Kalle-papan koivikko

Suomessa harjoitettavaa metsäpolitiikkaa koskevassa keskustelussa ilma on sakeanaan väitteitä ja vaatimuksia, joiden todenperäisyys on epämääräinen tai joiden tarkoitus arvailujen varassa. Kiivaimpana käy parhaillaan luonnonsuojelujärjestöjen hyökkäys metsien talouskäyttöä vastaan ja erityisesti puunkorjuun menetelmää, jota kutsutaan aukko- tai avohakkuuksi. Luonnonsuojelujärjestöt haluaisivat ensivaiheessa kieltää avohakkuun valtion omistamissa metsissä.

Puun korjuumenetelmänä päätehakkuu tai ts. avohakkuu yleistyi 1960-luvulla. Nykyisin lähes kaikki sahatavaraksi kelpaava puu korjataan päätehakkuina. Hakkuun jälkeen metsä istutetaan tai kylvetään kasvamaan uutta puustoa.

Avohakkuu on edennyt korjuutekniikan sekä metsäteollisuuden tarpeiden ehdoilla. Metsien omistajille päätehakkuut ovat taanneet kohtuulliset kantohinnat.

Harvennushakkuita sovelletaan puuston varhaisemmissa kasvuvaiheissa. Kantohinnat ovat tällöin matalampia ja tulokertymä paljon pienempi. Paperi- ja kartonkiteollisuuteen menevän massapuun kantohinnat ovat viime vuosikymmeninä jopa reaalisesti laskeneet.

Aukkohakkuun vastustajien vaatimukset perustuvat lähinnä kahteen seikkaan, metsien ns. hiilinielujen ylläpitämiseen ja metsien lajiston monimuotoisuuden suojelemiseen. Kumpikin tavoite on vaaditun kiellon suhteen ristiriitainen.

Ensinnäkin metsien hiilinielut. Puuston kasvu sitoo ilmakehän hiilidioksidia ja siten hiiltä eniten puuston voimakkaimman kasvun vaiheessa. Puuston suurin lisäkasvu lienee noin 35 – 65 vuoden ikäisessä puustossa, jos metsänhoitotoimenpiteet aina istutustaimien valinnasta, taimikonhoidosta ja ensivaiheen harvennuksista alkaen on tehty ajallaan ja huolellisesti. Metsänomistajalle ensimmäiset 35 vuotta ovat työteliäitä ja kalliita. Myyntituloja ei juurikaan kerry.

Vanha metsä ei sido enää hiiltä vaan puusto alkaa lahota ja lahoamisen edistyessä metsä muuttuu hiiltä ilmakehään vapauttavaksi, hiilinielulle vastakkaiseksi. Parhaimmillaan vanha metsä on eräänlainen hiilen pystyvarasto.

Ilmakehän hiilitaseen kannalta paras vaihtoehto on metsien vahva lisäkasvu ja hakatun puuraaka-aineen käyttö fossiilisia raaka-aineita, öljyä, kivihiiltä ja maakaasua korvaaviin käyttökohteisiin. Tällaisia käyttökohteita on jo lukuisia ja uusi tulee kaiken aikaa. Ympäristön kannalta olisi äärimmäinen vahinko, jos Suomessa kiellettäisiin puun lisäkäyttö. Taloudelliset, sosiaaliset ja ympäristölliset tappiot olisivat suuret.

Aukkohakkuu on tehostanut merkittävästi metsätaloutta ja siten metsänhoitoa ja puuston lisäkasvua. Epäilemättä se on ollut eräs tekijä, jonka turvin puuston lisäkasvu on noussut 57 miljoonasta kuutiosta nykyiseen 110 miljoonaan kuutioon. Jos taloudelliset kannustimet poistuisivat, panokset metsänhoitoon supistuisivat ja metsien vuotuinen kasvu alenisi.

Hakattu aukko ei näytä juuri kenenkään silmään kauniilta. Muutos on liian suuri. Aukkohakkuun vaikutus eliölajien monimuotoisuuteen on kuitenkin jo toinen juttu. Valo ja tila ovat useimpien kasvilajien menestykselle elinehto. Niinpä synkkä korpimaisema on jylhyydestään ja komeudestaan huolimatta useimmiten aika hiljainen ja autio.

Valoa ja tilaa loivat aikanaan toistuvat metsäpalot ja myrskytuhot. Nykyisin ei metsäpaloja sallita. Syttyneet palot sammutetaan mahdollisimman pian. Myrskytuhojen voi sen sijaan olettaa ilmastonmuutoksen seurauksena lisääntyvän. Vanhoissa metsissä tuhoa aiheuttavat myös tuhohyönteiset kuten kirjanpainajan toukat. Ne tappavat usein heikot ja vanhat puut. Joskus kanta runsastuu epidemiaksi ja tuhoaa yksittäisten puiden lisäksi puuston laajoilta alueilta. Näin syntyy tietysti myös tilaa uudelle kasvulle.

Meitä metsänomistajia on jo lähes 600 000. Metsäpinta-ala on tilaa kohden varsin pieni, varmaankin keskimäärin noin 30 hehtaaria. Yleensä hakkuut, oli ne sitten päätehakkuita tai harvennuksia, ovat nekin alaltaan pieniä, keskimäärin alle kaksi hehtaaria. On vaikea kuvitella, että tästä olisi lopputuloksena yksipuustoisia puupeltoja. Pikemminkin on ihme, että näin mosaiikkimaisilla kuvioilla saadaan puut taloudellisesti korjatuiksi. Upea suoritus sekä metsänomistajilta että metsätaloudelta. Omistajien lukumäärästä myös seuraa, että päätökset myynneistä ja metsänkäsittelystä ovat moninaiset. Mikään yksi linja ei toteudu. Monimuotoisuus säilyy näin ollen.

Miksi otsikoin blogin Kalle-papan koivikoksi. Siirryn nyt periaatteellisen pohdiskelun jälkeen tarkastelemaan hakkuutapausta, joka itsellä on tuoreimmassa muistissa. Hakkautin viime talvena (2017/2018) pari pientä aukkoa sekä teetin harvennuksen mökin rantametsässä. Syitä oli monia, mutta 0,7 hehtaarin aukon päätehakkuun suorittamisen keskeinen syy oli se, että sähköyhtiö Elenia Oy edellytti mökin ohi kulkevalle sähkölinjalle suojavyöhykettä myrskytuhojen varalta. Suojavyöhykkeen leveydeksi vaatimus oli 12 metriä.

Korvaus, jonka Elenia olisi tarjonnut, oli sen verran pieni, että päätin lisätä hakkuualuetta kokoon, joka kelpaisi metsäyhtiöille. Näin sain puusta parikymmentä prosenttia paremman hinnan.

Muotoilimme hakkuualueen metsänhoitoyhdistyksen metsäneuvojan kanssa L-kirjaimen muotoisena männikköistä mäensyrjää kiertäväksi alueeksi. Mäen rinteillä ja laella kasvaa 1960 alussa istutettua männikköä. Minun silmissäni alueen maisemallinen arvo ei heikentynyt. Kauneus on tietysti katsojan silmässä, ja osasin odottaa moitteita perheen muilta jäseniltä, joilla on erilainen maku tai erilaiset periaatteet. Onneksi olen edelleen päätöksentekijän asemassa.

Kun siivosin hakkualueen jälkiä raivaussahalla, huomiota kiinnitti luonnontaimien vähäisyys. Alueella oli vain muutamia alle puolen metrin mittaisia kuusentaimia. Jatkuvan kasvun intoilijoille voisi kertoa, että jyhkeässä kuusikossa ei kovin helposti synny uutta taimisukupolvea. Ilmeisesti valo ja ravinteet eivät riitä tai suosi luontaista uudistumista. On ristiriitaista vaatia kasvattamaan vain järeää tukkipuuta, josta saadaan sahatavaraa, ja olettaa, että samaan aikaan saadaan luonnostaan alku uusille puusukupolville. Ainakaan vanhassa kuusikossa se ei onnistu.

