Manda ja minä

Heti aluksi täytyy sanoa, että Manda on koira. Sen emäntä ja isäntä ovat Johanna ja Petrus. Petrus on toinen pojistani. Manda on jo yli viisitoistavuotias (15,5v) kromfohrländer -rotuinen koira. Rotu on peräisin Saksasta, missä se jalostettiin 1940-luvulla. Siinä on paljon terrieriä. Sen luonne on kuitenkin aika erilainen kuin terrierillä.

Netin Wikipedia -tietokirjan mukaan kromfohrländer on hyvin eloisa, herkkä, jämäkkä, hyväluontoinen ja älykäs koira. Ne pitävät leikkimisestä ja pelaamisesta, sekä juoksemisesta. Manda rakastaa uimista. Kromfohrländer on myös hyvin kiintynyt isäntäänsä/emäntäänsä. Se on arka vieraiden ihmisten suhteen, mutta tutustuttuaan siitä tulee elinikäinen ystävä.

Nämä kaikki luonnehdinnat sopivat hyvin myös Mandaan, tähän kromfohrländer -ikäneitoon. Tunnen sen hyvin, koska minulla on tehtävä ja oikeus ulkoiluttaa koiraa arkipäivisin, kun isäntä ja emäntä ovat töissä. Koira ei pystyisi olemaan 9-10 tuntia ilman päivittäistä lenkkiä tarpeilleen.

Näiden lenkkien aikana olen voinut tarkkailla koiran eloa ja käyttäytymistä. Kuten alussa viittaan, sillä on koiraksi jo aika paljon ikää. Ulkonaisesti Manda on muuttunut kuitenkin vuosien mittaan yllättävän vähän. Se on edelleen solakka, melkein laiha, vaikka ruokaa on koko ajan tarjolla. Väri on pysynyt lähes samana. Päässä ja kasvoissa karvoitus kyllä kasvaa ja tuuhenee, ihan kuin vanhan miehen kulmakarvat. Koiran kasvoista näkee, että vanhuus lähenee.

Mikä sitten on koiran ikä? Vanhastaanhan on sanottu, että yksi koiran vuosi vastaa seitsemää vuotta ihmisen iässä. Näin laskien Manda vastaisi siis ihmisen iässä jo 105-110 -vuotiasta. Tämä on tietysti leikkimielistä teoriaa, jota ei pidä ottaa vakavasti. Olenkin lukenut uusia arvioita, joiden mukaan Manda olisi aika lailla ikätoverini (75v).

Monta yhtäläisyyttä huomaankin. Vaikka ulkonainen muutos koirassa on paljon pienempi kuin omassa ikääntymisessä, sen muut muutokset ovat ilmeisiä ja osin tuttuja.

Aikanaan Mandan kuulo oli hyvin tarkka. Jos käytävässä tai oven takana kuului pientäkin epämääräistä rapinaa, Mandan haukkuminen alkoi kuulua sisältä, jopa ennen ovikellon soittoa. Kun minä nyt tulen hakemaan koiraa päivittäiselle lenkille ja avaan oven saamillani avaimilla, Manda ei koskaan hauku. Onkohan sillä jonkinlainen ajan taju – tulen aina suurin piirtein samaan aikaan -, vai tuleeko koiralle tuttu haju ennakolta jo ovenkin läpi?

Nykyisin Manda ei siis juuri enää kuule, joten käytävän oudot äänet eivät enää sitä häiritse. Omakin kuuloni on alkanut tuntuvasti heiketä. Eniten se haittaa kotioloissa, joissa en kuule riittävän hyvin minulle annettuja ohjeita tai esitettyjä toiveita.

Mandan heikentynyt kuulo näkyy joskus jopa niin, että voin tulla sisään ja kävellä nukkuvan koiran viereen ennen kuin se havahtuu tulooni. Myös näkö heikkenee hyvää vauhtia. Päivälenkillä Manda pysähtyy usein kauhuissaan, jos edessäpäin näkyy joku vanha täti vetämässä pyörillä varustettua kauppakassia. Siinä olemuksessa on jotakin pelottavaa, mistä koira ei saa näön tai hajun perusteella selkoa. Itsekin poden silmäsairautta, joka heikentää aikaa myöten näköaistia, joten minun on helppo samaistua.

Koiran tärkein aisti on ilmeisesti hajuaisti. Se onkin seikka, josta Manda nauttii eniten. Jos ei kuule tai ei oikein näe, on hienoa, että ympäristöä voi havainnoida haistelemalla. Tätä meidän päivittäiset lenkkimme ovatkin pääosin. Lyhyin välein täytyy tutkia kaikki ruohonkorret ja kivenkolot. Minulle niiden viestit eivät kerro mitään. Jonkin pylvään tai puun juurella voi epäilemättä nähdä poikakoiran tai ehkä tyttökoirankin jättämän märän jäljen. Lenkkimme ovat siis pysähtelevää kävelyä mättäältä toiselle. Se sopii meille molemmille – olin sanoa ikäihmisille. 

Mandassa on ikääntyessään ilmennyt piirre, jonka tunnistan ja joka on harmillinen. Ennen niin valpas koira tuntuu olevan usein ihan kuin ”pihalla”. Se ei aina oikein tiedä missä ollaan tai mitä ollaan tekemässä. Se jää tuijottelemaan tyhjyyteen. Ei kai se ole jonkinlaista koiran dementoitumista? Olenkohan tässäkin ei vain ikätoveri vaan kohtalotoveri? Siitä on syytä olla huolissaan.

Iän karttuessa koirakaan ei välty sairauksilta. Hoikkuudesta huolimatta Mandan lonkkanivelissä on kulumaa, joka aiheuttaa särkyä ja kipeyttää jalkoja. Joskus sen on vaikea astua jommalla kummalla takajalalla. Kyykistyminen tarpeille alkaa olla vaappuvaa. Manda saa päivittäin kipulääkitystä, jottei kipu käy ylivoimaiseksi. Näin elämä on voinut jatkua. Niinhän me ihmisetkin pärjäämme.

Ruuansulatus on myös käynyt herkäksi. Vain jotkut ruoka-aineet kelpaavat eivätkä aiheuta oksennusta tai vatsan löystymistä, mikä johtaa ongelmiin sisätiloissa. Koiralla ei ole sisävessaa.

Koiran – Mandankin - elämässä edessä on jossakin vaiheessa isännän ja emännän päätös, että sairaudet ovat liian rankkoja. Edessä on lempeä piikitys pois elämästä. Se on omistajien vaikea päätös. Onneksi minun ei sitä tarvitse tehdä.

Miten tuo lienee omalla kohdalla. Olisiko eutanasia paras vaihtoehto, jos toivoa ei ole ja tuskat ovat sietämättömät? En osaa vastata. Eihän se ole vielä hyväksyttävääkään. Ehkä asia kypsyy päätöksiin. Onneksi vielä ei tarvitse edes ottaa kantaa. Mutta muutokset ovat itselläkin edessä. Joskus.

Ai niin - hoitotahto on vielä kirjoittamatta.

Äidinkieli Isän maa Suvun perintö

Kirjoitin 70 vuotta täyttäessäni elämänvaiheistani tarinan, missä muistelin menneitä aikoja kymmenvuotiskausittain (Blogi: Vuosikymmenet vaihtuvat – ihmisen ikä, 27.2.2015). Mitä tapahtui kymmenvuotiaana, kaksikymppisenä, kolmikymppisenä jne. Täyttäessäni 75 vuotta kirjoitan muistoja hieman eri näkökulmasta. Katselen mennyttä - ja hieman nykypäivääkin - kolmesta minulle tärkeästä asiakokonaisuudesta. Näkökulmina ovat äidinkieli, isän maa ja suvun perintö.

