Suksilla kouluun – ja takaisin

Hiihtäminen on ollut suomalaisille luontainen liikkumisen muoto. Lapsuudessani, 1940-luvun lopulla ja 1950-luvulla, hiihtäminen oli talvella jokapäiväistä. Hiihtäminen ja laskettelu kuuluivat leikkeihin, keskinäisiin kilpailuihin sekä tietysti kulkemiseen kodin ja koulun väliä. Tärkeimmäksi koettiin hetki, jolloin sai omat sukset.

Yksipuiset sukset syntyivät vuosisatojen ajan oman perheen tai paikkakunnan kätevimpien suksiseppien tekemänä. Viime vuosisadan alkupuolella suksien valmistus siirtyi erikoistuneille puusepänverstaille. Toisen maailmansodan jälkeen lapsillekin ostettiin sukset pääasiassa kaupasta.

Jämsässä oli useita suksia valmistaneita puusepänverstaita, joista merkittävimmäksi kasvoi Heikki Juvénin 1920-luvulla alkanut tuotanto Partalassa. Juvénin Latu-merkkisillä suksilla puolustivat talvi- ja jatkosodassa isänmaataan tuhannet suomalaiset sotilaat.

Kaupasta ostettujen suksien merkeistä tunnetuimmiksi vakiintuivat Järviset, Lampiset, Peltoset ja myöhemmin Karhut. Lasten kesken vertailtiin eri merkkien hyvyyttä. Minulla oli Järviset. Merkittävää oli myös sauvojen vaihtuminen veistetystä kepeistä rottinkisiin. Alussa hiihdimme kaikkiin kenkiin sopivilla mäystimillä, nahkaremmeillä, varustetuilla suksilla. Tuntui juhlalliselta siirtyä hiihtokenkien, eli monojen kanssa käytettäviin suksisiteisiin, rotanloukkuihin tai Voitto-siteisiin.

Oma hiihtourani alkoi melkeinpä heti kävelemään oppimisen jälkeen. Tämä oli luonnollista, koska isä-Eino oli intohimoinen urheilumies. Sukset hankittiin meillä lapsille heti, kun hiihtämisen oletettiin onnistuvan. Pituuskasvun edetessä uudet sukset olivat odotettu ja säännönmukainen joululahja. Lapsuuden tunnelmiin kuului suksien tervaus entisen sotilasvirkatalon, Viialan talon isossa pirtissä. Suuressa kiviuunissa paloivat metriset halot. Tulen loisteessa levitetyn ja suksen pohjaan hangatun tervan tuoksu säilyy muistissani.

Hiihdin ensimmäisinä kouluvuosina, eli 1950-luvun alussa, Jokivarren vanhaan kansakouluun, Jämsän ensimmäiseen varta vasten koulutaloksi rakennettuun hirsirakennukseen joen läntisellä rannalla. Latu kouluun tuli tutuksi.

Ensimmäinen vuoteni Jämsän yhteiskoulussa alkoi syyskuussa vuonna 1956. Koulumatka kulki sulan maan aikana ensin Kaipolan tietä Seppolaan ja siitä Seppolan sillan yli yhteiskoululle. Matkaa oli hieman yli kolme kilometriä. Ensimmäisen oppikouluvuoden talvena reitti kouluun oli myöhemmistä vuosista poikkeava. Silloin talvisen koulumatkan maisemia hallitsi jämsäläisen asutuksen ja jämsäläisten elinkeinojen kehto - Jämsänjoki.

Tohtori Keijo K. Kulha toteaa pitäjähistoriassa Vanhan Jämsän historia, joka ilmestyi vuonna 1975, että ”Katsoimmepa Jämsän kokonaiskuvaa 1860-luvulla, maamme itsenäisyyden tapahduttua tai näitä rivejä luettaessa erään yksityiskohdan merkitys on aina yhtä ilmeinen: Jämsänjoki on läpi vuosikymmenten vaikuttanut ympäristönsä kaikkinaiseen kehitykseen. … Jämsänjoki on ympäristönsä elinvoimaisuuden perusedellytys.”

Latu kulki Jämsänjokea pitkin kotoa lähes koululle saakka. Muistikuvien mukaan talvet olivat vielä 1950-luvulla pitkiä alkaen marraskuussa, joskus aikaisemminkin, ja jatkuen aina huhtikuun lopulle. Joki jäätyi varhain vahvaan jäähän ja joella liikkuminen koettiin turvalliseksi. Tosin haavereitakin sattui, kun jäiden vahvuutta ei osattu arvioida oikein.

Ensimmäisen oppikoulutalveni kävimme suksilla koulussa, kun jää tai keli sen sallivat. Isämme oli luonnollisesti hiihtänyt joen yli oppikouluun jo omina kouluaikoinaan, ja hänellä tapa oli jatkunut voimistelunopettajatoimen luonnollisena osana. Vielä 1950-luvulla isä-Eino lähti avaamaan latua varhain aamulla. Hän halusi olla koulutalolla ajoissa. Myös sisaret, Ulla ja Kaija, seurasivat latujälkeä pian isän perässä.

Minulla koulumatkan kaverina oli tuolloin samalla luokalla oleva naapurin poika, Salovuoren Jukka. Mekin lähdimme aika varhain, tai ainakin se tuntui siltä, koska kouluun lähdettäessä joella oli vielä varsin hämärää. Aurinkohan nousee keskitalvella vasta yhdeksän ja kymmenen välillä.

Kotiemme kohdalla Jämsänjoki tekee jyrkän mutkan ohittaessaan Virmapyhän kalliot. Mutkan kohdalle on muodostunut joen levein lahti. Se on suurimmalta leveydeltään lähes 700 metriä. Latu seuraili tätä joenlahtea kulkien Niemen talon puoleista rantaa. Ylhäällä vasemmalla kädellä näkyivätkin hämärään aamuun Niemen talon ikkunoiden valot. Joenmutkan vastakkaisella puolella kohosivat Virmapyhän tummat, paljaat, punagraniittiset kalliot aina korkealle vanhojen mäntyjen peittämälle laelleen.

Kallion huipulla lienee aikoinaan ollut uhripaikka. Toisaalta Virmapyhä lienee ollut myös jokilaakson asutuksen eteläinen raja, ja siten myös vartiopaikka. Keski-ajan karttoihin ei ole merkitty taloja Virmapyhältä Päijänteelle. Sinänsä tämä on erikoista, koska – kuten nykyisin nähdään – maaperä olisi antanut hyvät mahdollisuudet viljelylle myös tällä jokivarren jaksolla.

Niemen talon jälkeen alkoi etuvasemmalla häämöttää Karhalan päärakennuksen puinen torni. Talo vaikutti maalaistaloksi aika hienolta, ihan kartanon päärakennukselta. Jos talojen pinta-alaa mitataan hehtaareina, isoja taloja Niemi ja Karhala olivatkin. Jämsäläiseen tapaan talojen hehtaarit koostuivat lähinnä metsäpinta-alasta. Niiden peltoalaa ei voi kuitenkaan verrata etelän kartanoihin.

Ennen Karhalaa latu ohitti pienen lahdelman, jonka pohjukassa sijaitsi aikanaan mahtava Oikarin eli Kaipolan ratsutila. Sekä Karhalan että Niemen talot oli siitä aikanaan erotettu. Oikarin talo siirtyi sittemmin Kaipolan talon nimisenä jokisuuhun Päijänteen rannalle. Kaipolan talosta saivat 1950-luvun alussa tilan maille rakennetut Kaipolan tehtaat nimensä. Edelleen tehtaat ovat Jämsän taloudellisen toimeliaisuuden kulmakivi. 

