Virmapyhä - lapsuuden sielunmaisema

Ihmisen muistikuvat ulottuvat varhaiseen lapsuuteen, ehkä kahteen kolmeen ikävuoteen saakka. Varhaisista muistikuvista muodostuu vahva kudos koko elämää varten, kudos, jota voi kutsua lapsuuden sielunmaisemaksi. Maisemaa ei ehkä yksityiskohtaisesti muista, mutta sen merkitys on aina olemassa.

Omista varhaisimmista muistikuvistani on vahvimpia avautuva maisema Jämsänjoelle, ja sen takana kohoavalle Virmapyhän vuorelle. Virmapyhällä on tosin laajempaakin merkitystä kuin vain lapsuuden maisema. Paikkaan tiivistyy kotiseudun, Jämsän tuhatvuotinen historia.

Jämsänjoen vedet purkautuvat Kankarisvesistöstä koskien kautta jokiuomaan, joka jatkuu runsaan peninkulman mittaisena läpi jokilaakson savi- ja hiesumaiden päätyen Päijänteen suureen järvialueeseen. Jokilaakso on lähes koko joen matkalta vanhaa Päijänteen pohjaa. Se on luonut edellytykset asutukselle ja viljelyn aloittamiselle.

Joki virtailee rauhallisesti kumpuilevaa maastoa myötäillen. Merkittävimmän mutkan joki tekee juuri Virmapyhän kohdalla. Ohittaessaan oikealle jäävän Niemen talon korkean mäen, joki kääntyy vasemmalle muodostaen oikealle joen laajimman lahdelman. Tämän lähes 700 metriä leveän lahden syntyyn on vaikuttanut Virmapyhän kallioiden kiertäminen.

Virmapyhän kalliot nousevat joesta paljaina ja lähes pystysuoraan vanhaa männikköä kasvavalle laelleen. Joen vedet joutuvat kiertämään kovat graniittikalliot. Jyrkkä mutka vaikuttaa veden virtaamaan niin, että paikkaa on luonnehdittu sanalla virma. Sehän tarkoittaa vireää, reipasta, nopeaa jopa rajua.

Lapsuudenkotini, Viialan sotilasvirkatalon vanha päärakennus, puinen hirsitalo, rakennettiin 1700-luvun lopulla Saarenvuoren rinteen tasanteelle, mistä rinne edelleen viettää kohti joen alavaa laaksoa. Talo seisoi kivistä päällekkäin koottujen pylväiden varassa niin, että pirtin puoleinen pää tukeutui maanpintaan. Talon kammarien puoleinen pää oli sen sijaan korkealla ilmassa. Virmapyhälle avautuvan kulmakammarin nurkan kivipylväs oli yli kaksi metriä korkea.

Nukuin ennen kouluikää tuossa kulmakammarissa. Muistikuvien mukaan ihmettelin pinnasängyssäni seisoen - ehkä jo kaksivuotiaana - tuota uljasta maisemaa joen lahdella ja sen taustalla häämöttävällä Virmapyhän vuorella. Vuoren kallioinen rinne näytti sekä salaperäiseltä, puoleensa vetävältä, että hieman jylhän uhkaavalta.

Virmapyhän jokimaisema näkyi piha-alueelle, missä me lapset leikkimme ja touhusimme. Jokimaisema jäi useimmiten taustalle, mutta aina valkoisten laivojen tai moottoriveneiden purjehtiessa kohti Päijännettä tai päinvastaiseen suuntaan kohti Seppolaa tai Jämsänkoskea, huomio kiinnittyi joelle. ”Ketä siellä nyt on menossa ja minne.”

Omassa mielikuvamaailmassani joki ja sen takaa häämöttävä Virmapyhä loivat perspektiivin kotipihaa kauempana odottavasta maailmasta. Siitä muodostui osa sielunmaisemaa.

Muistikuvani mukaan soudimme kerran isompien lasten ja ehkä aikuistenkin kanssa lahden pohjukasta Virmapyhän kallioille. Vanhemmat kertoivat, että siellä oli aikanaan käyty hyppimässä jokeen. Me emme hyppineet. Minä en alle seitsenvuotiaana osannut vielä riittävän hyvin uida uskaltaakseni virtaavaan, äkkisyvään veteen.

Sen sijaan lahden pohjukka tuli varhaislapsuudessa hyvin tutuksi, koska kävimme uimassa sen matalassa, savipohjaisessa rannassa useitakin kertoja päivässä. Opimme uinnin alkeet jo alle kouluikäisenä. Uimareissut loppuivat kuitenkin 7-8 vuoden iässä, koska likaantuneen joen vesi sai iholle aikaan ikävännäköisiä mustia pilkkuja.

Vaikka rauhallisesti virtaava vesistö antoi vakaan ja tasaisen vaikutelman, ei maisema aina ollut pelkkää tyyntä, suomalaisen kesän idylliä. Muutaman kerran kaakosta kohoava ukkosmyrsky sai lisää voimaa alavasta ja laakeasta jokilaaksosta ennen iskemistään talon takana kohoavaan Saarenvuoreen. Muistikuva varhaisesta lapsuudesta tuo mieleen pelon, jota tunsimme Virmapyhän takaa nousseen ukkosmyrskyn voimasta. Sade ja pyörteiset tuulet saivat puut talon ympärillä taipumaan ja vanhan hirsitalon valittamaan. Me lapset istuimme suojanpuoleisen eteisen lattialla ja vapisimme ukkosen jyrähdysten voimasta. Ehkei mitään vaaraa ollut, vaikka tuulen pyörteiden seurauksena kaatui metsää ja suuria puita takana olevalla vuoren rinteellä. Tuolloin Virmapyhän kasvot eivät olleet leppeimmillään.