Ihmiselle läheisintä kommunikaatiotaitoa kutsutaan äidinkieleksi. Ei ole tietenkään sattumaa, että käsite on nimenomaan äidinkieli, kieli, jota äiti puhui. Äiti on ihmiselle läheisin henkilö. Läheisyydelle on biologiset perusteet, jotka odotusaikana vahvistuivat.  Vuorovaikutuksessa etenkin äidin kanssa lapsi oppii vuoropuhelun tunnesiteet ja taidot.

Suomen kieli on erityinen. Puhutut kielet eivät tietenkään synny erillään muista kielistä, vaan ne saavat ja ottavat lainaa naapurikansojen puheesta. Suomen kielen rakenteet poikkeavat kuitenkin useimpien muiden eurooppalaisten kansojen tai ihmisryhmien kielistä. Kielitieteilijät kutsuvat suomea ja suomen sukulaiskieliä suomalais-ugrilaisiksi kieliksi.

Vaikka kielen juuret ovat tuhansien vuosien takana, nykysuomi on – Janne Saarikiven mukaan – vielä aika nuori kieli. Ainakin, jos puhumme sivistyskielestä tai kirjakielestä. Tämän väitteen esittää yllä mainitsemani Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori artikkelissaan Kiven ja suomen muistolle, joka on julkaistu äsken ilmestyneessä Helsingin sanomien Teema-numerossa Aleksis Kivi. Puhuttuna ja kansanrunoissa kieli on tietysti elänyt määrittelemättömän ajan.

Kaikki tietävät, että Mikael Agricola loi suomen kirjakielen kääntämällä Uuden testamentin suomen kielelle. Käännös julkaistiin vuonna 1548. Kirkon ansiosta useimmat suomalaiset joutuivat opettelemaan lukemisen perusopit - päästäkseen ripille ja saadakseen luvan avioliittoon.

Ensimmäinen suomenkielinen romaani Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ilmestyi vuonna 1870. Juhlimme siis tänä vuonna suomenkielisen kaunokirjallisuuden 150-vuotistaivalta.

Minulle Seitsemän veljestä on henkilökohtaisesti tärkeä. Ollessani keskikoulussa sairastin joka talvi kuumetaudin, flunssan. Juuri tämän flunssaviikon aikana luin Seitsemän veljestä useana vuonna peräkkäin. Pidin kirjasta ja tarinasta. Myöhemmin, aikuisena ja nyt vielä vanhana luen kirjan aika ajoin. Kirjasta on tullut kirjallisenkin kieleni yksi kulmakivistä, huolimatta siitä, että Kiven kieli oli kirjan ilmestyessä jo hieman vanhahtavaa.

Kouluiässä rakentuivat toisetkin kirjalliset ja maailmankuvalliset kulmakivet. Ehkä tärkein oli Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen. Luin Waltarin kirjoja paljon laajemminkin. Waltarihan kirjoitti kahdeksan laajaa historiallista teosta sekä kymmeniä pienoisromaaneja, joiden teemat olivat historiallisia romaaneja suppeampia, usein rakentuen yhden ajatuksen ympärille. Waltari itse kertoi, että ajatus ja teema tulivat usein mieleen kuin salamanvälähdys.

Vuonna 1955, siis kymmenvuotiaana, luin isäni hyllystä löytämäni, edellisenä vuonna ilmestyneen Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan. Tarina kiehtoi, mutta tuolloin itse asia jäi vielä vieraaksi. Olin vielä liian nuori. Myöhemmin olen palannut kirjaan kerta toisensa jälkeen, myös kuunnellen teoksen äänikirjana.

Sinuhe egyptiläinen on omalla tavallaan erityinen kirja. Kun olen lukenut sen eri ikävaiheissa, murrosiässä, opiskelijana, nuorena perheenisänä, työelämässä toimivana tutkijana, vanhuuden kynnyksellä, eräitä saumakohtia mainitakseni, kirja on avautunut joka kerta uudella tavalla.

Viimeksi lukemillani kerroilla aloin kiinnittää erityistä huomiota Waltarin kieleen. Kirjan teemoissahan on paljon ajatusmaailmaa Raamatusta, "turhuuksien turhuus, sanoi Saarnaaja, turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta". ”Ei mitään uutta auringon alla” ajatuksissa heijastuvat Saarnaajan kirjan ajatusmallit Vanhasta testamentista. Eikä vain ajatusmallit, vaan myös kirjallinen tyyli.

Edellä mainittujen kirjojen maailmankuva sekä kieli ovat varmasti vaikuttaneet omaan maailmankuvaani ja ajatteluuni. Omaksumillaan käsitteillä ihminen hahmottaa ympäröivää maailmaansa. Maailmankuvaani ovat tietysti vaikuttaneet sadat muutkin lukemani kirjat, tai kuulemani ja näkemäni taideteokset, tieteen sanaan perehtyminen, kuten myös omat kokemukset.

Kaiken kaikkiaan voin sanoa, että kirjallinen harrastus ja tausta sekä työssä tarvitsemani kielellinen ilmaisu, suullinen ja kirjallinen, ovat opettaneet minut rakastamaan äidinkieltäni. Suomen kieli on nautinnollinen, koska sen avulla voin saada esiin oivallukset itsestä, elämästä ja maailmasta. Tosin kieleen rakastumisesta huolimatta oikean ilmaisun löytäminen on kuin kadonneen aarteen metsästystä. Se pakenee usein kuin haavekuva.

Helppoa ilmaisun löytäminen ei ole aina mestarillekaan. Itse Waltari joutui kirjoittamaan 500 sivua ennen kuin pääsi teoksen Johannes Angelos kanssa sinuiksi. Nuo sivut julkaistiin postuumisti nimellä Nuori Johannes. Johannes Angelos -teosta on sanottu kaikkein kauneimmaksi rakkaustarinaksi. Sitä en osaa arvioida, mutta upea teos se on, myös rakkauden kuvauksena.

Kirjoitan sanat isän ja maa tarkoituksella erilleen. Isän maalla tarkoitan todella isäni maata, eli Viialan taloa ja sen luomaa kokonaisuutta. Vaikka taloa voi sanoa isäni maaksi, kuului tähän miljööseen ja kokonaisuuteen luonnollisesti myös äitini. 

Viialan talo on vanha tila. Historian kirjoista ei selviä, milloin talon paikalle syntyi pysyvä asutus. Jämsän jokilaaksohan oli muinaisista ajoista lähtien ollut hämäläisen heimon nautinta-aluetta. Jokivarressa kalastettiin ja lähimetsissä pyydystettiin riistaa. Hyvin varhain jokivarressa viljeltiin myös viljaa, ruista.

Viialan talo mainitaan maakirjoissa, joita Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa ryhtyi teettämään eri puolilla valtakuntaa. Hämeen maakirjat ovat vuodelta 1539. Maakirjat laadittiin kruunun verotuksen tehostamiseksi. Suurvalta-Ruotsin luominen tarvitsi rahaa.

Kruunun verotulojen tarve ajoi sittemmin suuren joukon tiloja konkurssiin. Ne myytiin pakkohuutokaupalla tai otettiin kruunun haltuun. Näin kävi myös Viialan talolle. 1600-luvun lopulla siitä tuli ruotuväkilaitoksen sotilasvirkatalo. Kun Suomi liitettiin Venäjään 1809, ruotuväkilaitos lopetettiin. Tuolloin talosta tuli valtion vuokratila.

Isoisäni isä Erik Johan Laaksonen muutti perheineen vuokraviljelijäksi Viialan taloon vuonna 1892. Viialan talon vuokrasopimus uusittiin vuonna 1904 isoisäni, Kalle Vihtorin nimiin.

Itsenäistyneen Suomen ensimmäisiä kipeitä poliittisia kysymyksiä oli ns. torpparikysymys. Kysymys oli siitä, voivatko torpan haltijat lunastaa torpan maat omistukseensa.  Torppien vapautuslaki, lex Kallio hyväksyttiin 1920-luvun alussa.