Keräsin hakkuiden jäljiltä jääneet latvat ja lumpit sekä metsäteollisuudelle kelpaamattomat lehtipuut mökille polttopuiksi. Puutavaraa kertyi yli 10 kuutiota. Kun pilkon ne klapeiksi, saunapuita ja polttopuuta rannan grilliin on mökillä yli kymmeneksi vuodeksi. Ne riittänevät minun ajakseni, ja ehkä jonkin aikaa jälkipolvillekin.

Polttopuita kerätessäni seuranani lenteli lauma pikkulintuja. Niitä pyrähteli ympärilläni. Tunnistin niistä ainakin kolme rastaslajia, mustarastaan, punakylkirastaan ja räkättirastaan. Punarinta ja kirjosieppo kävivät myös työmaalla. Levähtäessäni kannon nokassa oli hauska seurata västäräkkipariskunnan keikutusta.

Miksi pikkulintuja oli yht’äkkiä paljon? Syy oli valossa. Pieni aukko kylpi nyt auringonpaisteessa ja houkutteli hyönteisiä kukkiin, jotka saivat lisää valoa ja loistivat kauas. Lahopuista ja pökkelöistä löytyi toukkia myös tiaisille.

Tämä alue oli ollut useina kesinä laitumena naapurimme Rasilan Timon hevoselle. Se söi ylimääräiset heinät ja kortteet. Niinpä ahomansikka pääsi kukoistamaan. Poikiemme ollessa pieniä söimme monta kortta makeaa metsämansikkaa. Myös kanttarelli viihtyi nuoremman puuston katveessa. Puiden järeytyessä kanttarellit katosivat.

Hevosen lannoitettua nykyistä hakkuualuetta, maaperä on edelleenkin rehevää. Niinpä lähivuosina on odotettavissa runsaita vadelmasatoja. Vattu odottaa kymmeniäkin vuosia aikaa, jolloin valon vallatessa maiseman, se pääsee uudelleen kasvuun.

Odotukset noin puolen hehtaarin hakkuuaukon suhteen eivät kohdistu kuitenkaan ensisijaisesti tulevaan marjasatoon. Tarkoitus on, että keväällä 2019 istutan koivuntaimia. Sen jälkeen pyrin varjelemaan ja hoitamaan taimien alkuvaihetta niin, että vuosien kuluttua paikalla kasvaa komea koivikko.

Muistoissani on, kuinka isäni ja äitini – silloin 80 ikävuoden kummankin puolen – istututtivat Viialan peltoon koivua. Koivikko lähti hyvin kasvuun. Talon lähistöllä taimikkoa eivät uhanneet hirvituhot, kuten kauempana metsässä, myös Vaherissa, on laita. Heinikkokaan ei tukahduttanut taimia, koska ne olivat jo valmiiksi riittävän suuria.

Sittemmin olen raivannut useamman kerran tuota koivikkoa pajusta ja muusta vesaikosta. Lisäksi olen jo useampana vuonna harventanut koivikkoa ja siten hankkinut polttopuita keittiön hellaan ja talon saunaan. Eero Heino harvensi ja keräsi nuorta koivikkoa hieman enemmänkin, ja niin saimme parin vuoden puut Viialan keskuslämmityskattilaan. 

Ajatukseni ovat saman suuntaisia Vaheriin tulevan koivikon suhteen. Seuraava polvi saa mökille polttopuut koivikkoa harventamalla. Aikaa myöten koivikosta kasvaa upea maisemallinen miljöö. Siihen kulunee kuitenkin 25 – 30 vuotta.

Metsän uudistaminen on pitkäjänteistä työtä, ja tiedän hyvin, etten tule näkemään koivikkoa sellaisena kuin sen nyt kuvittelen. Metsänhoidossa toteutuukin konkreettisesti se, mitä tarkoitetaan ylisukupolvisuudella. Moni kaupunkilainen ei tätä ymmärrä. Meille maalla syntyneille se on itsestään selvyys. Pellot ja metsät sekä rakennukset pitää jättää seuraaville sukupolville paremmassa kunnossa kuin on ne itse saanut. Taka-ajatuksena itselläni on, että jos – ja kuten toivon – lapset ja lapsenlapset jne. vuosikymmenien päästä katsovat kaunista koivikkoa, he muistaisivat ajatella, että se on se Kalle-papan koivikko.

Puuta ja heinää

Valtoimenaan käyvä keskustelu Suomen metsien tilasta ja tulevaisuudesta hämmentää mieltä. Erityisesti näin, koska oma kokemukseni metsänhoidosta ja metsätaloudesta on jo yli 60 vuoden mittainen. Tätä taustaa vasten on vaikea ymmärtää, mitä metsältä oikein halutaan. Paljon onkin muuttunut sitten 1950-luvun.

Oma metsänhoitokokemukseni alkoi alle kymmenvuotiaana, kun isä antoi käteen vesurin ja ohjasi harventamaan lehmien laitumena olleen hakamaan lepikkoa. Leppä on sinänsä hyvä esivaiheen puu, koska se sitoo typpeä maahan, mikä parantaa myös kuusen ja koivun kasvua. Silloin ja myöhemmin raivaamallemme parin hehtaarin alalle onkin kasvanut jylhä kuusikko. Parhaimpina vuosina puiden vuosikasvun pituus oli lähes metrin.

Kaikkiaan metsien ja metsätalouden tila on nyt aivan erilainen kuin 1950-luvulla. Silloin puuston vuotuinen lisäkasvu oli Suomessa noin 57 miljoonaa kuutiometriä ja metsien puuston kokonaismäärä hieman yli 1500 miljoonaa kuutiometriä. Uusimpien metsänarviointien mukaan lisäkasvu on nyt 110 miljoonaa ja puuston määrä 2300 miljoonaa kuutiometriä. Muutos on 60 vuodessa hämmästyttävä. 1950-luvun lopulla poistuma metsistä ylitti vuotuisen lisäkasvun. Nyt hakkuut ovat hieman yli 60 miljoonaa kuutiometriä ja kokonaispoistuman jälkeen kolmannes lisäkasvusta jää kasvattamaan puuston kokonaismäärää.

Jotta nykyiseen puuston kasvuun ja kokonaismäärään on päästy, on tarvittu paljon suunnittelua, työtä ja taloudellisia panoksia. Arvioin aikaisemmassa blogissani (25.11.2016 Metsänhoitopanostus Kankkulan kaivoonko?), että 1960-luvun alusta metsänhoitoon ja metsänuudistamiseen on Suomessa panostettu nykyrahassa noin 16 miljardia euroa, mistä metsänomistajien osuus on noin 9 miljardia euroa. Maan taloudellisessa kehityksessä ja hyvinvointiyhteiskunnan kehittämisessä tämä työ on ollut ratkaisevan tärkeää.

Nykyisen keskustelun perusteella voisi päätellä, että näihin päämääriin ja tavoitteisiin ei enää pyritä. Sen lisäksi, kun kuuntelee tai lukee metsää ja metsätaloutta koskevia näkemyksiä ja kannanottoja, tuntuu kuin niiden esittäjillä ei olisi käsitystä, mitä kahdella kolmasosalla Suomen pinta-alasta tapahtuu.  Keskustelusta on paljon ihan puuta heinää.

