Suksilla kouluun – ja takaisin

Hiihtäminen on ollut suomalaisille luontainen liikkumisen muoto. Lapsuudessani, 1940-luvun lopulla ja 1950-luvulla, hiihtäminen oli talvella jokapäiväistä. Hiihtäminen ja laskettelu kuuluivat leikkeihin, keskinäisiin kilpailuihin sekä tietysti kulkemiseen kodin ja koulun väliä. Tärkeimmäksi koettiin hetki, jolloin sai omat sukset.

Yksipuiset sukset syntyivät vuosisatojen ajan oman perheen tai paikkakunnan kätevimpien suksiseppien tekemänä. Viime vuosisadan alkupuolella suksien valmistus siirtyi erikoistuneille puusepänverstaille. Toisen maailmansodan jälkeen lapsillekin ostettiin sukset pääasiassa kaupasta.

Jämsässä oli useita suksia valmistaneita puusepänverstaita, joista merkittävimmäksi kasvoi Heikki Juvénin 1920-luvulla alkanut tuotanto Partalassa. Juvénin Latu-merkkisillä suksilla puolustivat talvi- ja jatkosodassa isänmaataan tuhannet suomalaiset sotilaat.

Kaupasta ostettujen suksien merkeistä tunnetuimmiksi vakiintuivat Järviset, Lampiset, Peltoset ja myöhemmin Karhut. Lasten kesken vertailtiin eri merkkien hyvyyttä. Minulla oli Järviset. Merkittävää oli myös sauvojen vaihtuminen veistetystä kepeistä rottinkisiin. Alussa hiihdimme kaikkiin kenkiin sopivilla mäystimillä, nahkaremmeillä, varustetuilla suksilla. Tuntui juhlalliselta siirtyä hiihtokenkien, eli monojen kanssa käytettäviin suksisiteisiin, rotanloukkuihin tai Voitto-siteisiin.

Oma hiihtourani alkoi melkeinpä heti kävelemään oppimisen jälkeen. Tämä oli luonnollista, koska isä-Eino oli intohimoinen urheilumies. Sukset hankittiin meillä lapsille heti, kun hiihtämisen oletettiin onnistuvan. Pituuskasvun edetessä uudet sukset olivat odotettu ja säännönmukainen joululahja. Lapsuuden tunnelmiin kuului suksien tervaus entisen sotilasvirkatalon, Viialan talon isossa pirtissä. Suuressa kiviuunissa paloivat metriset halot. Tulen loisteessa levitetyn ja suksen pohjaan hangatun tervan tuoksu säilyy muistissani.

Hiihdin ensimmäisinä kouluvuosina, eli 1950-luvun alussa, Jokivarren vanhaan kansakouluun, Jämsän ensimmäiseen varta vasten koulutaloksi rakennettuun hirsirakennukseen joen läntisellä rannalla. Latu kouluun tuli tutuksi.

Ensimmäinen vuoteni Jämsän yhteiskoulussa alkoi syyskuussa vuonna 1956. Koulumatka kulki sulan maan aikana ensin Kaipolan tietä Seppolaan ja siitä Seppolan sillan yli yhteiskoululle. Matkaa oli hieman yli kolme kilometriä. Ensimmäisen oppikouluvuoden talvena reitti kouluun oli myöhemmistä vuosista poikkeava. Silloin talvisen koulumatkan maisemia hallitsi jämsäläisen asutuksen ja jämsäläisten elinkeinojen kehto - Jämsänjoki.

Tohtori Keijo K. Kulha toteaa pitäjähistoriassa Vanhan Jämsän historia, joka ilmestyi vuonna 1975, että ”Katsoimmepa Jämsän kokonaiskuvaa 1860-luvulla, maamme itsenäisyyden tapahduttua tai näitä rivejä luettaessa erään yksityiskohdan merkitys on aina yhtä ilmeinen: Jämsänjoki on läpi vuosikymmenten vaikuttanut ympäristönsä kaikkinaiseen kehitykseen. … Jämsänjoki on ympäristönsä elinvoimaisuuden perusedellytys.”

