Huoltovarmuuden nimiin

Suomen maatalouden huoltovarmuus oli yksi kiinnostavimmista työtehtävistä työurallani. Itse käsitteeseen liittyy seikkoja ja näkökohtia, jotka haluan kirjata muistiin. Ilmoittaudun huoltovarmuuskäsitteen isäksi, henkilöksi, joka aikanaan toi tämän sanan ja käsitteen suomenkieleen. En tietenkään aio asettua Mikael Agricolan ja Elias Lönnrothin rinnalle suomenkielen kehittäjänä, mutta itselleni termi jäänee esimerkiksi, ehkä ainoaksi, missä voin sanoa vaikuttaneeni suomalaiseen kulttuuriin. Kuten on sanottu, käsitteillä hallitsemme ihmisten ajattelua ja toimintaa.

En edellä olevalla halua nostaa asiaa sen ihmeellisemmäksi kuin se todellisuudessa on. Itseäni kuitenkin huvittaa kuinka käyttökelpoinen ja käytetty termistä tuli. Kertaan lyhyesti käsitteen synnyn.

Kuten käsitteestä huoltovarmuus voi kuvitellakin, se liittyy Suomessa kriisiajan suunnitteluun ja varautumiseen. Varautuminen on koskenut erityisesti kriiseistä pahinta, sotaa, mutta myös muita hieman vähäisempiä konflikteja tai jopa luonnonkatastrofeja. Aikanaan meillä oli tätä tehtävää varten Puolustustaloudellinen suunnittelukunta ja se sihteeristönä Puolustustaloudellinen suunnittelukeskus.  

Vuonna 1980 saimme yhdessä Helsingin yliopiston maataloustieteellisen tiedekunnan professori Lauri Kettusen kanssa Puolustustaloudelliselta suunnittelukeskukselta tehtäväksi tehdä esiselvityksen maatalouden huoltokyvystä Suomessa. Toimin itse juuri perustetun Pellervon taloudellisen tutkimuslaitoksen tutkijana. Olin edellisessä tehtävässäni ja toimipaikassani Taloudellisessa suunnittelukeskuksessa keskittynyt energiakysymyksiin, ja erityisesti raakaöljyyn liittyviin riskeihin. Tätä taustaa vasten minut pyydettiin hankkeeseen mukaan.

Energiakysymykset olivat 1970 -luvulla monella tavalla vahvasti esillä ja yhteiskunnan keskeisiä kysymyksiä. 1970-luvun puolivälissä Suomessa käytetystä energiasta peräti 56 prosenttia saatiin ulkoa tuodusta raakaöljystä ja öljytuotteista. Olimme siis monien muiden maiden tavoin erittäin riippuvaisia maailman öljymarkkinoista.

Raakaöljymarkkinat kokivat 1970-luvulla kaksi erittäin kriittistä vaihetta. Ensiksi vuoden 1973 syksyllä Israelin ja Egyptin välinen sota johti öljymaiden vientiboikottiin ja öljyn maailmanmarkkinahinnan nelinkertaistumiseen. Vuonna 1979 Iranin vallankumous, jossa uskonnollinen johtaja Khomeini nousi valtaan, nosti uudelleen öljyn hintaa niin, että vuosikymmenessä öljyn kansainvälinen hinta kymmenkertaistui.

Kriisissä ei ollut kyse vain maailmanmarkkinahinnan hurjasta noususta. Iranin uuden radikaalin johdon pelättiin pyrkivän sulkemaan Persianahdella Hormuzinsalmen, jonka kautta mm. öljyn suurimman tuottajan ja myyjän, Saudi-Arabian, öljy kulki maailmanmarkkinoille. Öljyn saatavuuskin oli siis uhattuna. Kriisin kärjistyminen todella pahaksi oli täysin mahdollista.

Tätä taustaa vasten oli eri maissa tärkeää, että lisätään valmiutta kohdata erilaisia ja uudenlaisiakin kriisejä maailmalta ja maailmanmarkkinoilta. Öljykriisillä oli suora yhteys Suomen ruokahuoltoon. Suomessakin maataloustuotannon konekanta kulki ja kulkee edelleen öljystä valmistuilla polttoaineilla. Typpilannoitteiden hinta riippui suoraan ja välillisesti öljyn kansainvälisistä hinnoista. Typpilannoitteet valmistetaan nykyisin pääosin maakaasun avulla, mutta 1970-luvulla valmistuksessa käytettiin paljon öljytuotteita. Ruokahuollon logistiikka toimii luonnollisesti kehittyneissä maissa pääosin öljypohjaisten polttoaineiden varassa. 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa oli siis hyvä syy pelätä, että kansainväliset kriisit luovat uhkan maan ruokahuollon turvallisuudelle.

