Hassu pappa

 

Eri elämänvaiheisiin sisältyy omat, ainutkertaiset kokemuksensa. Olemme olleet monissa tehtävissä ja rooleissa, ja joissakin viihtyneet pitempäänkin. Reilu puolitoista vuotta sitten kirjoitin tällä palstalla pappana olemisen onnesta, jota olin silloin voinut kokea pari vuotta. Isovanhempana oleminen on vieläkin uusi vaihe elämässäni, jota vaihetta on syytä taas hieman päivittää.

Hauskimpia puolia, mitä isovanhemmuus on tuonut tullessaan, on rooli, jossa voi olla hyväntahtoinen ja humoristinen, etten sanoisi huvittava. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että lastenlasten mieliin iskostuu papasta mielikuva, että pappa on ja oli hassu. Sellainen tuottaa itselle mielihyvää ja on mitä vapauttavin.

Hauskuus ja huumorintaju ovat tietysti vaikea taiteen laji. Niin kuin moni muun ominaisuuden, huumorintajun lähtökohdat ovat myötäsyntyisiä. Toisilla on enemmän huumorintajua jo syntyjään kuin toisilla. Lisäksi se, mikä ketäkin huvittaa, vaihtelee kunkin kohdalla kovin paljon.

Olen tietysti oman huumorintajuni arvioinnissa kovin jäävi. Muistini mukaan monet kävelyretket nuoruusvuosina kulloisenkin kauniimman sukupuolen edustajan kanssa olivat kuitenkin hauskoja. Nauroimme usein ihan katketaksemme verbaalisen ilottelun päästyä kunnolla vauhtiin. Voi tietysti olla, että vuodet kultaavat muistot, eivätkä nuo ”kuoliaaksinauramiset” olleet niin tavanomaisia kuin nyt muistan.

Aikuisen arki on kuitenkin vakava asia ja niinpä hymyt helposti unohtuvat. Vastuut ja velvoitteet painavat, eikä ongelmiltakaan kukaan säästy.

Tenavien kanssa tilanne on keveämpi. Varsinkin papan rooli ja tehtävä on hoitovelvoitteiden suhteen myötäilevä ja muita tukeva. Niinpä pappa voi keskittyä ottamaan kontaktia pienokaisiin omilla vahvuuksillaan. Kun tutustuminen ja yhteydenpito vauvoihin ja pikkulapsiin on edennyt niin pitkälle, että taaperot hyväksyvät ja tuntevat olonsa luottavaisiksi, voi hassuttelu ja keskinäinen kommunikaatio alkaa.

Alkuvaiheessa, kun pienten verbaalinen taito ei sisällä vielä sanoja, huomiota voi saada äänillä ja äänteillä, joihin vain papan taidot yltävät. Pappa saa aikaan ääniä, jotka muistuttavat kavioiden kopsetta kivikadulla, veden tippumista vuotavasta hanasta, tai puhumattakaan närhen rääkäisyistä, jotka hätkähdyttävät ja hämmästyttävät. Hassu pappa saa näillä takuuvarmasti pienokaisten huomion.

On hauskaa huomata, että matkimisen vimma ulottuu näihinkin ilmaisuihin. Tommin suu mutristuu papan perässä alta aikayksikön. Yllättävää on, että vajaan parin vuoden ikäinen Emma yrittää myös perässä, vaikka sanoja on vielä vähän hallussa. Johtuneeko siitä, että pappa on hassu tai muuten mielenkiintoinen, että sana pappa tuli Emman sanavarastoon ensimmäisten joukossa. Jopa ennen iskää, mikä ehkä iskää vähän harmitti.

Isovanhemmuuden rooli on ollut viime aikoina aikaisempaa enemmän keskustelun kohteena. Tähän on luonnollinen syy siinä, että viimeisten sukupolvien aikana isovanhemmuus on tullut yleiseksi ilmiöksi. Aikaisemmin ihmisten elinikä oli keskimäärin niin lyhyt, että harvoin lapsi tutustui neljään isovanhempaan. Itselläkin muistikuvia on vain omasta isänisästä, papasta. Nykyisin ei ole tavatonta, että muistokirjoituksissa on mukana neljättäkin sukupolvea.

Olimme jokin aika sitten saattamassa vainajaa ja sen jälkeen muistotilaisuudessa, missä muisteltiin 95 -vuotiaana kuollutta suvun matriarkkaa. Muisteluissa oli yhteisenä piirteenä se, kuinka voimakkaan vaikutuksen isoäiti oli tehnyt lapsenlapsiinsa ja jopa siitä seuraavaan sukupolveen. Kaikille heille molemmat isovanhemmat olivat olleet vahva tuki.

Isovanhempien rooliksi ajatellaan usein historian ja perinteen välittäminen lastenlasten sukupolvelle. Sitäkin se varmasti on, mutta pieniä lapsia, teinejä tai nuoria aikuisia eivät isovanhempien historiavaiheet vielä kiinnosta. Jos niitä haluaa välittää, on se tehtävä kirjallisten muistiinpanojen tai kuvien ja videoiden avulla. Isovanhempien tavat ja tapakulttuuri voivat olla parhaimmillaan hyvää pääomaa myös seuraaville sukupolville.

Isovanhempina voimme valita jossakin määrin roolimme. Sitä eivät omat vanhemmat voi tehdä. Heidän on oltava ennen muuta isiä ja äitejä. Isän ja äidin hoiva ja tuki kantavat läpi elämän. Taustalla toimivat isovanhemmat voivat valita vapaammin vuorovaikutuksen muodon ja laadun. Se ei välttämättä ole pääasiassa perinteen siirtämistä. Perinne voi olla rasituskin, jos se on kovasti ristiriidassa muuttuvien olosuhteiden kanssa.

Edellä jo kävi ilmi, että omassa roolissani kiehtoo huumori ja hauskuus. Hassun papan roolissa voi palata niihin ratkiriemukkaisiin naurun aikoihin, jotka vastuita kantaessa ovat jo hieman unohtuneet. Kirjoitin kerran blogin hervottoman naurun metsästyksestä. Lyhyen kokemuksen perusteella voi jo arvella, että tenavien kanssa sellaisen tilan voi hyvin saavuttaa. Hervoton nauru tekee hyvää myös papan terveydelle. Se ei ole pelkästään hauskuutta molemmin puolin.

 

 

Tunnustuksia - musiikin siivin

Tällä palstalla kerron yleensä asioita, kokemuksia, näkemyksiä ja mielipiteitä, jotka ovat tai ovat olleet itselle tärkeitä. Lähestymistapa on osittain itseä paljastava, jolloin väistämättä tuo julkiseksi yksityisiä kokemuksiaan, tuntemuksiaan ja ajatuksiaan tavalla, joka tuntuu joskus jopa rohkealta. Näin tehdessä haluaa kuitenkin luoda aikalaistodistusta kuluneista vuosista, missä omat tuntemukset ja kokemukset voivat toimia esimerkkeinä yleisemmästäkin ilmapiiristä tai ajan hengestä.