Viialan talon pihapiirissä kasvaa edelleen suuria puita, kuusia, mäntyjä ja koivuja. Myrskyt eivät ole niitä pystyneet kaatamaan. Suurin ja vanhin puu kasvaa entisessä oritarhassa. Se on luultavasti ainakin kaksisataa vuotta vanha kuusi. Siinä on pitkät ja paksut, maahan ulottuvat alaoksat. Kolmen-neljäntoista vuoden ikäisenä sain päähäni kiivetä puun latvaan ja mitata kuusen pituuden.

Paksuja oksia, joiden ympäri keskenkasvuisen pojan sormet eivät oikein yltäneet, pitkin sinnittelin lähes latvaan, ehkä kolmen neljän metrin päähän huipusta. Narulla mitaten kuusen korkeudeksi tuli lähes 30 metriä.

Tärkeintä ei kuitenkaan ollut rohkeutta ja uskallusta vaatinut kiipeäminen vaan näköala, joka huipun tuntumasta avautui. Vanhan talon pihapiiri näytti lintuperspektiivistä katsoen kodikkaalta. Vasemmalla avautui maisema kauas jokilaakson yli Jämsän keskustaan ja aina Jämsänkosken tehtaiden piipuille saakka. Edessä oli huikein näköala, laaja joenlahti ja sen takana Virmapyhän kalliot. Nykyisin valtakunnallisesti arvokkaaksi maisemaksi luokiteltu joki, Jämsän jokilaakso ja Virmapyhä tekivät vaikutuksen.

Virmapyhän vuorella on tietysti ollut jämsäläiseen kulttuuriin yksilön hetkellistä kokemusta paljon pidempi ja syvällisempi merkitys. Kuten nimi, Virmapyhä jo sinänsä kertoo, suojeltuun vuoreen, tai mäkeen, sisältyy jämsäläistä paikallishistoriaa.

On oletettavaa, että varhaisimmat metsästäjä- ja kalastajaryhmät arvostivat joen ja sen yläjuoksun sekä jokeen laskevan vesistön kalastusmahdollisuuksia. Jokilaakson hedelmällinen maaperä antoi mahdollisuuden varhaiseen asutukseen. Löydetyt vanhimmat esineet vievät aikaan ennen ensimmäisen vuosituhannen loppua. Viikinkiaikainen kalmisto on löydetty joen itärannalta, Puttolan talon mailta.

Noilta yli tuhannen vuoden takaisilta ajoilta ei tietenkään ole mitään kirjallista aineistoa jokilaakson väestöstä, sen uskomuksista tai elämäntavoista. Ei voi myöskään tietää, milloin Virmapyhää on ryhdytty kutsumaan nykyisellä nimellään. Perimätieto kuitenkin kertoo, että paikka olisi toiminut uhripaikkana, missä palvottiin jumalia tai jumalaa - kenties jo ennen kristinuskon tuloa alueelle. Kaikki tähän liittyvä on arvailua.

Lainasana pyhä tarkoittaa myös rajaa, useimmiten tämän ja tuonpuoleisen välillä. Tuonpuoleinen, kuoleman maailma oli pyhitettyä aluetta ja vaatii kunnioitusta. Tämä pyhyys sopii hyvin myös mielikuvaan uhripaikasta.

Kun pyhä tarkoittaa rajaa, voi hyvin ajatella, että Virmapyhä olisi ollut myös asutuksen raja sekä vartiopaikka väestölle mahdollisia vainolaisia vastaan. Heimojen välisten ryöstö- tai kostoretkien reitti Jämsän jokilaaksoon saattoi hyvin kulkea Jämsänjokea pitkin. Virmapyhä jokivarressa, Matkusvuori Partalassa ja Linnavuori joen yläjuoksulla olivat vartiopaikkoja, joista varoitusvalkeat vainolaisista loistivat jokilaaksoon.

Muinaishistoriallinen tarina on kiteytynyt runoilija ja taiteilija Himmi Liukkonen kirjoittamiin Jämsän marssin sanoihin.

Jämsän marssi – kolme ensimmäistä seitsemästä säkeistöstä, sanat Himmi Liukkonen:

1. Jokirantamat nää, Jämsä laaksomme tää

kuka kyntänyt, kylvänyt on sen?

Esi-isäimme työ tänne leimansa lyö

sukupolvien entisien.

2. Kävi heimomme tie - taru totta se lie,

mäkirinteille Jämsänniemen.

Hämäläiset kun sous, joen suistohon nous

-se on heimomme synty ja siemen.

3. Virmapyhältä tai Matkusvuorelta kai

uhrivalkeat muinoin loisti.

Taru tuulessa soi, vaari kertoa voi,

äiti laulaen lapsille toisti.