Kansalaissodan onnensoturi

Sana onnensoturi viittaa ensisijaisesti japanilaisen elokuvaohjaajan Akira Kurosawan vuonna 1961 ohjaamaan veijarielokuvaan Yojimbo – onnensoturi. Tarina kertoo isännättömästä samuraista, palkkasotilaasta, joka osaa käyttää hyväkseen kaupunkia hallitsevien sotaherrojen riitoja ja vastakkainasetteluja.

Italowesternien ohjaaja Sergio Leone käytti samantapaista tarinaa mm. elokuvassaan Kourallinen dollareita, jonka salaperäistä päähenkilöä näytteli Clint Eastwood.

Miten onnensoturi liittyy Suomen kansalaissotaan keväällä 1918? Ei ihan edellä mainittujen tarinoiden luonteisena. Me suomalaisethan olemme tottuneet puhumaan enemmänkin kovan onnen sotureista kuin onnensotureista. Viimeksi mainitun käsitteen kyllä voi liittää valkoisten joukoissa taistelleeseen Hämeen I pataljoonan komentajaan, kapteeni Hans Kalmiin.

Hans Kalm oli kansallisuudeltaan virolainen, mutta hänen elämäntarinansa liittyi monin sitein Suomeen. Hänestä tuli lopulta Suomen kansalainen. Hän kuoli 91-vuotiaana Jyväskylässä, minne hänet on haudattukin.

Ennen kuolemaansa Kalmin elämässä ehti tapahtua monin verroin enemmän kuin useimmat voivat elämältään odottaa. Juuri tähän vuodenaikaan, helmikuun alkupuolella sata vuotta sitten, Hans Kalm kokosi joukko-osastoa, jolla tuli olemaan suuri rooli taisteluissa Kuhmoisissa, sekä taisteluissa Padasjoen ja Asikkalan kautta Lahteen.

Hans Kalm, joka oli syntynyt vuonna 1889 Viljandin maakunnassa Virossa, opiskeli 1910-luvun alkupuolella Suomessa agrologiksi. Hänen tarkoituksensa oli suuntautua maanviljelysalalle. Kalmin juuri palattua kotimaahansa, alkoi ensimmäinen maailmansota. Virolaisena Kalm kutsuttiin Venäjän armeijaan. Kolmen vuoden sotilasuralla hän nousi kapteeniksi. Kun Venäjän armeija alkoi 1917 hajota, Hans Kalm pakeni armeijasta ja palasi Viroon.

Suomen ajauduttua tammikuun 1918 lopussa sisällissotaan, Hans Kalm tuli Suomeen ja kokosi mm. alaisensa Lauri ”Tahko” Pihkalan avustuksella joukko-osaston valkoisten puolelle.  Joukko-osaston miehistön ydinjoukon muodostivat Ähtärin Tuorinniemen sekä Lammin Evon metsänvartijakoulujen oppilaat. Joukosta muodostettiin Hämeen I pataljoona. Se asettui Kuhmoisiin, pitäjän keskustan tuntumaan. Punaisten rintama oli Kuhmoisten eteläosassa, Harmoisten kylän tuntumassa. 

Helmikuu oli punaisten ja valkoisten välisen rintamalinjan hakemista ja taistelua eri paikkakuntien väristä ja vallasta. Punaiset pyrkivät Kuhmoisista kohti Jämsää ja siitä edelleen pohjoiseen katkaistakseen Pohjanmaan ja Karjalan välisen strategisen ratayhteyden. Kapteeni Kalmin joukot toimivat Kuhmoisten alueella erittäin tehokkaasti nujertaen punaisten vastarinnan. Vaikka punaisten joukot olivat lukumääräisesti selvästi suuremmat, Kalmin kolmen vuoden kokemus Venäjän armeijassa sekä määrätietoisuus takasivat valkoisille yliotteen. 

Kapteeni Kalmin joukot torjuivat mm. maaliskuun 10. päivä punaisten suurhyökkäyksen. Nämä taistelut mahdollistivat Mannerheimin suunnitteleman suurhyökkäyksen kohti Tamperetta myös idän suunnalta. Eversti K.E. Wilkmanin osaston hyökkäys kohti Tamperetta alkoi Jämsästä maaliskuun 15. päivä. Tampere vallattiin 6. huhtikuuta. Se oli ratkaiseva käänne kansalaissodan kannalta.

Kapteeni Hans Kalmin pataljoona toimi lohkollaan itsenäisesti. Joukko-osasto lähti kohti Padasjokea. Marianpäivänä 25. maaliskuuta Kalmin joukot olivat Padasjoen kirkolla. Kalm käytti taktiikkanaan erilaisia keinoja vihollisen hämäämiseksi, aina lentolehtisten avulla tehdystä pelottelusta koukkauksiin punaisten selustaan. Tällaiseen eivät kouluttamattomat punaisten joukot olleet tottuneet ja niinpä Kalmin pataljoona eteni vähäisin tappioin.

Seuraavana oli vuorossa Asikkalan valtaaminen. Tämä tapahtui huhtikuun alussa. Tässä vaiheessa kapteeni Kalm joutui hankaluuksiin valkoisten joukkojen rintamakomentajien kanssa. Hän sai toistuvasti määräyksiä siirtää pataljoona milloin Karjalan kannakselle, milloin Orivedelle. Kun määräykset tulivat lisäksi ruotsiksi, hän jätti ne huomiotta. Joku on laskenut, että Kalm sai maalis-huhtikuun aikana esimiehiltä kaikkiaan 23 käskyä, joista hän noudatti vain yhtä ja sitäkin vain osittain.

Ylipäällikkö Mannerheim antoi Kalmille käskyn siirtyä Heinolan ja Vierumäen suuntaan ja hyökätä siellä olevien punaisten joukkojen selustaan. Kalm jakoi joukkonsa niin, että osa lähti toteuttamaan annettua käskyä ja osa jatkoi hänen johdollaan Lahteen.

Lahteen oli huhtikuun 19. hyökännyt aikaisemmin Loviisasta maihin noussut saksalaisrykmentti eversti Otto von Brandensteinin johdolla. Kalmin joukot kohtasivat saksalaiset ja jakoivat näin punaisten alueen kahteen osaan. Samalla saksalaiset ja Kalmin joukot pysäyttivät Hämeestä ja Varsinais-Suomesta pakoon lähteneet ja Karjalaan pyrkivät punaisten joukot sekä niiden mukana pakenevat siviilit. Syntyi valtaisa 30 000 punapakolaisen leiri Felmanin pelloille. Sen vartiointiin ja hallitsemiseen määrättiin Kalmin pataljoonan yksiköt. 

Tapahtumat Fellmanin kentällä ja Hennalan kasarmeilla jäävät synkimpiin raa’assa sisällissodassa. Vangeista ja pakolaisista teloitettiin kenttäoikeuden tuomiolla noin 600. Heistä noin 200 oli nuoria naisia.

Suomen sisällissodan jälkeen Hans Kalm osallistui vuonna 1919 Viron vapaussotaan. Hänen sotilasarvokseen oli tullut eversti. Hän toimi suomalaisista vapaaehtoisista kootun Pohjan Poikain rykmentin komentajana.

Hans Kalm oli sotatoimissaan onnekas, taitava ja röyhkeä. Useimmat hänen operaatioistaan onnistuivat oman joukon kannalta hyvin. Sisällissodan luonteeseen kuului kuitenkin synkkä puolensa. Myös Kalmin joukot toimivat säälittä ja raa’asti. Vastustajia teloitettiin kentälle. Vankeja ei juurikaan ainakaan sodan alkuvaiheessa otettu.

Tarina kertoo, että Hans Kalmin esi-isä oli 1600-luvulla pelastanut itsensä ja poikansa riehuvalta ruttoepidemialta pakenemalla hautausmaana käytettyyn saareen. He olivat katkaisseet silta- yms. yhteydet mantereelle. Pelastettuaan näin henkensä, tämä esi-isä oli ottanut nimekseen hautausmaan tai kalmiston vironkielisen muodon, Kalm.