Nämä seikat tulivat mieleeni, kun toukokuun viimeisenä viikonvaihteena vietimme luokkajuhlaa 50 vuotta sitten ylioppilaiksi päässeiden luokkatoverien, ns. riemuylioppilaiden kanssa. Olin yhtenä järjestelijöistä koonnut muistitikulle YouTubesta niitä musiikkikappaleita, joita me 60-lukulaiset kuuntelimme, joiden siivittämänä tanssimme ja joiden tunnelmissa tutustuimme toisiimme, ja tietysti niitä, jotka itseeni kolahtivat eniten. Kuinka ollakaan, jälleen kerran tekniikka petti ja muistitikun anti jäi muilta kuulematta.

Jo musiikkiesimerkkien kokoaminen oli itselle mahtava nostalginen elämys. Kuten hyvin tiedämme, musiikki on erittäin vahva tunteiden tulkki. Kun itse en ole ns. klassisen musiikin tai sellaisen korkeakulttuurin asiantuntija, minulle tunnerekisterissä merkityksellisimpiä ovat olleet eri tyylilajeissa soitetut ja lauletut melodiat kansanlauluista, iskelmien kautta rokkiin ja muihin tempoltaan vauhdikkaisiin kappaleisiin. Tässäkin suhteessa minun on tunnustettava rajoittuneisuuteni. Se mikä tänäänkin koskettaa, on sävelletty, soitettu ja laulettu jo joskus 1950-, 1960- ja 1970-luvuilla. Joitakin hajanaisia muistikuvia on tietysti sekä aikaisemmalta että myöhemmältä aikakaudelta.

Vuosikymmenien mittaan on luonnollisesti kokenut niin suuren määrän kappaleita, ettei niiden läpikäyminen ole tällaisessa jutussa kuin pieneltä osin mahdollista. Olkoot seuraavassa mainitut siten vain esimerkkejä vuosikymmenien varrelta. Kappaleiden koskettavuus liittyy tietysti useimmiten johonkin hetkeen, ihmissuhteeseen tai siihen, että sanat ja melodia tulkitsevat elämänvaiheen tai yleensä elämän perustuntoja. Usein sanoittajat ovat tavoittaneet ilmaisuissaan jotakin ikuista tai kaikille yhteistä.

Jo paljon ennen oman murrosiän tunnemyllerrysten alkua minuunkin teki vaikutuksen muutamien suomalaisten huippuiskelmälaulajien esitykset. Esimerkkinä voi mainita Laila Kinnusen ja Olavi Virran. Laila Kinnusen tulkinta kappaleesta Tiet kuuluu itse oikeutetusti valitsemiini YouTube esityksiin. Vastaavalla tavalla vakioaineistooni kuuluu Leo Jokelan esitys Silmät tummat kuin syksyinen yö. Kyse ei ole kappaleen ihmeellisyydestä tai koskettavuudesta. Se on huippukohtia Matti Kassilan elokuvassa Komisario Palmun erehdys. Esityksen arvoa minulle lisää se, että järjestämässämme tilaisuudessa ohjaaja itse kertoi kohtauksen synnystä, mm. kuinka kohtauksen oikea sävy löytyi Jokelan ehkä vahingossa tekemästä pienestä käden heilahduksesta. Minulle tuo puolentoista minuutin pätkä on yksi hauskimpia suomalaisessa elokuvassa.

1960-luku toi tullessaan uudenlaisen musiikin ja uudenlaiset mietteet ja tunnelmat. Laajemminkin ottaen alkoi uudenlaisen nuorisokulttuurin aika, missä musiikilla oli tärkeä sijansa. Toisaalla olivat vannoutuneet The Rolling Stones fanit ja toisaalta vauhkoontuneet The Beatles ihailijat. Oli ehkä ennen kokematonta, kuinka hillittömään hurmioon varsinkin nuoret tytöt joutuivat. Samaan aikaan suosiota saivat myös monet ns. protesti- tai folk-laulajat. Oli Bob Dylan ja kumppanit. Minulle siinä vaiheessa tärkein oli amerikkalainen trio Peter, Paul and Mary. He tulkitsivat monia Dylanin ja muiden kantaa ottaneiden lauluja, mutta tekivät myös omiaan. Vielä tänä päivänäkin nautiskelen kappaleesta The Lemon Tree.

                      When I was just a lad of ten, my farther said to me

                      ”Come here and take a lesson from the the lovely lemon tree.”
                      ”Don’t put your faith in love, my boy”, my farther said to me.
                      ”I fear you’ll find that love is like the lovely lemon tree”, etc.

Liekö tuo sanoitus sävyttänyt onnen etsintää vuosien mittaan? Joka tapauksessa teiniaika ja nuoruusvuodet täyttyivät ”onnen” etsinnästä. Koettua sävyttivät monet kappaleet, jotka kulloinkin tulkitsivat tunnetilaa. Vahvana mielikuvana muistiin jäivät varhaisaamun paluut tanssilavoilta eri puolilta Keski-Suomea. Tunnelma oli autereinen. Aurinko oli nousemassa. Lievä usva viipyili notkelmissa. Vihreät niityt ja laitumet kimmelsivät aamukasteesta. Autoradiossa soi Green Fields. Se osui tunnelmaan täydellisesti.

Once there were green fields kissed by the sun
Once there were valleys where rivers used to run
Once there were blue skies with white clouds high above
Once they were part of an everlasting love
We were the lovers who strolled through green fields

Poimin vielä yhden tunnelmahetken puolen vuosisadan takaa. Se liittyy juuri ylioppilaaksitulovuoteen. Muistikuva on edelleen kirkas, vaikka kappale ehkä muuta lupaa, eli Twiligthtime. 

                      Deepening shadows gather splendor as day done
                      Fingers of night will soon surrender the setting sun
                      I count the moments darling till you're here with me
                     Together at last at twilight time

 

 

Eli parikymppisen tunnelmat olivat korkealla. Matkan varrella sävyjä tuli tusinoittain lisää. Jo sotaväen aika opetti itsestä ja elämästä paljon lisää. Aika palautui mieleen kuunnellessani riemuylioppilasjuhlassa nuoren, tämän vuoden ylioppilaan Amanda Lehtisen puhetta koululle ja koulutovereille. Hänen puheessaan korostui se, että he nuoret ylioppilaat ovat vaiheessa, missä etsitään ja rakennetaan omaa erityistä identiteettiä. Sitähän se on ollut, oman itsen etsintää, missä monen muun seikan lisäksi juuri suhde muihin on ollut ratkaiseva.

Muistaakseni jo sotaväkiaikoina mm. Frank Sinatran tulkitsemat kappaleet alkoivat kiinnostaa. Ainakin niistä eräästä tulee väistämättä sotaväkiaika vuosina 1965 – 66 mieleen. It was a very good year. Olin sotaväen loppuvaiheessa 21 vuotta vanha. Tosin koin olevani enemmän laulun ikäkaudessa seventiin kuin twenty one. Olin sen verran hitaasti kypsyvää lajia. Nyt olen ehkä saavuttanut jo kappaleen viimeisen ikäkauden.