Käsityksissä ja kannanotoissa vilisee niin paljon ihmeellisyyksiä, ettei niihin ole mahdollisuutta tarkemmin puuttua. Otan tässä kuitenkin esiin esimerkkinä Uuden Suomen aktiivisen puheenvuoropalstan kirjoittajan, Antti Kasvion jutun. Hänellä lienee kirjoitustavasta päätellen akateeminen tausta. Sen antamalla varmuudella hän ottaa kantaa mitä erilaisimpiin asioihin. Metsätaloutta ja metsäsektoria sivuava kirjoitus ”Sipilän hallituksen perintö” julkaistiin Uuden Suomen palstalla 19.5.2018. Antti Kasvio kirjoitti, että ”Tehtaiden raaka-ainetarpeet on määrä turvata muuttamalla mahdollisimman suuri osa luonnonmetsistä puupelloiksi. Näin tuhotaan suuri osa suomalaisten metsien biologisesta monimuotoisuudesta tietämättä ja välittämättä siitä, mitä vaikutuksia muutoksella on luonnon kiertokulkuun kokonaisuudessaan.”

Tietäväisen tuntuista tekstiä, mutta kaukana asiantuntemuksesta. Ensinnäkin luonnonmetsiä Suomessa on vasta äsken julkaistun kansainvälisen tutkimuksen (Where are Europe’s last primary forests?, Humboldt University Berlin) mukaan 0,9 miljoonaa hehtaaria, mikä on kuitenkin ylivoimaisesti eniten tutkituista 32:sta Euroopan maasta. Maissa oli yhteensä vain 1,4 miljoonaa hehtaaria määriteltyä luonnonmetsää. Luonnonmetsää on lähes yksinomaan suojelluilla alueilla. Suomessa metsien pinta-alasta on suojeltua jo yli 12 prosenttia, mikä on Euroopan suurimpia osuuksia. Lisäksi metsänomistajien sosiaalinen rakenne on muuttunut rajusti viime vuosikymmeninä. Omistajista suuri osa on iäkkäitä ja yhä suurempi osa kaupunkilaisia. Metsätuloilla ei ole entistä merkitystä toimeentulon tukena tai elinkeinon vaatimien investointien rahoittajana. On oletettavaa, että ehkä viidennes metsänomistajista ei juuri myy metsiään. Näin ollen metsäpinta-alasta viidennes tai enemmänkin jää tulevaisuudessa aktiivisen metsätalouden ulkopuolelle.

Mitä puupeltoihin tulee, niitä näkee lähinnä hiekkaisilla kangasmailla, missä vain mänty menestyy. Usein tuollainen männikkö on kuitenkin maisemallisesti komea näky.

Omassa metsässäni, jonka isäni vajaat 80 vuotta sitten hankki, puustoa on myyty ja uudistettu ainakin 80 prosentin osuudelta pinta-alasta. Minusta se ei näytä puupellolta. Hyvä esimerkki on alue, jonka istutimme isäni kanssa tasan 40 vuotta sitten. Viikon aikana istutimme 10 000 tainta. Minä parhaimmassa iässäni – 35 vuotta – istutin 7000 tainta, ja isäni – 75 vuotta – noin 3000 tainta.

1960- ja 1970-luvuilla suosittiin männyntainta, koska silloin mäntytukista sai parhaan hinnan. Oli virhe istuttaa mäntyä tälle männylle liian rehevälle maaperälle. Koska silloiset pottitaimet olivat vielä heikkolaatuisia, kävi niin, että suurin osa männystä – onneksi – katosi ja tilalle tuli luonnostaan kuusta ja koivua. Nyt koko aluetta peittää hyvin kasvava sekametsä. Tämä onkin yleistä, ainakin Keski-Suomessa. Luonto täydentää istutukset muilla Suomessa tunnetuilla puu- ja pensaslajeilla. Sekametsä kasvaakin usein paremmin kuin yksipuulajinen metsä. Varsinaisia puupeltoja – jos niitä on – on tosi vähän.

Seuraavaksi Kasvio toteaa, että ”Selluteollisuus on puuvarojen ohella suuri energian käyttäjä. Nimenomaan energiaintensiivisen teollisuuden tarpeet ovat ajaneet Suomen viimeisimpänä länsimaana kasvattamaan ydinsähkön osuutta energiahuollossa.” Outoja käsityksiä edelleen. Ensinnäkin selluloosantuotanto pikemminkin myy energiaa ulkopuolelle kuin on ostosta riippuvainen. Puusta lähes kolmannes on ligniiniä, joka kuidun hyötykäytön jälkeen käytetään pääosin energiaksi. Puunjalostusteollisuuden ns. sivuvirtojen ansiosta, sahanpuru ja puun kuoriosat mukaan lukien, puusta noin 20 miljoonaa kuutiometriä, kokonaiskäytöstä siis lähes kolmannes, menee energiaksi. Voi olla, että ligniinillekin kehitetään energian lisäksi raaka-ainekäyttöä, mutta vielä se on aika vähäistä.

Asiantuntemattomat tahot halveksivat meneillään olevaa selluboomia toteamalla, että hienoa suomalaista puuraaka-ainetta jalostetaan Kiinan painoparin tai pehmopaperin raaka-aineeksi. Puusta pitäisi saada aikaan jotakin hienompaa ja arvokkaampaa. Boomin takana on tietysti markkinoiden kysyntä, joka on nostanut sellun hinnat ja tehnyt tuotannosta kannattavaa. Paljon hienompaa on kuitenkin jo tekeillä ja aivan nurkan takana.

Puuraaka-aine, lähtien kuidun jalostuksesta selluksi ja siitä edelleen, tulee olemaan ehkä tärkein muovia eri muodoissaan korvaava raaka-aine. Suomalaiset ovat kehittäneet puukuituun perustuvan mikromuovin korvaajan, joka korvaa erilaisissa pesu- yms. kemiallisissa aineissa huomaamattoman mutta petollisen mikromuovin. Sellupohjainen kelmu voi jo pian korvata muovin erilaisessa pakkauksissa. Myöskään nestekartonkipakkaukset eivät kohta tarvitse muovia. Puukuidulla voidaan korvata myös puuvillaa, jonka tuotanto vaatiessaan valtavasti vettä on suuri rasitus ympäristölle ja ihmisille siellä, missä vedestä on muutenkin puutetta. Tässä vain pari esimerkkiä, mitä selluteollisuus tulee tulevaisuudessa tekemään ympäristön hyväksi.

Selluntuotanto on ollakseen kannattavaa suurteollisuutta. Niinpä hankkeet Suomessa edellyttävät miljoonien kuutiometrien lisähakkuita. Ne ovat raaka-aineen saannin puolesta täysin mahdollisia. Nykyiset hakkuut ovat alle 60 prosenttia vuosikasvusta. On arvioitu, että kestävästi voidaan hakkumäärä nostaa noin 80 miljoonaan kuutiometriin, jos myyntihalukkuutta löytyy. Lisäksi metsien lisäkasvun nousu ei pysähdy 110 miljoonaan kuutiometriin. Kymmenen vuoden päästä kasvu voi olla jo 120 miljoonaa kuutiometriä, jos metsänhoidolta ei vielä kannustimia.

Mitä tulee Antti Kasvion mainitsemiin Olkiluoto 3 ja Hanhikivi 1 ydinvoimaloihin, niiden rakentaminen ei suinkaan johtunut selluteollisuudesta. Taustalla on se, että olemme nyt – kun suuria hiilivoimalaitoksia on suljettu, onneksi – sähkökulutuksessa noin viidenneksen osalta riippuvaisia tuonnista. Osa tuotetaan vesivoimalla Ruotsissa ja Norjassa, osa tuonnista tuotetaan Venäjän ydinvoimalla. Onko siis makuasia, jos ydinvoimala sijaitsee Suomessa eikä rajan takana Venäjällä? Kun siirrytään laajasti sähköautokantaan – mikä on hyvä asia – , tarvitaan uutta sähköntuotantoa. En ota kantaa siihen, millä se tuotetaan.