Valtion taholla tuli pian kysymykseksi, mitä tehdään valtion vuokratiloille, jotka voitiin rinnastaa torppiin. Vuokratiloja ryhdyttiinkin itsenäistämään, eli myymään joko haltioilleen tai muille sopiville henkilöille.

Isäni, joka juuri oli aloittanut liikunnan opettajan toimen Jämsän yhteiskoulussa, tarttui asiaan. Kun Viialan talo lunastettiin Laaksosten perheen, siis isäni, nimiin, siihen tuli rakennusten lisäksi 15 hehtaaria peltoa ja 29 hehtaaria metsää.

Mitä isäni maa ja talo merkitsivät minulle? Tunsin lapsena tiettyä ylpeyttä olla talollisen poika. Minua kutsuttiinkin kaveripiirissä Viialan Kalleksi. Identifioiduin näin isäni maan ja talon mukaan.

Edellä oleva kuvaus äidinkielistä ja isän talosta kertoo jo paljon perinnöstä, jonka sain lähtiessäni maailmalle.

Sanallinen ilmaisutaito on kulkenut tärkeänä osana perintöä sukupolvien ajan. Se mitä tiedän isoisäni isästä, Erik Johan Laaksosesta, kertoo, että hän oli vahva sanankäyttäjä. Hän oli ehdoton auktoriteetti perheessään ja lähipiirissään.

Isoisäni - hänet muistan hyvin - oli erittäin nopeasanainen mies. Hänellä oli aina sutkaus joka tilanteeseen. Isäni oli opettaja, jonka matematiikan opetus oli äärimmäisen selkeää. Hän oli puhetyöläinen, joka opetuksen ohella piti satoja puheita. Hän oli usein puhuja juhlatilaisuuksissa, urheilu- ja sotakavereiden merkkipäivinä ja muistotilaisuuksissa.

Viialan talon kautta syntyi elävä yhteys kotipaikkaan ja kotiseutuun. Talon töissä konkretisoitui osa suvun perintöä, työnteon arvostus. Työ on Suomessa ollut aina suuressa arvossa. Maatalossa se on itsestään selvyys, koska töiden laiminlyöminen näkyi välittömästi asioiden ja ympäristön hoitamattomuutena. Oli velvollisuus hoitaa maatalon tehtävät hyvin ja ajallaan.

Voinkin sanoa, että merkittävimmät arvomaailmaan ja tapakulttuuriin liittyvät perinnöt ovat työnteon arvostus ja velvollisuudentunto. Koen, että itsellänikin on sisäänrakennettuna tunne saada aikaan ja nähdä käsien työn jäljet.

Kun ajattelen kodin henkistä perintöä, ensimmäisenä mieleeni tulee ihmisen kunnioittaminen. Ihmisen kunnioittamiseen kuului tasa-arvoinen ja tasapuolinen suhtautuminen ihmisiin ikään, sukupuoleen tai asemaan katsomatta. Niinpä esimerkiksi isäni tuli hyvin toimeen ihmisten kanssa ja oli itse kunnioitettu naapureiden, urheilutovereiden ja sotakavereiden keskuudessa. Myös lukuisat hänen oppilaansa antoivat suuren arvon.

Maailma uuden edessä

Lähes jokainen aikakausi kokee elävänsä murroskautta. Tämä onkin nykyisin ymmärrettävää, koska muutokset ovat niin nopeita. On kuitenkin ajoittain havaittavissa saumakohtia, joissa totutut rakenteet muuttuvat tavalla, jonka vuoksi on perusteltua kutsua aikakautta murrosajaksi.

Viime vuosisadan maailmansodat olivat epäilemättä murrosaikoja kaikilla määritelmillä arvioituna. Ensimmäisen maailmansodan seurauksena hävisi kolme keisarikuntaa, Venäjän, Itävalta-Unkarin ja Saksan keisarikunnat sekä neljäntenä imperiumina Ottomaanien valtakunta. Englannin imperiumin hidas alasajo alkoi.

Toisen maailmansodan raunioille luotiin uusi taloudellinen ja poliittinen maailmanjärjestys. Syntyivät Kansainvälinen valuuttajärjestelmä IMF, Maailmanpankki WB ja kauppajärjestö GATT, josta vuoden 1995 alussa tuli Kansainvälinen kauppajärjestö WTO. Samaan aikaan luotiin YK-järjestelmä, jonka tehtävänä on ylläpitää ja tukea maailmanrauhaa sekä edistää köyhien maiden kehitystä. Tämä prosessi eteni pitkään Yhdysvaltojen aloitteesta ja johdolla.

Selvä saumakohta, vaikka ei edellä mainittujen tapaan yhtä näyttävä, oli kylmän sodan päättyminen 1980- ja 1990-lukujen taitteessa. Murroksen konkreettinen ilmentymä oli Berliinin muurin murtuminen syksyllä 1989. Pari vuotta sen jälkeen tapahtui Neuvostoliiton hajoaminen, sekä alkoi Kiinan integroituminen maailmantalouteen. Kylmän sodan jälkeisiä vuosikymmeniä aina 2010-luvulle luonnehti toisaalta yksinapaisuus, Yhdysvaltojen suvereenius niin taloudellisesti, teknologisesti kuin sotilaallisestikin.

Tammikuun lopussa pidetään joka vuosi Sveitsissä, Davosissa korkeatasoinen asiantuntijoiden ja poliitikkojen tapaaminen. Jaettu aineisto ja käydyt keskustelut heijastavat kutakin elettyä ajankohtaa. Vuoden 2020 konferenssin yhteinen tai ainakin yleisin näkemys oli, että nyt eletään aikaa, jolloin irtaudutaan kylmän sodan jälkeisestä maailmasta – niin taloudellisesti, poliittisesti kuin muutenkin. Ollaan selvästi tulossa uuteen saumakohtaan. Millainen se on ja mitä siitä seuraa, ovat kysymyksiä, jotka ovat vielä vastauksia vailla. Asiantuntijoilla oli tunne, että maailma on uuden edessä. 

Maailman talousfoorumin, World Economic Forum, organisaatio oli teettänyt konferenssia varten raportin Shaping a Multiconceptual World 2020. Raportissa analysoivat ja arvioivat kaikkiaan yhdeksän eri tutkimuslaitoksen ja ajatuspajan johtajat Yhdysvalloista, Venäjältä, Kiinasta, Intiasta, Englannista, Japanista, Israelista ja Boliviasta maailman nykytilaa ja tulevaisuutta. Jokaisella on oma näkökulmansa, mutta yhteinen käsitys on nykyvaiheen arvaamattomuus.

Murros- tai saumakohta ei yleensä synny hetkessä tai sattumalta. Muutokset ovat olleet pitkään ”ilmassa”, ja niiden toteutuminen vaatii ajan kypsymistä. Mutta mitkä ovat ne nykyvaiheen muutosvoimat, joiden seurauksena voidaan puhua sauma- tai murrosvaiheesta? Muutamat teemat näyttävät ilmeisiltä. Sellaisia ovat:

1.      Globalisaatio, taloudellisen voimatasapainon muutos, ja vastavoimat

2.      Teknologian läpimurrot ja neljäs teollinen vallankumous

3.      Ilmaston muutos, ympäristön, merien ja maaperän saastuminen

4.      Biodiversiteetin kaventuminen

5.      Kenties myös väistämättömät väestöliikkeet.

Mikä muutosvoimista on ensisijainen ja mikä seuraus jostakin toisesta, on lähinnä näkökulmakysymys? Globalisaatio on talouden tilaan ja toimintaan sekä yhteiskunnalliseen ja poliittiseen kehitykseen voimakkaasti vaikuttanut kehitystekijä. Aikanaan, ja kylmä sota sitä vielä korosti, maailma ja ihmiskunta oli jakautunut hyvin erilaisiin ja osin toisistaan riippumattomiin ryhmiin ja kansakuntiin. Näin ei enää ole. Nyt esimerkiksi Kiinan talouskasvu tai -talouspolitiikka heijastuvat suoraan sekä kehittyneiden maiden että kehitysmaiden arkipäivään. Maon aikana Kiinan merkitys maailmantaloudelle oli olematon. 