                     But now the days are short,
                     I'm in the autumn of my years
                     And I think of my life as vintage wine
                     From fine old kegs
                     From the brim to the dregs
                     It poured sweet and clear
                     It was a very good year

 

Eli vuosikymmenet kuluivat. Monta uskomattoman kaunista ja koskettavaa melodiaa tai sanoitusta tuli ohitetuksi ja muistin perukoille painetuksi. Niiden palauttaminen tietoisuuteen palauttaa elävästi ne tunnelmat, joita silloisiin vaiheisiin liittyi.

Nyt on aika palata juurille. Viittasin aluksi Olavi Virtaan, jonka syntymästä tuli tänä vuonna sata vuotta. Toinen merkittävä laulaja ja lauluntekijä, jonka syntymästä tuli sata vuotta, on Tapio Rautavaara. Myös hänen lukuisat kappaleensa soivat eri vaiheissa korvissani. Jo 1950-luvun alkupuolella korvaan ja mieleen tarttui Rautavaaran itsensä sanoittama Juokse sinä humma. Yritän nykyisin tapailla sitä ihmetteleville lapsenlapsilleni. He ovat siinä armollisia, etten usko heidän hämmästyneiden mutta kiinnostuneiden katseidensa ja mukana tapailunsa johtuvan olemattomasta lauluäänestäni.

                       Juokse sinä humma kun taivas on niin tumma
                       Ja metsässä huokaa tuuli
                       Maantien mutkassa pieni on tölli
                       Ja siellä on kirsikkahuuli
                       Hummani hei
                       Hummani hei
                       Huputiti hummani hei
                       Hummani hei
                       Hummani hei
                       Seisahda hummani hei

Kunniamurhaajat

Ihmisen surmaaminen kunnian tähden on oudointa ja tuomittavinta, mitä tiedän. Kulttuurit ja sivistykset ovat jo vuosituhansia tuominneet surmaamisen. Kristinuskossa asia ilmaistaan yksinkertaisen selvästi: Älä tapa. Tämä käsky on perua Mooseksen laista jo yli 3000 vuoden takaa.

Länsimaissa kristillisen kulttuurin edustavat ovat vuosisatojen aikana rikkoneet tätä käskyä tuhansia kertoja ja käsittämättömällä raakuudella. Siitäkin huolimatta on ihmeellistä, että asia on edelleen esillä jokapäiväisessä kahvipöytäkeskustelussa.

Pahimmiksi rikollisiksi tai toisinajattelijoiksi todetut tuomitaan kuolemaan vielä lukuisissa maissa. Kuolemantuomio kuuluu Amnesty Internationaalin mukaan lainsäädäntöön ja käytäntöön vielä kymmenissä maissa. Tältä osin kehitys on kuitenkin menossa parempaan suuntaan. Maiden lukumäärä vähenee, mutta tänäänkin kuolemantuomio kuuluu lainsäädäntöön vielä noin 70 maassa. Käytännössä kuolemantuomiota sovelletaan paljon harvemmassa. Vuonna 2014 teloitettiin kansalaisia kaikkiaan 22 maassa.

On totta, että joukossamme on yksilöitä, joiden rikokset kanssaihmisiään kohtaan ovat käsittämättömän pahoja ja uhreille kohtalokkaita. On myös ilmeistä, että on monia, joiden parantuminen äärijulmasta käyttäytymisestä muita kohtaan ei ole todennäköistä tai mahdollista. Helposti tulee tunne, että paras ja ainoa tapa ratkaista ongelma, tai ”kostaa” teot, on poistaa heidät keskuudestamme. Näin ei kuitenkaan yksistään kunnioitettaessa ihmisoikeuksia voida tehdä. Meidän on maksettava hinta, mikä vaarallisten yksilöiden pitämisestä pakkolaitoksissa aiheutuu.

Rikollisten eliminoimisessa ei tietenkään ole kyse kunniasta vaan tekojen rankaisemisesta, ja ehkä jonkinlaisesta kostosta, mikä juontuu jo tunnetusta Hammurabin laista ajalta vajaat 1800 vuotta ennen ajanlaskun alkua: Silmä silmästä, hammas hampaasta. Olisi kuitenkin suotavaa, että tästä kehitys veisi eteenpäin.

Kunniamurhaan törmäämme useimmin kulttuurien kohtaamisessa. Kansat ja ihmisryhmät ovat liikkeessä ja sekoittuvat toisiinsa. Tämä ilmiö johtaa siihen, että naapurimme on yhä useammin erimaalainen, toisenvärinen sekä kulttuuri- ja uskontotaustaltaan erilainen. Tämä kehityshän perimmältään luo rikkautta ja monipuolistumista. Joudutaan opiskelemaan uutta, mikä ennakkoluulottomalle ja uteliaalle ihmiselle on elämys. Our creative diversity, Luova erilaisuutemme oli jopa YK:n vuoden teema muutama vuosi sitten.    

Oudointa tässä kulttuurien törmäyksessä on se, kun usein tuomitaan varsinkin nuorten kiinnostus ja vuorovaikutus keskenään. Nuorten pariutuminen on luonnollisimpia asioita maailmanhistoriassa. Sehän on ollut elämää ylläpitävä ja kehittävä voima aina evoluution alkuvaiheesta saakka. Tätä tapahtumaa eivät voi kulttuurit tai uskonnotkaan estää.

Kautta historian näiden uusien liittojen syntymistä on kuitenkin koetettu estää. Menemättä historian eri vaiheisiin ja tapahtumiin, tuntuu kummallisimmalta, että edelleen esiintyy tätä estämistä jopa niin pitkälle, että väärään väriin, etniseen taustaan tai uskontoon kuuluvaan ihastuminen voi johtaa sukulaisten taholta surmaamiseen. Mitä kunniaa isät, veljet tai sedät saavat, jos he surmaavat esimerkiksi sukulaistyttönsä perheen ja suvun kunnian nimissä? Asia tuntuu aivan absurdilta. Inhimillisestähän se on aivan hirveää.

Lähes yhtä makaaberia on se, että monet valtiojohtajat ovat edelleen valmiit surmaamaan naapurimaidensa ihmisiä oman maan kunnian tähden. Suurvaltakunniaa tai toisin sanoen valtaa ovat lukemattomat johtajat ja päälliköt hamunneet vuosituhansien ajan. Vallan ja kunnian vuoksi naapurimaita ja kansoja on valloitettu. Menneinä aikoina se johti usein heimojen ja ihmisyhteisöjen totaaliseen tuhoamiseen.

Viime vuosisata oli tuhoamisessa yksi tuhoisimpia. Sotateknologia teki mahdolliseksi ihmisten joukkosurmaamisen. Natsien tuhoamisleireillä hävisi miljoonia savuna ilmaan. Amerikkalaisten yksi lentokoneesta pudotettu pommi hävitti satoja tuhansia jäljettömiin.

1900-luvun maailmansotien taustalla oli epäluulo naapurien tarkoituksia kohtaan, oman maan vääristynyt kunnia sekä viime kädessä eräät sairaat, psykopaattiset johtajat, erityisesti Stalin ja Hitler. 