Latu kulki Jämsänjokea pitkin kotoa lähes koululle saakka. Muistikuvien mukaan talvet olivat vielä 1950-luvulla pitkiä alkaen marraskuussa, joskus aikaisemminkin, ja jatkuen aina huhtikuun lopulle. Joki jäätyi varhain vahvaan jäähän ja joella liikkuminen koettiin turvalliseksi. Tosin haavereitakin sattui, kun jäiden vahvuutta ei osattu arvioida oikein.

Ensimmäisen oppikoulutalveni kävimme suksilla koulussa, kun jää tai keli sen sallivat. Isämme oli luonnollisesti hiihtänyt joen yli oppikouluun jo omina kouluaikoinaan, ja hänellä tapa oli jatkunut voimistelunopettajatoimen luonnollisena osana. Vielä 1950-luvulla isä-Eino lähti avaamaan latua varhain aamulla. Hän halusi olla koulutalolla ajoissa. Myös sisaret, Ulla ja Kaija, seurasivat latujälkeä pian isän perässä.

Minulla koulumatkan kaverina oli tuolloin samalla luokalla oleva naapurin poika, Salovuoren Jukka. Mekin lähdimme aika varhain, tai ainakin se tuntui siltä, koska kouluun lähdettäessä joella oli vielä varsin hämärää. Aurinkohan nousee keskitalvella vasta yhdeksän ja kymmenen välillä.

Kotiemme kohdalla Jämsänjoki tekee jyrkän mutkan ohittaessaan Virmapyhän kalliot. Mutkan kohdalle on muodostunut joen levein lahti. Se on suurimmalta leveydeltään lähes 700 metriä. Latu seuraili tätä joenlahtea kulkien Niemen talon puoleista rantaa. Ylhäällä vasemmalla kädellä näkyivätkin hämärään aamuun Niemen talon ikkunoiden valot. Joenmutkan vastakkaisella puolella kohosivat Virmapyhän tummat, paljaat, punagraniittiset kalliot aina korkealle vanhojen mäntyjen peittämälle laelleen.

Kallion huipulla lienee aikoinaan ollut uhripaikka. Toisaalta Virmapyhä lienee ollut myös jokilaakson asutuksen eteläinen raja, ja siten myös vartiopaikka. Keski-ajan karttoihin ei ole merkitty taloja Virmapyhältä Päijänteelle. Sinänsä tämä on erikoista, koska – kuten nykyisin nähdään – maaperä olisi antanut hyvät mahdollisuudet viljelylle myös tällä jokivarren jaksolla.

Niemen talon jälkeen alkoi etuvasemmalla häämöttää Karhalan päärakennuksen puinen torni. Talo vaikutti maalaistaloksi aika hienolta, ihan kartanon päärakennukselta. Jos talojen pinta-alaa mitataan hehtaareina, isoja taloja Niemi ja Karhala olivatkin. Jämsäläiseen tapaan talojen hehtaarit koostuivat lähinnä metsäpinta-alasta. Niiden peltoalaa ei voi kuitenkaan verrata etelän kartanoihin.

Ennen Karhalaa latu ohitti pienen lahdelman, jonka pohjukassa sijaitsi aikanaan mahtava Oikarin eli Kaipolan ratsutila. Sekä Karhalan että Niemen talot oli siitä aikanaan erotettu. Oikarin talo siirtyi sittemmin Kaipolan talon nimisenä jokisuuhun Päijänteen rannalle. Kaipolan talosta saivat 1950-luvun alussa tilan maille rakennetut Kaipolan tehtaat nimensä. Edelleen tehtaat ovat Jämsän taloudellisen toimeliaisuuden kulmakivi. 

Karhalan talon kohdalle saavuttaessa oikealla näkyivät jo Vinnin entisen sotilasvirkatalon punaiset rakennukset. Talo oli matkatoverini Jukan sukulaisten omistuksessa.

Hiihtäessämme hämärää jokea rannan lähellä näkyi mustia paljaita kohtia jäässä, mistä lumi oli sulanut. Niistä oli varoitettu. Olivatko ne kohtia, missä joen lähteet tai virtapaikat pitivät jään heikkona? Jukka kertoi, että joku hänen sukulaisensa oli pudonnut heikkoon kohtaan jäissä ja ehkä hukkunut – en muista enää aivan varmasti. Hämärässä aamussa tuon seikan ajatteleminen sai hiihtomatkan kouluun tuntumaan epämiellyttävän vaaralliselta. Miltähän tuntuisi äkkiä upota salakavalaan avantoon tai heikkoihin jäihin?