Hans Kalmin jäljiltä jäi epäilemättä kalmistoja sotareittien varsille. Tästä sodan puolesta ei voi Hans Kalmia yksistään syyttää. Kaiken kaikkiaan tapahtumat olivat sellaisia, joiden henkisiä seurauksia on kannettu vuosikymmeniä. Täysin eivät henkiset haavat ole vieläkään arpeutuneet, vaikka tapahtumista on kulunut sata vuotta.

Oliko Hans Kalm onnensoturi? Riippuu vähän siitä, miten käsite määritellään. Hän ei ainakaan ensisijaisesti ”pelannut” omaan pussiinsa, kuten ehkä elokuvien yksinäiset ratsastajat. Kalmin luonteessa lienee kunnianhimo ollut varsin korostunut. Siinä suhteessa hän oli onnekas, hän sai paljon sotilaallista menestystä. Vaikka kohosikin everstiksi ja rykmentin komentajaksi (Viron vapaussodassa), ei hän saanut esimiehiltään kovin paljon ylistystä. Tämä johtui todennäköisesti Kalmin omapäisyydestä, ehkä myös ainakin joidenkin muiden kateudesta.

Kalm näki suurten päämääriensä toteutuvan. Suomesta ei tullut työväenliikkeen äärilaidan johtamaa maata, joko itsenäistä tai Neuvosto-Suomea. Viron itsenäisyys säilyi vuonna 1919 venäläisten hyökkäyksestä huolimatta. Itsenäisyyden palautumista vuonna 1991 hän ei enää nähnyt. Hän oli kuollut kymmenen vuotta aikaisemmin.

Vihan lietsontaa

Tänään tuli kuluneeksi 100 vuotta siitä, kun Suomen sisällissota, kansalaissota, vapaussota tai miksikä sitä halutaan kutsua, alkoi. Lähtölaukaus oli myöhään tammikuun 26. päivän iltana Helsingin Työväentalon torniin nostettu punainen lamppu. Seuraavana päivänä, eli tammikuun 27. päivänä alkoi Helsingin avainpaikkojen miehitys. Tarkoitus oli vangita myös Svinhufvudin johtama senaatti, mutta senaatin jäsenet saivat vihiä tulevasta punakapinasta ja ehtivät piiloutua. Kolme senaattoria matkusti junalla Vaasaan.

Sota käynnistyi helmikuussa toden teolla ja jatkui toukokuun alkupäiviin saakka, eli kolmisen kuukautta. Sodan varsinainen käännekohtia olivat valkoisten suorittama Tampereen valloitus 6. huhtikuuta sekä Saksan Itämeren divisioonan suorittama Helsingin valtaus 13. huhtikuuta.

Sodassa kuoli kaatuneina noin 9000 valkoista ja punaista. Teloitukset ja vankileireillä kuolleet mukaan lukien suomalaisia uhreja oli noin 36 000. On vaikea tietää, ajattelivatko vallankumoushankkeen käynnistäneet lainkaan tulevia uhreja tai mahdollisesti hävitessään omaa kohtaloaan.

Sodan syyt ovat tietysti moninaisemmat ja syvemmällä kuin vallankumoukseen tähtäävien seikkailupolitiikka tai vallanhalu. Venäjän vallankumousten synnyttämä valtatyhjiö oli osatekijänä taistelujen syntyyn. Vasta itsenäistyneellä maalla oli toisaalta valtavat ongelmat lähtien äärimmäisestä köyhyydestä, jota oli paljon, tullen vuoden 1917 vaikeaan elintarviketilanteeseen, joka oli seurausta sekä heikosta sadosta että Venäjän vallankumouksista, jotka tyrehdyttivät perinteisen viljakaupan.

Maaseudun tilaton väestö muodosti maan väestöstä suurimman ryhmän. Heitä oli torppareihin verrattuna vähintään kaksinkertainen määrä. Nämä ryhmät, mukaan lukien alkavan teollisuuden työvoima, olivat selkeä enemmistö Suomen kansasta.

Objektiivisista olosuhteista huolimatta on varsin vaikea ymmärtää, että tilanne kärjistyi suomalaisten keskinäiseksi tappamiseksi. Usein tapetut olivat tappajilleen ainakin puolituttuja. Senpä vuoksi on vaikea ymmärtää tai löytää siinä määrin painavaa syytä, että oltiin valmiit tappamaan.

Ainoa seikka, mistä selitystä voi etsiä, on vihan tunne muita, tai määrättyjä ihmisiä kohtaan. Näin vuosisadan takaa on tietysti vaikea tietää, oliko ihmisryhmien välillä piilevää tai avointa vihaa. Historian kirjat eivät oikein anna ymmärtää, että niin olisi ollut. Päinvastoin, koko 1800-luku rakennettiin Suomessa kansallista sivistystä ja kansakuntaa. Kansakoululaitoksen syntyminen 1860-luvulla mahdollisti aste asteelta köyhempienkin väestöryhmien pääsyn kehitysuralle kohti parempaa ja turvatumpaa elämää. Suomalaisten kesken vallitsi vahva koulutustahto. Torpparienkin pojat ja tytöt lähetettiin kansakouluihin ja sieltäkin vielä jatkokoulutukseen. Näin oli isoisänikin perheessä.

Vuoden 1917 kuluessa väestöryhmien väliset yhteenotot lisääntyivät ja epäluulo kasvoi. Bolsevikkien päästyä valtaan Venäjällä, tilanne alkoi Suomessa nopeasti eskaloitua. Marraskuu oli kulminaatiopiste, jonka jälkeen kehitys alkoi edetä vääjäämättä kohti veristä yhteenottoa.

Bolsevikkien vanavedessä ja yllyttämänä työväen radikaalit piirit tähtäsivät vallat ottamiseen omiin käsiin. Tähän tähtäsi osaltaan marraskuun yleislakko 14. – 20. Lakon tavoitteina oli kyllä mm. saavuttaa kahdeksan tuntinen työpäivä ja kunnallislain uudistus.

Molemmat tavoitteet toteutuivatkin, mutta se ei riittänyt. Kärjistyneessä tilanteessa, missä ei oltu totuttu poliittiseen lakkoon, syntyi yhteenottoja, katkeruutta ja myös veritekoja. Nämä todennäköisesti käänsivät yhteiskuntaluokat peruuttamattomasti tosiaan vastaan.

Kärjistyneestä vastakkainasettelusta huolimatta tuntuu vaikealta ymmärtää, mistä on kummunnut sellainen viha, joka teki mahdolliseksi summittaisen tappamisen ja sodan jälkeisen kostomentaliteetin. Voittaneen valkoisen puolen kostonhalun vuoksi punaisia menehtyi vielä vankileirilläkin toistakymmentä tuhatta.

Vuoden 1917 ja kevään 1918 aikana on täytynyt tapahtua vihan lietsontaa, jonka seuraukset ovat olleet kohtalokkaat. Oma painava roolinsa vihan syntymisessä on tietysti ollut verioteoilla, jotka johtivat kymmenien kuolemaan. Tällaisesta tappamisen kierteestä nähdään esimerkkejä tänäänkin eri puolilla maailmaa.

Muutamat viime päivinä siteeratut lehtileikkeet syksyltä 1917 ja keväältä 1918 kertovat siitä, että lehtien toimittajat ovat – ehkä nostattaakseen omia joukkoja – kärjistäneet huhuja ja tulkintoja vastapuolen vihamielisyydestä ja pahantahtoisuudesta.

Tämä ilmiö on tuttu taas tänäkin päivänä. Lähes päivittäin on kyse ns. vihapuheen yltymisestä ja sen eskaloitumisen hillitsemisestä. Nyt vihapuheen foorumeina toimivat some-median eri kanavat. Niihin kertyy puheenvuoroja, joita ei osannut kuvitella olevan olemassakaan. Asiat nähdään kummallisen yksipuolisena ja kärjistyneinä. Vielä ihmeellisempää on varsinkin julkisuuden henkilöiden, etenkin poliitikkojen mustamaalaaminen.   

Monilla nettisivustoilla noudatetaan sensurointia siten, etteivät kirjoitukset saa rikkoisi kunnianloukkaus- tai muita vastaavia lakeja. Typeriksi tai tyhmiksi nimittäminen ei tietystikään ole kunnianloukkausasia.