Talouden globalisaatio tarkoittaa siis lähes kaikkien maiden kytkeytymistä toisiinsa eri sitein. Kyse ei enää ole vain tavaroiden kaupasta ja tuotannosta, vaan ennen muuta rahoitusvirroista, investoinneista, omistuksesta ja informaatiosta. Tämän kytkeytymisen on tehnyt mahdolliseksi sekä teknologian läpimurrot että eri maiden ja maaryhmien harjoittama politiikka.

Talouden globalisaatio on ollut koko ihmiskunnan kannalta historiallinen menestystarina. Parin kolmenkymmenen vuoden aikana yli miljardi ihmistä on noussut äärimmäisestä köyhyydestä matala- ja keskituloisten luokkaan.

Globalisaatiollakin on puolensa. Ilmeinen on taloudellisen voimatasapainon siirtyminen lännestä itään. Vielä viime vuosisadan lopulla länsi, jolla tarkoitetaan Länsi-Eurooppaa, Pohjois-Amerikkaa, Japania sekä Oseanian maita Australiaa ja Uutta Seelantia, oli taloudellisesti suvereeni maailmantaloudessa. Nyt painopiste on Aasiassa. Globaalista kansantuotteesta jo puolet tehdään Aasiassa ja talouskasvusta kaksi kolmasosaa syntyy Aasian valtioissa. Alkaneella vuosikymmenellä maailmantalouden kysynnän kasvusta tulee vielä suurempi osa Aasiasta.

Voimatasapainon muutos ei mene kivuttomasti. Erityisesti Yhdysvallat, presidentti Trumpin johdolla, on käynyt vastahyökkäykseen. Kaupan vapauttamisen sijasta puhutaan kauppasodasta. Keskinäisen yhteistyön sijaan on politiikan ytimeen palannut geopolitiikka.

Edellä mainitussa raportissa yhdysvaltalaisen Brookings Instituutin johtaja John R. Allen luonnehti muutokseen sopeutumaan pyrkivien maiden politiikan ominaispiirteitä varsin kuvaavasti. Englannin brexit-hankkeen takana on eristäytyminen, isolationismi, USA:n politiikkaa luonnehtii unilateralismi, halu palata ainoaksi supervallaksi, Venäjän tausta-ajatuksena on revanssi, menetysten kompensointi muiden kustannuksella, ja Kiina taas harjoittaa voimakkaan ekspansiivista taloudellista laajentumispolitiikkaa. Geopolitiikka on korvannut yhteistyön.

Jos katsotaan tarkemmin näiden entisten tai nykyisten suurvaltojen politiikan taustalla olevaa käyttövoimaa, driving forcea, se on eri osapuolilla osaltaan negatiivinen. Englanti haikailee entisen suurvallan suvereenia asemaa, Euroopan unionin jäsenyys oli nöyryyttävää. USA:n presidentin sanoma on Make America great again, eli USA:n asema ei nyt enää vastaa sitä, mitä se oli. Venäjä on erityisen katkera. Sen politiikan ytimenä on ajatus, että Neuvostoliiton suuruuden menetys oli lännen ilkeä juoni venäläisiä kohtaan. Kiinallakin on omat traumansa. Maan nykyinen politiikka ainakin osittain kompensoi 1800-luvun nöyryytystä, jonka kohteena Kiina oli lännen ja Venäjän taholta.  

Globalisaatioon sopeutuminen aiheuttaa ymmärrettävästi eri osapuolissa sopeutumistuskaa, mikä nostaa kansallismielisyyttä. Pelottavaa kuitenkin on, että kipuilu perustuu osaltaan myös eri maiden kansallisiin myytteihin. Myyttien kanssa eläminen tekee muutoksiin sopeutumisesta entistä vaikeamman, jopa vaarallisen, kuten myytit 1930-luvun Euroopassa osoittivat.

Edellä viittasin, ettei globalisaatio syntynyt tyhjästä. Sen muotoutumiseen ja etenemiseen vaikutti olennaisesti 1900-luvun jälkipuoliskon teknologinen kehitys. Tietojenkäsittelyn tekniikalla on pitkät juuret. Varsinainen läpimurto tapahtui kuitenkin 1970-luvun alussa, kun ensimmäiset mikrosirut rakennettiin. Sen jälkeen tekniikan kehitys johti puolijohteiden pakkaamiseen yhä tiiviimpään tilaan. Muitakin teknisiä läpimurtoja tapahtui. Seurauksena oli informaatioteknologian vallankumous. 

2000-luvun alussa ollaan vaiheessa, missä kehittynyt informaatio- ja kommunikaatioteknologia on jo arkipäivää. Liioittelematta voidaan sanoa, että lähes kaikki tuotannon ja yhteydenpidon tavat ovat muuttuneet. Kuitenkin edelleen odotetaan uusia läpimurtoja. Nyt puhutaan älyteknologiasta ja digitalisaatiosta.

John R. Allen toteaa artikkelissaan Disrupting the International Order edellä mainitussa raportissa, että teknologinen kehitys ja siihen liittyvä taloudellisen ja poliittisen tasapainon muutos johtavat maailmantaloudessa ja politiikassa uuteen vaiheeseen. Näin on jo käynyt. Lännen, Euroopan ja Yhdysvaltojen, näyttää olevan vaikea pysyä kehityksessä mukana.  

Globaalien rakenteiden muutoksen ohella tiedetään, että globaalit haasteetkin ovat mittasuhteiltaan ennen kokemattomia. Puhutaan ilmaston muutoksesta, vesien ja maaperän saastumisesta, lajirunsauden supistumisesta ja monesta muusta. Haasteet ovat niin mittavia, että niihin vaikuttaminen tai kehityksen suunnan muuttaminen vaatisi maailmanlaajuista yhteistyötä ja sopimista.

Uudet geopoliittiset vastakkainasettelut uhkaavat kuitenkin romuttaa todellisen yhteistyön mahdollisuudet. Kansainvälisen politiikan terminologiaan palaavat eräät vanhat termit kuten etupiirijako, sen lisäksi raaka-aineiden ja energian saatavuuden turvaaminen, vallankäyttö kansainvälisesti kaikkia keinoja käyttäen sekä raja-aitojen kuvitteellinen ja konkreettinen rakentaminen.

Roomalaisittain Espoossa

Antiikin Rooma oli välimerellinen maailmanvalta ajanlaskun alun kummankin puolen. Ylivertainen valta-asema sekä kertynyt rikkaus loivat kulttuurin, jonka jäljet näkyvät nykyisessäkin Euroopassa, Suomi mukaan luettuna. Tarkemmin katsoen voimme nähdä lukuisia yhtymäkohtia.

On kiinnostavaa verrata esimerkiksi Rooman kylpyläkulttuuria ja tämän päivän tapaa käydä uimassa, saunassa ja kuntosalilla. En vertaile nykyisiä varsinaisia kylpylöitä roomalaisiin, vaan ihan jokamiehen uimahalleja, joita löytyy joka kunnasta, ja suuremmista useampiakin.

Espoossa on tällä hetkellä kolme toimivaa uimahallia, Leppävaaran, Keski-Espoon ja Espoonlahden uimahallit. Lisäksi Tapiolassa on arkkitehtonisesti merkittävä uimahalli, mutta se on ollut pitkään käyttökiellossa rakenneongelmien vuoksi. Suunnitteilla on uimahalli ainakin Matinkylään.