Kaiken koetun ja opitun sekä tuhansia kertoja analysoidun jälkeen sama ilmiö nostaa uudelleen päätään niin Euroopassa kuin maailmallakin. Afrikan ja Aasian ääriliikkeiden motiiveja ja pyrkimyksiä ei täältä käsin pysty edes ymmärtämään. Jotenkin niitä perustellaan vääristyneillä uskonnollisilla opeilla tai kunniakäsityksillä. Vaikka tapahtumia ei vähin tiedoin voi ymmärtääkään, jäljet pelottavat. Esimerkiksi vanha kulttuurin kehto, Syyria, hajoaa tuhkaksi silmiemme edessä. Seurauksena miljoonat ovat lähteneet pakolaisiksi naapurimaihin ja kauemmaksikin. Matkalla tuhannet sortuvat lopullisesti.

Samaan aikaan itäisessä Euroopassa, Ukrainassa käydään täysin tarpeetonta ja kaikille osapuolille vahingollista sotaa. Jo tähän mennessä sota on vaatinut ainakin 6000 ihmisen hengen. Manipoloidun sodan syyksi ei ole kerrottu mitään järjellistä. Ennen kriisin alkua ei liene ketään tapettu tai sorrettu tavalla, että se olisi ollut peruste alkaa puolustaa oikeuksia asevoimin.

Ilmeisin peruste Krimin valtaamiselle ja Itä-Ukrainan sodalle on Venäjän nykyisen johdon kunnian kaipuu. Venäjä haluaa palauttaa Neuvostoliiton aikaisen suurvalta-aseman keinolla millä hyvänsä. Putinin mukaan 1900-luvun suurin geopoliittinen katastrofi oli Neuvostoliiton hajoaminen. Jos tapahtuneen asian näkee näin, voi perustellusti väittää sanojan katselevan maailmaa todella kapeasta perspektiivistä, todella sammakkoperspektiivistä.

Ukrainassa tähän mennessä kuolleet ja tapetut sekä tästä eteenpäin todennäköisesti vielä uudet lukuisat kuolleet ovat siis eräänlaisen kunniamurhaamisen uhreja. Yksi käsittämättömän tapahtuman outo seikka on se, ettei Venäjä edes tunnusta olevansa osapuoli sodassa. Kaatuneet venäläiset haudataan hiljaisuudessa kuin syylliset. Vangiksi jääneitä ei tunnusteta omiksi sotilaiksi. Se on kuitenkin jo tunnustettu, että Krimin vallanneet tunnuksettomat sotilaat olivat venäläisiä. Heidät on teosta palkittu kunniamerkein. Harjoitettu kuurupiilo kertoo toimijoiden tietävän toimintansa kunniattomuuden.

 

 

Informaation voileipäpöydässä

Joskus 1960-luvun alkupuolelta muistan pari laivamatkaa, joilla ensimmäisen kerran tutustuin voileipäpöytään. Ikimuistoisin oli laivamatka lukiolaisena Helsingistä Kööpenhaminaan vanhalla loistolaivalla Ariadnella. Olin kansimatkustaja, joka nukkui yönsä laivan perällä olleen baarin lattialla, kun muut asiakkaat olivat poistuneet hytteihinsä.

Vanhan, tyylikkään, mutta nykymitoin kovin pienen laivan elämys oli ruokasalin seisova pöytä, jonka ääreen me kansimatkustajatkin pääsimme. Kokonaisena savustetut lohet ja lihat olivat ylellisyyttä, joiden syömistä ei tahtonut malttaa lopettaa.

Myöhempien Itämeren laivamatkojen massaruokailu, vaikka tarjonta on määrällisesti ja vaihtoehdoiltaan ollut moninkertaista, ei ole tuntunut enää yhtä eksoottisesta ja ainutkertaiselta. Seisovan pöydän ongelma on vaihtoehtojen runsaus, mahdollisuuksien, joita haluaisi kaikkia maistaa, sekä määrä, minkä pystyy kerralla syömään. Alkuaikoina syöminen seisovassa pöydässä johti ylensyöntiin, mistä aiheutuneen ähkyn vaikutuksia sai kärsiä tunteja aterian jälkeen. 

Nyky-yhteiskunnassa elämme informaatiotulvan aikaa. Siihen on monia syitä. Luin jokin aika sitten netistä, että Tilastokeskus oli luokitellut Suomen työllisestä työvoimasta, joka on noin 2,5 miljoonaa henkeä, peräti 900 000 erilaisiksi asiantuntijoiksi. Asiantuntevuushan on osaamisalue, missä kerätään, kootaan, jalostetaan ja jaetaan erilaista tietoa, informaatiota joko kirjallisesti, suullisesti tai esimerkein muiden käyttöön. Asiantuntijat kouliintuvat informaation tuottamiseen ja jakamiseen.

Samaan aikaan, kun ns. asiantuntijoiden määrä kasvaa, informaation hankkimisen helppous ja jakamisen vaivattomuus sekä nopeus ovat kasvaneet räjähdysmäisesti. Nopeinta kehitys on ollut teknologiassa, jolla tieto kerätään, muokataan ja jaetaan. Yhteiskunnan teollisen kehitysvaiheen jälkeen olemmekin alkaneet puhua informaatioteknologian aikakaudesta. Teknologialla tarkoitetaan tässä ns. IC-teknologiaa, eli informaatio (information) ja kommunikaatio (communication) teknologiaa. 1980-luvulla kehityksen kärki oli tietokoneissa ja vastaavissa, mutta sittemmin kehitystä ovat vieneet eteenpäin etenkin kommunikaatiovälineet, kännykät, älypuhelimet, tapletit, älykellot, älyasusteet jne. Kehitystä leimaa myös sosiaalisen median erilaiset palvelut. Some muuttaa maailmaa.

Seurauksena on ollut toisaalta ns. tiedon tai oikeastaan informaation hurja kasvu. Vielä 1970-luvulla sanottiin tieteellisen tiedon kaksinkertaistuvan noin vuosikymmenessä. Nyt kaksinkertaistumisaika lienee lyhentynyt muutamaan kuukauteen. Esimerkinomaisesti voi taas muistella aikaa 1970-luvulla ja 1980-luvulla. Jos silloin oli saanut jotakin kautta tiedon tieteellisestä tutkimuksesta jossakin ulkomaisessa lähteessä, raportin käsiin saamiseen saattoi mennä kuukausia. Nyt kaikki relevantti tieto on saatavissa heti netistä, jos vain osaa hakea tai löytää. Tiedon kasautumisen nopeus on siten huikeaa verrattuna parin kolmen vuosikymmenen takaiseen aikaan.

Suurin osa saatavilla olevasta ja jaetusta informaatiosta ei ole informaatiota sana varsinaisessa mielessä. Saatikka sitten tietoa. Pikemminkin on käynyt niin, että bittiavaruus on täyttynyt kohinalla, mistä oikean tai perustellun tiedon tavoittaminen on yhä vaikeampaa. Suuri osa informaatiosta on jonkinlaista mielipidekirjoitusta tai puhetta. Sen totuusarvoa on vaikea tarkistaa. Harva ehtii tai viitsii edes viitata lähteisiin, joihin ajatus mahdollisesti perustuu.

