Lukeminen kannattaa aina - ja kuunteleminen

Tämä Jörn Donnerin televisiossa käyttämä lukemiseen kannustava iskulause on jäänyt monelle mieleen. Itsestään selvää ei kuitenkaan ole, mitä kannattavuudella tarkoitetaan. Entisenä ekonomistina tulee mieleen taloudellinen kannattavuus. Tästä ei ensisijaisesti liene kuitenkaan kysymys. Lukemisella on monia ulottuvuuksia.

Suomi on hyvin kirjallinen maa. Sillä on juuret syvällä. Saamme paljon kiittää Ruotsin hallitsijoita ja luterilaista kirkkoa. Tämä on hyvä muistaa, kun tulevana vuonna vietämme uskonpuhdistuksen 500-vuotisjuhlaa ja Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlaa.

Kun uskonpuhdistus alkoi Pohjois-Saksassa, se levisi nopeasti Pohjoismaihin, etenkin Ruotsiin. Vuonna 1523 Ruotsissa vallan ottanut Kustaa Vaasa oivalsi protestanttisen liikkeen edut maallisen vallanpitäjän kannalta. Katolinen kirkko oli suuri maanomistaja ja kirkon hallussa oli muutenkin omaisuutta. Kun luterilaisuus korosti kansallista kirkkoa ja seurakuntalaisten oikeutta itse perehtyä Raamatun sanomaan, Kustaa Vaasa otti suuren osan kirkon omaisuudesta valtion hallintaan ja pani alulle Raamatun kääntämisen kansankielelle.

Suomessa uskonnollisen kirjallisuuden kääntämisen sai tehtäväkseen Michael Agricola. Tätä tehtävää suorittaessaan hänen oli luotava Suomeen kirjakieli. Ensimmäisiä Agricolan Suomen kielellä kirjoittamia tekstejä oli ABCkiria (1543). Kirja alkaa runolla, jonka ensimmäinen säe on:

»Oppe nyt wanha ia noori / joilla ombi Sydhen toori.

Lause ilmaisee hyvin kirjallisen kulttuurin ytimen ja koko opetusohjelman. Oppia ikä kaikki.

Kirkon rooli kansanopetuksessa säilyi pitkään keskeisenä. Piispa Johan Gezelius vanhempi teki tässä suhteessa merkittävän uran. Johan Gezelius edisti kansanopetusta, kävi ahkerasti tarkastusmatkoilla ja julkaisi muun muassa omassa kirjapainossa painattamiaan oppikirjoja, kuten kirjan Yxi paras lasten tawara (1666).

Gezeliuksen aikana laajennettiin Turun katedraalikoulua sekä perustettiin triviaalikoulut Ouluun ja Hämeenlinnaan. Kansanopetuksen tehostamiseksi määrättiin seurakuntiin hankittaviksi kirjantaitavat lukkarit tai näiden puutteessa erityiset koulumestarit. Lukkarien tuli opettaa lukutaito hyväpäisille pojille ja näiden edelleen oman kylänsä muille lapsille; tämä oli kiertokoulun alku.

Aleksis Kivi kuvasi lukutaidon opetusta ja merkitystä loistavasti kirjassaan Seitsemän veljestä. Välttävän lukutaidon hankkimiselle oli erinomainen kannustin; lukutaito oli edellytys ripille pääsyyn ja avioliiton solmimiseen.

Lukutaito oli tullut periaatteelliseksi vaatimukseksi Suomessa jo 1600-luvun lopulla. Vuoden 1686 kirkkolaki sääti: "Wanhemita pitä uscollisest manattaman / että he andawat Lapsens heidän Christilisen Oppins Cappalis hywin ja ahkerast opetetta ; ja käskettämän nijtä / joiden se murhe Seuracunnas pitä tule / Cappalaisen eli Luckarin / että he caikella wireydel Lasten opettamisen päälle pitäwät / ja opettawat Lapset lukeman Kirja". (24. luku, 11. pykälä).

Lukutaidon läpimurto tapahtui kuitenkin vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla, kun opetustoimen vastuu siirtyi kirkolta kansakouluille. Kansakouluasetuksen valmisteli Uno Cygnaeus, joka haki kasvatusoppinsa Sveitsistä. Näin kirkon ylivalta kansanopetuksessa siirtyi muulle yhteiskunnalle. Oppivelvollisuus tuli vihdoin vuonna 1921 voimaan. Lukutaito on sen jälkeen ollut periaatteessa ja lähes käytännössäkin sataprosenttinen.

Lukeminen on tietysti muutakin kuin lukutaitoa. Se on osa kulttuurista käytäntöä ja tapakulttuuria. Lukemista on aina arvostettu, ja pitkään se on ollut – ainakin sanomalehtien tasolla – koko kansan harrastus. Ei ole ehkä väärin sanoa, että myös Suomen yhteiskunnallinen ja taloudellinen kehitys on saanut voimaa lukeneisuudesta. Tieto ei ole pelkästään valtaa vaan myös osaamista.