Inhimilliseltä kannalta tarkasteltuna panettelu lievässäkin muodossa synnyttää pahaa verta. Lietsooko se kohteissaan vihaa? Sitä en osaa sanoa. Joka tapauksessa voisi ajatella, että vastaavat mekanismit toimivat myös sata vuotta sitten.

Kokonaistilanne oli tietysti aivan toinen – lähes joka suhteessa. Uskoisin nykyisin olevan paljon enemmän pidäkkeitä väkivallan tielle lähtemiseen. On sekä viranomaiskontrollia että väestöryhmien itsesäätelyä. Vihan lietsomista tulisi niiden lisäksi jokaisen itse tykönään välttää. Viha – varsinkin jatkuessaan ja kärjistyessään – on tuhoisa tunne, vaikkei sitä ulospäin purkaisikaan. 

Katso minua

Nykyinen media- ja somemaailma on hämmentävä. Päivittäistä toimintaamme, ajatteluamme ja mielipiteitämme sekä ihmissuhteitammekin ohjaa eräiden nerokkaiden amerikkalaisten teknologiakehittäjien ja business-yritysten luoma todellisuus. Todellisuus ei ole enää sitä, mitä luulemme sen olevan vaan uuden, keinotekoisen, osin virtuaalisen maailman muodostama todellisuus.

Kehitys lähti aikanaan liikkeelle massadataa tehokkaasti käsittelevien tietokoneiden kehittämisestä. Koneiden ja niitä linkittävien tietoverkkojen pohjalle rakennettiin internet, datasiirron valtatie – nyt jo jokaisen pöydällä ja taskussa. Seuraava vaihe, joka on jo alkanut, on, että kaikki sähköllä toimivat laitteet kytketään samaan verkkoon. Näin on luotu todellinen globaali Octobus.

Mielen maisemaamme hallitsevat amerikkalaisten henkilöiden ja yritysten luomat sovellutukset ja käyttöjärjestelmät, Windows, Apple, Google, Amazon, Facebook, Instagram, Twitter, LikedIn ja mitä kaikkia niitä onkaan. Perässä tulevat nyt kovaa vauhtia kiinalaiset Alibaban johdolla.

Käyttöjärjestelmät ja sovellutukset ovat tehneet kehittäjistään maailman rikkaimpia, mutta mitä seurauksia niiden tulo merkitsee meidän käyttäjien kannalta. Hyvin suuri osa päivästä – niin työstä kuin vapaa-ajastakin - kuluu edellä mainittujen parissa. Voi sanoa, että niiden kautta hahmotamme maailman ja sosiaaliset suhteet sekä asioiden tärkeysjärjestyksen. Vain ne asiat ja ihmiset, jotka kulkevat näiden myllyjen läpi, ovat tärkeitä. Vanhat mediat, tapaamiset, kirjat, lehdet, radio ja televisio, jäävät aikaisempaa vähemmälle.

Oma kokemukseni uusista medioista on rajoittunut, enkä tunne tarjolla olevista kuin pienen osan.  Saatua kokemusta kannattaa kuitenkin pohtia. Olen eri vaiheissa mennyt joihinkin mukaan, ja niistä ei helpolla pääse irti. Katsotaanpa esimerkiksi hyvin suosittua Facebookia.

Lähdin mukaan Facebook-ryhmään aikanaan työtoverin houkuttelemana. Huomasin kuitenkin pian, ettei tuttujen, puolituttujen tai peräti uusien tuttavuuksien kanssa seurustelu tai viestien vaihto Facebookin kautta ollut minun juttuni. Jättäydyin pois.

Facebook ei kuitenkaan unohtanut. Säännöllisin väliajoin sähköpostiini tuli viesti, kuinka helppoa olisi pitää yhteyttä kavereihin Facebookin kautta. Sinnittelin vastaan. Lähdin kuitenkin uudelleen mukaan, kun ulkomailla asuva tuttava ei halunnut pitää yhteyttä sähköpostin kautta vaan ehdotti Facebookia. Niinpä täytin perusjutut kuvineen uudelleen ja loin kaveriyhteyden.

Sittemmin kaveriyhteyksiä on tullut lisää ja Facebook suosittelee säännöllisesti uusia. Lisäksi tutut ja puolitutut ehdottavat kaveriyhteyttä, kun huomaavat omilla sivustoillaan pönäkän profiilini. Olen valinnut kuitenkin mahdollisimman passiivisen linjan. Siitäkin huolimatta, että Facebookin järjestelmä – joka kerta vieraillessa – eri tavoin yrittää aktivoida tai koukuttaa.

Facebookin kannalta tämä on ollut ymmärrettävää, koska sen liikeidea perustuu siihen, että järjestelmässä on mahdollisimman monta mukana, ja lukumäärä kasvaa, ja että osallistujat ovat mahdollisimman aktiivisia. Näin Facebookista tulee yhä houkuttelevampi alusta mainostajille ja muille käyttäjien profiloijille, jolloin Facebookin liikevaihto ja voitot kasvavat. Ja nehän ovat kasvaneet tähtitieteellisiin lukuihin. Mark Zuckerbergin luomalla Facebook-verkostolla on jo yli miljardi käyttäjää.

Facebook on epäilemättä tehokkaimpia yhteydenpitoverkostoja ja myös tiedon välittäjiä tarvittaessa. Mutta mitä muuta se tekee?

Ensinnäkin järjestelmä on nerokas siinä, että se koukuttaa monin tavoin aktivoimaan yhteydenpitoa ja käyntejä sivulla. Joka kerta sivuston avatessa ohjelma ensiksi kysyy, miten haluat kommentoida päivääsi. Sen lisäksi houkutus on suuri – jo kohteliasuudenkin vuoksi – luomaan kontakteja tai vastaamaan kaveripyyntöihin. Tällöin sitoudut kuitenkin seuraamaan kaveripiirin elämää tarkemmin kuin haluaisitkaan.

Uteliaisuudenkin vuoksi Facebookin tarjontaa on kuitenkin vilkaistava. Jo nyt on helppo havaita, että kunkin tuttavan käynnit ja kiinnostuksen kohteet muodostavat helposti profiloitavan kokonaisuuden. Kuvat vastaavat aika hyvin omia ennakko-odotuksia. Mitä profiili sitten tarjoaa sivustonpitäjille tai heidän asiakkailleen, sitä en osaa kuvitella? Teräväpiirtoisen kuvan kuitenkin kustakin osallistujasta saa.

Uteliaisuuden tyydyttämisen lisäksi Facebook-yhteydestä on muitakin seurauksia. Jatkuva reagointi silmien ohi vilahtavaan kuvamateriaaliin on hermoärsyke, joka vie energiaa. Henkisen ja fyysisen energian puute on ainakin omalla kohdalla tärkeimpiä hyvinvoinnin ja aktiivisen toiminnan rajoitteita. Inspiroivat ihmissuhteet ja uuden oivaltaminen luovat uutta energiaa. Facebook ei minulla toimi näin, pikemminkin päinvastoin.

Mielenkiintoista on, että aikanaan Facebookin käyttäjämäärän kasvusta vastannut varajohtaja Chamath Palihapitiya on tullut samaan johtopäätökseen. Stanfordin yliopistossa puhunut Palihapitiya sanoi tuntevansa syyllisyyttä aiemmasta tehtävästään. Hän arveli ”sydänten, tykkäysten ja peukutuksen” tuhoavan yhteiskunnan toimintaa, sillä niihin ajaa lyhytaikainen, hyvästä palautteesta saatavan mielihyvän tavoittelu.

Ei kai hyvän palautteen kaipuussa sinänsä ole mitään pahaa. Jokainenhan sitä kaipaa.

Facebook on joskus käännetty suomenkielelle sanalla Naamakirja. Itse käyttäisin ilmaisua Katso minua. Tällainen minä olen ja tätä minä teen. Hyväksytkö?