Karhalan talon kohdalle saavuttaessa oikealla näkyivät jo Vinnin entisen sotilasvirkatalon punaiset rakennukset. Talo oli matkatoverini Jukan sukulaisten omistuksessa.

Hiihtäessämme hämärää jokea rannan lähellä näkyi mustia paljaita kohtia jäässä, mistä lumi oli sulanut. Niistä oli varoitettu. Olivatko ne kohtia, missä joen lähteet tai virtapaikat pitivät jään heikkona? Jukka kertoi, että joku hänen sukulaisensa oli pudonnut heikkoon kohtaan jäissä ja ehkä hukkunut – en muista enää aivan varmasti. Hämärässä aamussa tuon seikan ajatteleminen sai hiihtomatkan kouluun tuntumaan epämiellyttävän vaaralliselta. Miltähän tuntuisi äkkiä upota salakavalaan avantoon tai heikkoihin jäihin?

Vinnin jälkeen alkoivat Jämsän keskustan valot valaista jokimaisemaa. Oikealle jäivät Jämsän kansanopiston päärakennuksen ikkunarivistöt. Rakennus ja sen lähistöllä sijaitseva museokylä tuntuivat kotoiselta. Olihan äitimme tullut Jämsään kansanopiston käsityön opettajaksi. Jämsänniemeltä  museoon siirretyssä päärakennuksessa oli taas isoisämme asunut sisaruksineen 1880-luvulla.

Vihdoin nousimme Hiidenmäen ohi ja saavuimme Jämsän yhteiskoulun vanhan päärakennuksen, Tattikoulun Lukkoilan puoleiselle sivustalle. Jätimme sukset koulun seinustalle ja kiiruhdimme pikimmiten oppitunneille yhteiskoulun uuteen koulurakennukseen. Päivä kului koulutyössä hiihtohousuissa ja monot jaloissa. Koulun jälkeen, iltapäivän jo hämärtyessä, hiihtoreitti vei takaisin joen yli kotia kohden.

Hiihtomatka kansakouluun oli ollut päivittäistä harjoittelua ja oli luonut hyvän pohjan liikunnalliselle kestävyydelle ja hiihtotekniikalle.

Eräs kevättalven päivä on jäänyt siitä ajasta erityisesti mieleen.

Ikimuistoinen päivä sijoittuu noin 1950-luvun puoliväliin, jolloin olin kansakoulussa kolmannella tai neljännellä luokalla. Silloin oli hyvin aurinkoinen kevättalven päivä, ehkäpä maaliskuun loppupuolella. Aurinkoisesta säästä huolimatta sää oli kylmä ja ankara. Sitä leimasi erittäin voimakas tuuli, joka puhalsi pohjoisesta, Jämsänkosken tehtailta pitkin jokilaaksoa.

Vastatuuleen oli melkein mahdotonta hiihtää. Niinpä isäni oli tilannut aamuksi pirssin, eli kuten nykyisin sanottaisiin taksin, koska tuolloin ei vielä ollut säännöllistä Kaipolan tehtaille menevää linja-autoliikennettä. Niinpä minunkin lyhyet sukseni mahdutettiin pirssiautokyytiin.

Menomatka koululle ei ollut kuitenkaan päivän kohokohta. Koulun jälkeen lähdimme Salovuoren Jukan ja sepän Teuvon kanssa suksilla kotia kohti. Muistikuvat eivät enää kerro, miten tulimme Jokivarren koululta yli Saikkosen risteyksen ja Palmrothin sekä Lehtisen talojen ohitse Kaipolan tielle. Hiihdimmekö vai kannoimmeko suksia?

Viiskulmasta alkanut Kaipolantie vietti Metsätalon kohdalta loivasti etelään, kotia kohti. Nousimme suksille ja annoimme mennä keskellä tietä. Teitä ei silloin hiekoitettu ja autoliikennettä oli vähän. Hiekattomuus oli tärkeää senkin vuoksi, että Seppolaan ajettiin myös hevosten vetämillä reillä. Omat muistikuvat matkoista tähtitaivaan alla kirkkoreellä joulukirkkoon ovat vieläkin kirkkaat.

Kun olimme nousseet Metsätalon kohdalla suksille, emme tarvinneet enää sauvojen apua. Voimakas tuuli tarttui anorakkiin, ja hieman käsiä levittäen vauhti kiihtyi melkein hallitsemattomaksi. Samaa vauhtia nousimme Saaren talon mäelle ja ohi suuren navettarakennuksen. Silloin ei ollut vielä Hiidenmäen siltaa eikä nykyistä Saaren talon kohdalla olevaa ysitien maantieleikkausta.

Vauhti kiihtyi jälleen taloryhmän jälkeen ja latu vei seppä-Vertin talon ohitse, Salovuoren punaiselle vajalle ja siitä suoraan Viialan talon mäelle kohoavalle rinteelle. Tämän viimeisen mäen nousussa oli käytettävä sauvoja, koska tuulen voima ei ihan riittänyt tuomaan pientäkään koululaista kotopihaan saakka.

 

Suomi siirtomaana

Työurani ohessa minulla oi monin tavoin mahdollisuus perehtyä kehitysmaiden historiaan, nykyisyyteen ja tuleviin mahdollisuuksiin. Olin kolmisenkymmentä vuotta erilaisten kehitysmaasuhteiden neuvottelukuntien jäsenenä. Lisäksi tein selvityksiä muutamista kehitysmaille tärkeistä tuotannonaloista. Vuosien varrella kävin useissa kehitysmaissa Afrikassa ja Aasiassa.

Monet tapaamani kehitysmaiden asiantuntijat olivat suhteellisen hyvin perillä myös Suomen asioista. Ehkä he olivat perehtyneet Suomeen ja Suomen historiaan juuri siksi, että tiesivät tapaavansa suomalaisia. Monet tiesivät, että Suomi oli ollut runsas vuosisata sitten köyhä maa, yksi Euroopan köyhimmistä. He tiesivät myös, että Suomen talous, erityisesti vienti, oli ollut raaka-ainevaltainen, yhdestä raaka-ainelähteestä, puusta, riippuvainen.

Valtaosa nykyisistäkin kehitysmaista, tai nimenomaa köyhistä maista, on yhdestä tai muutamasta raaka-aineesta riippuvainen. Viennistä suuri osa tulee erilaisten hedelmien, kahvin, kaakaon, teen, puuvillan tai mineraalien ja metallien viennistä. Onnekkaimmista kehitysmaista on löytynyt öljyä tai muita hyvin arvokkaita raaka-ainelähteitä. Pari tusinaa kehitysmaata on jo päässyt nopean teollistumisen vaiheeseen, ja ovat siten vaurastuneet.

Keskeinen asia, kun vertailimme maidemme tilannetta, oli kehitysmaiden asiantuntijoiden kysymys: ” Kertokaa meille, miten Suomesta on tullut vauras maa.”

Suomen historiasta, joka on kiistämättä ollut menestys, voi kertoa montakin tarinaa. Parhaillaan, kun itsenäinen Suomi täyttää kuluvana vuonna 100 vuotta, Suomen tarinaa kerrotaan monella tavalla ja monissa paikoissa. Helsingin yliopiston Studia Generalia sarjassa on tänä keväänä tarkasteltu teemaa Suomi – myytit ja todellisuus. Professori Matti Klinge puhui aiheesta Suomi – sata vai tuhat vuotta? Espoon työväenopiston Omnian sarjassa kuuntelin professori Seppo Hentilän luennot vuosista 1917 ja 1918 sekä ostin hänen tuoreen kirjansa Saksalainen Suomi 1918. Parhaillaan luen tohtori Risto Volasen kirjaa Suomen synty ja kuohuva Eurooppa. Se tarkastelee Suomen itsenäistymisen polkua aina Ranskan vallankumouksen ajoista, 1700-luvun lopulta, saakka.