Espoossa alkaa – kun suunnitelmat ja korjaukset valmistuvat – olla uinti- ja saunomistilaa aika suurelle joukolle. Ehkä parasta näin ikäihmisen kannalta on se, että sekä uimahalli että kaupungin kuntosalit ovat ilmaisia 68 vuotta ja sitä vanhemmille espoolaisille. Itsekin aloin nauttia tästä edusta täytettyäni tuon rajapyykin.

Viikoittaiseen ohjelmaan kuuluu nyt pari kolme kuntosali-uinti -kertaa. Käynti kestää kaksi tai kaksi ja puoli tuntia. Vaatteiden vaihdon jälkeen on vuorossa ensin puolen tunnin tai kolmen vartin kuntosalijakso - omaan tahtiin ja omalla ohjelmalla. Sain ohjelman laatimiseen ja suoritusten oikeaoppiseen tekemiseen kaupungin järjestämää ohjausta ja neuvontaa. Se oli tarpeen.

Kuntosalin ohjelman suorittaminen on eräänlaista meditointia. Ajatuksesi ja huomiosi keskittyvät itseesi ja omaan tekemiseesi. Vaikka ohjelmaa ei ole laadittu liian raskaaksi, mikä voisi olla vaarallistakin, joka kerta saa kokemuksen myös siitä, missä kunnossa kulloinkin on ja onko voimataso jollakin osa-alueella parantunut. Harvoin niin käy, mutta joka tapauksessa yli 70-vuotiaan on hyvä yrittää pitää kohtuullista lihaskuntoa yllä. Se on jo pystyssä pysyminen edellytys, saati sitten voimaa vaativissa tehtävissä. Niitäkin on.

Kuntosalin jälkeen seuraavat sauna- ja uintirituaalit.  Keski-Espoon ja Leppävaaran uimahalleissa on kolmenlaisia saunoja. On kuumempi ja miedompi sauna. Sen lisäksi Keski-Espoossa on sauna, jossa puoli päivää on päällä infrapunalämmitys ja puoli päivää yrttisauna-automaatti. Jälkimmäisessä kiukaalle tulee vettä tietyin väliajoin automaattisesti. Leppävaarassa tämä kolmas saunatyyppi on höyrysauna.

Omassa ohjelmassani on aluksi kuuma sauna ja sen jälkeen uinti. Uin vain parisataa tai korkeintaan kolmesataa metriä. Uinnin jälkeen seuraa lihasten rentoutusta porealtaassa. Uinnin jälkeen seuraa jokin miedommista saunoista tai joku erikoissaunoista. Lopuksi ohjelmassa on peseytyminen suihkussa ja vilvoittelu pukuhuoneessa.

Vaikka reilun parin tunnin suoritus viedään läpi lähinnä omaan itseen keskittyen, joskus vaihdetaan sana muiden kuntosalikävijöiden tai saunojien kanssa. Ainakin tutun näköisille nyökätään tervehdykseksi. Päiväsaikaan kuntosalilla kävijät ovatkin pääosin omaa ikäluokkaa, vähän alle 60-vuotiaista selvästi yli 80-vuotiaisiin. Joukossa on vain harvoja bodareita, mutta kylläkin varsin kovakuntoisia ikäihmisiä.

Mitä yhtymäkohtia tällä on antiikin roomalaiseen käytäntöön. Paljonkin. Roomalainen kylpyläkulttuuri alkoi kehittyä toisella vuosisadalla ennen ajanlaskun alkua. Se sai vaikutteita Kreikasta. Omaksi, koko kansan tapakulttuuriksi kylpylät, roomalaisittain termit, kehittyivät ensimmäisellä ja toisella vuosisadalla ajanlaskun alun jälkeen. Termejä rakennettiin lähes jokaiseen kaupunkiin. Suurissa kaupungeissa, kuten Roomassa, termejä oli lukuisia, ja myös hyvin eri kokoisia.

Yksi suurimmista oli Carcallan termit, jotka keisari Caracalla rakennutti vuosina 212-216. Niiden rauniot ovat edelleen nähtävissä, ja ne ovat myös monenlaisten tapahtumien näyttämönä vielä tänäkin päivänä. Kesäsin Caracallan raunioilla järjestetään suuria musiikkikonsertteja.

Caracallan termit olivat pinta-alaltaan 13 hehtaaria, ja samaan aikaan kylpijöitä tai muiden tilojen käyttäjiä saattoi olla 1600. Suurimmissa termeissä käyttäjiä saattoi kerralla olla jopa 3000 henkeä.

Caracallan termit antavat hyvän kuvan siitä, miten monipuolisesta kulttuurista oli kyse. Kyse ei ollut vain erilaisten lämmitettyjen huoneiden käytöstä ja kylpemisestä, mikä monilla vapailla kansalaisilla oli päivittäinen rutiini, vaan myös ruumiin kulttuurin harjoittamisesta. Caracallan termien yhteyteen oli rakennettu pari paleastraa, eli liikuntatilaa, missä saattoi harjoittaa painia ja nyrkkeilyä tai muuta voimailulajia. Sen lisäksi kokonaisuuteen oli tuotu myös kirjasto, jonka aarteisiin saattoi uppoutua peseytymisen ja liikunnan ohella.

Eräänlaisten hikoiluhuoneiden, suomalaisittain saunojen, valikoima oli mielenkiintoinen. Jonkinlaisia vertailukohtia voisi löytää edellä kuvattuihin espoolaisiin kuntosali-uimahalli-komplekseihin.   

Carcallan kylpylä itsessään, kuten useimmat muutkin termit, sisälsi siis erilaisia lämpöhuoneita. Ensinnäkin oli frigidarium (kylmähuone), sitten tepidarium (lämmin huone) sekä caldarium (kuuma huone). Siis lämpötilaltaan kolmenlaisia huoneita. Useimmiten niissä käytiin aloittaen kylmimmästä ja päätyen kuumimpaan. Vielä lopuksi voitiin mennä huoneet päinvastaisessa järjestyksessä.

Koko kylpylän, mutta erityisesti lämmin- ja kuumahuoneiden lämmitys oli nerokkaasti rakennettu. Lämmitys oli eräänlainen lattia- ja seinälämmitys. Koko rakennus lämmitettiin hypokaustin avulla. Kyseisessä tekniikassa lämmitettiin polttopuilla suuri määrä vettä lattiarakenteiden alla. Lämmin vesi tai kuuma höyry ohjattiin kanavia pitkin huoneiden ja salien alle sekä kuumahuoneen seiniin. Kuumimmillaan kuumahuoneen lämpötila saattoi nousta 80 asteeseen, suomalaisen saunan optimilämpötilaan.

Roomalaiset ratkaisivat veden saannin nerokkaasti, eli rakentamalla akvedukteja, jotka toivat vettä läheisiltä vuorilta. Akveduktit olivat siis eräänlaisia vesijohtojen edelläkävijöitä. Carcallan kylpylään vesi tuli Aqua Marcia -akveduktia pitkin. Meillähän vesijohtojärjestelmät tuovat vettä tarpeellisen määrän uimahallienkin käyttöön, joskus kaukaakin, kuten Helsinkiin Päijänteestä.

Vanhan valokuvan tarinat

Julkaisimme äskettäin (lokakuussa 2019) kirjan Jämsän yhteiskoulun seniorien puheenvuoroja. Kirjan kanteen valitsimme vanhan valokuvan Jämsänjoesta, sillalta satamaan päin. Kuvan oli ottanut 1960-luvun alussa luokkatoverimme Eero Leppämäki. Minulle tuo yksi kuva toi mieleen lukuisia tarinoita Jämsästä ja Jämsän historiasta. Niistä monet kiteytyvät tuohon kuvaan joesta.