Twitter-tilini työntää tavaraa sähköpostiini päivittäin mitä erilaisimmista asioista ja mielipiteistä. Usein Twitter vinkkaa asiasta tai puheenvuorosta, jota itse en olisi voinut havaita tai tietää. Tällöin Twitter ohjaa uuden tiedon tai mielipiteen lähteille.

Twitter täyttyy tämän lisäksi parin lauseen mielipiteistä, joista harvoin saa ajatuksille aineksia. Näin ei voi ollakaan. Lyhytjänteinen aika ja nopeasykkeinen media vaativat tiivistämään asian ja asiantuntemuksen muutamaan sanaan. Pahimmillaan joudutaan USA:n presidentin Trumpin toteuttamaan surkuhupaisaan Twitter-kierteeseen, joka vie kaiken uskottavuuden. Pahimmillaan tavasta on seurauksena traaginen lopputulos.

Oma some-suosikkini näkyy tässäkin kirjoituksessa. Haluan käydä tarkastelemani asian tai siihen liittyvät seikat perustellen läpi. Itsekeskeisyyttä tähänkin tapaan liittyy. Tarkoitus ei ole kuitenkaan houkuttaa katsomaan vaan kuuntelemaan. Lukemaan sitä, mitä mieltä minä olen ja mitkä ovat perusteluni. Haluan siis liittyä historialliseen, kirjalliseen perinteeseen. Taito ja tieto riittävät siihen, mitä saan ”paperille”. Se ei ehkä ole enää nykyaikaa, mutta jokainen onnistunut lause antaa tyydytystä sinänsä. Pieneltä osin myös ajatukset kirkastuvat.  

Suomen ihme

Suomi täyttää 100 vuotta. Suomen valtiollinen itsenäisyys alkoi virallisesti joulukuun 6. vuonna 1917, jolloin eduskunta hyväksyi julistuksen maan itsenäisyydestä. Eduskunnan päätös ei ollut kuitenkaan yksimielinen. Julistus hyväksyttiin äänin 100 – 88. Sosialidemokraatit äänestivät sen hyväksymistä vastaan. Heillä oli ehkä eri käsitys ratkaisusta tai muodosta, millä kansallista itsemääräämisvaltaa olisi lisätty. Tämä ristiriita oli osa prosessia, joka johti myös kansalaissotaan tammikuun lopulla 2018.

Suomen itsenäisyystaival alkoi toisaalta onnellisten tähtien alla. Suomi oli 1900-luvun alussa monin tavoin valmis itsenäiseksi kansakunnaksi ja valtioksi. Oli niitäkin ääniä - ainakin maailmalla, jotka totesivat, etteivät suomalaiset ole kypsiä valtiolliseen itsenäisyyteen. Nämä tahot olivat väärässä.

Suomi ja suomalaiset olivat hyvin valmistautuneita. Pitkä Ruotsinvallan aika oli vakiinnuttanut oikeusvaltion periaatteet ja muodot. Luterilainen kirkko, joka uskonto tuli vallitsevaksi Ruotsinvallan vaikutuksesta myös Suomeen, johti kirjakielen syntyyn ja kansanopetuksen vakiintumiseen. Lukkarin koulu oli tuttu jo ennen Aleksis Kiven Seitsemää veljestä.

Kun Suomi eurooppalaisen valtapolitiikan tuloksena irrotettiin emä-Ruotsista, alkoi kehitys kansakunnaksi kansakuntien joukkoon. Suomi ei suinkaan ollut vielä valmis kansakunnaksi, kun tsaari Aleksanteri I tätä juhlallisesti vakuutti Porvoon valtiopäivillä vuonna 1809. Valtiopäivillä aloitettiinkin Suomeen soveltuvien hallintomuotojen rakentaminen. Keisari oli jo ennakolta hyväksynyt, että Ruotsinvallan aikaiset lait pidetään voimassa.

Suomalaisen kansakunnan ja itsenäisen valtiollisen pohjan rakentaminen oli pitkä ja määrätietoinen prosessi. On tosin enää vaikea sanoa, miten itsenäisyys hahmottui 1800-luvun voimahahmojen, J. l. Runebergin, Elias Lönnrothin, J.W. Snellmanin, Sakari Topeliuksen tai muiden kulttuurihenkilöiden mielissä. Henkisiä ja käytännöllisiä aineksia menestyvälle kansakunnalle luotiin kuitenkin tietoisesti. Lainsäädännöllisesti oli suuri läpimurto, kun suomen kieli hyväksyttiin viralliseksi kieleksi vuonna 1863.

Kun nyt kysytään mikä on suomalaisuuden ydin tai suomalaisen ihmisen identiteetti, suomen kieli nousee ensimmäiseksi esille. Myös ruotsin kieli on edelleen osa suomalaista identiteettiä.

Kielellisen identiteetin vahvistuminen ja kaikkinainen suomalaisen kulttuurin kehitys saivat uutta vauhtia, kun 1800-luvun puolivälin jälkeen luotiin kansakoululaitos. Uno Cygnaeus laati senaatin pyynnöstä silloisissa oloissa vallankumouksellisen ehdotuksen Suomen kansakoulutoimesta. Sen mukaan kansakoulusta tulisi kaikille yhteiskuntaluokille ja molemmille sukupuolille yhteinen koulu, jossa opetettaisiin sekä teoreettisia että käytännöllisiä aineita. Hän haki koululle mallia mm. Saksasta ja Sveitsistä sekä Skandinaviasta.

Yleisellä kansakoululaitoksella oli arvaamattoman suuri vaikutus ihmisten kehitys- ja toimintamahdollisuuksiin. 1800-luvun lopulla levisi vapaa kansalaisjärjestötoiminta ja -aktiviteetti kaikille elämänaloille. Nämä tekijät loivat perustan myös valtiollisen toiminnan kehitysmahdollisuuksille.

1800-luvun viime vuosikymmenet synnyttivät myös henkisen nosteen, jonka merkitystä ei voi ylikorostaa, taiteen Kultakauden. Jos kirjallisuus ja myös erityisesti Snellmanin toimesta korostettu kansallisuusaate olivat jo valmistaneet kansakuntaa, kuvataiteet ja erityisesti musiikki voimistivat suomalaista identiteettiä ja suomalaisten omanarvontuntoa. Jean Sibeliuksen säveltämä Finlandia (1899), jonka V.A. Koskenniemen sanoitti uudelleen talvisodan vuonna 1940, elähdyttää suomalaisia tänäkin päivänä. ”Oi nouse, Suomi, näytit maailmalle…” Tänäkin päivänä haluamme näyttää maailmalle – ja itsellemme.

Valtiollinen kehitys sai sysäyksen Venäjän politiikan käänteistä vuosisadan lopulla. Vuonna 1899 alkoivat venäläistämistoimet myös Suomessa. Se synnytti vastarintaa. Oma erityinen piirteensä vastatoimissa oli kansalaisadressi tsaari Nikolai II:lle. Adressiin kerättiin 522 931 allekirjoitusta. Joka viides suomalainen kirjoitti nimensä.

Vuosien 1904 ja 1905 heikko menestys Japanin sodassa johti puolestaan lakkoliikkeisiin koko valtakunnassa ja vaatimuksiin tsaarin yksivallan korvaamisesta perustuslaillisella monarkialla. Suomessa seurauksena oli muutos säätyvaltiopäiviltä maailman edistyksellisimpään vaalijärjestelmään vuonna 1906, ja siten eduskuntaan vuonna 1907.

Suomi päätyi ensimmäisen maailmansodan ja Venäjän vallankumousten seurauksena sekä maan omien kansalaisten aktiivisuuden tuloksena itsenäisyysprosessiin, joka johti itsenäisyysjulistukseen 6.12. 1917, jonka 100-vuotispäivää parhaillaan vietetään. 

Näin on kerrottu lyhyesti suomalaisen kansankulttuurin ja poliittisen historian vaiheet, joiden tuloksena Suomi oli valmis itsenäiseksi kansakunnaksi. Kuten tiedämme, kivuttomasti tai ilman määrätietoista työtä muutos ei tapahtunut.