Jo näiden kuulemisten ja lukemisten perusteella voi sanoa, että Suomen polku itsenäiseksi kansaksi oli monipolvinen, useiden ennakoimattomien sattumusten ja hyvän onnenkin saattelema. Tie itsenäisyyteen ei ollut mitenkään itsestään selvyys. Toisaalta voidaan Matti Klingen tavoin sanoa, että Suomi oli harvinaisen valmis itsenäiseksi valtioksi silloin, kun se tapahtui. Valmistautuminen oli myös monien sattumusten summa, mutta myös useiden henkilöiden tietoisten ponnistusten ja pitkäjänteisen työn tulos. Suomi valmistautui lähes koko autonomisen ajan, eli 1800-luvun.

Suomen kehitys maailman kärkimaiden joukkoon ei – jos ei itsenäiseksi tulokaan – ollut aina suoraviivaista. Maan historiassa oli vaiheita, joissa väestö kärsi tai oli joutua vastaavaan asemaan kuin siirtomaiden tai nykyisten kehitysmaiden ihmiset vuosisatojen ajan. Todennäköinen kehityskään ei olisi ajan mittaan poikennut paljonkaan kehitysmaiden kokemuksista.

Suomessa asuvat heimot joutuivat 1100 – 1200-luvuilla Ruotsin hallitsijoiden alaiseksi. Väki eli kuitenkin maahan tuotua kristinuskoa lukuun ottamatta pitkään omissa oloissaan. Ajoittain jouduttiin mukaan Ruotsin, Tanskan ja Venäjän välisiin sotiin. 

Eniten suomalaisia rasitettiin 1500-luvun lopulla ja 1600-luvulla, kun Ruotsin Vaasa-kuninkaat rakensivat suurvalta-Ruotsia. Sotaväen otot ja ankarat verot panoivat talonpoikais- ja maalaisväestön polvilleen. Jämsässäkin huomattava osa, ehkä jopa puolet tiloista autioituivat, kun talolliset eivät kyenneet maksamaan kruunun perimiä veroja. Vaihtoehtoina olivat sotaväkeen palkkautuminen tai lähtö mieron tielle.

Kiinnostava historiallinen episodi koettiin alusmaa mielessä vielä 1900-luvun alussa. Suomi oli julistautunut itsenäiseksi joulukuun 6. vuonna 1917. Kuten hyvin tiedetään, maa ajautui kuitenkin veriseen sisällissotaan tammikuun lopussa 1918. Valkoinen osapuoli sai huhtikuun alussa tuntuvaa apua Saksan keisarikunnalta, kun Saksan Itämeren divisioona rantautui Hankoon kenraali Rüdiger von der Goltzin johdolla. Saksalaiset valtasivat Helsingin ja suuren osan eteläisintä Suomea.

Saksalaisten tulo oli herättänyt ristivetoa valkoistenkin puolella. Mm. valkoisten sotapäällikkö Mannerheim vastusti saksalaisten tuloa. Historian kirjoittajille on edelleenkin hieman epäselvää, oliko kutsu vain Berliinin lähettilään Edward Hjeltin käsialaa, vai oliko hänellä vallassa olevan senaatin valtuutus.

Yllättävin ja kiinnostavin seikka sopimuksissa Saksan kanssa oli se, että niissä sitouduttiin Saksan määräämiin taloudellisiin ja poliittisiin ehtoihin, jotka olisivat tehneet Suomesta Saksan vasallivaltion, puolittaisen siirtomaan. Saksa olisi mm. määrännyt Suomen ulkomaankaupasta.

Saksalla olikin ensimmäisen maailmansodan vielä jatkuessa sekä sotilaallisia että poliittisia intressejä Euroopan pohjoisilla leveysasteilla. Ymmärrettävintä on, että Saksaa kiinnosti erityisesti Suomessa olevat raaka-aineet, erityisesti puuraaka-aine. Myös vesivoimalla arvioitiin olevan merkitystä.

Siirtomaa-ajattelu oli vielä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä yleistä länsimaissa. Vuosina 1884-85 olivat länsimaat jakaneet Berliinin konferenssissa Afrikan eri maiden kesken. Itsenäisiksi jäivät ainoastaan Etiopia ja Liberia. Saksalle jäi tässä jaossa lähinnä Lounais-Afrikka, Kamerun ja Tanganjika. Ensimmäisen maailmansodan seurauksena Saksa menetti siirtomaansa.

Vielä 1930-luvulla valittelivat eräät saksalaiset taloustieteilijät sitä, että Saksa on lähtökohtaisesti huonomassa asemassa kuin etenkin Englanti ja Ranska, joilla oli laajat siirtomaa-alueet.

1900-luvun henkeen sopi hyvin, että Suomelle kaavailtiin eräänlaista siirtomaa-asemaa eurooppalaisissa puitteissa. Suomen pelasti tästä harharetkestä, johon eräät suomalaiset poliitikot olivat omalta osaltaan maata ajaneet, Saksan häviö maailmansodassa. Tämäkin oli vain yksi merkillinen sivupolku siinä monipolvisessa tiessä poliittisesti itsenäiseksi ja aikaa myöten vauraaksi maaksi.

Trumpin cul de sac

Matkustellessani 1960-luvun puolivälissä ja vuosikymmenen lopulla Englannissa ja Irlannissa ihmettelin pitkään tienviittoja, joissa luki erikoinen nimi tai käsite – cul de sac. Aluksi ihmettelin, kuka tämä merkkihenkilö oikein oli ollut, kun en muistanut nimeä historian kirjoista. Huomasin tietysti aika pian, että kirjoitus oli pienellä alkukirjaimella, eli ettei kyse ollut henkilöstä vaan jostakin muusta seikasta. Pian selvisi, että viitta osoitti, että katu päättyy. Siitä ei ole läpiajoa.

Cul de sac tarkoittaa siis umpikujaa. Nykykielessä sillä tarkoitetaan myös katua, jonka päähän on rakennettu autoille kääntöpaikka, eli kehittyneempi muoto umpikujasta.

Wikipedia kertoo, että käsite cul de sac johtuu ranskankielisestä ilmaisusta, joka tarkoittaa pussinpohjaa tai -perää. Ihan hyvä ilmaisu myös tielle, joka ei johda sen pidemmälle.

Entä sitten Yhdysvaltain uusi presidentti Donald Trump ja käsite pussinperä, cul de sac? Presidenttiehdokas Donald Trump puhui koko vaalitaistelun ajan varsin levottomia ja lupaili asioita, joita vähän tarkemmin ajateltuna saattoi pitää mahdottomina. Oma lukunsa tietysti oli, että hänen puheissaan ja väitteissään oli enemmän kuin puolet valhetta. Käsitteeksihän on jo muodostunut Trumpin lehdistöavustajien lanseeraama vaihtoehtoinen tosiasia, alternative fackt. Siitä on jo muodostunut rinnakkainen käsite valheelle.

Trumpin puheita ei tarvinne käydä laajasti läpi, kun kiinnittää huomion hänen perusväittämäänsä ja siihen lupaukseen, jolla hän haali eniten ääniä. Tämä piti sisällään lupauksen, että Trump palauttaa globalisaation, ja erityisesti kiinalaisten varastamat työpaikat takaisin Amerikkaan. Tämä toteutetaan ennen muuta asettamalla ulkomaiselle tuonnille korkeat esteet, esimerkiksi tullit.

