Keskitetty Suomi

Presidentti Mauno Koiviston viisauksia on ajatus, että trendejä ei voi taittaa, vain taivuttaa. Toisaalta haluttua kehitystä voi vahvistaa tai vastaavasti ei-toivottua heikentää. Nämä ovat tehtäviä, joissa yhteisten asioiden hoidolla, politiikalla on rooli. Politiikassa tehdään myös valintoja olemassa olevien vaihtoehtojen välillä. Valinnat perustuvat eri osapuolien asettamaan asioiden tärkeysjärjestykseen.

Vuoden vaihtuessa on yleensä tapana miettiä menneitä ja suunnata tulevaisuuteen. Tässä kirjoituksessa katseen kohteena on koko Suomi, ”sen ystävälliset äidinkasvot”. Tarkastelun taustalla on ajatus, että jälleen kerran ollaan vaiheessa, missä etsitään uuttaa suuntaa. Itse asiassa politiikan todellisuudessa kehitystä hallitsee jo nyt uusi näkemys. Seurauksena on todennäköisesti syntymässä uudenlaiset äidinkasvot, keskitetty Suomi.

Viime eduskuntavaalien tulosten tultua julkisuuteen iloitsi tv:ssä sosialidemokraattinen veteraanipoliitikko Rakel Hiltunen sitä, että keskustalla meni vaalit vielä huonommin kuin demareilla. Hiltusen iloon oli syynä erityisesti se, että uudessa tilanteessa kaupunkikeskuksien suurpuolueet, sosialidemokraatit ja kokoomus, voivat toimia ilman, että keskusta on jarruttamassa.

Harjoitettu politiikka onkin johdonmukaisesti toteuttanut kuluneen vajaan kahden vuoden ajan keskitetyn Suomen ideaa.

Väestön ja elinkeinotoiminnan keskittyminen etelään ja suurimpien kaupunkien alueille ei ole uusi ilmiö. Itse asiassa Suomen asutus ja Suomen asuttaminen sekä eri alueiden elinvoima ovat edenneet ikään kuin pitkinä aaltoina maaseudulle ja maaseudulta pois. Keski-ajan lopulla, alkaen Kustaa Vaasan asutuspolitiikasta, Suomenniemen metsästys- ja erämaiden asuttamista vauhditettiin kuninkaan määräyksillä. Tavoitteena oli Suomenniemen asuttaminen myös Pähkinäsaaren rauhan rajan takana. Maata pysyvään asutukseen valtaamalla laajennettiin valtakunnan vaikutusaluetta. Tämä onnistui hyvin.

Vielä suurempi aalto syntyi toisen maailmansodan jälkeen. Lähes puoli miljoonaa Karjalan evakkoa sekä rintamamiestä asutettiin eri puolille Suomea – keskuksiin, kyliin ja syrjäalueille. Samoina vuosina syntyneet suuret ikäluokat takasivat sen, että väestöä ja elämää oli runsaasti kautta maan. Uusien asuin- ja viljelytilojen raivaus sekä sodan jälkeinen jälleenrakennus saivat aikaan toimeliaisuutta ja elinvoimaa koko maahan. Saavutukset huipentuivat viimein, kun viimeiset kylät saivat 1960-luvulla sähköt ja metsätaloudesta poistui nollaraja, ts. raja, jonka takaa kasvavaa puuta ei kannattanut hyödyntää.

Elinkeinotoiminnan luomisessa valtiolla oli tärkeä rooli. Luonnon ja ympäristön resursseja otettiin maa- ja metsätalouden ohella myös teolliseen käyttöön, maata teollistettiin. Koko maan voimavarat, niin luonnovarat kuin työvoimakin, haluttiin saada käyttöön. Eräänä viimeisistä tämän politiikan hankkeista oli Siilinjärven fosfaattikaivoksen avaaminen 1970-luvun lopulla valtion tuella. Tämä vaihe ei enää toteutunut yksituumaisesti. Mm. myöhempi kauppa- ja teollisuusministeri Erkki Tuomioja arvosteli hanketta jyrkin sanoin Talouselämä-lehdessä. Vähitellen elinkeinoelämää ryhdyttiinkin Suomessa kehittämään pääosin markkinatalouden ehdoin. Yhteiskunnan toimesta pyrittiin luomaan talouden toiminnalle edellytyksiä, väestön koulutusta, vakaata hallintoa, rahamarkkinoiden toimivuutta ja vapautta jne.

Elinkeinoelämän ja väestön aaltoliike oli jo1960-luvulla kääntynyt maalta keskuksiin. Markkinavoimat vetivät maalta väkeä, jopa Ruotsiin saakka. Tätä väestömuutoksen vasta-aaltoa hidasti hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen. Koulutukseen, terveydenhoitoon ja sosiaalitoimeen syntyi mittavasti uusia työpaikkoja ympäri maan. Julkisen sektorin työllisyys kasvoi 1970-luvulta 1990-luvulle noin 400 000:sta yli 700 000:teen. Työllisyyttä, elinvoimaa ja hyvinvointia riitti maan kaikkiin osiin. 

Suomi eli 1980-luvulle saakka suljetun talouden maailmassa. Vain pieni osa – tosin hyvin tärkeä – oli kansainvälisen kaupan ja vapaan kilpailun piirissä. Talouden integroituminen rajojen yli sekä ns. globalisoituminen etenivät sittemmin nopeasti. Se lisäsi ja lisää edelleen talouden rakenteiden muutosten nopeutta. Samaan ilmiöön liittyy myös informaatio- ja kommunikaatioteknologian vallankumous. Ajan ja paikan rajat murtuivat. Ilmiö vahvisti talouden keskittäviä voimia, vaikka ensin toisin ajateltiin. 