Nyt sadan vuoden jälkeen tarkasteltuna, kehitys on kuitenkin ollut huikea. Määrätietoisesta ja hyvästä valmistautumisesta sekä laajasta kansansivistyksestä huolimatta kehitys ei suinkaan ollut itsestään selvyys. Eurooppalaisittain Suomi oli lähtökohdiltaan vielä viime vuosisadan alussa köyhä maa.

Riitta Hjerppe toteaa Kasvun vuosisata kirjassaan (2007) seuraavasti: ” Suomen bruttokansantuote henkeä kohden oli l870-luvulla noin 40% jäljessä länsieurooppalaista keskitasoa. Suomi oli köyhä maa, sillä länsieurooppalainen keskitasokin oli nykypäivän mittapuiden mukaan alhainen. Toisaalta sen ajan rikkaimmassa maassa, Englannissa tulotaso oli keskimäärin miltei kolminkertainen Suomeen verrattuna. Ero Ruotsiin oli arviolta neljännes tai ajassa kasvunopeuden huomioon ottaen 30 vuotta.”

Riitta Hjerppen tutkimuksen perusteella voi sanoa, että kehitys Suomessa suhteessa silloisiin edistyneimpiin länsimaihin on ollut menestys. Viime vuosikymmenien takapakeista (1990-luvun lama ja 2010-luvun pitkä taantuma) huolimatta suomalaisten elintaso on parinkymmenen rikkaimman maan joukossa maailmassa. Lähes kaikilla muilla mittareilla alkaen demokratiasta, tasa-arvokysymyksistä, koulutuksesta, aina innovaatiokykyyn ja ympäristökysymysten hoitoon saakka, Suomi kuuluu muiden pohjoismaiden tavoin maailman kärkikymmenikköön, usein ihan terävimpään kärkeen, kun maapallon maita verrataan toisiinsa.

Luettelo on niin pitkä, ettei sitä ole mahdollista tässä toistaa. Ehkä hauskin vertailu kannattaa mainita. Suomi on ollut jo peräkkäisinä vuosina maailman vähiten epäonnistunut maa. Tämä vertailu sopii hyvin suomalaiseen mentaliteettiin. Emme halua tai uskalla epäonnistua, mutta emme myöskään rehentele saavutuksillamme. Löydämme saavutuksistammekin aina jotakin puutetta tai moitittavaa.

Suomen ja suomalaisuuden paras puolestapuhuja, kanadalainen Andre Noel Chaker kiteytti suomalaisen menestystarinan puhuessaan kansainväliselle yleisölle kolmeen ydintekijään:

                      Openness

                      Entrepreneurship

                      Courage.

Suomalainen ei heti ensimmäisenä olisi osannut valita näitä käsitteitä ja arvoja, mutta puhujalla oli hyvät perustelut. En kuitenkaan ryhdy niitä toistamaan, koska se veisi liikaa tilaa. Keskeisiksi johtopäätöksiksi hän nosti menestyksen takaajina sosiaalisen liikkuvuuden sekä keskinäisen luottamuksen.

Olin aikanaan usean vuoden ajan jäsenenä eri neuvottelukunnissa pohtimassa ja luotaamassa Suomen harjoittamaa kehitysyhteistyötä. Avainkysymys usein oli, mitä kehitysavussa pitää painottaa ja miten toteuttaa sitä käytännön tasolla. Toimintaympäristö maapallon nykyisissä köyhissä maissa on monin tavoin erilainen kuin täällä vauraassa pohjolassa. Onko meillä oikeasti annettavaa?

Suomen taholta selvitettiin myös sitä, mitä vastaanottajamaat meiltä haluavat – tietysti määrärahojen lisäksi. Yllättäen kehitysmaiden asiantuntijoiden ja päättäjien taholta tuli usein toivomus: ”Kertokaa meille, miten Suomi nousi köyhästä maasta menestystarinaksi.” Kysyjät tiedostivat, että Suomi oli aikanaan Euroopan köyhä, yhden raaka-aineen, puutavaran, viennistä riippuvainen maa. Lisäksi se oli kuulunut vuosisatoja Ruotsiin ja yli vuosisadan Venäjään. Samastumiskohteita löytyi helposti.

Meidän suomalaisten on syytä arvostaa tätä kansallista ihmettä ja kertoa siitä tarvittaessa muillekin. Menestys ei ole kuitenkaan pysyvä etu. Sen lisäksi, että arvostamme edellisten ja omankin sukupolvemme saavutuksia, tulee pitää huolta siitä, että kaikki nykysuomalaiset voivat pysyä mukana kehityksessä - myös alueellisesti tasapuolisesti. Mikään taho ei ole etuoikeutettu. Vain näin säilyy luottamus eri ihmisryhmien välillä.

                      

Miljoonia kilometrejä

Luin jokin aika sitten Aamulehden nettiversiosta (Aamulehti 28.10.), että jämsäläinen autokoulunopettaja ja omistaja Heikki Isännäinen oli luopunut ajokortistaan ja Mersu-autostaan. Se ei sinänsä ollut ihme, koska hän oli juuri täyttänyt 99 vuotta. Heikki Isännäinen oli saanut ajokorttinsa 18-vuotipäivänään 81 vuotta aikaisemmin. Haastattelussa Heikki Isännäinen sanoi, että hän oli edelleen säännöllisesti ajanut autoa, mutta huomiokyvyn heikkenemisen vuoksi halusi nyt luopua autoilusta. Takana oli miljoonia kilometrejä.

Hänen kohdallaan miljoonat kilometrit epäilemättä pitävät kirjaimellisesti paikkansa. Hän perusti sodan jälkeen Jämsään autokoulun, missä tuhannet oppilaat hänen ohjauksessaan oppivat autonajamisen taidon. Haastattelussa hän kertoi oppilaitaan olleen ainakin 13 000. Minä olin yksi heistä.

Menin Isännäisen autokouluun kahdeksannentoista syntymäpäiväni tuntumassa, nyt jo siis lähes 55 vuotta sitten. Tarkkaa päivää en muista. Jyväskylässä suoritettu insinööriajo oli luultavasti huhtikuun alkupuolella, koska muistan lumien alkaneen jo sulaa. 

Ajotaidon opettelun ja autokoulun ensimmäisten päivien tunnelmat ovat vielä hyvin muistissa. Oli helmikuinen, hyvin luminen talvipäivä. Mikäli oikein muistan, Isännäisen autokoulunauto oli pysäköity tien viereen nykyisen Kiiankadun varteen. Sekin oli Mersu, kuten Heikki Isännäisen viimeinenkin auto.

1960-luvun alussa henkilöautojen etu- ja takaistuimet olivat yhtenäiset, hienossa autossa ikään kuin sohvat. Turvavöitä ei tietystikään ollut. Tällaiselle etuistuinsohvalle minä sitten istuin ja Isännäinen kuljettajaoppilaan viereen. Hän tokaisi lyhyesti, että ”No niin, lähdetäänpäs sitten”. Isännäinen ilmeisesti ajatteli, että maatalossa kasvaneena moottoriajoneuvon perustiedot olivat hallussa. Näin ei kuitenkaan ollut, koska olin tottunut vain hevosvetoisiin koneisiin ja laitteisiin.

Lyhyen jarruja ja vaihteita koskeneen selostuksen jälkeen lähdimme ajamaan. Se kävi yllättävän jouhevasti heti, kun pääsimme lumiselta pientareelta auratulle tielle.

Autokoulun käyminen, nimenomaan ajo-opetus, oli 1960-luvun alun maaseudulla helppoa. Moottoriajoneuvoliikennettä oli todella vähän. Autoja tuli harvakseltaan vastaan. Koko maassa oli tuolloin vähän henkilöautoja. Henkilöautojen tuonnin lisensoinnista oli luovuttu vasta vuotta aikaisemmin, vuoden 1962 alusta. Tuontia oli siis säädelty tiukasti. Vuonna 1961 oli Suomessa rekisterissä vain hieman yli 200 000 henkilöautoa. Nykyisinhän autokanta on jo yli 3 miljoonaa.