Tämä väite, uskomus tai lupaus lyö kyllä korville sitä tosiasiaa, mitä taloustiede on jo yli 200 vuotta todistanut, eli suhteellisen edun periaatetta, jonka johdosta kauppavaihto tuo taloudellista hyötyä kummallekin tai kaikille osapuolille. Kuluneiden vuosatojen ajan monet maat ovat haastaneet tämän ajatuksen. Oma lukunsa oli aikanaan kommunistinen Kiina, joka sitten käänsi kurssia 1970-luvun lopulla. Sen jälkeinen kehitys on maailmantalouden historiaa, jonka tuloksena Kiina on taas suurin. Intia ja Brasilia harjoittivat myös pitkään ns. tuontia korvaavaa talouspolitiikkaa. Intia muutti kurssia 1990-luvulla ja nyt maan talous kasvaa Kiinan ohella nopeimmin. 

Yhdysvalloissakin teollisuuden työpaikat ovat supistuneet teknologian kehityksen ja automatiikan leviämisen tuloksena, ei sen vuoksi, että Yhdysvallat on osallistunut kansainvälisen kauppaan, ja itse asiassa maa on ollut kaupan vapauttamisen veturi. 

Asiaa ymmärtämättömät äänestäjät ajattelivat, että kyllä Trumpin täytyy tietää asiat muita paremmin, onhan hän ”menestynyt” talousmies. Kuinka paljon menestyksessä on huijausta, kuinka paljon osaamista – mahdoton tietää. Tätä lupausta Trump todennäköisesti tulee ajamaan tavalla tai toisella. Sen seurauksena uhkaa syntyä kauppasota ja taloudellinen tappio kaikille. Yksipuoliset tuonnin esteet eivät ole nykyisillä sopimuksilla sallittuja. Jos ne halutaan mitätöidä, on naivia ajatella, etteivät muut toimi vastaavalla tavalla Yhdysvaltoja kohtaan.

Tappio tullee olemaan suhteellisesti suurin Yhdysvalloille, mutta suurten sisämarkkinoiden vuoksi seuraukset tulevat esiin hitaasti. On siis vaikea nähdä, milloin tavalliset amerikkalaiset tulevat sen huomaamaan.

Trumpin politiikan näkyvimmät seuraukset tulevat esiin ensin muualla. Hänen kannattajansa ovat jo kuukauden vallassaolon jälkeen hurranneet, että nyt on saatu vihdoin poliitikko, joka tekee mitä lupaa. Jos näin on laajasti ottaen, voi ennustaa, että seurauksena on kaaos niin kotimaassa kuin maailmallakin. Kun sekä talouden että politiikan kannalta on yleensä suotuisampaa harjoitetun politiikan ennustettavuus, nyt tätä autuutta ei ole odotettavissa. Voi myös ennustaa, että kaaos tulee siellä ja täällä johtamaan poliittiseen umpikujaan.

Helsingin Sanomien toimittaja Laura Saarikoski on ansiokkaasti seurannut ja selventänyt Yhdysvaltojen mennyttä vaalitaistelua sekä Trumpin nykyistä politiikkaa virassaan. Viikolla 7/2017 Saarikoksi pohti artikkelissaan: Uusi maailmanjärjestys; Realismi palasi Valkoiseen taloon, Trumpin politiikan käänteitä seuraavasti:

”Yhdysvaltain presidentti Donald Trump on perääntynyt kautensa alussa monista kaikkein vaarallisimmista ehdotuksistaan turvallisuuspolitiikan alalla.

Vaalikampanjansa aikana Trump kutsui puolustusliitto Natoa aikansa eläneeksi, lupasi repiä Iranin ydinohjelmasopimuksen, uhkaili Kiinaa, ehdotti Japanille omaa ydinasetta ja vihjaili, että Yhdysvallat siirtää lähetystönsä Tel Avivista Jerusalemiin.

Seuraukset olisivat vähimmillään aiheuttaneet epävakautta ja pahimmillaan erittäin vaarallisen tilanteen Euroopassa, Lähi-idässä ja Tyynellämerellä. Nyt Trump on hissukseen peruuttanut kaikkein radikaaleimmista ehdotuksistaan. Yhdysvallat jatkaa Japanin ja Länsi-Euroopan puolustamista, vaikka Euroopan Nato-maat joutuvatkin maksamaan entistä isomman osan laskusta.”

Donald Trump näyttää siis epäröivän, jatkaako umpikujaan johtavalla tiellä, vai käyttääkö hyväksi mahdollista kääntöpaikkaa (cul de sac). Yhdysvaltojen, maailman, meidän kaikkien kannalta olisi onnellista, että Trump tulisi ”järkiinsä” ja kääntyisi tarjoutuvissa kääntöpaikoissa uuteen suuntaan, vaikkapa palaisi vanhoille jäljille. Mitään järkeä ei ole siinä, että päästää täydellä kaasulla umpikujaan ja todennäköisesti kovalla vauhdilla metsään. Todennäköiset vahingot olisivat korvaamattomia.

Jos presidentti Trumpin politiikkaan liittyykin paljon epävarmuutta, varmaa kuitenkin on, että aika pian meillä on uusi käsite, Trumpismi. Margaret Thatcher ja Ronald Reagan muodostuivat käsitteiksi. Neuvostoliitossa vallitsi pitkään Bresneviläisyys ja Kiinassa Maolaisuus. Kiinnostavaa nähdä, miten kuvaamme Trumpismia muutaman vuoden päästä.

Kiina on suurin

 

 

Tammikuun 16. 2017 alkaneella viikolla käytettiin kaksi hyvin mielenkiintoista puhetta tai puheenvuoroa. Maailman kahden taloudeltaan suurimman maan, Kiinan ja Yhdysvaltojen presidentit puhuivat. Kiina presidentti Xi Jingping osallistui alkuviikosta Maailman talousfoorumin (World Economic Forum) kokoukseen Davosissa ja tarkasteli maailmanlaajuista talouskehitystä ja erityisesti globalisaatiota. Hänen mukaansa on totta, että globalisaatio luo myös uusia ongelmia ja sopeutumisvaikeuksia. Mutta tämä ei oikeuta hylkäämään tapahtunutta ja etenevää kehitystä vaan ohjaamaan sitä niin, että globalisaatio hyödyttää kaikkia valtiota ja kaikkia kansakuntia.

Yhdysvaltojen uusi presidentti Donald Trump astui virkaansa perjantaina 20.1. ja puhui virkaanastujaispuheessaan voimakkaasti kansainvälistä vapaakauppaa vastaan. Yhdysvaltain kaikessa toiminnassa tullaan hänen mukaansa panemaan Yhdysvaltojen etu aina etusijalle, niin kaupassa kuin työpaikoissakin. Oman maan edun puolustaminen on kaiketi jokaisen maan ja hallituksen tehtävä, mutta toisen maailmansodan jälkeisenä aikana on länsimaissa korostettu – ja erityisesti Yhdysvaltojen toimesta – yhteistä etua oman edun rinnalla. Nyt näyttää Yhdysvaltojen politiikassa tapahtuvat historiallinen käänne.
 

Puheenvuoroissa ja puheissa oli näkökulman erilaisuuden ja päämäärien erilaisuuden lisäksi mielenkiintoista se, että puhujat edustivat samalla historiallista muutosta siinä, että johtava maailmanvalta vaihtuu juuri nyt. Ei tietysti kukaan voi kiistää, etteikö Yhdysvallat olisi tällä hetkellä vielä ainoa supersuurvalta, kun asiaa tarkastellaan talouden, sotilaallisen voiman, teknologisen osaamisen, yritysmaailman ja myös monen kulttuurialan näkökulmasta. Yhdysvallat on myös väestömäärältään kolmanneksi suurin kansakunta ja väestön ikärakenne on vielä – mm. maahanmuuton ansiosta – länsimaalaisittain nuorta. Kansakunnassa on dynamiikkaa.