Olin ajatellut käsitellä vielä aukkohakkuuseen liittyviä väitteitä, mutta juttu venyi liian pitkäksi. Tuon otsakkeen heinää -termin voi liittää aukkohakkuun problematiikkaan. Taimikoiden alkuvaiheen heinittyminen on metsänomistajalle aika riesa ja kustannus. Palaan siihen myöhemmin.

Sivistyksen liepeillä

Englannin yleisradion, BBC:n kulttuuritoimitus teki kuluvan vuoden huhtikuussa mielenkiintoisen kyselyn. Toimitus pyysi asiantuntijoita ympäri maailman nimeämään viisi mielestään merkittävintä ja ihmiskunnan mielenmaisemaa eniten muokannutta fiktiivistä teosta. Kyselyyn vastasi 108 kirjailijaa, akateemikkoa, toimittajaa, kriitikkoa ja kääntäjää 35 maasta. Heidän valintansa käsitti romaaneja, runoja, kansantaruja ja draamoja kaikkiaan 33:lla kielellä.

BBC julkaisi nettisivullaan luettelon sadasta eniten mainintoja saaneesta teoksesta. Kymmenen kärjessä olivat

                      Odysseuksen harharetket, Homeros, 700-luku eKr.

                      Setä Tuomon tupa, Harriet Beecher Stowe, 1852

                      Frankenstein, Mary Shelley, 1818

                      Vuonna 1984, George Orwell, 1949

                      Kaikki hajoaa, Chinua Acheb, 1958

Tuhannen ja yhden yön tarinat, persialais-arabialainen, 700 – 1700 

Don Quijote, Miguel de Cervantes, 1605-1615

Hamlet, William Shakespeare, 1603

Sadan vuoden yksinäisyys, Gabriel Garcia Márquez, 1967

Ilias, Homeros, 700-luku eKr.

Ensimmäisenä tuli mieleen kysymys, mikä on oma suhteeni näihin sataan tai kymmeneen teokseen. Sadan teoksen joukosta olin lukenut ehkä noin parikymmentä ja tusinasta muusta olin muuten perillä. Olin lukenut niistä kansanomaistettuja kirjoja, kuten Akhilleuksesta ja Troijan sodasta. Osa oli tuttuja teatterikappaleina tai muina esityksinä. Esimerkiksi sijalla 95 on Radetzky marssi, jonka Wienin filharmonikot esittävät joka uudenvuoden konsertin ohjelmistossa. Tuhkimotarina taas on puolestaan tuttu useina versioina aina satusarjakuvia myöten.

Yllä luetelluista kymmenestä teoksesta ainoa, josta en mitään ennen tiennyt, on nigerialaisen kirjailijan Chinua Achebin teos, Kaikki hajoaa. Se on vuodelta 1958, mutta suomennoskin on ilmestynyt vasta 2014.

Minuun tekivät aikanaan suuren vaikutuksen Orwellin Vuonna 1984 ja Gabriel Garcia Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys. Vuonna 1984 kirjan löysin isäni kirjahyllystä ja luin sen muistaakseni jo lukiolaisena. Tämä Englannissa yhdeksi tärkeimmistä kirjoista nimetty teos avasi minulle ihan uuden näkökulman maailmaan. Orwellin luomassa dystopiassa ihminen on alistettu Puolueen, keskusvallan henkiseksi orjaksi. Isoveli valvoo ihmisten yksityisyyttä huoneisiin asennettujen teleruutujen, jonkinlaisen kaukovalvontalaitteiden kautta. Valvontaan kuuluu, että kieli muutetaan siten, ettei puolueen johtoa voi arvostella. Jopa väärät ajatuksetkin ovat rikos.

Kirja säväytti, koska jo silloin oli helppo löytää esimerkkejä ajatusmaailman sovellutuksista reaalimaailmassa. Orwellilla oli mallinaan silloisen Neuvostoliiton esimerkki. Toinen esimerkki olisi voinut olla Maon Kiina, mutta Kiinan kansantasavaltaa ei oltu vielä Orwellin kirjoittaessa kirjaa perustettu. Orwellin teos kyllä hämmästyttävästi ennustaa tulevaa. Emme tarvitse enää Kiinankaan esimerkkiä, kunhan katselemme ympärillemme. Meillä on kaikilla kaukovalvoja joko taskussamme – älykännykät -, tai salkussamme ja työpöydällämme – erilaiset nettiin nojaavat laitteet. Älyllinen ohjailukaan ei ole kaukana, elämmehän totuuden jälkeistä aikaa.

Luin Sadan vuoden yksinäisyyden aika pian sen ilmestymisen jälkeen. Vaikutus oli tyrmäävä. Garcia Máquezilla oli kyky paisuttaa kuvaamaansa tapahtumaa tai seikkaa äärimmilleen. Kun Macondon kylässä alkoi sataa, satoi yhteen menoon neljä vuotta. Sellainen märkyys ei mene jälkiä jättämättä. Seurauksena oli mm. erilaisen homeen ja liman leviäminen ja kasautuminen taloihin ja talon seiniin, aina kattoon saakka.

Tästä kokemuksesta ja muutamista muista seikoista saatoin päätellä, että Etelä-Amerikan lainalaisessa kulttuurissa on tyypillistä asioiden paisuttelu äärimmilleen. Maalataan isolla pensselillä. Tätä korosti muistikuva dokumentista, missä kerrottiin Argentiinan Eva Peronin balsamoidun ruumiin käsittelystä. Muistotilaisuudet olivat sinänsä massiiviset, mutta niiden seremonia kääntyi lähes makaaberiksi, kun ruumista ei oltu saada haudan lepoon. Arkku ruumiineen seisoi varastoituna pitkään jossakin tavaravarastossa.

1970-luvulla oli työtoverinani, josta tuli myös hyvä ystäväni, bolivialainen Gonzalo Oroza. Juttelimme usein latinalaisesta kulttuurista. Hän itsekin kirjoitti suvustaan ja kokemuksistaan fiktiivistä kirjaa. Siinä oli paljon yhtymäkohtia Sadan vuoden yksinäisyyteen. Niin lennokasta tekstiä ei suomalainen osaisi kirjoittaa.  Gonzalo ehti kirjoittaa yli 500 sivua ennen kuin kuoli auto-onnettomuudessa. Kirja ei koskaan valmistunut.

BBC:n listan ensimmäinen ja kymmenes teos, Odysseuksen harharetket ja Ilias, liittyvät toisiinsa. Ne ovat sokean kreikkalaisen runoilijan Homeroksen nimiin laitettuja teoksia. Vaikka tarinat ovat monelle tuttuja, harvat ovat alkuperäisteoksia lukeneet. Nyt sekin on mahdollista, koska käytettävissä on antiikin asiantuntijan, Paavo Castrénin käännös, joka ilmestyi vuonna 2016 nimellä Homeros – Troijan sota ja Odysseuksen harharetket. Kirja sisältää käännöksen ohella satasivuisen selitysosan, missä Castrén täydentää asioiden ja ajankohdan taustoja. Itselläni teos on ollut pitkää yöpöydällä, mistä aika ajoin luen asiaan liittyviä yksityiskohtia. Opiskeltavaa on valtavasti.

Odysseuksen harharetket teos on siis vaikuttanut maailmankuvaamme hyvin syvällisesti. Antiikin kreikkalaisilla oli ainutlaatuinen kyky tulkita ja sanallisesti kuvittaa ihmisen tuntoja ja pyrkimyksiä sekä ihmisen kohtaloita. Odysseuksen harharetkien tarinat elävät monella tasolla kautta maailman. Toisaalta tarinat ovat usein yleismaailmallisia ilman kreikkalaistakin versiota.  Itseäni on aina kiinnostanut kohta, missä Odysseus joutuu ohittamaan salmen, jonka toisella rannalla uhkaa kuusipäinen hirviö Skylla, joka veisi kutakin päätä kohden yhden soutajan. Toisella puolella salmea oli pyörteinen virta Kharybdis, joka oli vaarassa hukuttaa koko laivan. Odysseus valitsi Skyllan puoleisen rantaväylän ja menetti kuusi soutajaa.   