Köröttelystä Jämsän teillä ei jäänyt paljon muisteltavaa. Se oli helppoa ja hauskaa, joen rantaa ylös Jämsänkoskelle ja toista puolta takaisin. Kävimme kerran harjoittelemassa Jyväskylässä, koska insinööriajo oli suoritettava siellä. Jyväskylä oli hieman hankalampi paikka ajaa, koska Jyväskylässä oli jo silloin paljon yksisuuntaisia katuja. Erityisiä ongelmia ei sielläkään syntynyt.

Ajokortin kirjallisesta kokeesta jäi yksi muisto. Kysymykset tulivat paperilla. Mieleen jäi kysymys, missä tiedusteltiin, onko vartioimattomalle tasoristeykselle tultaessa aina vaihdettava pienempään vaihteeseen. Muistan pähkäilleeni tilannetta, jossa tultaisiin junaradan ylitykselle ykkösellä ajaen. Silloinhan olisi mahdotonta vaihtaa pienempään eli vapaalle. Pohdiskeluni oli saivartelua ja vastaus meni sitten väärin. Muut olivat oikein.

Oma autoiluni alkoi yllättäen jo seuraavana kesänä. Isäni sai monien muiden miesopettajien tavoin autokuumeen. Meille hankittiin kesäkuussa 1963 auto. Eri vaiheiden jälkeen automerkiksi tuli Peugeot 404. Valintaan vaikutti ratkaisevasti isän nuoruuden paras kaveri, Helsingissä asunut Lauri Pulkkila, joka oli kova automies. Hänellä oli tuolloin jo 22. auto ja nimenomaan Peugeot 404, joka merkki oli juuri tullut markkinoille.

Minulle tuolloin hankittu auto antoi erityisen aseman. Olin pitkään perheen ainoa ajokortin omaava kuljettaja ja myöhemminkin, kun sisaret eivät asuneet enää kotona, auton pääasiallinen ajaja. Nuorelle miehelle avautui vapauksia, joita silloin arvosti, mutta joiden suhteen oli kuitenkin toimittava vastuullisesti.

Nuoria miehiä, joilla oli auto käytettävissään, ei ollut kovin paljon. Monien hauskojen tapausten joukosta voin kertoa yhden, joka huvittaa edelleenkin itseäni. Elokuun alussa vuonna 1964 olin viemässä sisartani Ullaa tavaroineen Ilomantsiin, missä hän aloitti opettajantoimensa. Näin paikallisesta lehdestä, että noin 35 kilometrin päässä Ilomantsista oli latotanssit, ja sinne piti sitten illan suussa päästä. Kun tulin punamullalla maalatun ladon kupeelle autoineni, tanssit olivat jo alkaneet.

Ensimmäinen neito, jota tanssitin, tokaisi heti pohjoiskarjalaisen avomieliseen tyyliin, ”Sie Pösöllä ajelet.” Niinpä! Matka jatkui sitten myöhemmin yhdessä tohmajärveläisen kauniin vaaran laelle. Sieltä avautui upea näkymä pohjoiskarjalaiseen vaaramaisemaan kesäaamun nousevan auringon valossa.    

Autoilu on jatkunut säännöllisesti tähän päivään. Nyt on menossa kuudes auto. Merkkeinä ovat olleet kaksi Peugeotia, kaksi Volkswagenia, Mitsubishi ja Ford. Lapsuuden kotiin ostettu Peugeot, joka myöhemmin siirtyi mukanani Espooseen, oli tuliterä. Muut ovat olleet ostettaessa käytettyjä.

Autoilun alkuvuosina matkaa kertyi vuosittain runsaat 10 000 kilometriä. Kotiseudulla etäisyydet eivät olleet pitkiä. Myöhemmin vuosittaiseksi ajokilometrien määräksi vakiintui noin 25 000 kilometriä. Edelleenkin vuosittaiset ajomäärät liikkuvat 23 – 24 000 kilometrin tuntumassa.

Vuosia sitten huvittelin mielessäni elämänmittaiseksi ajotavoitteeksi matkaa kuuhun ja takaisin. Se lienee matkana noin 768 000 kilometriä. Laskeskelen nyt olevan takana jo 940 – 950 000 kilometriä. Se lienee 23 – 24 kertaa maapallon ympäri.

Jos nykyinen ajotahti ja ajokyky säilyvät vielä pari kolme vuotta, tullee miljoona kilometriä täyteen. Ammattiautoilijoihin verrattuna se ei ole paljon. Taksi- yms. kuljettajilla vuotuinen ajomäärä liikkuu 100 000 kilometrin molemmin puolin. Näin ollen elinaikainen ajomäärä voi helposti nousta 4 – 5 miljoonaan kilometriin.

Liikkumisen luvut ovat kasvaneet kuluneen sadan vuoden aikana huikeasti. Liikkuvuuden kasvun mahdollisti polttomoottoreiden kehitys. Polttomoottorivetoiset autot kehitettiin 1800-luvun lopulla. Ne käyttivät ja käyttävät polttoaineenaan maaöljystä jalostettua bensiiniä tai muuta kevyempää jaetta. Öljyyn vuosimiljoonia sitten tiivistynyt auringon energia liikuttaa meitä maalla, merellä sekä ilmassa.

Ilmaston muutoksen vuoksi autoilu ei ole vain hyvä asia. Öljytuotteiden palaessa auton moottorissa syntyy mm. hiilidioksidia. Se on tärkein ilmakehän lämpötilaa nostava kaasu.

Kun mietin, kuinka paljon itse olen lähes miljoonalla ajokilometrilläni nostanut ilmaan ilmansaasteita, en osaa sitä kuitenkaan arvioida hiilitonneissa. Tosiasia kuitenkin on, että miljoona kilometriä merkitsee 80 000 – 100 000 litraa bensiiniä. Öljyn määrää mitataan tynnyreissä. Tynnyri eli barreli on 159 litraa. Olen siis kuluttanut ajoaikanani 500 – 600 tynnyrillistä bensiiniä. Se on tärkeä osa minun syntitaakkani maapallon ilmaston muutoksen suhteen.

Ajan kulu

Aika, tuo neljäs ulottuvuus, kiinnostaa meitä aina. Mietin paljon itsekin ajan kulumista. Se on kiinnostanut koulupojasta asti myös siksi, että olen kiinnostunut historiasta. Luin mm. juuri nyt ajankohtaisen kirjan, Tuntemattoman sotilaan heti sen ilmestyttyä, kymmenvuotiaana.

Työelämässä ajalle tuli uusi suunta, kun 1970-luvulla pääsin mukaan tulevaisuuden tutkimukseen Suomen tulevaisuuden tutkimuksen edelläkävijän professori Pentti Malaskan johdolla. Taloudellisessa suunnittelukeskuksessa, jossa työskentelin, tähtäin oli 5 – 15 vuoden päähän tulevaisuudessa. Kiinnostavin hanke oli kuitenkin SITRAn vuonna 1981 julkaisema Suomen talous vuonna 2010, eli katsaus 30 vuoden päähän. Meistä tekijöistä monet pääsivät tekemään ennakointien jälkiarvioinnin, eli vuosina 2009 ja 2010 toteutetun jälkitarkastelun.

Sanalle kulu Kielitoimiston sanakirja antaa useita merkityksiä. Yleisemmin sillä tarkoitetaan tietysti maksuja, menoja ja kustannuksia. Sanaa voidaan käyttää myös merkityksessä ”aikansa kuluksi”, missä ollaan tekemisissä ajan kanssa.

Sanakirjan mukaan kulu voi viitata myös vanhaan ihmiseen, loppuun kuluneeseen esineeseen tms., esimerkkinä ”Äijän kulu”. Tässä ollaan jo lähellä asian ydintä.  Yhteen kirjoitettuna ajankulu olisi tarkoittanut hieman muuta.

Ajan kuluminen ja ajanlasku ovat kiinnostaneet ihmistä aika kauan, ainakin tuhansia vuosia. Ajan seuraaminen on ollut itse asiassa myös tieteellisen ajattelun alkupiste.