Muutos on kuitenkin jo ilmassa. Ei ole enää uutta tai uutinen, että alkanut vuosisata, 2000-luvun ensimmäinen vuosisata, tulee olemaan Aasian vuosisata. Aivan kuten 1900-luku oli Amerikan – nimenomaan Pohjois-Amerikan – vuosisata.

Aasia, joka siis alkaa Uralilta ja ulottuu Tyyneen valtamereen idässä ja Intian valtamereen etelässä sekä Välimereen lännessä, on aina ollut suuri. Se ei ole ollut suurin vain maantieteellisen suuruutensa vuoksi. Aasiassa syntyivät varhaisimmat – Egyptin ohella - korkeakulttuurit, joiden keskeytymätöntä jatkumoa on nykyinen Kiinan kulttuuri. Aasian väkiluku nousi satoihin miljooniin jo paljon ennen muita maita ja alueita. Aasian maiden, etupäässä Kiinan ja Intian, tuotanto oli myös maailmanlaajuisesti suurinta aina 1700-luvun lopulle saakka, jolloin teollinen tuotanto nosti Euroopan maat kärkisijoille.

Yli sata vuotta, lähes aina ensimmäiseen maailmansotaan saakka, oli Englanti tai Brittiläinen imperiumi maailman johtava ja dynaamisin talousmahti. Viimeistään ensimmäisen maailmansodan jälkeen talouden maailmanmahti on sijainnut Atlantin länsipuolella. Yhdysvallat on siis ollut kohta sata vuotta maailman suurin talousmahti. Mutta kuinka kauan?

Oheisessa kuviossa maailman johtavien talousmahtien osuutta on kuvattu painottamalla yhteen tuotannon bruttoarvo, ulkomaankauppa ja pääomaliikkeet. Sen mukaan 1800-luku oli Euroopan, suurimpia olivat Englanti, Saksa ja Ranska.

Toisen maailmansodan jälkeen, kuviossa vuonna 1973, Yhdysvaltojen jälkeen seuraavina olivat Japani ja Saksa. Sotien eurooppalaiset voittajavaltiot, Englanti ja Ranska, olivat häipyneet kuvasta.

Vuonna 2010 Yhdysvaltojen rinnalle oli noussut – lähes yhtä suurena mahtina – Kiina. Kiinan ja Yhdysvaltojen osuus maailman talouspotentiaalista oli tuona vuonna yhteensä noin neljännes. Kyseinen tutkija, Arvind Subramanian, ennustaa, että vuonna 2030, eli runsaan kymmenen vuoden kuluttua, Kiina on omassa luokassaan. Kolmanneksi maaksi on tuolloin noussut Intia.

Ennustettu kuvio saattaa hyvin pitää paikkansa. Jo tällä hetkellä, vuosina 2016 – 2017, Kiina on eräiden laskelmien mukaan suurin, kun suuruutta mitataan bruttokansantuotteella (BKT).

Eri maiden kansantuotteen, eli bruttokansantuotteen (BKT), vertailua vaikeuttavat maiden hinta- ja kustannusjärjestelmien erot sekä valuuttakurssien vaihtelut. Ns. nimellisten vertailujärjestelmien mukaan laskettuna Yhdysvaltojen BKT oli vuonna 2016 (IMF) noin 18 500 miljardia dollaria ja Kiinan vastaava 11 400 miljardia dollaria, eli Yhdysvallat oli edelleen selvästi suurin. Kiina on tälläkin tavalla selvästi toiseksi suurin, koska kolmantena olevan Japanin kansantuote oli vuonna 2016 noin 4 700 miljardia dollaria.

Hinta- ja kustannusjärjestelmien eroja sekä valuuttakurssien vaikutusta on pyritty eliminoimaan ns. ostovoimapariteetilla (PPP= Purchashing power Parity). Sen avulla pyritään mittaamaan kyseisen maan asukkaiden todellista ostovoimaa ja siis myös tuotannon määrää. Ostovoimapariteetilla ”oikaistuna” Kiinan BKT oli vuonna 2016 (IMF) 21 200 miljardia dollaria ja Yhdysvaltojen 18 500 miljardia dollaria. Kiina on siis näin mitattuna jo suurin. Kolmanneksi nousee Intia, jonka BKT:ksi saatiin 8 700 miljardia dollaria. Asetelma noudattelee näin jo oheisen kuvan järjestystä.

Jos ja kun Trumpin hallinnon kauppa- ja talouspolitiikka alkaa noudattaa virkaanastujaispuheen linjaa, Yhdysvaltojen talouden lasku tulee olemaan sinetöity. On tietysti niin, että Yhdysvaltojen sisämarkkinat ovat jättisuuret, ja siten vaikutukset tulevat esiin hitaasti. Niin suuri Yhdysvallat, puhumattakaan yhdysvaltalaisista yrityksistä, ei kuitenkaan ole, että maa ja sen talouselämä kukoistaisivat ilman kasvavaa vuorovaikutusta muiden maiden ja globaalien markkinoiden kanssa. Toinenkin maa – jo entinen suurvalta, Englanti - on valitsemassa vielä nopeamman syöksykierteen.

Varhaiset maahanmuuttajat Suomeen hylkeen, hirven ja hauen perässä

Suomalaiset kokivat järkytyksen, kun vuoden 2015 lopulla maahan vyöryi länsirajan yli 32 000 pakolaista tai maahanmuuttajaa. Kun länsivirtaus hiljeni, laiton rajanylitys jatkui pohjoisella itärajalla. Syntyi kauhukuvia hillitsemättömästä kansainvaelluksesta Suomeen.

Ilmiö kuuluu uusimpaan kansainvaellusten aaltoon, joka koettelee nyt eri maiden instituutioiden ja poliittisten järjestelmien kestävyyttä niin Euroopassa, Pohjois-Amerikassa kuin Aasiassakin. Ilmiö ei ole uusi, vaan itse asiassa ikiaikainen. Näin nykyihminen ja myös eräät sitä edeltäneet hominidit asuttivat maapallon. Myös Suomi on maahanmuuttajien varhain asuttama maa.

Suomalaisten esi-isät eivät maapallon asutushistorian mielessä ole kuitenkaan poikkeuksellisen varhaisia maahanmuuttajia. Tämä johtuu tietysti siitä, että Euroopan pohjoiset vyöhykkeet olivat jääkausiaikakaudella aika ajoin paksun jääkuoren peitossa. Viimeinen jääkausi alkoi vetäytyä näiltä leveysasteilta 13 000 vuotta sitten. Suomen alue oli lopulta vapaa mannerjäästä noin 10 500 vuotta sitten.

Mannerjään aikana ei täällä voinut olla pysyvää asutusta. Edelleen kiistellään siitä, asuiko näillä leveysasteilla ihmislajin edustajia jääkausien lämpöjaksojen aikoina, jolloin jää suli ja josta asiasta Karijoen Susiluola voisi antaa viitteitä. Eräiden arvioiden mukaan siellä olisi voinut elää noin 70 000 vuotta sitten neandertalin ihmisiä. Asia on kiistanalainen.

Nykyihminen, joka vaelsi Eurooppaan noin 35 – 40 000 vuotta sitten, levittäytyi pohjoiseen mannerjään vetäytymisen myötä. Väestöä houkutteli jään alta paljastuneella maalla ja syntyneellä ruohoaavikolla ruokailleet mammutit. Suomestakin on löytynyt fossiilisia mammutin luita, mutta täällä ne vaelsivat jääkauden lämpöjaksojen aikoina.