Totuuden nimissä on sanottava, että tämäkin kirjoitus kuuluu vastaavaan kategoriaan. Suurimmalla osalla tässä esitetyistä ajatuksista on jokin lähde tai tausta, mutta mielipidekirjoituksessa niitä ei tarvinne kaivaa esiin.

Muodostaakseen kokonaiskuvan kulloisestakin tilanteesta tai käsitellyn asiaan liittyvistä seikoista on pyrittävä seuraamaan mahdollisimman tarkoin ohi kiitävää informaatiovirtaa. Tämä tavoite käy päivä päivältä vaikeammaksi. Informaation määrä on suuri ja sen saatavuus helppoa. Näin ollen ongelmaksi muodostuu väistämättä kaikille sama rajoittava tekijä. Käytettävissä oleva aika. Vuorokauden tunnit ja minuutit eivät ole lisääntyneet. Maapallo pyörii entisellä nopeudella.

Kun yrittää pysyä muutoksen ja siitä kertovan informaation perässä, seurauksena on ennen tai myöhemmin Kalevi Sorsan 1970-luvulla lanseeraama informaatioähky. Informaatiotulvan alla kokee samanlaista tuskaa kuin aikanaan ahnehdittuaan voileipäpöydässä. Vielä 1970-luvulla, jolloin seurasin aktiivisesti ja työn puolesta energiasektoria ja energiapolitiikkaa, oli mahdollista yrittää hankkia ja lukea kaikki aiheeseen liittyvät tärkeät dokumentit ja koota olennainen informaatio. Sittemmin tämä on käynyt aivan mahdottomaksi. Perehdyttävää on liikaa.

Informaatiolla on kasvavan määrän ja jakelun helppouden sekä nopeuden lisäksi ominaista viihteellisyys. Viihteellisyys leimaa muutenkin nykyistä aikaa. Informaatiostakin on tullut jokapäiväinen osa viihtymistä.

Aikanaan ajankäyttöä hallitsivat työn ohella kirjat, lehdet radio sekä televisio. Sittemmin on television tarjolla olevien kanavien lukumäärä lisääntynyt lähes rajattomaksi. Kun samaan aikaan tai muuten on estynyt seuraamasta kaikkia haluamiaan ohjelmia, ohjelmien tallettaminen toi tähän ratkaisun. Eri operaattorit ovatkin tehokkaasti ja päälle käyden markkinoineet eri systeemejä, millä voi viihdyttää itseään haluamaansa aikaan.

Uusin vaihe on uutisohjelmien ja aineiston siirtyminen nettiin ja sitä kautta mukana kulkeviin laitteisiin. Voit seurata milloin vain haluamaasi informaatiolähdettä ja missä vain. Tässä suomalaiset ovat todella eteviä. Kun kuljet yleisillä paikoilla, liikennevälineissä tai odotustiloissa, kukaan ei seuraa enää maisemia tai muita ihmisiä. Kaikki selailevat taskussa kannettavaa tai salkussa pidettävää laitetta. Jos haettu informaatio olisi hyödyllistä, niin ihmiset olisivat nykyisin todella ajan hermolla, tietoisia siitä, mitä muualla tapahtuu tai ”puhutaan”/kommunikoidaan.

Informaatio tai informaatiotulva ei ole kuitenkaan samaa kuin tieto. Pikemminkin informaatio on eräänlaista tajunnanvirtaa tai kaaosta, mistä on vaikea löytää olennaista - totuudesta puhumattakaan. Antti Hautamäki määritteli viestinnän ja ymmärtämisen tasot niiden laadun mukaan. Alimpana on puhdas data siitä, mitä voimme mitata tai muuten havainnoida. Havainnointi on usein jo osa informaatiota, mikä selittää tapahtuvaa tai tilannetta. Jalostetumassa muodossa informaatio on tietoa. Tietoon on päästy päättelymenetelmillä, joiden perusteella voidaan puhua jonkinlaisesta totuusarvosta. Ylimpänä on viisauden taso. Kuten voi hyvin kuvitella ja ymmärtää viisaudesta on kaikkein suurin puute. Jos sitä ei ole, valtavasta informaatiosta voi olla enemmän haittaa ja vahinkoa kuin hyötyä tai iloa. Viisaus tulee yleensä kokemuksen kautta – jos on tullakseen.

 
Joka tapauksessa itse kukin joutuu informaatioähkyn aikana ja sen vuoksi opettelemaan valikoivan nautiskelun taidon. Pitää olla tarkkana, mihin informaatiolähteeseen kalliin aikansa tuhlaa.

Missä kaikki muut ovat?

Otsakkeena oleva kysymys viittaa Fermin paradoksiin. Se on saanut nimensä italialaissyntyisestä fyysikosta Enrico Fermistä (1901 – 1954). Enrico Fermi syntyi Roomassa ja perehtyi opiskeluissaan kvanttimekaniikkaan ja oli niitä teoreetikkoja, joiden työn ansiosta saatiin edistettyä ydinreaktion käyttöönottoa ja soveltamista. Fermi siirtyi juutalaissyntyisenä fasistisesta Italiasta Yhdysvaltoihin, missä hän suoritti merkittävän osan elämätyöstään.

Tarina kertoo, että Fermi olisi istuessaan aamukahvilla muiden fyysikkokollegoidensa kanssa alkanut ihmetellä, miksi ei avaruudesta ole saatu mitään havaintoja elämästä maapallon ulkopuolella. Kaiken järjen mukaan elämää pitäisi kosmoksesta löytyä, koska on erittäin todennäköistä, että maan kaltaisia olosuhteita löytyy maapallon ulkopuolelta hyvinkin paljon. Vaikea sanoa, oliko Fermin toteamus lähtölaukaus elämän etsimiselle, mutta 1950-luvun jälkeen tätä työtä on tehty ja voitu tehdä kiihtyvällä vauhdilla.

Kosmoksen mittasuhteet ylittävät kaiken kyvyn ymmärtää. Omat havaintomme paljailla silmillä yltävät lähinnä kierteisgalaksi Linnunradan Orion-nimiseen haaraan. Näemme tietysti hyvin – vaikka sitä ei suoraan saisi juuri katsoakaan – maapallolla elämää ylläpitävän tähden, auringon. Aurinko on kooltaan keskimääräistä pienempi tähti, mutta sen lämpö ja valo ovat riittäneet elämän syntyyn ja kehittymiseen pallollamme jo lähes 4 miljardin vuoden ajan. Auringon energia riittää vielä tulevaisuudessakin sadoiksi miljooniksi ehkä miljardeiksi vuosiksi. Vaikea kuitenkin tietää, ovatko edellytykset elämälle olemassa aurinkotähden loppuun saakka.

Fermin paradoksin kannalta on tärkeää, että jo yksin Linnunradassa on erikokoisia tähtiä ehkäpä miljardeja. Jos luonnon lainalaisuudet ovat universaaleja, tähtiä kiertäviä planeettoja ja siten elämälle otollisia olosuhteita pitäisi löytyä myös miljardeja.

