itsellekin kohtaus on muodostunut keinoksi irtautua alavireisyydestä, silloin kun maailma masentaa. Kun katselee pätkän Youtubesta, mieli on taas valmis uusiin taistoihin.

Matti Kassila kertoi, että kohtauksen tyyli ja rytmi syntyivät ihan kuin vahingossa. Laulukohtausta oli kuvattu jo monta kertaa, mutta jokin ei ollut kohdallaan. Ikään kuin vahingossa Leo Jokela heilautti laulun ja säestyksen tahdissa vasenta kättään, ja Kassila oivalsi heti, että tässä se on. Niinpä Leo Jokelan ilme ja vasemman käden sekä vasemman olkapään heilahdukset alleviivaavat kohtauksen tunnelman ja sanoman.

Kassila toteaa Tv-dokumentissa, että Leo Jokelaa oli ohjattava ikään kuin epäsuorasti. Jokela oli näyttelijänä niin herkkä, että suora sanominen sai hänet helposti lukkoon. Kassilan mukaan Leo Jokelan rooli, etsivä Kokki, toimi kuvassa tapahtumien ja Palmun reaktioiden kommentoijana. Pienillä eleillä, ilmeillä ja tokaisuilla Leo Jokelan Kokki alleviivasi tapahtumien ja tunnelmien kulkua.

Miten sitten laulua ja Leo Jokelan esitystä voisi analysoida ja tulkita. Mistä tunteesta ja tunnelmasta se kertoo? Miksi se on niin hyvä, että se kerta toisensa jälkeen jaksaa puhutella?

Yhtä vastausta näihin kysymyksiin ei liene, vaan jokainen tuntee ja tulkitsee kokemuksen hieman omalla tavallaan.  Tämä varaus huomioon ottaen voinen pohtia vaikutusta omalta kannaltani. Lähtökohtana on tietysti Usko Kempin sanoittama ja säveltämä humppa ”Silmät tummat kuin syksyinen yö”. Monelle meistä siihenkin sisältyy muistoja vuosikymmenien takaisista lavatansseista.

        Silmät tummat niin kuin syksyinen yö

        koskaan rauhaa mulle ei suo

        Vaikka kuljen ääriin maailmojen

        näen aina silmät nuo

        Ne täynnä kyyneleitä katsoo syyttäen

        mä niitä koskaan unhoittaa voi en

        Silmät tummat niin kuin syksyinen yö

        aina seuraa sielussain

        

Sanoissa kuvastuu menetetty nuoruuden rakkaus tai mahdollisuus. Tummasävyistä ilmettä alleviivaa syyllisyys, joka ulottuu sielun perukoille saakka. Syksyinen yö lähestyy pimeyden ydintä. Tällaisen tunteen voi jokainen tavoittaa tai ainakin kuvitella.

Eleiden ja asentojen lisäksi Leo Jokelan hahmo ilmentää hyvin sekä laulun sanomaa että suomalaista miestä. Reppana ihan kuin katuu olemassaoloaan – ainakin tekemisiään.

Kassilan tv-dokumentin otsikkona on ”Kuva elää!”. Se oli hänen ensikosketuksensa tunne, kun isä vei hänet viisivuotiaana katsomaaneläviä kuvia, elokuvaa. Elokuva on kestänyt taidemuotona ja viihteenä hyvin aikaa. Elävien kuvien historia yltää yli sadan vuoden taa. Elokuvien luomaan todellisuuteen ja tunnelmaan liittyy dokumentaaristen tekijöiden ohella jotakin maagista. On sanottu, että elokuvan todellisuus syntyy katsojan aivoissa, mielikuvissa. Näin tietysti onkin. Joillakin ohjaajilla on kyky luoda kuvien avulla uskottavia ja elämyksellisiä mielikuvia. Se on sekä ammattitaitoa että ennen kaikkea neroutta. Matti Kassilan töistä voi näitä löytää.