Skylla ja Kharybdis muistuttaa suomalaista sananpartta suo siellä ja vetelä täällä. Usein joutuu valitsemaan kahdesta pahasta pienemmän.  

Ilias kertoo Troijan sodasta, sillä Troija tunnettiin toisella nimellä Ilion. Se on ollut eeppisen runouden esikuva aina meidän Kalevalaamme myöten. Minulle tarjoutui tilaisuus maaliskuussa 2016 tutustua Troijan kaupungin raunioihin Dardanellien salmen tuntumassa. Se oli monella tavalla ikään kuin pyhiinvaelluskohde. Kirjoitinkin siitä blogin Akhilleuksen kantapäillä ja apostoli Paavalin jalanjäljissä (27.3.2016). Kirjoitin matkasta seuraavasti:  

”Akhilleus oli kreikkalaisten ylivertainen sankari ja ratkaisija. Hektor oli samaa troijalaisille. Kymmenvuotista sotaa ei voitu ratkaista ilman näiden ylivoimaisten hahmojen keskinäistä kamppailua. Akhilleus löi Hektorin, mutta tehdessään niin, hän tiesi tehneensä oman kuolemantuomionsa. Tämän olivat jumalat hänelle ennustaneet.

Akhilleus uhrautui siis kansansa puolesta. Homeroksen nimissä kerrottu ja kirjattu tarina Troijan sodasta on luonut meille länsimaisille ihmisille identiteetin erään ytimen. Edelleenkin kaipaamme sankaria, joka pelastaa meidät, mutta joka samalla uhraa itsensä.” 

Edellä mainitut fiktiiviset teokset ja kerrotut tarinat ovat länsimaisen kulttuurimme ja sivistyksemme ydintä. Mitä ne siis voivat lukijalleen antaa? Voin tässä viitata vain koulumme piirustusopettajan ja myöhemmin Ateneumin professorin sekä Lahden muotoiluinstituutin luojan, Antti Hassin toteamukseen oppilailleen: ”Minun tehtäväni ei ole opettaa teitä piirtämään, minun tehtäväni on opettaa teitä näkemään.” Siitähän sivistyksessä on perimmältä kysymys – kyetä näkemään tarkasteltavat asiat. Luovuutta on nähdä ne uudella tai eri tavalla. Hyvä kirjallisuus auttaa näkemään monella tavalla. Kuten John Steinbeck aikanaan kirjoitti: "Totuus on kuin hiottu timantti. Se säteilee erilaista valoa riippuen siitä, mistä kulmasta sitä katsoo."

Asiantuntija

Osallistuimme perjantaina 20.4. Tommin ja Sannin esikoululuokan isovanhemmille valmisteltuun tutustumistilaisuuteen. Tilaisuus oli kaikin puolin onnistunut. Näkemämme ja kuulemamme oli yllättävän monipuolista ja oivaltavaa. Touhu esikoulussa antaa varmasti tenaville paljon onnistumisen elämyksiä.

Aamupäivän lopuksi teimme tutustumisretken läheiselle purolle. Siellä pesii ja ruokailee lukuisa joukko lintulajeja. Erilaisia lokkeja oli paljon. Valkoposkihanhien lauma oli jo suuri. Ne olivat juuri palanneet muuttomatkaltaan. Näimme myös tavin ja telkän.

Tässä yhteydessä Tommi mainosti minua lintujen ja linnunpönttöjen asiantuntijana. Se huvitti suuresti esikoulun opettajia sekä hämmästytti ja hämmensi minua. En ole koskaan kokenut olevani erityinen lintuasiatuntija, ornitologista puhumattakaan.

En tiedä, mistä kuusivuotias Tommi oli sanan asiantuntija napannut, mutta asian selitys on kai siinä, että ostin viime marraskuussa Tampereen luontokaupasta kaksosten syntymäpäivälahjoiksi Tommille telkän ja Sannille västäräkin pöntön. Suureen haapapölkkyyn sorvattu telkänpönttö on niin suuri, että jaksoin juuri ja juuri sen kantaa. Niinpä pönttö teki Tommiin vaikutuksen.

Pöntön asentaminen puuhun on tulevan kesän ohjelmassa. Perehdyin tietysti luontokaupan antamiin ohjeisiin siitä, mitä pöntön kiinnittämisessä puuhun pitäisi ottaa huomioon. Mitä kaikkea sen pohjalle pitää laittaa valmiiksi odottamaan tulevaa pesijää. Näin minusta tuli Tommin silmissä alan asiantuntija.

Jossakin määrin olen pyrkinyt seuraamaan lintujen elämää ja opetellut tunnistamaan niitä. Kirjoittelen jo seitsemättä vuotta muistiin havaintoja linnuista niin mökiltä kuin kotoa. Suomessa lienee yli 250 lintulajia. Tunnistaisin niistä näöltä 60 – 70, mikä on vaatimatonta mutta kuitenkin. Äänestä erotan paljon harvemman.

Tärkeintä ei olekaan kaikkien asioiden tieteellinen tai yksityiskohtainen tuntemus. Sen verran on hauska kuitenkin tietää, ja ainakin ottaa selvää, että voi seurata ja ymmärtää kesäpaikan ja kodin yleisimpien lintujen ja muidenkin luontokappaleiden elämää. Se antaa elämyksiä ja kehittää ns. luontosuhdetta, mikä meille suomalaisille on tärkeää.

Näitä elämyksiä ja ympäröivän luonnon havainnointia pyrin omalta osaltani siirtämään myös lapsenlapsien sukupolvelle. Se kai on meidän isovanhempien etuoikeus. Siinä sivussa saamme siis palautteena mainintoja mairittelevasta asiantuntevuudesta.

Asiantuntijoihin viitataan usein yleisessä keskustelussakin, kun halutaan vedota jonkin hankkeen puolesta tai sitä vastaan. Asiantuntijat ovat siis tässä mielessä arvostettuja. Olisikin tärkeää, että meillä on käytettävissä riittävästi asiantuntemusta ratkaisuja tehtäessä. Elävä elämä kuitenkin osoittaa, että näin ei useinkaan ole. Yhä useammin on niin, ettei monimutkaisista tai muuten vaikeista asioista ole kenelläkään riittävää asiantuntemusta, puhumattakaan täydellisestä asiantuntemuksesta. Siitäkin huolimatta päätöksiä pitää tehdä.

Kun katselen jälkikäteen omaa, noin neljänkymmenen vuoden työuraani, voin kai sanoa, että minulla oli asiantuntemusta ainakin kahdessa asiakokonaisuudessa, perushyödykepolitiikassa ja Suomen huoltovarmuudessa. Ensimmäistä aihetta selvittelin, tutkin, ja kirjoitin siitä sekä otin kantaa neljän vuosikymmenen ajan. Toista harrastin yli kaksikymmentä vuotta. Nämä vuosimäärät kertovat, että asiantuntemuksen hankkiminen vaatii yleensä paljon aikaa.

Menemättä kovin perusteellisiin selityksiin, voin lyhyesti kertoa, että perushyödykepolitiikka liittyy kehitysmaiden ulkomaankaupan ja talouden kehitykseen ja kehittämiseen. Perehdyin aiheeseen 1970-luvun alkupuolella, kun ensimmäisen öljykriisin jälkimainingeissa ryhdyttiin YK:n toimesta kehittään ns. Uutta kansainvälistä talousjärjestystä, UKTJ:tä. Perushyödykkeet, siis kehitysmaille tärkeät tuotteet kuten kahvi, sokeri, puuvilla, mineraalit ja metallit, olivat UKTJ:n ytimessä. Edustin Suomea kuusi vuotta alaa edistävässä kehitysrahoituslaitoksessa, jonka päämaja oli Amsterdamissa. Aihepiiri kuivui kuitenkin vähitellen aika pieneen ja niinpä olin 2010-luvun alussa enää harvoja alan asiantuntijoita Suomessa.