Lähi-idässä, etenkin Kaksoisvirtain maassa, sekä Niilin laaksossa mahdollisuudet ajan havainnointiin olivat erinomaiset. Tähtitaivaat olivat ja ovat aavikoilla lähes käden ulottuvilla. Ajanlaskun perusteet ovatkin tähtitaivaan ilmiöissä: vuodessa, Kuun kierrossa ja vuorokausivaihtelussa. Ajan mittaaminen liittyi taivaankappaleiden liikeratoihin, Maan kiertoon auringon ympäri, Kuun kiertoon Maan ympäri ja maapallon pyörähdykseen akselinsa ympäri.

Ajan mittarit löytyvät siis makrokosmoksesta. Nykyisin sekunnin ja myös muiden aikavälien tarkat mittaukset erilaisissa digikelloissa perustuvat kuitenkin atomien värähtelyyn, eli mikrokosmokseen.

Kaksoisvirtain alueen tähtitieteilijät antoivat meille jo 4000 vuotta sitten tavan jakaa vuorokausi lyhyempiin jaksoihin, tunteihin. Astrologit olivat havainneet taivaalla säännöllisiä tähtikuvioita ja niiden perusteella määriteltiin tunnetut 12 Linnunradan kuviota Kuun vuosikiertojen lukumäärän mukaan. Tämä sama luku määritteli päivän valoisan ajan jaon 12 hetkeen, eli tuntiin. Uudessa Testamentissa Matteuksen evankeliumissa tämä sanotaan 27. luvussa 45. jakeessa seuraavasti:

”Mutta kuudennesta hetkestä alkaen tuli pimeys yli kaiken maan, ja sitä kesti hamaan yhdeksänteen hetkeen.”

Yhdeksännen hetken vaiheilla Jeesus kuoli. Ristinkuolema tapahtui siis noin kolmen tunnin aikana puolen päivän jälkeen.

Myöhemmin yöaika alettiin jakaa vastaavalla tuntijaolla. Näin meillä on 24 tunnin vuorokausi. Arkikielessä käytetään edelleen rinnakkain sekä 12 tunnin että 24 tunnin sanastoa. Koska 60 oli Babyloniassa pyhä luku, tunnit jaettiin 60 minuuttiin ja minuutit 60 sekuntiin.

Ihmiselle on luonteenomaista tekninen keksiminen ja kehittäminen. Ihminen ei tyytynyt vain auringon nousuun ja auringon laskuun. Ajan mittaamiseen kehitettiin teknisiä apuvälineitä jo varhain. Nekin perustuivat säännölliseen liikkeeseen. Aurinko ja siten auringon valon varjo kulkevat valoisana aikana tunnetuin reitein. Pystyyn juntattu seiväs jättää varjon taakseen. Varjon kulku voitiin jalostaa aurinkokelloksi.

Tällainen kello, oli se kuinka hienoksi kehitetty vain, ei ole kuitenkaan kovin tarkka. Ensinnäkin se on riippuvainen siitä, onko sää selkeä vai onko pilvistä. Toiseksi maapallon kiertoradat muuttuvat vuodenaikojen mukaan. Kun ajan kulu ei ollut hektisen tarkkaa, tämäkin tarkkuus riitti kyllä hyvin.

Keski-ajalla alettiin kehittää mekaanisia kelloja, jotka hyödynsivät edestakaista heiluriliikettä. Amsterdamin Rijksmuseossa näkemäni heilurikello 1600-luvulta oli suuren huoneen kokoinen. Ei mitään yhteyttä siihen hienomekaniikkaan, mihin kehittyneissä tasku- ja rannekelloissa myöhempinä vuosina päästiin.

Aurinkokellojen aikoihin rinnakkaisia ajan mittareita olivat ns. vesikellot, missä veden hupeneminen vesiastiasta pienen reiän kautta kertoi kuluneen ajan. Samaa asiaa ajoivat palavat kynttilät, joiden kylkiin oli viivoitettu kuluva aika.

Vesikelloon viittaa Mika Waltari pääteoksessaan Sinuhe egyptiläinen pohtiessaan ajan kulua ihmisen iän kannalta seuraavasti:

”Jokainen on nähnyt, miten vesi juoksee vesikellossa. Samalla tavoin kuluu ihmisen aika, mutta ihmisen aikaa ei voi mitata vesikellon mukaan, vaan ainoastaan kaiken sen mukaan mitä ihmiselle tapahtuu. Tämä on suuri ja ylevä totuus ja täysin ihminen ymmärtää sen vasta vanhuutensa päivinä, jolloin hänen aikansa juoksee hukkaan eikä hänelle tapahdu mitään, vaikka hän luulee paljonkin tapahtuvan ja vasta jälkeenpäin huomaa, ettei mitään ole tapahtunut. Sillä kun ihmiselle tapahtuu paljon ja hänen sydämensä muuttuu ja vaihtaa muotoaan, silloin voi yksi ainoa päivä olla pidempi kuin vuosi ja kaksi vuotta, jotka hän tekee työtä ja elää yksinkertaista elämää itse muuttumatta.”

Waltari oli kirjoittaessaan Sinuhea 37 – 38 vuotias, eli mies parhaassa iässä. Ymmärsikö hän, miten vanha ihminen ajankulun kokee? Ehkä jotenkin. Joka tapauksessa tuo lainaus kertoo psyyken  kokemuksesta, jonka mukaan ajan kulumisen kokemus on hyvin suhteellista. Joskus aika kuluu hitaasti, joskus liian nopeasti. Albert Einstein kyllä kertoi meille Suhteellisuusteoriassaan, että ajan kulu on avaruudessa myös fysiikan lakien perusteellista suhteellista. Se riippuu kappaleiden nopeudesta suhteessa toisiinsa. 

Iän myötä ajan kulumisen nopeus tuntuu kiihtyvän. Takana on huomattavasti enemmän subjektiivista aikaa kuin edessä. Kun katselee tiimalasia, missä yläsuppilon hiekka hiljalleen valuu kapeuman läpi alaosaan, hiekan valuminen näyttäisi ihan kuin kiihtyvän, kun hiekkaa on vain vähän jäljellä.

Mitä tästä voisi sanoa opetukseksi itselle ja muille? Olisiko paras tyytyä sanontaan: Ota ajastasi vaarin? Minua ehkä viehättää oman pappani, Kalle-Vihtorin viisaus. Hänellä oli tapana sanoa: ”Jos ei elämä muuta opeta, niin ainakin hiljaa kävelemään.” Niinhän se on, mutta tärkeintä lienee itse kullekin, että liike jatkuu.

Vauraat vastaan vähäväkiset

Suomi juhlii vuonna 2017 satavuotista itsenäisyyttään. Juhla huipentuu 6.12., jolloin tulee kuluneeksi 100 vuotta maan julistautumisesta itsenäiseksi. Vuoden tunnussanaksi on valittu Yhdessä. Suomi 100-juhlavuosi kattaa koko maan aina Hangosta Utsjoelle. Mukaan on saatu koko kansa niin, että juhlavuoden tapahtumia kertyy liki 5000. Suurin osa niistä toteutuu kansalaisten aloitteellisuuden tuloksena.

Tätä taustaa vasten tuntuu erikoiselta Helsingin kaupungin pormestari Jan Vapaavuoren ensi töikseen käynnistämä hanke C21, jonka tarkoituksena on jakaa maa voittajiin ja häviäviin. C21 tarkoittaa kaupunkeja, joiden asukasluku on yli 50 000 henkeä. Miksi juuri tuo luku? Se selittynee sillä, että yhteen laskien kaupunkien väkiluku on 2,8 miljoonaa, eli muun Suomen 260 kunnan osalle jää 2,7 miljoonaa asukasta. C21 voi siten sanoa edustavansa Suomen kansan enemmistöä.

Suomi jakautuu kuntien lisäksi 70 seutukuntaan, mitkä taas määräytyvät pääosin työssäkäyntialueiden perusteella. Seutukuntien tulevaisuus näyttää väestökehitysennusteen mukaan varsin erilaiselta. Yli 50 seutukunnan väki vähenee. Vain noin tusinan verran on seutuja, joilla asukasmäärä kasvaa. Suomihan siirtyi viime vuonna, vuonna 2016, aikaan, jolloin kuolleisuus ylittää syntyvyyden. Toisin sanoen paikkakunnan asukasmäärän kasvu johtuu tästä eteenpäin pääosin muuttoliikkeestä, joko omassa maassa paikkakunnalta toiselle tai ulkomailta Suomeen.