Vapaan markkinatalouden vanavedessä ja syntyneen kilpailun ehdoin myös julkisen sektorin, ts. valtion ja kuntien liikelaitokset siirtyvät vaiheeseen, missä tehokkuuden nimissä tuotantoa ja palveluja keskitetään ja automatisoidaan. Valtion palvelut ja liikelaitokset ovat vetäytyneet maalta suurimpiin keskuksiin. Enää ei parinkymmenen tuhannen kunnassa ole muita Vr:n palveluja kuin lippuautomaatti, postin palvelut ovat siirtyneet R-kioskin hoidettavaksi, vero- ja työvoimatoimistot siirtyvät maakuntakeskuksiin. Myös pelastus- ja turvallisuuspalveluja keskitetään. Puolustusvoimien yksikköjä suljetaan. Kaikki tämä merkitsee työllisyyden, toimeentulon ja elinvoiman heikkenemistä maakunnallisten keskusten ulkopuolella.

Väestöä keskittävän aallon muutostrendit ovat vahvoja. Suomessa on kuitenkin vuosikymmenien mittaan ollut tahtoa kehittää koko maata ja luoda politiikalla trendeille vastavoimia. Suuri rooli vastavoimien synnyttämisessä varsinaisen elinkeinopolitiikan rinnalla on ollut koulutuspolitiikalla. Suomi onkin voinut pitkään nauttinut laaja-alaisen peruskoulutuksen tuomasta Pisa-huomista ympäri maailman. Alueellisen kehityksen kannalta vielä suurempi vaikutus lienee ollut koko maan kattavan korkeakouluverkon luomisella. 1960-luvun ja 1970-luvun koulutuspolitiikan kehittämisestä vastanneet poliitikot olivat kauaskatseisia.  Yksiköiden siirtämistä tai perustamista Etelä- ja Lounais-Suomen ulkopuolelle vastustettiin raivokkaasti. Perusteluna oli mm. pelko korkeakoulujen tieteellisen tason laskusta.

Maan kattavan korkeakouluverkon paikkakunnat muodostavat nyt rungon, jonka ympärille koko Suomen väestö halutaan tiivistää. Perusteluksi sanotaan, että terveys- ja hyvinvointipalvelut vaativat järjestäjikseen vahvoja kuntia. Erikoissairaanhoidon huima kehitys ja sen kustannusten tekevät pienille paikkakunnille mahdottomaksi kustantaa asukkailleen tarjolla olevat palvelut. Tilanne vain kärjistyy väestön ikääntyessä ja nuorten siirtyessä työn tai opiskelujen perässä suurempiin keskuksiin. Ongelmat ovat ilmeisiä, mutta poliittinen kulttuurin muutos on nyt siinä, että hallinnolliset ratkaisut haetaan tavalla, joka voimistaa keskittymistä.

Suurista puolueista kokoomukselle ja sosialidemokraateille on luontevaa tarkastella koko maan kehittämistä keskuskaupunkien kautta. Puolueiden edustajat ovat tottuneet operoimaan ja pitämään valtaa niissä. Uuden vallankäyttäjän, vihreiden suhtautuminen keskittämiseen tuntuu etukäteen ajateltuna yllättävältä. Vihreiden ideologiana näyttäisi kuitenkin olevan, että eri syistä parasta olisi, jos väestö keskittyisi ratojen varsiin ja asuisi mahdollisimman tiiviisti. Näin syntyvän hiilijalanjäljen ajatellaan – osittain virheellisesti – olevan mahdollisimman pienen. Vihreät ovat kunnostautuneet myös maaseudun elinkeinotoiminnan rajoittajina.

Sitran toimesta laadittiin vuonna 1981 arvio Suomen talouden kehityksestä vuoteen 2010, eli 30 vuotta eteenpäin. Hanketta johtanut silloinen yliasiamies C.E. Carlsson laati asiantuntijoiden raporttien pohjalta Suomelle kaksi skenaariota, jotka ulottuivat vuoteen 2010, eli Vanhalla vauhdilla ja Vastamäkeen. Vanhalla vauhdilla, jossa kansantuote kasvoi keskimäärin 2 % vuodessa, Suomen väestörakenne 2010 alkoi muistuttaa Keski-ajan lopun, 1500-luvun tilannetta. Suurin osa väestöstä asui Etelä- ja Lounais-Suomessa. Sisämaassa väestö sijoittui muutamaan suurehkoon asutuskeskukseen. Muu osa maasta oli autiota metsä- tai erämaata.

C.E. Carlsonin skenaario ei ole toteutunut. Vaikka kehitys onkin ollut kaavaillun suuntainen, eri tavoin, erityisesti harjoitetun politiikan tuloksena koko maan kehitys on ollut kaavailtua tasapainoisempaa. Jos politiikan painotus siirtyy trendin hidastamisesta kehityksen voimistamiseen, hahmoteltu Suomi saattaa olla tuloksena seuraavan parin kolmenkymmenen vuoden kuluessa. Suomen koko kuva on silloin kovin erilainen. Katsojasta riippuu, pitääkö sitä parempana vai vähemmän toivottuna kuin nykyistä muistuttava alueellinen väestörakenne.