Avaruuden systemaattinen radiopeilaus ei ole tuonut vielä esiin sähkömagneettista säteilyä tai värähtelyä, joka viittaisi korkeaan teknologiseen osaamiseen ja kehittyneeseen kulttuuriin. Tätä kuuntelua ja peilausta on harjoitettu systemaattisesti aina 1960-luvulta saakka. Se, ettei mitään ole löytynyt, ei tietenkään ole ihmeellistä. Aikaperiodit ja matkaulottuvuudet ovat kosmoksessa niin valtavat, etteivät havainnot ja yhteydet helposti osu kohdalleen. Voidaanpa vain ajatella, että maapalloltakin on lähtenyt avaruuteen sähkömagneettista ”ääntä”, jota voi pitää älyllisenä, vasta parisataa vuotta. Lähinnä sen jälkeen, kun langattomat lennättimet ja radiolaitteet on keksitty ja otettu käyttöön. Nykyisin lähiavaruus on täynnä elektronisen tekniikan tuomaa ja luomaa sähkömagneettista värähtelyä. Voi ajatella, että maapallon kattaa hyvinkin tiheä elektronisen informaation verkko, joka heijastunee kauas avaruuteen.

Maapallon ympäri liikkuvan informaation lisäksi ihminen on lähettänyt tarkoituksellisesti viestejä avaruuteen, joista toivotaan ilmenevän, että tällä pallolla vallitsee älyllistä elämää. Näihin viesteihin ei ole tullut mitään vastausta. Kuten edellä todettu, ajalliset ja avaruudelliset mittasuhteet ovat niin valtavia, ettei tämä tarkoita, etteikö jossakin olisi älyllistä elämää, tai jopa ns. korkeakulttuuria. Sitä voisi olla ehkä muissa galakseissa, joista meitä lähin, Andromeda, on 3 – 4 miljoonan valovuoden päässä. Tuolta etäisyydeltä tullaan tuskin koskaan saamaan valoa tai jotakin muuta säteilyenergiaa ihmeellisempää informaatiota. Valonkin tuoma informaatio siis kertoo ajasta 3 – 4 miljoonaa vuotta sitten.

Yhteys kosmokseen ei ole rajoittunut vain viestien lähettämiseen ja tähtien tarkkailuun. Päinvastoin, avaruusteknologia on edistynyt viime vuosikymmeninä valtavalla nopeudella. Näin ollen informaatio avaruudesta on lisääntynyt eksponentiaalisesti. Onhan ihminen käynyt jo kuussa ja lähettänyt mönkijöitä lähiplaneetalle, Marsiin.

Kuulentojen ohella avaruusvaltiot ovat lähettäneet erilaisia luotaimia aurinkokunnan eri osiin ja jopa sen ulkopuolelle. Erinomaisesti onnistunut hanke on ollut avaruusteleskooppi Hubble, joka on kuvannut avaruutta jo 25 vuotta.  Hubblen kuvat avaruuden kaasusumuista, joista uusia tähtiä ja tähdistöjä on syntymässä, sekä tähtimassan räjähdyksistä niiden kuolin vaiheissa, ovat olleet avaruustutkimuksen riemukulkua. Käsitys maailmankaikkeudesta, mukaan lukien lukemattomat galaksit sekä avaruuden laajentuminen, ovat olleet häkellyttävää luettavaa ja katsottavaa maallikollekin.

Kuvaus-, mittaus- ja teleteknologian huikea kehitys on viimeisen parinkymmenen vuoden aikana tuonut esiin paljon uusia mahdollisuuksia, jotka ovat voineet luoda edellytykset elämälle. Vuoden 1992 jälkeen on pystytty löytämään ja tunnistamaan taivaankappaleita, jota ovat tähtiä kiertäviä planeettoja. Näitä kutsutaan eksoplaneetoiksi erotuksena aurinkoa kiertävistä taivaankappaleista. Eksoplanneetoja on tunnistettu noin pari tuhatta. Tällä hetkellä tiedetään yhtä monta kandidaattia, joiden luonnetta parhaillaan selvitetään. Tehtävä ei ole helppo, koska planeetat eivät siis lähetä omaa, itsenäistä valoa vaan niiden olemassaolo on ollut todistettava erilaisin välillisin keinoin.

Elämän perusvaatimukset maapallollakin ovat tietyissä erityisvaatimuksissa ja marginaaleissa. Keskeinen edellytys on ollut nestemäisen veden olemassaolo. Voi hyvin olettaa, etteivät maapallon olosuhteet ole kuitenkaan ainoat tällaiset avaruudessa. Emmekä voi olla varmoja, etteikö itseään uusivaa elämää syntyisi muunlaisissakin olosuhteissa.

Aivan viime aikoina avaruustutkimus on saanut merkkejä siitä, että muualtakin löytyy hiilen yhdisteisiin perustuvia komponentteja, orgaanisia yhdisteitä, joiden olemassaolo on välttämätöntä taas aminohappojen ja proteiinien muodostumiselle. Nehän ovat maapallolla ilmenevän elämän kulmakiviä. Tiedemiehet ovat ennustaneet, että todistettavissa olevia merkkejä elämästä maapallon ulkopuolella saataisiin jo ehkä vuosikymmenen kuluessa. Se elämä ei välttämättä ole meidän mittapuumme mukaan älyllistä, mutta kuitenkin tärkeä viite siitä, että muitakin voi olla olemassa.

Ihmiskunnan eri kulttuurit ja uskonnot ovat vuosituhansien aikana antaneet omat selityksensä elämän synnylle maapallolla. Onpa edelleen olemassa kaksi poikkeavaa näkemystä, joista toisen mukaan elämä on luotu maapallolle, eikä kehittynyt alkuaineista ja alkeellisista muodoista. Tämän oppisuunnan mukaan on jopa jumalan pilkkaa puhua kehitysopista, evoluutiosta.

Oman käsitykseni mukaan nämä ihmiset ovat ottaneet itselle aivan liian suuret valtuudet puhua perimmäisistä totuuksista. Elämän olemassaolo on ilman erilaisia luomiskertomuksiakin suuri ihme sinällään. Ja erityisesti maapallolla esiintyvän elämän olemassaolon sinnikkyys ja kehitys herättävät suurta ihmetystä. Tälle luonnonilmiölle ja näille luonnonlaille ei ole helppo löytää selitystä. Sitä tulee vain kunnioittaa.

 

 

 

 

 

Suomen kehitysyhteistyö vedenjakajalla

Eduskuntavaalien lähestyessä ilmassa on Suomen kehitysyhteistyön uuden vaiheen odotusta. Huomiota herättävää on ollut eräänlainen hiljaiselo kehitysyhteistyöpolitiikan ympärillä. Asia on ollut hyvin vähän esillä itse vaalitaistelussa. Tämä on toisaalta ymmärrettävää, kun eri tahoilla – niin politiikassa mukana olevien kuin kansalaisten keskuudessa – odotetaan sydän kylmänä, minkälaisia etujen ja palvelujen leikkauksia uuden hallituksen politiikkaan tulee sisältymään. Valtiovarainministeriön virkamiehet ovat mitoittaneet leikkausten tarpeen noin 6 miljardiin euroon seuraavan vaalikauden aikana. Siitä 4 miljardia on jyvitetty valtiolle, jonka vuosibudjetti on nyt 55 miljardin euron luokkaa.