Ihmisiä houkutti jäästä paljastuneille alueille siis ravinto. Uudet, kasvillisuuden peittämät maa-alueet ja vapautuneet vesistöt tarjosivat monia mahdollisuuksia tulla toimeen, vaikka olosuhteet olivatkin monella tavalla karut. Voi kai yksinkertaistaen sanoa, että Suomeen ensimmäisiä ihmisiä houkuttivat kolmen h:n, eli hylkeiden, hirvien ja haukien, tarjoamat elinmahdollisuudet.

Asuttamista voi tarkastella esimerkkinä synnyinseutuni jääkauden jälkeinen kehitys (Museo24, Jämsä). Ajankohdalla noin 11 200 vuotta sitten mannerjää oli jo vetäytynyt Jämsän seudulta. Lyhyt ja tilapäinen kylmempi ajanjakso mannerjään sulamisvaiheessa oli saanut aikaan ns. Sisä-Suomen reunamuodostuman mannerjään eteen. Reunamuodostuma kulkee Jämsän seudulla Hallista Jämsänkoskelle ja Saakoskelle. Hallin lentokentän alue ja Jämsänkosken keskustan lounaispuolella oleva laaja kangasalue, mm. Kollinkangas, ovat mannerjään reunan eteen kasautuneita, jäätikköjokien kerrostamia, hiekkaisia deltoja. Tuolloin Jämsän seutu oli suureksi osaksi Itämeren Yoldiameri-vaiheen pinnan alla, vain korkeimpien mäkien laet muodostivat alueelle saaristoa. Tässä vaiheessa Suomessa ei vielä ollut asutusta. Lähin vakiintunut asutus oli Etelä-Viron ja Äänisjärven kaakkoisosan tasalla, pohjoisessa taas Ruijan rannikolla.

Jämsän Patajoelta, Hietamäestä, tunnetaan asuinpaikka, jonka ajoitus on noin 9 300 vuoden takaiseen aikaan. Se on löytynyt parimetrisen maakerroksen alta, hiekkakuopan leikkauksesta.

Paikan jäänteiden tutkimuksissa löytyi kvartsi-iskoksia sekä palanutta luuta. Luista on tunnistettu mm. hirvi, majava, kettu sekä hauki ja särkikaloja. Selvästi merellisiä lajeja ei ole, vaikka paikka sijaitsikin asutusvaiheessa Itämeren altaan rannalla. Meri ulottui luoteeseen vuonomaisen lahden kautta nykyiseen Pohjanlahteen.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Luujänteet kertovat siitä, mitkä saaliseläimet olivat vetäneet väkeä juuri merestä kohoaville rannoille, myös nykyisen Jämsänniemen seudulle. Jämsänniemen ylänkö oli tuossa vaiheessa saari. Olisi voinut kuvitella, että jäänteistä olisi löytynyt myös hylkeiden luulöydöksiä.

Luulöydökset kertovatkin, että hirvi on ollut yksi keskisimmistä riistaeläimistä. Saadaanhan siitä kerralla muihin metsän riistaeläimiin verrattuna paljon ravinnoksi kelpaavaa.

 

Hirven merkitys näkyy myös arkeologissa jäänteissä. Yksi taidokkaimmista löydöksistä esittää hirven päätä. Hirviaihe löytyy useammastakin arkeologisesta löydöksestä. Huittisten hirvenpää, jonka arvioidaan olevan noin 7000 vuoden takaa, sai kunnian olla mallina vuonna 1964 postimerkissä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Hirviaihe näkyy myös lukuisissa kalliomaaluksissa. Astuvansalmen kalliomaalaukset ovat Etelä-Savossa Yöveden rannalla Ristiinassa sijaitseva esihistoriallinen kalliomaalauskokonaisuus. Maalaukset kuuluvat Suomen ja Fennoskandinavian suurimpiin. Astuvansalmen maalauksissa on kuvattu ihmisiä, hirviä ja veneitä.

Suomeen sijoittuneet metsästäjät pyydystivät tietysti myös muita riistaeläimiä kuin hirviä ja hylkeitä sekä muita kaloja kuin haukia. Hauen keskeinen rooli ravintona näkyy kuitenkin paikannimissä. Suomessa on luultavasti kymmenittäin eri kokoisia hauen mukaan nimettyjä järviä tai vesistöjä. Tunnettuja paikkakuntia ovat mm. Haukivesi, Haukivuori ja Haukipudas. Eero Kiviniemen tutkimuksen mukaan (1990: 184, 187-188) Haukivesi tai -järvi on kuudenneksitoista yleisin järven nimi. Lampien nimissä Haukilampi oli kolmanneksi yleisin. Niiden lisäksihän paikannimistä löytyy useita Haukilahtia.

Haukea yleisempi kalalta saatu vesistön nimi oli kuitenkin ahvenella. Ehkä hauki voidaan kuitenkin nostaa omaan kategoriaansa jo sen vuoksi, että Kalevalassa kantele rakennettiin hauen leukaluusta. Hauen symboli- ja kulttuuriarvo on näin Suomen itsenäisyyden 100-vuotisvuonna siis mittaamaton.

 

TAIDETEOS Matti Visanti: Soitto suuri hauenluinen 1937, Kalevalan kuvitusta, 40. runon loppuvinjetti, kivipiirros 3 x 13,5 cm, Ateneumin taidemuseo, kuva: Kuvataiteen keskusarkisto / Henri Tuomi

 

Media ajaa kohti harvainvaltaa

Muistan kuulleeni tai lukeneeni jostakin, että suhteellisuuden taju on sivistystä. Tai onko se sitten toisin päin, sivistys on suhteellisuuden tajua. Kun seuraa viimeaikaisia mediakohuja, on väistämättä todettava, että sivistys on kaukana. Tämä koskee mediaa niin meillä kuin maailmallakin.

Media on ollut jo pitkään murroksessa ja nykyistä tilannetta on jopa vaikea hahmottaa. Nykyvaihekaan ei tietysti ole pysyvä tila vaan muutos on kiihtyvää. Medialla voidaan tässä käsittää tiedonvälitystä koko laajuudessaan. Kaikki mikä markkinoi, välittää tai tuottaa informaatiota, on jo osa mediaa. Aikanaan käsite media kattoi lähinnä lehdistön ja radion, myöhemmin myös television ja muut audiovisuaaliset välineet. Tällä hetkellä entistä tärkeämpi osa mediaa on ns. some-maailma, missä internet, facebook, twitter, instagram, Youtube ja monet muut välineet, joita kaikkia en edes tiedäkään, ovat kaapannut melkeinpä johtavan osan mediaa. Se näkyy myös perinteisen median, lehdistön, kaupallisen radion sekä television kriisinä. Kuten on nähty, kriisi koskee myös Yleisradiota.

Mediamurros on tuonut mukanaan käyttäytymistapoja ja ilmiöitä, joilla ei juuri mitään tekemistä journalismin perinteisten eettisten normien suhteen. Pyrkimys totuudenmukaisuuteen tai ihmisten oikeudenmukainen ja tasapuolinen kohtelu eivät enää ole median ja journalismin päällimmäisiä arvoja. Uudeksi normaaliksi on muodostumassa vihjailu, valheellisuus, leimaaminen, haukkuminen tai jopa tappouhkaukset. Näihin käytäntöihin näytetään sopeuduttuvan. Tuntuu kuin tappouhkauksetkin ovat normaalia kommunikaatiota, jota on vain siedettävä. Aikaisemmin ajateltiin, että tappouhkaukset ovat rikos ja rikoksiin pitää suhtautua nollatoleranssilla. Tänään toleranssit ovat toisenlaiset.