Professori Lauri Kettusella ja minulla oli esimerkkinä Ruotsissa tehty vastaava kartoitus. En tätä kirjoittaessa muista aivan tarkkaan ruotsalaisen selvityksen nimeä (ehkä försörjningsförmåga), mutta suomeksi se käännettiin nimellä Maatalouden huoltokyky.

Huolto-sana on armeijan terminologiassa käytetty ja hyvin tuttu. Kyky puolestaan viittaa itse toiminnan suorittamiseen. Maatalouden huoltokyvyn kulmakivi on maataloustuotanto ja sen suorituskyky. Kuten edellä kävi ilmi, maataloustuotanto oli ja on riippuvainen niistä panoksista, joita tuotannossa tarvitaan, viljelyalasta, koneista, lannoitteista, torjunta-aineista jne. Tuotantokyky riippuu luonnollisesti myös itse viljelijöiden määrästä ja osaamisesta. Jos kriisiaikoina ei kaikkia panoksia saada, tuotantokyvyn ylläpitäminen voi vaatia enemmän ihmisten työpanosta.

Ruokahuollon turvaa ylläpidetään myös varmuusvarastojen avulla. Suomessa on aikaisemmin pidetty ruokaviljan varmuusvarastoja vuoden tarpeita varten. Muistini mukaan varmuusvarastojen määrää on viime vuosina pienennetty. On ajateltu niin, että maailmanmarkkinoilta voitaisiin aina saada tarpeen tullessa täydennystä.

Keskeisten ruoka-aineiden lisäksi varmuusvarastoja pidetään mm. raakaöljyllä ja öljytuotteilla, jotka ovat edelleen keskeisiä tuotannon ja jakelun jatkuvuuden kannalta.

Huoltovarmuuden käsite syntyi siis yhdistelmänä omasta tuotantokyvystä ja varmuusvarastoinnista. Pohdimme näitä seikkoja esiselvitysraportissamme (Lauri Kettunen, Kalle Laaksonen: Maatalouden huoltokyky, Pellervon taloudellinen tutkimuslaitos, 1981) vuodelta 1981. Lauri Kettunen halusi kirjattavaksi, ettei huoltovarmuus-käsite olennaisesti tuo mitään uutta toimeksiannossa käytettyyn huoltokyky-käsitteeseen.

Näinhän se varmasti onkin, vaikka mielestäni siihen sisältyy pieni mielikuvaero. Jostakin syystä huoltovarmuus on tarttunut hyvin suomalaiseen keskusteluun. Sitä käytetään yleisemmässäkin merkityksessä kuin ruokaturvan yhteydessä. Jopa Puolustustaloudellisen suunnittelukeskuksen nimi on muutettu Huoltovarmuuskeskukseksi.        

Tarinan lopuksi muutamia muistikuvia, jotka liittyvät omakohtaiseen osallistumiseen huotovarmuuden sotilaallisessa turvaamisessa. Toivottavasti en riko mitään sotaväen rikoslain piiriin kuuluvaa salassapitovelvollisuutta, kun kerron kokemuksia kertausharjoituksista 1970-luvulla. Tulin vuonna 1972, juuri ennen öljykriisejä, valituksi reserviläisenä Länsi-Uudenmaan sotilaspiirin  sodanaikaiseen joukko-osastoon, eli se merkitsi käytännössä kutsua kertausharjoituksiin. Laadimme suunnitelmia ja harjoittelimme puolustusta maihintulon estämiseksi silloin noudatetun aluepuolustujärjestelmän osana.

Kuinka ollakaan, komppania, jonka johtoon sain koulutusta, puolusti aluetta, jolla sijaitsi suuri raakaöljyn varmuusvarasto. Se oli sijoitettu syvälle kallioperään niin, ettei maastosta voinut mitenkään arvata varaston sijaintia. Olimme siitä kyllä hyvin tietoisia.

Silloisilla aseilla, sodanaikaisilla panssarintorjuntatykeillä ja ilmatorjuntakivääreillä emme todennäköisesti olisi kovin paljon pystyneet hidastamaan maihinnousua, jos sen suorittajana olisi ollut suurvalta. Silloinen järjestelmä on todennäköisesti täysin muutettu. Aseistus on ilma-aseineen ja torjuntaohjuksineen ihan eri luokkaa kuin 40 vuotta sitten.

Onneksi ei kuluneina vuosikymmeninä ole jouduttu käytännössä testaamaan maamme torjuntakykyä mahdollista maahantunkeutujaa vastaan. Huoltovarmuuden ei-sotilaalliset tehtävät ovatkin korostuneet viime vuosikymmeninä. Huoltovarmuuden ylläpitäminen on kuitenkin edelleen turvallisuuspolitiikan yksi keskeisistä tehtävistä. Jokapäiväisen leivän saatavuus kun on aina ihmiselle elinehto.