Huoltovarmuudesta en tässä mainitse muuta kuin sen, että termi huoltovarmuus on minun käyttöön ottamani vuonna 1981. Alalla on paljon asiantuntijoita mm. Huoltovarmuuskeskuksessa, joka aikaisemmin oli Puolustustaloudellinen suunnittelukunta. Itse en ole ollut alan asiantuntija enää vuosikausiin.

Kun palaan elämyksiin, joita isovanhemmat ja lastenlapset keskenään voivat saada, voin kertoa vielä käynnistämme Tommin ja Sannin kanssa Kaivopuistossa viime helmikuussa. Oli oikein ihana talvinen päivä ja tähtitornin viereinen pulkkamäki oli parhaillaan.

Kaivopuistossa oli myös vanhempi mies ja nuori nainen kahden hevosen kanssa. He ajeluttivat maksua vastaan pienellä reellä ympäri puistoa. Lumi pöllysi ja vauhti oli hurja. Ajoimme ensin yhdessä Tommin ja Sannin kanssa. Tommi ja Sanni tekivät ajelun vielä kaksistaan tämän vanhemman miesohjastajan kyydissä. Sivusta katsoen meno näytti tosiaan hurjalta.

Kun ajelu oli ohi, Sanni totesi, että ”Nyt meillä on Tommin kanssa vanhana kertomista.” Tämä kommentti lienee seurausta siitä, että usein kerron elämyksellisesti muistikuvia lapsuuden touhuista kotieläinten kanssa maatalossa. Myös muut eläinjutut kiinnostavat ja ovat elämyksellisiä. Elämyksissä olemme kaikki asiantuntijoita.

Ihmisen tarpeet työllistävät

Työllisyys on talouspolitiikan päivän sana. Työlliset ovat henkilöitä, jotka saavat korvauksen toiminnastaan ja käyttämästään ajasta työpaikoilla ja työtehtävissä. 

Nykyisen hallituksen tavoitteena on nostaa työllisyysaste, eli osuus työvoimasta, joka on ansiotyössä, 72 prosenttiin. Epäilyistä huolimatta tavoite saavutettaneen ensi vuonna. Ekonomistit ovat laskeneet, että hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitäminen vaatisi ensi vuosikymmenen puoliväliin mennessä työllisyysasteen nostamisen yli 75 prosenttiin. Mainitut osuudet tarkoittavat ihmisten lukumäärinä noin 2,5 miljoonaa ja vastaavasti noin 2,6 miljoonaa palkansaajaa ja yrittäjää.

Erilaiset kokonaisluvut ovat kiinnostavia, mutta niitä ei tarkastella tässä sen enempää, Lukujen taustalla tai sisällä kun tapahtuu merkittäviä muutoksia. Työllisyyden rakenteet eli erityyppisten tehtävien suhteelliset osuudet muuttuvat koko ajan.

Päivittäisen työn ja askaroinnin tavoitteena on jokapäiväisten tarpeiden tyydyttäminen. Menneinä aikoina toiminnan tarkoitus oli ilmiselvä. Piti hankkia ravintoa ja suojaa yksilön tai perheen hengissä säilymisen turvaamiseksi. Täällä pohjolassa toiminnan ja työn piti olla suunniteltua ja pitkäjänteistä. Kädestä suuhun ei voinut elää. Talvikaudesta ei selvinnyt, ellei varustautunut etukäteen ravinnon ja lämmön takaamiseksi yli talven.

Suomessa sai toisen maailmansodan jälkeen lähes puolet väestöstä toimeentulonsa maa- ja metsätaloudesta. Nykyisin alkutuotannon - kun mukaan luetaan myös kalastus ja kaivostoiminta -työllisyys on noin 100 000 henkeä. Luku on enää noin 4 prosenttia kokonaistyöllisyydestä. Tämä suhteellisten osuuksien muutos kertoo rakennemuutoksen mittavuudesta.

Suomi teollistui toden teolla vasta toisen maailmansodan jälkeen. Korkeimmillaan teollisuuden osuus koko työvoimasta oli 1970-luvulla, noin 24 prosenttia. Se merkitsi noin 600 000 työllistä.

Muutos kuitenkin jatkui myös teollisuudessa. Samoin kuin alkutuotannon, myös teollisuuden osuus työpaikoissa on viime vuosikymmeninä laskenut. Vielä vuosituhannen alussa työllisten lukumäärä oli teollisuudessa lähes puoli miljoonaa. Vuonna 2017 vastaava luku oli enää hieman yli 350 000. 

Liike-elämän palvelut on ollut työvoimaa lisäävä ala. Tämä on seurausta elinkeinoelämän työnjaon muutoksista. Liike-elämän palvelut korvaavat osittain myös teollisuuden tehtäviä, ja ainakin täydentävät niitä.

Terveys- ja sosiaalipalvelujen toimiala nousi 2010-luvun alusta eniten työllistäväksi toimialaksi. Alalla on nyt työllisiä hieman yli 400 000 henkeä. Työllisyyden nousua on viime vuosina rajoittanut vuodesta 2011 vuoteen 2015 jatkunut taantuma. Terveys- ja sosiaalitoimen työllisyyden kasvu kuitenkin jatkuu, koska väestön ikääntyessä tarpeet väistämättä kasvavat. Hoitavia käsiä ja ihmiskontaktien tarvetta ei voi korvata automaatiolla ja roboteilla – ainakaan täysin.

  

Kuvio 1: Työllistävin toimiala vaihtui teollisuudesta terveys- ja sosiaalitoimeen

Lähde: Findikaattori

Kiinnostava rakennemuutos on tapahtumassa myös alkutuotannon ja toisaalta informaatio- ja viestintäalan sekä kokonaisuuden taiteet, viihde ja virkistys suhteissa (Ks. Kuvio 2).  

Alkutuotanto on tekemisissä ennen muuta ihmisen aineellisten perustarpeiden tyydyttämisen kanssa. Perustarpeiden tyydyttäminen ja tavaratuotanto saadaan aikaan yhä tehokkaammilla keinoilla. Ihmisen työpanoksen osuus vähenee ja teknologian lisääntyy. Pääomapanos korvaa ihmistä.

Se sijaan viestintä sekä taide, viihde ja virkistys tyydyttävät tarpeita, jotka ovat tarvehierarkian toisessa ääripäässä. Kuuluisa Maslowin tarvehierarkia jakaantui perustarpeisiin, sosiaalisiin

tarpeisiin sekä yksilöllisiin, mm. henkisiin tarpeisiin.

Kehityskuvio, jonka muodostavat alkutuotanto, informaatio ja viestintä sekä taide, viihde ja virkistys, kuvaa hyvin muutosta yhteiskunnan kehityksen painopisteissä viime vuosikymmeninä. Ihmistyötä tehdään ja tarvitaan toimissa, jotka ylläpitävät ihmisen terveyttä ja sosiaalista hyvinvointia sekä antavat henkistä sisältöä elämään. Ollaan valmiit maksamaan yhä enemmän viihtymisestä, elämyksistä sekä itseisarvoisesti taiteesta. 

Kuvio 2: Alkutuotanto, informaatio ja viestintä sekä taide, viihde ja virkistys

Lähde: Findikaattori

Uusi viestintäteknologia on tarjonnut puolestaan välineitä informaation tuottamiseen ja leivittämiseen sekä itseisarvoiseen kommunikaatioon tavalla, jota voi hyvin verrata liikennemuotojen tekniseen kehitykseen 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Informaatiolle ja kommunikaatiolle ovat avautuneet uudet valtaväylät. Kommunikaatio eri muodoissaan luo uusia työpaikkoja.

