Suomen selviytymiskyky

Presidentti Mauno Koivisto kirjoitti eläkepäivinään kirjan nimeltä Venäjän idea (2001). Idean ajatuksena oli, että venäläiset ovat aron kansa. Se tarkoittaa, että turvallisuuden parantamiseksi he pyrkivät työntämään rajan mahdollisimman kauas, aina horisonttiin ja ylikin.

Kun Koivisto oli Moskovassa esittelemässä venäjänkielistä käännöstä kirjastaan, toimittaja kysyi häneltä, ”No mikä se on Suomen idea”. Koivisto vastasi lyhyesti, ”Selviytyminen”.   Se oli osuva ja tyhjentävä vastaus.

Tällä hetkellä, vuoden 2020 keväällä, on taas kyse suomalaisten selviytymisestä, mutta nyt suomalaisten selviytymisestä maailmanlaajuisen pandemian, koronavirusepidemian hyökkäykseltä. Tämän luonnonilmiön estämiseksi ei ole vielä käytettävissä muita keinoja kuin suojautuminen, eli ihmisten keskinäisen fyysisen vuorovaikutuksen eliminointi. Toiveissa on myöhemmin virusta torjuva rokote, joka voisi pelastaa tuhansia ihmishenkiä ja voisi antaa mahdollisuuden palata entiseen yhteyteen toisten kanssa. Jääkö kriisistä pysyviä muutoksia käyttäytymismalleihin, se jää nähtäväksi?

Pandemiakriisi on nostanut eturiviin kansallisen päätöksenteon. Tärkein ja nopein toimija on kunkin maan hallitus. Hallitukset pyrkivät määräyksillään suojelemaan väestöä sekä pitämään taloudellisilla tuilla yritykset hengissä ja talouselämän pyörät pyörimässä. Kansainvälistä yhteistyötä tarvitaan, mutta sen vaikutukset tulevat viiveellä.

Suomalaisten selviytymisen ratkaisee paljon Suomen selviytymiskyky. Selviytymiskyvylle on olemassa hieno vierasperäinen sana, resilienssi. Käsite resilienssi koostuu kerroksittain mitä erilaisimmista osatekijöistä, joiden hahmottaminen on monin osin tulkinnanvaraista. Viime kädessä kyse on siitä, miten yhteiskunta ja sen ihmiset selviävät kriisistä ja sen seurauksista.

Resilienssiin kuuluvat periaatteessa yhteiskunnan kaikki toiminnat aina siitä alkaen, kuinka demokratia toimii. Eli kuinka hyvin ja joustavasti sekä myös kuinka oikeudenmukaisesti päätöksiä tehdään. Sillä on merkitystä tuloksellisuuden ja ihmisten hyvinvoinnin kannalta. Samaan kategoriaan kuuluvat eri julkisten instituutioiden toiminnat. Kuinka hyvin viranomaiset ovat tilanteen tasalla.

Resilienssiä voidaan tarkastella myös erilaisten indikaattorien avulla. Tästä on hyvä esimerkki julkisen talouden vakaus, eli esimerkiksi velkaantuneisuus, joka usein lasketaan julkisen velan suhteena kansantuotteen kokoon. Euroopan unionissa noudatettu normi julkiselle velalle oli pitkään enintään 60 prosenttia BKT:sta, eli kansantuotteesta. Suomi on tätä normia noudattanut hyvin, mutta nyt tilanne on muuttunut ja muuttumassa niin meillä kuin muuallakin. Velkasuhde nousee, ehkä kymmeniä prosenttiyksikköjä. Mitään absoluuttista rajaa ei ole helppo määrittää, mutta mitä velkaantuneempi maa ja kansantalous on, sitä haavoittuvampi se on kriiseille ja häiriöille. Sama pätee niin yrityksissä kuin kotitalouksissakin. Velalliset joutuvat velkojien armoille.

Tästä meillä on hyvä esimerkki ja muistikuva vuosien 1991-93 lamasta. Suomen julkinen sektori oli hyvin vähän velkainen ennen kriisin alkua. Kriisin seurauksena velka kasvoi räjähdysmäisesti, mikä merkitsi Suomen luottokelpoisuuden romahtamista. Keväällä 1993 Suomen hallitus kiersi hattu kourassa ympäri maailmaa saadakseen lainaa alijäämien kattamiseksi. Viime tingassa sitä saatiinkin, mutta korkealla korolla, muistaakseni korkotaso oli 11 prosenttia.

Vuoden 2020 koronakriisin yhteydessä on toistettu ajatusta, ettei saa tehdä samoja virheitä kuin 1990-luvun lamassa. Tässä kyllä haukutaan väärää puuta. Virheet tehtiin silloin jo ennen lamaa, 1980-luvun kuluessa. Virheisiin osallistuivat kulloistenkin hallitusten lisäksi pankit - Suomen pankki mukaan luettuna - sekä yritykset että yksityiset ihmiset. Ehkä viime mainitut olivat vähiten syyllisiä, koska heillä ei voinut olla riittävää tietoa. Joka tapauksessa Suomen kansantalouden resilienssi oli kovin heikko.

Resilienssin eräs osa-alue on noussut koronakriisin yhteydessä muita näkyvämmin esiin. Se on huoltovarmuus. Kriisin alkuvaiheessa ehdittiin jo mainostaa, että Suomi on tässä suhteessa poikkeuksellisen hyvin varautunut. Huoltovarmuuden osalta resilienssi on hyvä. Osittain näin onkin, mutta ei riittävän hyvä.

Kuten nimikin sanoo, huoltovarmuudella on puolustustaloudellinen tausta. Armeijan käyneet tietävät, että sodankäynnin olennainen ja usein haavoittuvin osa on huolto, jota suorittavat huoltokomppaniat pataljoonissa ja huoltojoukkueet komppanioissa. ”Armeija marssii vatsallaan” mutta myös muilla välttämättömillä edellytyksillä.

2000-luvun alussa ajatus kriisinkestokyvystä laajeni ns. laajan turvallisuuden käsitteen alle. Turvallisuusuhkina nähdään nyt laajassa turvallisuuskäsityksessä muutkin uhkat kuin sotilaallinen. Myös pandemiat ja erilaiset kansainväliset kriisit kuuluvat kuvaan. Koronakriisin aiheuttama pandemia osoitti kuitenkin, etteivät tarvikevalmiudet olleetkaan tämän mittaluokan kriisin tasolla. Puuteellisen huoltovarmuuden seurauksena menetettiin ehkä ihmishenkiä. Sairastuminen on ollut suurempaa kuin asianmukaisen huoltovarmuuden vallitessa. Suomen selviytymiskyvyssä on parantamisen varaa.

Koronakriisin varmin seuraus on, että huoltovarmuus päivitetään saatujen kokemusten mukaan uudelle tasolle. Samalla Suomi tarjoaa omaa konseptiaan malliksi myös koko Euroopan unionin huoltovarmuudeksi. Näin onkin syytä menetellä. Se on osa aktiivista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa 2020-luvun maailmassa.