Muutoksen on mahdollistanut informaatiovälineiden tekninen kehitys. Maailman informaationvälitys on verkottunut kiinteillä valokaapeleilla ja mobiileilla laitteilla. Mobiililaitteita on ihmisillä käytössä useita miljardeja, kohta melkein jokaisella, ja kaapelien välityskyky on lähes rajaton. Tiedon, mielipiteiden ja tunteiden välityksessä ainoa kriittinen kohta sijaitsee enää kunkin yksilön korvien välissä.

Tiedetään hyvin, että myös aggressiiviset valtiot, kuten Venäjä, käyttävät informaatioverkostoa poliittisten ja sotilaallisten pyrkimysten ajamiseen. Lännenkin poliittinen elämä – sekä Englannin brexit että Yhdysvaltojen presidentinvaali esimerkkeinä – ohjautuu nyt valheiden ja epätosien viestien aikakauteen. Valehtelu tuo menestystä.

Ilmeistä edellä kuvattujen esimerkkien valossa on, että olemme siirtymässä tietoa korostavasta aikakaudesta tunteiden aikakauteen. Tosiasioilla ei ole mitään merkitystä, jos päätöksiin ja valintoihin kuitenkin vaikuttaa eniten se, ”miltä musta tuntuu”. Tunne on totta kai tärkeä ja joskus intuitio johtaa jopa oikeaan, mutta tosiasioiden ja tiedon systemaattinen vähättely on loppujen lopuksi tuhoisaa. Esimerkkinä vaikka ilmaston lämpeneminen. Vaikka joistakin voi vieläkin tuntua, ettei siinä ole perää, havainnot ja kaikki mitattavat tosiasiat kertovat muusta.

Meillä Suomessa media on viime aikoina pyöritellyt sopan, jossa suhteellisuuden taju katosi jo alkumetreillä. Kyse on ns. YLE-kohusta, josta on syntynyt suuri periaatteellinen vääntö siitä, onko sananvapautta loukattu tavalla, joka murtaa ihmisoikeuksien ja kansalaisvapauksien viimeiset muurit Suomessa. Kerron mahdolliselle lukijalle tässä vaiheessa, että minä katselen asiaa ja ilmiötä apilanvihreiden silmälasien kautta, eli jos se seikka todennäköisesti ärsyttää, kannattaa lopettaa lukeminen tähän.

Asiahan koskee tapahtumaketjua, joka alkoi pääministeri Sipilän mahdollisesta jääviydestä hallituksen päättäessä lisätuesta Terrafamen kaivoksen jatkolle, kun alueella oli saatu suurin ponnistuksin pahimmat ympäristöriskit hallintaan ja alkoi näyttää todennäköiseltä, että kaivostoiminnasta saadaan ympäristön kannalta kestävä ja taloudellisesti kannattava. Jääviyskysymys nousi esiin sen vuoksi, että Sipilän sukulaisten yritys oli saanut jo aiemmin syksyllä alihankintatilauksen kaivosyhtiöltä.

Pääministeri Sipilä ei ollut tästä tilauksesta tietoinen ja jääviyskysymys on muutenkin vielä auki. Mikäli pääministeri olisi ollut tietoinen ja varmuuden vuoksi jäävännyt itsensä päätöksenteosta, tukipäätös olisi ollut kuitenkin sama.

Ylen toimittajat alkoivat kehittää juttua, jossa vihjattiin, että pääministeri toimii sukulaistensa taloudellisten etujen hyväksi. Kyseisestä juttua julkaistaessa ”syytetylle” olisi pitänyt journalististen ohjeiden mukaan antaa mahdollisuus korjata tai kommentoida asiaa jo jutun julkaisun yhteydessä. Kuten kokemuksesta tiedetään, väärien tai vääristeltyjen seikkojen korjaaminen jälkikäteen on melko mahdotonta. Ne alkavat elää omaa elämäänsä.

Kun Sipilä ärähti suoraan YLE:n toimittajalle tästä menettelystä ja sen seurauksista some-mediassa tappouhkauksineen, alkoi asiassa prosessi, joka on suhteeton itse alkuperäiseen asiaan verrattuna. Prosessi sai uusia kierroksia, kun Suomen Kuvalehtikin halusi oman osansa kehitetystä skandaalista. Suomen Kuvalehti julkaisi keskellä yötä verkkosivullaan jutun, jossa syytettiin Sipilän lisäksi YLE:n vastaavaa päätoimittajaa Atte Jääskeläistä siitä, että YLE taipuu julkaisupolitiikassaan pääministerin ja keskustan painostukseen. Juttu lähetettiin alkuyöstä Jääskeläiselle kommentoitavaksi, jotta hyvän journalismin pelisääntöjä noudatettaisiin, mutta Jääskeläinen epäonnekseen silloin nukkui. Kun Jääskeläinen klo neljä heräsi ja halusi kommentoida, Suomen Kuvalehden toimittajat eivät vastanneet.

Mitä tästä toimituspolitiikasta pitäisi ajatella? Ainakin sen verran, että toimintatavat ovat erittäin tarkoitushakuisia ja niillä ajetaan päämääriä, joilla ei ole mitään tekemistä tiedonvälityksen kanssa. Todennäköistä on, että toimittajilla on omat poliittiset päämäärät, mitä ne sitten ovatkin. Omalta osaltani päätin olla uusimatta Suomen Kuvalehden tilausta.

Oman ilmoituksensa mukaan pääministeri Sipilän tärkein päämäärä ja tavoite on Suomen nostaminen lähes kymmenen vuoden apatiasta ja taloudellisesta ahdingosta uuteen kehitysvaiheeseen, missä ihmisille voidaan taata hyvinvointiyhteiskunnan jatkuminen myös tulevaisuudessa. Monille hyvää tarkoittaville humanisteille on ollut vaikea käsittää, ettei sitä voida taata ulkomaisella velalla. Kestävällä tavalla hyvinvointiyhteiskunta voi säilyä vain ansaittujen tulojen ja niistä maksettujen verojen varassa, mikä taas edellyttää kohtuullista taloudellista kehitystä.

Sipilän kohdalla näyttä toteutuvan aivan kuin antiikin aikainen sankaritarina. Sankari, joka haluaa pelastaa - ja onnistuukin siinä – yhteisönsä, joutuu uhraamaan itsensä.

Demokratian ja hyvän poliittisen kehityksen kannalta nouseekin avainkysymykseksi, löytyykö tarvittavaa uhrivalmiutta vielä tulevaisuudessa. Minkälaiset ihmiset ovat valmiit lähtemään politiikkaan ja panemaan itsensä peliin, jos tuloksena on henkilökohtaisten periaatteiden tarkoitushakuinen kyseenalaistaminen ja kääntäminen päälaelleen. Tästä näyttää tuorein suomalainen Nobel-palkittu, Bengt Holmströmkin kantavan huolta.  

Kun mediajulkisuus kyseenalaistaa ihmisten tarkoitusperät, hakiessaan ns. skuuppeja ja mitatessaan klikkauksilla menetystään, tästä myllystä selviytyvät vain kaikkein paksunahkaisimmat. On suuri vaara ja jopa todennäköistä, että edustuksellisen demokratian edustajiksi valikoituvat tulevaisuudessa todennäköisesti kyynikot ja äärinarsistit. Edelliset vähät välittävät siitä, mitä heistä sanotaan. Jälkimmäiset, vaikka ovatkin herkkiä arvostelulle, uskovat pohjimmiltaan olevansa aina oikeassa, ja kestävät siten loputtoman ja epäoikeudenmukaisenkin arvostelun. Lopputuloksena on, että vain harvat kestävät politiikan tuoman myllytyksen. Media ohjaa siten edustuksellisen demokratian harvainvaltaan.

 

 

Metsänhoitopanos Kankkulan kaivoonko?