Yksi tarina koski pitkäaikaisen senioritoverimme elämäntyötä. Jämsänkoskelainen Jukka Virtanen kävi oppikoulun Jämsässä. Hän kuului ikäryhmään, josta tuli monta valtakunnallisestikin vaikuttanutta henkilöä, kuten kuvaamataidonopettajamme, professori Antti Hassi, radio- ja tv-toimittaja Aarne Tanninen, ja monet muut. Jukka Virtasesta tuli ehkä tunnetuin Jämsän yhteiskoulun seniori.

Jukalle oli ominaista, että hän tunsi voimakasta yhteenkuuluvuutta kotiseutuunsa. Hänen yksi tunnetuimmista kappaleistaan on Katson maalaismaisemaa. Sen sanoissa hän piirtää terävän, osuvan ja tunteikkaan kuvan kotiseudustaan. Monilla tämän laulun sanoituksen mielikuvilla oli todellinen esikuva hänen omassa lapsuudessaan ja kokemuspiirissään. Jukan omien sanojen mukaan esimerkiksi Lindin Kaisan odotuksen esikuvana oli Ilkan rouva, joka tuolloin odotti Tapani Ilkkaa, tunnettu jämsäläinen hänkin. Myös laulun konstaapelilla oli esikuva elävässä elämässä. 

Katson maalaismaisemaa, sanat Jukka Virtanen 1971:

Pian tippuu jälleen lehdet pihapuun
Pojat koulutiellä joutuu tappeluun
Vanha maitoauto vartin myöhästyy
Jossain viheltelee yksinäinen pyy


Eilen Lindin Kaisan kaupan luona näin
Taitaa taaskin raukka olla pieniin päin
Meitä pyysi pärekattotalkoisiin
Kun hän lainakirvestä vei naapuriin

Katson maalaismaisemaa ja ymmärrän
Kuinka onnellinen voikaan olla hän
Joka täällä vain saa aina asustaa
Maalaismaisemaa en saata unohtaa

Kun vein tänään kilon hauen pappilaan
Saapui samaan aikaan papin kansliaan
Myöskin konstaapeli kera nuorikon
Varmaan toisen kylän neitosia on

Katson maalaismaisemaa ja ymmärrän
Kuinka onnellinen voikaan olla hän
Joka täällä vain saa aina asustaa
Maalaismaisemaa en saata unohtaa

Pojat poimii tuolla kastematojaan
Vanhus kulkee ohi kirkkomaan
Ensiviikkoon soutuveneen korjuu jää
Kylän yllä alkaa ilta hämärtää

Katson maalaismaisemaa ja ymmärrän
Kuinka onnellinen voikaan olla hän
Joka täällä vain saa aina asustaa
Maalaismaisemaa en saata unohtaa

Maalaismaisemaa en saata unohtaa

Sanoituksessaan Jukka kiteyttää aivan uskomattomalla tavalla niin kotiseutunsa Jämsänjokilaakson historian kuin myös eilisen. Sanoissa ilmenee ihmisen elämänkaari, syntymästä kirkkomaahan. Kenties surumieleiseen sävyyn liittyy hieman huolta myös tulevasta.

Miten Jukka Virtanen liittyy valokuvaan Jämsänjoesta? Hyvinkin voimakkaasti ja tunnepitoisesti. Jukka Virtanen poistui keskuudestamme syksyn alussa, ensimmäisenä päivänä syyskuuta. Ehkä juuri lehtien alkaessa pudota pihapuista, parhaaseen ruskan aikaan.

Jukan toiveen mukaan hänen poikansa Ville Virtanen laski isänsä tuhkan Jämsänkosken koskien yläjuoksulle, virtaavaan veteen. Kulkeutuvatko Jukka Virtasen tuhkahiukkaset hiljalleen virtaavan joen mukana ohi kirjan kansikuvan maiseman, sitä emme voi tietää? Voimme vain ajatella niin, ja ehkä niin voi tapahtua.

Hiljaa virtaa - Jämsänjoki.

Uusiutuvat luonnonvarat ja aluetalous

Kirjoitin syyskuussa 2019 muistion, missä tarkastelin Suomen uusiutuvien luonnonvarojen merkitystä aluekehitykselle. Se oli tarkoitettu puheenvuoroksi keskusteluun, kuinka paljon käytetään kotoisia voimavaroja, joita luonnosta saamme, koko maan taloudelliseen kehittämiseen ja hyvinvoinnin ylläpitämiseen. Viimeaikaisessa keskustelussa on päällimmäiseksi noussut näkemys, jonka mukaan mahdollisista resursseista pitäisi ilmasto- yms. syistä jättää merkittävä osa käyttämättä. Minun kantani on, että voimavaroja pitää käyttää ja kehittää. Uudet vaatimukset pitää kuitenkin ottaa huomioon. Otetaan haasteet vastaan, mutta käytetään mahdollisuudet, ei kyyristytä. Laitan tähän koko muistion, vaikka se on normaalia tekstiäni pitempi.

Aluetalouden luonnonvaraperusta kasvien yhteyttämisessä, fotosynteesissä

Suomi on laaja maa ja Suomella on runsaat ja monipuoliset luonnonvarat. Viljelyala henkeä kohden on korkea, metsää on enemmän kuin useimmissa muissa maissa, Suomi on myös tuhansien järvien maa. Suomi on vihreä maa, missä maa-alaa peittävät kasvien yhteyttämistä hyödyntävät puustot ja pensaat, luonnonvaraiset niityt ja kedot sekä peltoviljelyn kasvit. Auringon energia sekä sopiva sateisuus tarjoavat edellytykset runsaalle uusiutuvien luonnonvarojen kasvulle.  

Suomen luonnonvarat sijaitsevat eri puolilla maata. Näin ollen niiden hyödyntäminen tukee aluekehitystä sekä luo toimeentuloa paikalliselle väestölle. Perinteisen elinkeinotoiminnan, maa- ja metsätalouden, rinnalle avautuu uusia mahdollisuuksia. Virkistys- ja matkailuelinkeino ei rajoitu vain Suomen omaan kysyntään. Suomen luonto, väljyys sekä eksotiikka kiinnostavat myös ulkomaisia matkailijoita, jopa kaukomaita myöten.

Uusiutuvien luonnonvarojen rooli on noussut politiikan keskiöön. Tämä johtuu ennen muuta ilmaston muutoksen seurauksista. Uusiutuvat energialähteet ovat tärkein mahdollisuus korvata fossiilista energiaa, öljyä, kivihiiltä ja maakaasua, joiden hyödyntäminen on tärkein syy ilmaston lämpenemiseen.

Ilmaston muutoksen estämisessä on kyse hiilidioksidipäästöjen sidonnasta sekä päästöjen vähentämisestä. Metsät ja maaperä sekä vesistöt ovat tällä hetkellä tärkeimpiä ilmakehän hiilidioksidia sitovia elementtejä. Myös tämä näkökulma on otettava huomioon luonnonvarojen käyttöä ja luonnonvaroihin perustuvaa tuotantoa kehitettäessä.

Pointit:

·         Otetaan haasteet vastaan ja käytetään mahdollisuudet hyväksi. Ei vetäydytä kuoreen.

·         Viljellyn maaerän hoito on tärkeä osa ilmastomuutoksen torjuntaa. Potentiaalia on paljon.

·         Metsäala on aluetalouden keskeisimpiä tukirakenteita. Sekä ilmastonmuutoksen torjumiseksi että aluekehityksen tukemiseksi on metsien kasvupotentiaali käytettävä mahdollisuuksien mukaan.

-          lisätään sekä yksityisiä että julkisia panoksia metsän kasvuun ja metsitykseen; metsitetään heikkotuotteisia suopeltoja

·         Asenne fotosynteesitalouteen on käännettävä myönteiseksi. Väestömäärään nähden Suomen uusiutuvien luonnonvarojen resurssit ovat runsaat.