Niitä seutukuntia, jotka saavat merkittävää nettomuuttoa on vain kuusi.  Ne ovat pääkaupunkiseutu, Tampere, Turku, Oulu, Kuopio ja Jyväskylä. Pääkaupunkiseutu, siis Helsinki, Espoo ja Vantaa, ovat saaneet 2010-luvulla nettomuuttovoittoa yli 70 000 henkeä. Luku on enemmän kuin muiden viiden muuttovoittoa saaneen seudun nettomuuttovoitto yhteensä.

Vapaavuoren hanke tarkoittaa käytännössä siis sitä, että jo meneillään olevaa kehitystä pitää vahvistaa muun Suomen kustannuksella. Voittokunnat ovat lähtökohtaisesti vauraampia ja tulotasoltaan korkeammalla kuin muut alueet. Näin politiikka alkaisi tukea vauraita alueita vähäväkisiä alueita vastaan ja vähätuloisempien ihmisten kustannuksella. 

Maakuntienkin alueella on selvä jako menestyviin ja heikommin menestyviin seutukuntiin, taikka kuntiin. Jakautuminen menestyviin ja heikommin menestyviin alueisiin johtuu suurelta osin sijainnista, tuotantorakenteesta sekä väestön ikärakenteesta. Supistuvan väestön alueet ovat kylläkin vuosikymmeniä kasvattaneet ja kouluttaneet lapsensa ja kustantaneet heillekin perusterveydenhoidon aina siihen saakka, kun heistä monet ovat siirtyneet opintojen ja sen jälkeen työtehtävien vuoksi veronmaksajiksi kasvukeskuksiin.

Kun katsotaan kuuden tärkeimmän muuttovoittoa saaneen alueen vetovoimatekijöitä, tärkeimpänä erottuu yliopisto- ja korkeakouluopetus. Siitä huolimatta voi kai sanoa, että merkittävintä alueellista kehitystä tasapainottavaa politiikkaa on tehty juuri korkeakouluopetuksen sekä tutkimuksen alalla.

Ensimmäisiä suuria alueellistamishankkeita oli Yhteiskunnallisen korkeakoulun siirtäminen Helsingin Kalliosta Tampereelle. Tässä hankkeessa toimi 1960-luvun alussa aktiivisena maalaisliittolainen pääministeri V. J. Sukselainen. Hänestä tulikin myöhemmin Tampereen yliopiston kansleri. Kun teollisuuden rakennemuutos iski 1970-luvulla voimalla Tampereen tekstiiliteollisuuteen sekä konepaja- ja metalliteollisuuteen, yliopisto ja Teknillinen korkeakoulu loivat pohjan paikkakunnan uudelle nousulle. 

Oulun kehityksen avain on ollut Oulun yliopiston perustaminen 1950-luvun lopulla. Hankkeen puuhanaisia oli maalaisliittolainen, presidentti Kyösti Kallion tytär, Kerttu Saalasti, joka toimi Oulun yliopiston perustamisen aikaan opetusministerinä. Oulun yliopiston teknistieteellinen tutkimus ja tuotekehitys olivat tärkeässä osassa sähköteknisen teollisuuden, mm. Nokian nousussa Suomessa.

Jyväskylä oli kansakoulun opettajien opetuksen tyyssija aina 1800-luvulta saakka. Jyväskylän seminaarin ansiosta paikkakuntaa kutsuttiin Suomen Ateenaksi. Seminaarin pohjalle syntyi sittemmin kasvatusopillinen korkeakoulu ja Jyväskylän yliopisto. Voimistelulaitoksen siirtäminen Jyväskylän yliopiston liikuntatieteelliseksi tiedekunnaksi oli kovan ponnistelun tulos 1970-luvulla. Liikuntatieteellisestä koulutuksesta on tullut kantava osa yliopisto-opetusta ja -tutkimusta Jyväskylässä. Yliopiston ansiosta paikkakunnan väestökehitys on edelleen positiivinen.

Aivan viime vuosien menestyksellisestä ja innovatiivisestä korkeakoulukehityksestä löytyy hyvä esimerkki Lappeenrannasta. Lappeenrannan teknillinen yliopisto, LUT tukee ja tuottaa merkittävää energia-alan kehitystä, mm. bioenergiassa, mikä omalta osaltaan nostaa, ei vain Kaakkois-Suomen menestystä, vaan koko Suomen.

Edellä on kerrottu lyhyesti vain muutamia esimerkkejä eri puolilta maata kehityksestä, jolla on ollut alueellisen menestyksen lisäksi merkitystä koko Suomen kehitykselle.  Näitäkin vastustettiin aikanaan erittäin voimaperäisesti. 

Jos edellä olevissa esimerkeissä on ollut poliittisilla päättäjillä tärkeä rooli, vähäinen se ei ole ollut pääkaupunkiseudullakaan. Jokainen täällä asuva näkee, että pääkaupunkiseudulla on meneillään kovempi muutosvauhti kuin ehkä koskaan. Sitä ovat vauhdittaneet jättimäiset infrahankkeet, joissa valtio tai valtioyhtiöt ovat olleet osarahoittajina.

Helsinki-Vantaan lentoasema on sekä kiitoratojen että lentoaseman rakennusten osalta kokenut Finavian johdolla täydellisen muodonmuutoksen. Lentoasemalla tähdätään jo 20 miljoonan hengen vuosimatkustuslukuihin, eikä sekään ole yläraja. Vastaavalla tavalla Kehä III:n uudistaminen on ollut jättihanke.

Jättihankkeita ovat olleet lentoasemalle johtava kehärata, jonka rahoituksesta päätti Vanhasen ykköshallitus. Samoin Vanhasen hallitus päätti lähteä rahoittajaksi surullisen kuuluisaan Länsi-Metroon. Valtion taholta ymmärrettiin onneksi laittaa katto valtion rahoitukselle. Uusin ratahanke, jonka liikkeelle saamisesta on tällä kertaa ollut päättämässä Sipilän hallitus, on raidejokeri. Ratahankkeet muuttavat pääkaupunkiseudun asutuksen rakennetta radikaalisti ja mahdollistavat huomattavan asuntojen lisärakentamisen.

Vapaavuoren aloitteen osalta jää epäselväksi, hamuaako hän ja mukaan saatujen 20 kaupungin päättäjät vielä suurempaa osuutta yhteiskunnan voimavaroista. Ainakin Vapaavuori väittää, ettei pääkaupunkiseudun kasvutarvetta ole ymmärretty. 

Maaseudun tulevaisuus (9.10.2017) pyysi Liikennevirastolta tiedot väylähankkeista viimeisten neljän hallituksen ajalta vuodesta alkaen 2004. Kaikkiaan valtio oli panostanut väylien rakentamiseen ja kunnostamiseen 13 vuoden aikana lähes 8 miljardia euroa. Etelä-Suomen osuus on 4,5 miljardia, mikä on 57 prosenttia koko summasta. Pääkaupunkiseudun osuus oli 1,849 miljardia eli 23 prosenttia. Pääkaupunkiseudun osuus maan koko väestöstä on noin 20 prosenttia. Mikä lie Vapaavuoren mukaan oikeudenmukainen voimavarojen osuus Helsingille? 

Jan Vapaavuoren seireenilaulua kuunnellessaan kannattaisi pienempien ja syrjäisempien kaupunkien päättäjien muistella myös ABBA:n suosikkikappaletta The Winner takes it all, Voittaja vie kaiken. Saara Aalto esitti kappaleen loistavasti viime vuoden X Factor uk -kisassa Englannissa. Laulun eräs kappale kertoo:
                        Joku on voittaja,
                        Vie vain kaikki
                        Ja toinen häviää,
                        Täytyy vajota
Tämän ei saisi sallia muodostuvan uudeksi yhteiskuntapoliittiseksi teesiksi, vaikka halukkuuta olisikin. Kun juhlavuoden teema on yhdessä, ällistyttävän kauaksi jotkut siitä haluavat kaikota.