Kun katsoo pitkää jatkumoa ihmisen työtehtävien suuntautumisessa ja painopisteissä, voi kai sanoa, että aikanaan painopiste oli olemisen, eli elämän jatkumista ylläpitävien tarpeen tyydyttämisessä. Nyt esiin nousevat yhä enemmän olemisen tarkoitus ja sen tarpeiden tyydyttäminen. Niihin kuuluvat itsensä toteuttamisen tarpeet. Aikanaan ihmisen henkisiä ja hengellisiä tarpeita tyydyttivät shamaanit ja papit. Nyt vastaavien tarpeiden tyydyttäminen vaatii Suomessa jo lukuisien ihmisten työpanoksen.

Kodin, uskonnon ja isänmaan kolmiyhteydessä uskonnon asema rapautuu

Suomen kulttuurirahasto ja Ajatuspaja e2 julkaisivat laajaan aineistoon perustuvan selvityksen suomalaisten identiteetistä nimellä Sittenkin samanlaisia? Haastatteluaineistoon perustuvassa tutkimuksessa on monta näkökulmaa. Kiinnostava näkökulma voisi olla – sitä ei sellaisenaan raportissa ole - kuinka suomalaiset sisäistävät jo vanhakantaiseksi koetun fraasin – koti, uskonto ja isänmaa. Tällä ajatusmallillahan on aikanaan suomalaisia sekä kannustettu ponnisteluihin kotimaan hyväksi että jaettu väestöä vanhoillisiin ja edistysmielisiin.

1900-luvun sotien aikana koettiin taisteltavan – ja sitä korostettiinkin – kodin, isänmaan ja uskonnon – siis itsenäisyyden ja elämäntavan – puolesta. 1960- ja 1970-lukujen radikalismi haastoi isien arvomaailman ja toi tilalle mm. kansainvälisyyden ja luokkakantaisuuden. Luokkakantaisuus nostettiinkin äärivasemmiston piirissä joskus jopa uskonnon sijalle. Minunkin tuttavissani oli henkilöitä, jotka vaihtoivat lapsuuden tiukan uskonnollisuuden taistolaisen ehdottomuuden pakkopaitaan.

Sittenkin samanlaisia? -raportti paljastaa suomalaisten suhtautumis- ja ajatteluvasta tällä hetkellä lukuisia kiinnostavia seikkoja. Kiinnostavaa on, että hyvin monet perusarvot ovat edelleen erittäin vahvoja. Kuten raportissa todetaan, tätä seikkaa ei välttämättä havaitse nykyisessä mediakohussa, joka korostaa enemmänkin erimielisyyttä ja vastakkainasetteluja. Somemaailma tosin nostaa pintaan mielipiteitä ja näkemyksiä, joiden mukaan muut kuin asianomainen kirjoittaja ovat typeriä ja täysin tietämättömiä tosiasioista. Tyylilaji kertoneekin enemmän kommentoijan mielenlaadusta kuin arvomaailmasta.

Raportin mukaan vastaajat, joita oli kaikkiaan noin 6000, ovat hyvin yksimielisiä perheen, lapsuuden kasvuolosuhteiden, ystävien ja äidinkielen tärkeydestä heidän identiteetilleen. Samoin korostuu suomalaisuus. Vastaajat pitivät näitä seikkoja 85 - 90 prosenttisesti joko tärkeinä tai hyvin tärkeinä. Kiteytetysti voi kai sanoa, että koti ja isänmaa ovat edelleen keskeisiä identiteetin ainesosia.

Perheen, lapsuuden, ystävien, äidinkielen – siis kodin – merkityksen korostuminen ei ole ihme. Näihin seikkoihinhan yksilön syntyminen, kehitys sekä myös jopa hengissä säilyminen paljolti perustuvat. Aina esi-ihmisten ajoilta saakka sosiaalisen verkoston turva ja keskinäinen kommunikaatio ovat olleet perheiden, sukujen ja klaanien menestyksen ehto. Kukaan ei myöskään halua kokea, että ”ei ole mistään kotoisin”.

Suomalaisuus on vakaasta asemastaan huolimatta muuttunut sisällöllisesti. Jo aikanaan kansalliskirjailija Aleksis Kivi pohti veljestensä suhdetta ulkomaailmaan teoksessa Seitsemän veljestä (1870). Vaikka poliittisessa retoriikassa Kiven Impivaaraa pidetään usein synonyyminä eristäytymiselle ja vieraan torjunnalle, Kivi luo kirjan lopulla aivan toisenlaisen mielikuvan. Veljesten elämän lopputilityksessä Kivi kirjoittaa Eerosta mm. seuraavaa: ”Synnyinmaa ei ollut hänelle enään epämääräinen osa epämääräisessä maailmassa, ilman tietoa missä ja minkälainen. Vaan tiesipä hän missä löytyy se maa, se kallis maailmankulma, jossa Suomen kansa asuu, rakentelee ja taistelee ja jonka povessa lepäsivät isiemme luut.”

Kiven aikaan 150 vuotta sitten Suomen identiteetti oli ihmisten mielissä vielä kesken. Itsenäistä Suomea ei ollut, vaan oli autonominen suuriruhtinaskunta. Tänään suomalaisuus ei e2:n raportin mukaan ole juurikaan ristiriidassa ympäröivän maailman kanssa. Pohjoismaalaisuus, eurooppalaisuus tai jopa globaali kansainvälisyys eivät ole vieraita, vaikka eivät ole yhtä tärkeitä kuin Suomi ja suomalaisuus. Matkailu, tiedonvälitys, maahan- ja maastamuutto, kansainvälinen kehitysyhteistyö, rauhanturvaaminen sekä ennen kaikkea globaali ilmastonmuutos sekä muut kansainväliset kriisit ovat muuttaneet ja selkeyttäneet suomalaisten maailmankuvaa. Suomalaisuus sisältää tänään jo varsin laajat kuviot.

Kun perheen – siis kodin – ja suomalaisuuden asema suomalaisten identiteetissä on säilynyt vahvana ja vakaana, uskonnon ja poliittisen kannan asema näyttää heikentyneen. Tärkeänä tai hyvin tärkeänä identiteetilleen niitä pitää enää vain kolmannes väestöstä. Uskonnosta, erityisesti kirkollisesta uskosta on tullut useimmille jokapäiväistä tapakulttuuria, joka näkyy lähinnä kirkollisina toimituksia – häistä hautajaisiin – sekä juhlapyhinä. Suomessa on kyllä vähemmistöjä, joille uskonnollisuus tai ainakin uskontokunta on olennainen osa arkipäivää ja identiteettiä. Mainittakoon vai laestadiolaiset, helluntailaiset ja Jehovan todistajat.

Suomen poliittinen kartta syntyi pääpiirteissään jo yli sata vuotta sitten. Sen perustana olivat liberaalien ja konservatiivisten arvojen ohella selkeät yhteiskuntaluokat, maanviljelijäväestö, työväenluokka, virkamieskunta ja kauppiaiden keskiluokka sekä ruotsinkielinen vähemmistö. Sittemmin maanviljelijäväestö on sulanut muutamaan prosenttiin koko kansasta ja sama on tapahtumassa tehdastyöväelle. Suurin osa suomalaisista on eri palveluammattien palkansaajia. Omista poliittisista taustoista ei enää pidetä suurta numeroa, eikä selkeitä poliittisia yhteisöjä, joihin samastua, enää ole.