Varsinaiseen kehitysyhteistyöhön on suunnattu vuoden 2015 valtion talousarviossa hieman yli 800 miljoonaa euroa. Kehitysyhteistyön määrärahoja lisää jonkin verran päästöoikeuksien myynnistä saadut tulot. Kokonaisuudessaan määrärahat supistuvat kuluvana vuonna ehkä 100 miljoonan euron luokkaa. Tämä on käänne kehitykseen, missä Vanhasen hallitukset nostivat määrärahan kaksinkertaiseksi. Kataisen hallitus oli sitoutunut nostamaan Suomen kehitysyhteistyön määrärahan 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta, mikä olisi merkinnyt ehkä 400 – 500 miljoonaa suurempaa rahoitusta nyt toteutuvaan.

Jo yli 40 vuotta sitten Suomen rahoitukselle asetettu tavoite jää jälleen saavuttamatta. Tosiasiassa tilanne on kääntynyt varsin paljon vaikeampaan suuntaan. Nyt ei puhuta määrärahojen lisäyksestä vaan siitä, kuinka paljon niitä leikataan. Puolueilta on edellytetty jo ennen vaaleja täsmennettyjä valtion talouden leikkauslistoja. Odottelun jälkeen mielialat ovatkin muuttuneet ja listojen esittelyssä ilmassa on eräänlaista huutokauppatunnelmaa. Eli kuka esittää kovimmat leikkaukset.

Leikkauslistat ovat osittain sisältäneet myös kehitysyhteistyön määrärahat. Tähän mennessä puolueet ovat valinneet kaksi tai oikeastaan kolme linjaa. Keskusta, Kokoomus ja Perussuomalaiset ovat kertoneet täsmällisiä lukuja. Sosialidemokraatit eivät ole sanoneet kehitysyhteistyöstä mitään, vaikka kokonaissopeutus valtiontaloudessa heillä on neljän miljardin luokkaa. Pienpuolueet ovat pitäytyneet 0,7 prosentin BKTL-tavoitteessa, mikä siis käytännössä tarkoittaisi noin puolen miljardin lisäystä määrärahoihin. Se on tietysti tässä tilanteessa epärehellistä. Lisäys edellyttäisi vähintään samaa leikkausta muista valtiontalouden menoista.

Ilmassa on itse asiassa samaa tunnelmaa kuin 1990-luvun alussa. Tuolloin kehitysyhteistyömäärärahojen kovan nousun loppuvaiheessa alkoi kuulua arvostelua toteutetun politiikan suhteen. Silloin äänessä olivat eräänlaiset kehitysyhteistyön ortodoksit, joille Suomen politiikka oli liian itsekästä. Arvostelun mukaan yhteistyössä otettiin liiaksi huomioon Suomen omat edut. Kun maan talous ajautui vuosikymmenien pahimpaan lamaan, kehitysyhteistyöstä oli helppo leikata, kun siitä todistusten mukaan suuri osa meni ”Kankkulan kaivoon”. Määrärahat leikattiin vajaasta 3,5 miljardista markasta noin 1,5 miljardiin. Oli siinä virkamiehillä selittämistä meidän kehitysmaakumppaneillemme.

Nyt objektiivinen tilanne on hyvin samanlainen. Suomen talouden romahdus vuonna 2009 ja sen jälkeen alkanut näivetysaika ovat johtaneet siihen, että BKT on kooltaan enää vuosien 2006/2007 tasoa. Olemme eläneet siten kohta kymmenen vuotta nollakasvun aikaa. Olemme kroonisessa valtiontalouden alijäämässä ja kohta kestävyysvajeessa. Valtio velkaantuu 5 – 6 miljardia vuodessa. Käytännössä siis kehitysyhteistyökin rahoitetaan velkarahalla.

Tällä kertaa Kankkulan kaivon avasi Ulkoministeriön entinen korkea virkamies, ex-suurlähettiläs Matti Kääriäinen. Hänen tammikuussa ilmestynyt kirjansa ”Kehitysyhteistyön kirous” todistelee, ettei kehitysyhteistyöllä päästä asetettuihin tavoitteisiin. Päinvastoin, kehitysrahoitus on itse asiassa haitallista. Vaikka väitteet ovat monin osin vääriä, ne ovat tehneet tehtävänsä. Koko politiikka on saatettu kyseenalaiseksi. Nykytilanteessa se merkitsee määrärahoihin miljoonien, ehkä satojen miljoonien leikkauksia. Korkean asiantuntijan lausunnot antavat selkänojaa poliitikoille.

Leikkaussummia onkin alkanut ilmaantua. Keskustan listalla on noin 200 miljoonan euron leikkaus, joka pitää sisällään kuitenkin muitakin elementtejä kuin varsinaisia kehitysyhteistyörahoja, mm. hallinnon rationalisointia. Todennäköistä onkin, että mm. suurlähetystöverkostoa supistetaan juuri kehitysmaista. Tämä lienee perusteltuakin, koska todennäköiset leikkaukset kohdistuisivat etenkin valtion kahdenväliseen apuun.

Kokoomuksen leikkaus kehitysyhteistyöhön olisi pääministeri Aleksander Stubbin mukaan noin 300 miljoonaa euroa. Perussuomalaiset panisivat koko apupolitiikan remonttiin. Rahoitus siirrettäisiin suurelta osin vapaaehtoiseksi. Käytännössä tämä merkitsisi määrärahojen puolittamista tai enemmänkin. Vaikka kaavailut ovat vielä varsin varhaisia, objektiivinen tilanne näyttää siis muodostuvat sellaiseksi, että varsinaisen kehitysyhteistyön määrärahoissa palattaneen tasolle, josta Vanhasen ensimmäinen hallitus alkoi niitä nostaa. Se kuinka paljon rahoitusta saadaan lisää esimerkiksi päästöoikeuksien myynnillä, on vielä varsin vaikeasti ennustettavissa.

Jos ja kun kehitysyhteistyön määrärahat Suomessa putoavat - ehkä kolmanneksen, pitää kysyä, saadaanko aikaan – kuten Kääriäinen ja kumppanit uskovat – parempaa politiikkaa. Vai onko köyhien maiden auttamisen tarve tällä tavalla jo ohi? Vastaus on - tuskin ja ei ole. Kehitysyhteistyön tulisi olla pitkäjänteistä, yli hallituskausien ulottuvaa. Sisällöllisiä muutoksia ja painopisteiden tarkistamista tarvitaan, mutta kehityksen pitäisi olla jatkuvaa ja politiikan ennustettavaa.