Suomen metsäpolitiikassa kuuluu kummia. Toisaalta tuskaillaan sen kanssa, ettei EUn viranomaiset ja konsultit osaa laskea metsänhoidon Suomessa tuottamia hiilinieluja, eli sitä, miten kasvava metsä sitoo ilmakehän hiiltä tai miten hiilen lyhytkierto hyödyttää fossiilisista polttonaineista luopumista. Fossiilisten polttoaineiden, eli öljyn, kivihiilen ja maakaasun, energiakäytöstä luopuminen on ihmiskunnan suurin ja tärkein missio. EU on kääntämässä Suomen metsiin aikaansaadun puuston lisäkasvun tappioksemme – tai ainakin niin, ettei Suomi voi sitä lukea edukseen ilmastonmuutoksen torjunnassa.

Tämä kehitys lähti väärille urille jo YK:n Durbanin konferenssissa vuonna 2009, missä kokouksessa Suomi luopui vaatimasta kasvavan metsän tuottaman hiilinielun huomioon ottamista. Silloinen ympäristöministeri Ville Niinistö perusteli tv-haastattelussa vaatimuksesta luopumista sillä, että EU kompensoi omassa politiikassaan Suomelle koituneen menetyksen. Näin ei ole käymässä vaan päinvastoin. Mikä tässä mahdollisessa kansallisessa  tappiossa on ministerin ja silloisen hallituksen vastuu?

Nykyinen hallitus tukee puun käytön kasvua metsäteollisuuden raaka-aineeksi että biopolttoaineiden lähteeksi. Tavoitteena on nostaa puuraaka-aineen käyttöä 15 miljoonalla kuutiometrillä, eli lähes 80 miljoonaan kuutiometriin vuodessa.

Metsien vuosikasvuksi on saatu 106 miljoonaa kuutiometriä. Vuotuinen puuston kasvu on siten jo lähes kaksinkertainen 1950-luvun metsänkasvuun, jolloin vuosikasvu oli noin 57 miljoonaa kuutiometriä. Luultavasti seuraavan inventoinnin tuloksena onkin tuo lähes kaksinkertainen lisäkasvu. Jotkut asiantuntijat ovat sitä mieltä, että kasvu voitaisiin metsänhoitoa tehostamalla nostaa lähelle 150 miljoonaa kuutiometriä vuodessa.

Kun puuston poistuma on viime vuosikymmeninä ollut lähes 30 miljoonaa kuutiometriä pienempi vuosikasvua, puuta on metsissämme enemmän kuin kertaakaan itsenäisyyden aikana. Metsien puuvaranto on tällä hetkellä noin 60 prosenttia suurempi kuin 1950-luvulla.

Metsien järkevää käyttöä ei kuitenkaan uhkaa vain EU:n säädökset ja direktiivit. Kansalaisjärjestöt Greenpeace, Suomen luonnonsuojeluliitto ja WWF Suomi ovat aloittaneet kampanjan kaavailtua biotalouskehitystä vastaan (HS 17.11.2016 Sini Harki, Päivi Lundvall ja Liisa Rohweder). Heidän mukaansa ”hallitus uhkaa nostaa hakkuumäärät sietämättömälle tasolle”. Maa- ja metsätalousministeriön ylijohtaja Juha S. Niemelä osoitti kohta kohdalta (HS. 24.11. Biotalous ei uhkaa Suomen metsiä) edellä mainittujen henkilöiden väitteet paikkansa pitämättömiksi. Puun energiakäytön lisäyksenkin jälkeen puuta kasvaa paljon enemmän kuin sitä käytetään.

Jos puuston kasvua ei käytetä, päädytään ”hiilen pystyvarastointiin”, joka on erittäin kallis ja tehoton tapa estää ilmaston muutosta. Suomen oloissa ikääntyvät metsät alkavat hyvin pian lahota ja jo nyt puuta lahoaa noin 5 miljoona kuutiometriä vuodessa. Hiili palaa silloin ilmaan ihan omin voimin. Vähin erin metsät menettävät näin hiilinielun ominaisuuden kokonaan. Luonnonvarakeskuksen (Luke) professori Hannu Ilvesniemen mukaan metsät muuttuvat ajan mukaan – jos niitä ei käytetä ja uudisteta - nieluista pelkiksi hiilivarastoiksi, ja puiden luontaisen kuoleman vuoksi hiilen lähteiksi.

Jos näin toimittaisiin, myös touhun taloudellinen järjettömyys paljastuisi. Tämä käy ilmi, kun katsotaan, kuinka paljon metsätalouteen on vuosien aikana investoitu. Ensimmäiset mittavat metsän lisäkasvua edistävät ns. MERA-ohjelmat aloitettiin 1960-luvun alussa. Itsekin olin eräissä käytännön hankkeissa apupoikana.

Vuoden 2014 Metsätilastollisessa vuosikirjassa on julkaistu alla oleva kuva metsänhoito- ja metsänparannuskustannuksista vuosina 1963 – 2013. Karkeasti arvioiden voidaan sanoa, että kokonaiskustannukset ovat nykyrahaksi muutettuna olleet 1970-luvun alusta nykypäivään noin 300 miljoonaa euroa vuodessa. Kun mukaan lasketaan myös 1960 kustannukset, päädytään noin 15 – 16 miljardin luokkaa oleviin kokonaiskustannuksiin.

Näillä investoinneilla ja valituilla metsänhoitotoimenpiteillä on saatu edellä kuvattu metsien lisäkasvu aikaan.

Ns. luonnonsuojelijoiden mukaan tätä aikaansaatua tulosta ei saisi käyttää sen paremmin metsänomistajan kuin kansantaloudenkaan hyväksi. Uhratut miljardit saavat mennä Kankkulan kaivoon.



Kuvio kertoo myös, että yksityismetsänomistajien osuus kokonaiskustannuksista on 1970-luvulta alkaen vaihdellut 250 miljoona euron tuntumassa vuosittain. Metsänuudistaminen ja -metsänhoito on ollut lakisääteistä. Suomessa on metsän hävittäminen kielletty.

Metsänhoitoa ja metsänparannusta valtio on tukenut määrärahoin, jotka ovat olleet ehkä neljännes tai viidennes metsänomistajan panoksesta. Näin ollen yksityismetsänomistajatkin ovat panostaneet metsään ainakin 9 miljardia euroa kuluneiden 60 vuoden aikana. Sen lisäksi metsänomistajat maksavat myyntitulosta 30 prosentin tai 33 prosentin mukaan pääomatuloveroa. Kun uudistamisen ja lainsäädännön mukaiset metsänhoitokulut lasketaan yhteen, päätehakkuutulosta menee vähintään 45 % muun yhteiskunnan hyväksi. Olisi kohtuullista, että tulevat sukupolvet voisivat saada tehdystä omasta työtä ja investoinnista hyödyn.

Käytimme sisariemme kanssa kuluvana vuonna nuorenmetsän kunnostukseen ja taimikonhoitoon yli 7000 euroa. Meitä kannusti tähän Kemera-rahoitus, jota luvattiin vajaat 3000 euroa. Metsänhoitoyhdistyksen toteutusilmoituksessa tekemän muotovirheen vuoksi Suomen metsäkeskus maksoi vain 2000 euroa. Tuosta noin 5000 euron panoksesta emme voi sisarien kanssa odottaa itsellemme euroakaan takaisin. Olisi kohtuutonta, jos siitä eivät hyötyisi jälkipolvetkaan, kuten tarkoituksemme on ollut. Ns. luonnonsuojelijat ovat valmiit panemaan Kakkulan kaivoon ne kymmenet tuhannet eurot, jotka lakisääteisesti ja omasta harrastuksesta olemme jo kolmessa sukupolvessa metsään uhranneet.