Lukemisella on hyötynäkökohtien lisäksi olennainen merkitys elämysten ja eettisten arvojen antajana. Nämä seikat nousevat esiin erityisesti lasten lukuharrastuksen piirissä. Kasvatusasiantuntijat suosittavat tänä päivänäkin sitä, että omille lapsille luetaan säännöllisesti. Lastenkirjojen tarinat antavat erinomaista tukea kasvatuspyrkimyksille. Jokainen toivoo lapsilleen parasta, ja helpoimmin se käy toteen hyvien kirjojen parissa.

Omalla kohdalla voin tässä suhteessa olla levollisin mielin. Luimme lapsillemme säännöllisesti joka ilta tunnin tai siinä main ikäkauteen sopivia kirjoa aina noin kymmenvuotiaaksi asti. Viimeisinä vuosina lapset luonnollisesti osasivat lukea itsekin, mutta yhteinen lukuhetki oli heille kuitenkin mieluisa.

Laskeskelin kerran lapsille lukemieni kirjojen lukumäärää. Monethan niistä luettiin useaan kertaan. Kun varhaisen ikävaiheen kuvakirjat luetaan mukaan, läpikäytyjä kirjoja oli ainakin puolisen tuhatta. Näin ollen tuli läpikäydyksi lastenkulttuurin kirjallisuutta eri puolilta maailmaa. Oli erittäin antoisa seikkailu itsellekin, kun saattoi sukeltaa satujen ja tarinoiden maailmaan kulttuureissa, joista ei aikaisemmin paljon mitään tiennyt.

Rehellisyyden nimissä on kyllä tunnustettava, että lastenkirjallisuudessa olemme paljon velkaa ruotsalaisille kirjailijoille ja kuvittajille. Ainakin omasta kirjahyllystä Vaahteramäen Eemelin, Melukylän lasten sekä Elsa Beskowin kuvakirjatarinat tuli luetuksi lukuisia kertoja. Koko Astrid Lindgrenin laaja tuotanto antoi valtavan elämysmatkan lasten maailmaan.

Uusi sukellus lastentarinoiden maailmaan alkoi joku vuosi lastenlasten kanssa. Se ei tietenkään ole yhtä jokapäiväistä vaan vain silloin, kun tarvitaan lastenhoitoapua.

Omissa kirjallisuustottumuksissa tuli uusi avaus kolme neljä vuotta sitten. Olen vuosien mittaan ajanut autolla hurjan määrän kilometrejä. Laskeskelin kerran, että jos olisin ajanut keskimäärin noin 50 kilometriä tunnissa, todellisuudessa ehkä hieman lyhyemmän matkan, olisin viettänyt autossa vajaat 3 vuotta, tai 11 – 12- työvuotta. Näin ollen se, miten aikani olen ajaessa viettänyt, on ollut merkityksellistä.

Kun olin vielä työelämässä mukana, seurasin autoradiosta tiiviisti uutis- ja ajankohtaisohjelmia. Maakuntaan ajaessakin seurasin sitä, mitä paikallisohjelmat kertoivat Hämeenlinnan, Tampereen, Lahden tai Jyväskylän sekä niitä ympäröivien maakuntien asioista. Enää se ei ole niin kiinnostavaa.

Kun edelleen ajan paljon kilometrejä ja käytän aikaa ajamiseen, kuuntelen kirjastoista lainattuja äänikirjoja. Vahinko vain, että klassikoita on luettu äänikirjoiksi paljon vähemmän kuin esimerkiksi dekkareita.

Joka tapauksessa olen vähitellen läpikäynyt suomalaisia ja käännettyjä klassikoita aina Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä alkaen. Kirjojen uudenlainen anti on mitä ilmeisin.

Kuunnellessa hyvä kirja avautuu aivan uudella tavalla. Kuunteleminen nostaa esiin kirjailijan kirjoittamia näkökohtia ja teemoja, jotka tarinaa lukiessa ja seuratessa jää helposti sivuun tai sivuseikaksi. Esimerkiksi Tuntemattomassa sotilaassa oma lukeminen sekä jokavuotinen Edvin Laineen elokuvaversio kiinnittävät huomion päähenkilöiden persoonallisuuden ohella heidän tekemiinsä sankaritekoihin.  Tosiasiassa Väinö Linnan tarinassa, joka siis perustuu myös hänen omiin kokemuksiinsa, teoksen sävy on pikemminkin traaginen kuin hauska, mikä hyvien henkilötyyppien vuoksi usein jää päällimmäiseksi muistikuvaksi. Kuuntelemalla sävyt muuttuvat.

Kuuntelemisesta on ollut seurauksena myös toinen oheisvaikutus. Kuunnellessa elämys voi olla usein voimakkaampi kuin lukiessa. Tämän seuraukset näkyvät näkemissäni unissa. Unien tarinat ovat nykyisin paljon värikkäämpiä ja monipolvisempia kuin ennen. Elämyksellinen kuunteleminen ei onneksi ole lisännyt painajaisia. Niinpä nykyisin odottaa mielenkiinnolla, mitähän ne aivot taas keksivät assosioida.