Maataloudessa korostuu maaperän hoito

Maatalouden kehitys on ollut Suomessa viimeisen sadan vuoden aikana huikea. Elinkeinon tärkein tehtävä on ollut ravinnon tuottaminen ja turvaaminen maan omalle väestölle. Olosuhteiden muutoksista huolimatta elinkeino on onnistunut päätehtävässään hyvin. 

Markkinoiden kansainvälistyminen on vaatinut maataloudelta tuottavuuden nopeaa nousua. Muutos on merkinnyt viljelijäväestön supistumista, tuotannon pääomavaltaistumista sekä tuotantoyksiköiden kasvua.  Muutoksesta kertoo mm. se, että maitoa meijeriin tuottavia tiloja oli 50 vuotta sitten yli 200 000. Nykyinen luku on 6 000 ja supistuu edelleen. Ennusteiden mukaan maitotiloja on vuonna 2020 enää 5 000.

Maatalouselinkeinoa on vuosikymmenien mittaan syyllistetty monin eri tavoin. Maatalous kuten muutkin uusiutuviin luonnonvaroihin perustuvat elinkeinot ovat jälleen uuden sopeutumisvaateen edessä. Tällä kertaa haasteena on ilmastomuutoksen hillintä.

Elinkeino tuottaa ilmaston lämpenemistä aiheuttavia päästöjä lähinnä peltoviljelyssä ja kotieläintuotannossa. Nautakarjan rehunkäytössä vapautuu ilmaan metaania, joka on myös kasvihuonekaasu. Luonnonvarakeskuksen tuoreimpien arvioiden mukaan maatalouden ja kotieläintuotannon tuotantotapoja kehittämällä maatalouden kasvihuonekaasupäästöjä voidaan suhteellisen nopeasti pienentää kolmanneksella. Investoimalla mm. navettoihin ja lannan käsittelyyn sekä kotieläinkannan jalostukseen on päästöjen supistaminen edelleen mahdollista. Suuri potentiaali on mm. lannan jalostamisessa biokaasuksi. (Isot navetat, levitysala supistuu)

Maatalous sitoo viljelyissä kasveissa ilmakehän hiilidioksidia. Heinä ja nurmi käytetään kotieläinten rehuksi. Viljelymenetelmien kehittäminen ja kasvilajikkeiden valinta voivat tehostaa hiilen sitoutumista maaperään (Ilkka Herlin, HS). Tällöin ilmakehästä poistuu hiilidioksidia ja hiiltä, ja toisaalta maaperän kasvukunto kohoaa orgaanisen aineksen eli ruokamullan vahvistuessa.

Metsät Suomen aluetalouden, kansantalouden sekä ympäristön kulmakivi

Missään muussa maassa ei tunneta metsiä yhtä hyvin kuin Suomessa. Tämä johtuu metsien inventoinneista, jotka aloitettiin jo 1920-luvulla. Parhaillaan on menossa 13. metsien inventointiprosessi.

Metsätalouden saavutukset ovat kuluneen 50 vuoden aikana olleet ainutlaatuiset. Vielä 1960-luvun alussa metsiä hakattiin yli vuotuisen kasvun, eli hiilinieluista ei voinut puhua. Vuotuinen kasvu on sen jälkeen kaksinkertaistunut ja puuvarannon lisäys 1000 miljoonaa kuutiometriä. Metsien puustoon on siis sitoutunut kuluneina vuosikymmeninä noin miljardi tonnia hiilidioksidia, eli noin 16-kertainen määrä verrattuna Suomen nykyisiin vuotuisiin hiilidioksidipäästöihin.

Tämä on seurausta metsänomistajien sekä koko metsäsektorin työstä metsänkasvun hyväksi. Metsänomistajat ovat sekä lainsäädännön määräysten mukaisesti että vapaaehtoisesti sijoittaneet vuosittain 150-200 miljoonaa euroa metsänhoitoon sekä metsien uudistamiseen. Vuoden 1960 jälkeen käytetty kokonaissumma lienee nykyrahassa lähes 10 miljardia euroa. Tämä on ollut mittavin työ ilmaston muutoksen hillitsemiseksi Suomessa.

Ilmaston muutoksen hillintä vaatii aikaisempaa voimakkaampia toimenpiteitä kaikilta mailta. Suomi tavoittelee hiilineutraaliutta vuoteen 2035 mennessä. Pääpaino on päästöjen vähentämisessä. Metsätaloudessa tavoite ja vaatimus joudutaan ottamaan huomioon, koska metsät ovat tärkein hiilinielu Suomessa.

Suomessa on tuotu esiin vaatimus, että puunjalostuksen ja puuperäisen bioenergian hyödyntämisen pitäisi olla nykyistä tai tulevaa metsänkasvun mahdollistamaa tasoa alempi. Hakkuilla eli puun määrällä, joka saadaan jalostuksen käyttöön, on esitetyissä vaihtoehdoissa merkittävästi erilaiset aluetaloudelliset, kansantaloudelliset sekä yhteiskunnalliset vaikutukset. Puunjalosteiden viennin, tuotannon työllisyyden sekä kerrannaisvaikutusten kautta hyvinvointivaikutusten erot ovat suuret. 

Metsänhoitoon panostamalla voidaan puuston vuosikasvua tuntuvasti nostaa. Jalostuksen käyttöön saatavan raaka-aineen määrää on mahdollista nostaa kymmeniä prosentteja tai miljoonia kuutiometrejä. On syytä korostaa, että Suomessa on kehitetty käänteentekeviä vaihtoehtoja mm. selluraaka-aineen jatkojalostukselle, kuten myös muulle puuraaka-aineen hyödyntämiselle.  Selluloosaraaka-aineesta tuotetaan korvaavia valmisteita muoville ja muille fossiilista raaka-ainetta käyttäville tuotteille. Vähäinen seikka ei ole myöskään puuvillan korvaaminen tekstiileissä ja vaateteollisuudessa.

Suojelulle ja monimuotoisuudelle jää tilaa

Samaan aikaan kun metsien kasvua voidaan vahvistaa, myös muiden metsiä koskevien tavoitteiden toteutuminen on mahdollista. Suomessa on metsistä suojeltu jo 13 prosenttia ja myös talousmetsissä noudatetaan lukuisia suojelutoimenpiteitä. Suojelualue kasvaa sekä yhteiskunnan päätöksin että vapaaehtoisin toimenpitein.

Eläin- ja kasvikunnan monimuotoisuuden, biodiversiteetin, ylläpitämisessä metsien hoidolla on tärkeä rooli. Uhanalaisia lajeja on Suomen metsissä noin 700. Merkittävää on, että hyvin moni uhanalainen laji, sieni, jäkälä tai muu vastaava, on riippuvainen lahopuusta. Tilanne on lahopuun osalta muuttumassa. Ilmastonmuutos aiheuttaa poikkeuksellisten tuuli- ja lumiolojen vuoksi metsissä yhä enemmän vahinkoja. Tämän kehityksen voimistuessa metsään jää paljon nykyistä enemmän lahopuuta.

Poliittiset johtopäätökset

Myös maa- ja metsätaloudessa joudutaan pohtimaan perusteellisesti, mitkä ovat tulevaisuuden kehityslinjat elinkeinojen perinteisten tehtävien rinnalla, eli mikä on uusien haasteiden rooli ja painoarvo. Paineet eri suuntiin ovat kovat.

Sekä maataloudessa että metsätaloudessa on huomattavaa potentiaalia toimia ilmastopolitiikan tukena sekä hyödyntää samalla uusia liiketoimintamahdollisuuksia. Kyse on ennen muuta tavoitteiden yhteen sovittamisesta, sekä myös rohkeasta panostamisesta tuotantopotentiaalin kasvattamiseen. Metsätaloudessa edellytykset tuotantopotentiaalin kasvattamiseen ovat erityisen hyvät.