Vinnin jälkeen alkoivat Jämsän keskustan valot valaista jokimaisemaa. Oikealle jäivät Jämsän kansanopiston päärakennuksen ikkunarivistöt. Rakennus ja sen lähistöllä sijaitseva museokylä tuntuivat kotoiselta. Olihan äitimme tullut Jämsään kansanopiston käsityön opettajaksi. Jämsänniemeltä  museoon siirretyssä päärakennuksessa oli taas isoisämme asunut sisaruksineen 1880-luvulla.

Vihdoin nousimme Hiidenmäen ohi ja saavuimme Jämsän yhteiskoulun vanhan päärakennuksen, Tattikoulun Lukkoilan puoleiselle sivustalle. Jätimme sukset koulun seinustalle ja kiiruhdimme pikimmiten oppitunneille yhteiskoulun uuteen koulurakennukseen. Päivä kului koulutyössä hiihtohousuissa ja monot jaloissa. Koulun jälkeen, iltapäivän jo hämärtyessä, hiihtoreitti vei takaisin joen yli kotia kohden.

Hiihtomatka kansakouluun oli ollut päivittäistä harjoittelua ja oli luonut hyvän pohjan liikunnalliselle kestävyydelle ja hiihtotekniikalle.

Eräs kevättalven päivä on jäänyt siitä ajasta erityisesti mieleen.

Ikimuistoinen päivä sijoittuu noin 1950-luvun puoliväliin, jolloin olin kansakoulussa kolmannella tai neljännellä luokalla. Silloin oli hyvin aurinkoinen kevättalven päivä, ehkäpä maaliskuun loppupuolella. Aurinkoisesta säästä huolimatta sää oli kylmä ja ankara. Sitä leimasi erittäin voimakas tuuli, joka puhalsi pohjoisesta, Jämsänkosken tehtailta pitkin jokilaaksoa.

Vastatuuleen oli melkein mahdotonta hiihtää. Niinpä isäni oli tilannut aamuksi pirssin, eli kuten nykyisin sanottaisiin taksin, koska tuolloin ei vielä ollut säännöllistä Kaipolan tehtaille menevää linja-autoliikennettä. Niinpä minunkin lyhyet sukseni mahdutettiin pirssiautokyytiin.

Menomatka koululle ei ollut kuitenkaan päivän kohokohta. Koulun jälkeen lähdimme Salovuoren Jukan ja sepän Teuvon kanssa suksilla kotia kohti. Muistikuvat eivät enää kerro, miten tulimme Jokivarren koululta yli Saikkosen risteyksen ja Palmrothin sekä Lehtisen talojen ohitse Kaipolan tielle. Hiihdimmekö vai kannoimmeko suksia?

Viiskulmasta alkanut Kaipolantie vietti Metsätalon kohdalta loivasti etelään, kotia kohti. Nousimme suksille ja annoimme mennä keskellä tietä. Teitä ei silloin hiekoitettu ja autoliikennettä oli vähän. Hiekattomuus oli tärkeää senkin vuoksi, että Seppolaan ajettiin myös hevosten vetämillä reillä. Omat muistikuvat matkoista tähtitaivaan alla kirkkoreellä joulukirkkoon ovat vieläkin kirkkaat.

Kun olimme nousseet Metsätalon kohdalla suksille, emme tarvinneet enää sauvojen apua. Voimakas tuuli tarttui anorakkiin, ja hieman käsiä levittäen vauhti kiihtyi melkein hallitsemattomaksi. Samaa vauhtia nousimme Saaren talon mäelle ja ohi suuren navettarakennuksen. Silloin ei ollut vielä Hiidenmäen siltaa eikä nykyistä Saaren talon kohdalla olevaa ysitien maantieleikkausta.

Vauhti kiihtyi jälleen taloryhmän jälkeen ja latu vei seppä-Vertin talon ohitse, Salovuoren punaiselle vajalle ja siitä suoraan Viialan talon mäelle kohoavalle rinteelle. Tämän viimeisen mäen nousussa oli käytettävä sauvoja, koska tuulen voima ei ihan riittänyt tuomaan pientäkään koululaista kotopihaan saakka.