Sittenkin samanlaisia? -raportista on kuitenkin mielenkiintoista lukea, että oma ryhmä tai luokka on vahvimmin identiteetin osa ylemmän keskiluokan ja yläluokan ihmisillä, siis paremmin toimeen tulevilla. Tämä näkyy nykyisin äänestyskäyttäytymisessä. Espoon aika homogeenisilla äänestysalueilla äänestysaktiivisuus hipoo lähes 90 prosenttia, kun se monin paikoin muualla Suomessa jää 50 prosentin pintaan.

Tällä uudella luokkakantaisuudella on yhteiskunnallisia seurauksia. Jo pidempään on keskusteluissa ja mediassakin korostunut näkemys, että paremmin toimeen tulevien alueiden ja ihmisten – lue suurimpien kaupunkien – verotuloilla ei pitäisi tukea väestöään menettävien ja ikärakenteeltaan vanhenevien alueiden asujamistoa. Eri tavoin halutaan luoda jakolinjoja köyhempien ja paremmin toimeen tulevien välille. Tämä on uutta suomalaisessa politiikassa.

Murusia Vapaavuoren pöydältä

Helsingin pormestari Jan Vapaavuori aloitti heti virkaan astuttuaan taistelun hallituksen maakuntalakiehdotusta vastaan. Jan Vapaavuoren poliittisen avauksen päämäärä on uutta Suomen politiikassa, missä tähän asti on korostettu julkisen vallan tehtävää edellytysten ja oikeuksien tasapuolisessa ylläpitämisessä ja luomisessa. Tosiasiassa Vapaavuori tyrmää ajatuksen, että kansalaisia pitäisi eri puolilla maata kohdella yhdenvertaisesti.

Pormestari Vapaavuoren ajatus on, että kaikki kehitys lähtee kaupungeista, ja Suomessa erityisesti Helsingistä tai korkeintaan pääkaupunkiseudulta. Vapaavuori korostaa, että myös eri maiden välinen kilpailu – mitä se sitten onkin - käydään lähinnä pääkaupunkien välillä. Suurissa maissa on ehkä useampia kasvukeskuksia, mutta Suomeen mahtuu vain yksi, siis laajasti ottaen pääkaupunkiseutu.

Ajastus kai on, että kun yhteiskunnan ja erityisesti valtion voimavarat keskitetään tähän ainoaan kasvuveturiin, menestys on taattu ja menestyksestä valuu hyvinvointia myös muuhun Suomeen. Tämä ns. Trickle down -efekti, eli murusia rikkaiden pöydältä, ei ole mitenkään uusi asia. Tunnetuksi se tuli Yhdysvalloissa jo 1930-luvun laman aikoihin, jolloin silloisen presidentin Herbert Hooverin talouspolitiikkaa syytettiin Trickle down -ajattelusta. 1930-luvun laman taittoikin vasta seuraavan presidentin, Franklin D. Rooseveltin ohjelma New Deal.

Tricle down on suomennettu termillä valumaefekti tai pisarointivaikutus. Politiikan edut, esimerkiksi veroedut rikkaille, valuvat ikään kuin vesi pöydältä osattomiksi jääneille. Samaa politiikan perustettahan Ronald Reagan käytti Yhdysvalloissa 1980-luvulla veronalennusten oikeutuksena ja nyt näyttää Donald Trump seuraavan veronalennuksineen perässä.

Vaikka USA:n esimerkit tästä ajattelusta ovat peräisin lähinnä rikkaiden tai yritysten verohelpotuksista, ajatusta voitaneen soveltaa tapaukseen, missä yhteiskunnan voimavaroja – verotuksella kerättyjä – suunnataan suhteellisesti enemmän vauraille ja keskimäärin hyvin toimeen tuleville alueille. Kun näillä alueilla menee suhteessa entistä paremmin, ne ovat houkuttelevia sijoittajille, yrityksille ja osaavalle työvoimalle. Epäselväksi kuitenkin jää, miten tämä politiikka hyödyttää menettävien alueiden ihmisiä.

Pormestari Vapaavuori organisoi kampanjaansa kokoamalla 21 kaupungin ryhmän, joka yhdessä ryhtyi ajamaan kaupunkien etua muiden kustannuksella. Yli 50 000 asukkaan kaupunkien kutsuminen mukaan on nerokasta, koska näiden kaupunkien yhteen laskettu asukasmäärä on 2,9 miljoonaa eli himpun verran yli puolet koko Suomen väestöstä. Tällä perusteella voi puhua enemmistön äänestä.

Kaupunkien keskinäinen asema on sangen mielenkiintoinen. Kaupungit eroavat monin tavoin toisistaan. Vuoden 2017 väestötilastot ovat tässä suhteessa mielenkiintoista luettavaa.

21 kaupungin väkiluku kasvoi yhteensä 25 587. Kun syntyvyys jäi maassa jo toisena vuonna alle kuolleisuuden, väkiluku kasvaa koko maassa tai eri alueilla lähinnä nettomuuton ansiosta. Leijonanosa väkiluvun nettokasvusta tuli pääkaupunkiseudulle, eli Helsinkiin, Espooseen ja Vantaalle - yhteensä yli 18 000 henkeä. Muiden selvästi positiivisen kasvun kaupunkien, Oulun, Tampereen, Turun ja Jyväskylän, yhteen laskettu väestönkasvu oli 8 957.

Kaupunkien joukossa on kuntia, joiden tulevaisuuden kuva ei ole yhtä ruusuinen kuin seitsemän väestöä eniten lisänneiden kuntien. Kouvolan, Porin, Hämeenlinnan, Vaasan, Mikkelin, Kotkan ja Salon yhteen laskettu väkiluku supistui vuonna 2017 noin 3 300 henkeä.

Suomessa on edellä mainittujen lisäksi noin 50 työssäkäyntialueen keskuskaupunkia, joiden väestökehitys on pääosin negatiivinen. Väkiluku vähenee muuttoliikkeen vuoksi ja samalla jäljelle jäävän ikäjakauma ikääntyy. Taloudellinen toimeliaisuus heikkenee ja hyvinvointipalvelujen ylläpito vaikeutuu.

On vaikea nähdä, miten Vapaavuoren ja kumppanien haluaman talous- ja yhteiskuntapolitiikan valumaefekti (trickle down efect) auttaa tai hyödyttää väestöä menettävien seutukaupunkien kehitystä. Myös se, että johtaako voimavarojen keskittäminen parempaan talouskasvuun koko maassa, on epävarmaa. Varmaa vain on, että ero vauraiden ja vähäväkisten alueiden väillä jyrkkenee.

Tähän mennessä Suomessa harjoitettu politiikka on ollut onnistunutta siinä suhteessa, ettei Suomessa ole havaittavissa poliittisten arvojen ja asenteiden vastaavaa polarisoitumista kuin monissa muissa maissa. Suomessa poliittisten arvojen ja asenteiden väliset alueelliset erot ovat jopa tasoittuneet (HS.9.3.2018, Paolo Fornado ja Mika Malinranta, ETLA). Alueellinen eriarvoistuminen on muualla johtanut (Italia, USA jne.) populismin nousuun ja perinteisen puoluerakenteen hajoamaiseen tai kriisiytymiseen.

Suomen itsenäisyyden juhlavuoden 1967 rahaston, Sitran toimeksiannosta ryhdyttiin muutama vuosi sitten kokoamaan näkemystä, eli visiota Suomelle itsenäisyyden uutta vuosisataa ajatellen. Vuonna 2014 julkaistun muistion (Visio Suomelle – Kohti kestävää hyvinvointia, 2014) mukaan tulevaa kehitystä pohdittaessa joudutaan valitsemaan joko kansallisen eheyden tai jakolinjojen tien välillä. Eheys kokoaa voimavarat, jakolinjat johtavat vastakkainasetteluun. Houkutus erilaisiin ”herraklubeihin” tai kahden kerroksen väen maailmaan on suuri, mutta järki – ja sydän - sanoo, ettei sille tielle pidä lähteä.