Metsätaloudessa voidaan oikein valituilla toimenpiteillä ja kannustimilla lisätä metsänkasvua samaan aikaan, kun huolehditaan luonnon monimuotoisuuden säilymisestä. Keinoista on jo varsin hyvä käsitys. Tärkeintä on nähdä suunta ja toimia sen hyväksi. Mikäli yhteisesti hyväksyttävissä olevat tavoitteet voidaan asettaa ja keinot valita, uusiutuvien luonnonvarojen, maaperän, metsän ja vesistöjen, aluetaloudellinen merkitys kasvaa entisestään.

Sukupolvien ketju

Huomaan nykyisin kirjoittavani tälle palstalle lähinnä siitä, mikä parhaillaan eniten koskettaa itseäni. Maailmanparantaminen on jäämässä taka-alalle. Ehkä se on ymmärrystä siitä, että kovin vähän voi vaikuttaa maailman menoon, jos ollenkaan. Omat asiat nousevat siksi päällimmäisiksi.

Omiin asioihin kuului viime kesänä Päijänteen metsänhoitoyhdistyksen metsäteknikon kanssa sovittu koivikon ennakkoharvennus synnyinkotini maastossa. Kyse oli siitä, että 1980-luvun lopulla istutettu koivikko alkoi tulla ikään, jolloin koivikossa on syytä tehdä ensiharvennushakkuu. Aluetta on kyllä raivattu useampaankin kertaan, mutta nyt oli kyse harvennushakkuusta, jonka suorittaa mahdollinen ostaja ja joka hakkuu tuottaa istutetusta alueesta ensimmäisen kerran myyntituloja. Hakkuuta oli syytä valmistella raivaamalla näkyvyyttä estävää pensaikkoa ja tehdä siten tilaa korjuukoneille. Hakkuujälki tulee näin parempi.

Raivaamani alue on entistä peltoa, jolla lienee pitkä historia. Tämän vainionperäksi kutsutun pellon istutusala on noin 1,5 hehtaaria. Muistan lapsuudesta ja nuoruudesta monet kesät, kun tältä pellolta korjattiin kesällä heinää tai syksymmällä kauraa.

Aluetta raivatessani mietin sitä, että tämä työ toteuttaa asiaa, jota kutsutaan sukupolvien ketjuksi. Se mitä minä nyt tein, oli seurausta edeltävien sukupolvien valinnoista. Ja toisaalta työni tulokset koituvat pääosin tulevien sukupolvien, toivottavasti omien jälkeläisteni hyödyksi.

Raivaustyötä tehdessäni katselin koko vainionperän aluetta ja metsää. Raivaamani koivikon alue oli tosiaan lapsuudessa peltoa, josta saatiin monet vilja- ja heinäsadot. Vainion keskellä oli silloin kaksiosainen heinälato, johon korjattu heinä varastoitiin talvikautta varten. Hain lukiolaisena monet kerrat sieltä reellä heiniä navettaan lehmille ja hevoselle. Kun päivä oli lyhimmillään, heinänhakumatka täytyi tehdä joskus lähes pimeässä, ehkä vain tähtien ja kuun valaistessa maisemaa.

Vainionperän koivikkoa reunustaa nykyisin kuusikko, joka istutettiin pienille peltolohkoille jo parikymmentä vuotta koivikkoa aikaisemmin. Lohkot olivat liian pieniä ja hankalia viljellä nykyaikaisilla koneilla, traktoreilla ja leikkuupuimureilla. Näidenkin peltolohkojen historia kannattaa muistaa. Isoisäni kuokki ne pelloksi ehkä vähän yli 100 vuotta sitten.

Raivausalueeni koivikon antoivat isäni ja äitini istuttaa noin 30 vuotta sitten. Ehkä he katsoivat, ettei jälkipolvi tule koskaan harjoittamaan aktiivista maanviljelyä, ja siksi on perusteltua siirtyä kasvattamaan ainakin osalla pelloista metsää. Alueen metsityksellä ei ollut talon ympäristölle maisemallista haittaa. Sen kasvava puusto ei maisemaa sulje. 

Alueella on nyt hyväkasvuista koivikkoa. Koivujen joukkoon on ilmestynyt kuusta ja mäntyä. Osalle lohkoa on vähitellen kehittynyt hyvin monipuolinen taimikko ja metsän alku.

Vainionperän koivikon ensimmäisen raivauksen teki Olkkolassa asunut ikämies, Tapani Mattila. Mattila oli raivausta tehdessä jo 80 ikävuoden tuntumassa, mutta ikäisekseen hän olikin oikea teräsvaari. Minä olen hänen lisäkseen raivannut alueen aikaisemmin raivaussahalla jo pariinkin kertaan.

Jos tarjottu leimikko – yhdessä parin muun lohkon kanssa – käy syksyllä 2019 kaupaksi, hakattava puu korjattaneen talvikaudella 2019/2020 tai viimeistään seuraavana talvena. Tämän jälkeen on odotettavissa, että jäljelle jäävä koivikko saa uutta kasvuvoimaa ja kasvattaa runkoa entistä nopeammin sahapuuksi, mahdollisesti vaneritukiksi.

Samaan aikaan, kun koivikko vankistuu, jo syntyneet kuusentaimet ja näreet kasvavat ja vahvistuvat. Kuluneena kesänä on ollut enemmän kuusenkäpyjä kuin koskaan. Niinpä suuri osa siitäkin koivikosta, missä ei vielä ole kuusentaimia, taimettuu todennäköisesti lähimmän parin kolmen vuoden aikana. Koivikon harvennuksen ja myöhemmin koivujen poiston jälkeenkin vainionperällä kasvaa hyvä metsä.

Koivutukit lienevät hakkuukypsiä noin 15 – 20 vuoden kuluttua. Silloin niiden hakkuista päättävät seuraavat sukupolvet. Onko silloin alueen kuusimetsään tehtävä täydentävää istutusta tai jälkiraivausta, siitä en ehkä tule tietämään mitään?

Olen siis kolmas polvi, joka päättää vainionperän metsistä, raivauksista, puiden hakkuista ja tarpeellisista jälkitöistä. Seuraava sukupolvi/sukupolvet – oma jälkipolvi tai muut – jatkavat niistä lähtökohdista, jotka olemme heille luoneet. Metsänhoito ja metsätalous on erittäin pitkäjänteistä työtä. Siinä sukupolvien ketju toteutuu hyvin konkreettisesti ja käsin kosketeltavasti. Kun teet valintoja sekä vuodatat hikeä tulevan kasvun toivossa, mielessäsi on luottamus siitä, että tämä työ tulee kantamaan hedelmää minunkin jälkeeni.

Nykyiselle kvartaalitalouteen sekä twiitinformaatioon nojaavalle elämänmuodolle sukupolvien ketjuun perustuva metsänhoito on varsin vieras asia. Metsänhoito ja metsätalous on myös elinikäisen oppimisen jatkuva prosessi. Oma kokemukseni ja opetteluni on jatkunut jo yli 60 vuotta. Pitkästä kokemuksesta huolimatta koen kyllä tarvetta ja syytä oppia uutta. 

Kun tartun sepän takomaan kuokkaan, jolla isoisäni kuokki silloisia metsiä pelloksi, tunnen erityistä hartautta ja kunnioitusta.  Tartun myös toisenlaiseen kuokkaan, millä istutan maahan joko kuusen- tai koivuntaimia. Näen nyt jo aikanaan koulupoikana istuttamani puut suurina tukkeina. Toivon tietysti, että jälkipolvet näkevät saman juuri tänä vuonna maahan laitettujen taimien suhteen.