Taas 1990-luvun kokemuksia muistellessa on helppo nähdä, mihin poukkoileva politiikka johtaa. Suomelta odotettu panos köyhien maiden kehitykseen on parhaimmillaan osaamisen ja asiantuntemuksen siirtämistä. Osaaminen on sekä ihmisten että instituutioiden hallussa. Kun määrärahat 90-luvulla romahtivat, vuosikymmenien kokemus esimerkiksi kehitysmaiden maataloussektorilla jäi hyödyntämättä. Kun sitten 2000-luvun puolivälistä määräahoja alettiin tuntuvasti lisätä, huomattiin että asiantuntemusta oli lähes sukupolvi menetetty. Viime vuosina on jälleen kasvanut uutta osaajaa, jotka nyt taas joutuvat ehkä etsimään muita työuria.

Kuten edellä viittasin, leikkausten vuoksi eniten vaarassa lienee valtiovallan kahdenvälinen apu köyhille maille. Kahdenvälinen apu voi juuri hyödyntää suomalaista ammattiosaamista tutkimuslaitoksista, neuvontajärjestöistä, korkeakouluihin ja valtionhallintoon. Kansalaisjärjestöjen yhteistyö pystynee säilyttämään tulevaisuudessakin yhteistyön perusideaa, ruohonjuuritason yhteydenpitoa ja vuorovaikutusta ihmisten ja instituutioiden kesken. Humanitaarista apua tarvitaan aina, mutta käytännössä se on palokuntatyötä, jossa yhteistyösuhteet eivät ole pitkäaikaisia. EU:n ja multijärjestöjen kautta menevä raha koskee vain harvoja suomalaisia.

Varsinaiseksi pitkäjänteisen kehitysyhteistyön osaamisyksiköksi Suomessa jäänee lähinnä Finnfund. Finnfund joutuu määritelmän mukaan toimimaan niin, että sen työn tulokset ovat kestäviä. Toimintaa on merkittävästi laajennettu nykyisen johdon aikana köyhissä maissa ja tulosten laadun takaavaa kriteeristöä on jatkuvasti kehitetty. Vanhasen hallitusten ansiosta Finnfundin omaa pääomaa lisättiin niin, että toiminnan mittakaava on jo kohtuullinen, vaikka laajentamista olisi syytä jatkaa. Useimmat poliittiset puolueet ovat viime vuosina näyttäneet tälle vihreää valoa.

Vaikka paljon osaamista säilyy uudessakin tilanteessa, suomalaisten asiantuntijoiden ja poliitikkojen painoarvo köyhien maiden kehityksessä heikkenee. Eniten kärsii tietysti Suomen ulkopolitiikan uskottavuus tällä sektorilla, joka on olennainen osa Suomen ulkosuhteita. On tietysti syytä olla huolestunut, onko edessä oleva vaihe Suomen 50-vuotisen kehitysyhteistyöhistorian pahin kriisi.

 

Sulttaani, minä ja Aleksanteri Suuri

Äskeisen Anatolian reissun kiinnostava yksityiskohta oli tutustuminen Silkkitien varrelle rakennettuihin tienvarsimajataloihin, eräänlaisiin kestikievareihin. Niitä kutsutaan paikallisella kielellä karavaaniseraljeiksi (englanniksi caravanserai). Nimi tulee persian sanasta cārāvānsarā, missä cārāvān tarkoittaa kauppiaiden tai pyhiinvaeltajien ryhmää ja sarā suljettua sisäpihaa. Silkkitie oli kauppaväylä Kiinan ja Euroopan välillä. Sillä oli useita reittejä, joista yksi kulki Anatolian ylängön kautta. Nimensä tie sai luonnollisesti siitä, että Kiinasta Eurooppaan tuli nimenomaan silkkiä, ja myös arvokasta kiinalaista posliinia.
 

Karavaanit koostuivat lukuisista kameleista, joilla matkailijat ja kuormat kulkivat. Kameleiden päivämatka oli 20 – 30 kilometriä. Anatolian ylätasanko on puutonta, tasaista puoliaroa, missä ei silmänkantamattomiin ole puuta, kalliota, luolaa tai muutakaan suojaa. Niinpä oli tarpeen rakentaa erityisiä suojapaikkoja rosvojen ja petoeläinten varalta. Silkkitien varrella näitä majapaikkoja oli siis 20 – 30 kilometrin välein.

 
Yksi merkittävimmistä majataloista tai seraljeista Konyan ja Aksarayn välillä oli Sultan Han. Pysähdyimme tutustumaan majataloon, eli siihen mitä tällä hetkellä on jäljellä. Museoksi muutettu seralji on itse asiassa aika hyvässä kunnossa. Se koostuu korkeista muureista komeine sisäänkäyntiportteineen, sisäpihasta, katetuista majoitustiloista ihmisiä ja talvikautena myös eläimiä varten. Sisäpiha on peitetty samasta kivestä veistetyillä, suurilla laatoilla, joista muuritkin on rakennettu.  Kivipinnan kulumisesta voi päätellä, että niillä ovat vuosisatojen ajan astelleet niin lukemattomat eläimet kuin ihmisetkin.

Tämän karavaaniserljin rakennutti 1200-luvulla valtaa pitäneet seldžuk-sulttaanit. Seldžukit olivat turkkilais-persialainen heimo, joka 1000-luvun alussa saapui Anatoliaan ja haastoi siellä siihen asti vallassa olleen Bysantin valtakunnan. Seldžukit perustivat oman valtapiirinsä Anatolian keskiosiin, missä pääkaupunkina toimi mm. nykyinen Konyan kaupunki. Sultan Han valmistui vuonna 1229, jolloin vallassa oli sulttaani Kayqubad II.

1300-luvulla seldžukit sulautuivat toiseen turkkilaissukuiseen heimoon ja kansaan, joka perusti valtakunnan Osman I:n johdolla. Anatoliaan syntyi Ottomaanien imperiumi, joka vähitellen laajentui aina Pohjois-Afrikkaan, Arabimaihin ja Balkanille saakka.

Matkan yhtenä tarkoituksena oli kulkea myös Apostolien jalanjäljissä. Reitillämme kulkeneet apostolit (kreikan sanasta apostolos = viestinviejä) olivat Paavali ja hänen matkakumppaninsa Barnabas. Paavalin ensimmäinen lähetysmatka suuntautui Antiokiasta, josta tuli Jerusalemin jälkeen kristittyjen tärkein asuinalue, Kyproksen ja nykyisen Antalyan alueen kautta Konyaan (46 – 48 jKr.). Konyan nimi oli tuohon aikaan latinalaisittain Iconium. Keikkalaisittain se oli ollut aikaisemmin Ikonion, mikä tarkoittaa kuvaa ja sen on arveltu viitanneet Antiikin aikaiseen Medusan päähän.

Paavali kulki myös kolmannella lähetysmatkallaan Konyan kautta. Silloin matka suuntautui myös Efesokseen ja manner-Kreikkaan mm. Korinttiin. Matkoillaan Paavali perusti seurakuntia, joiden kanssa piti myöhemmin yhteyttä mm. kirjeitse. Paavalin kirjeet ovat nykyisin kristikunnan keskeisintä oppimateriaalia.

Miten sitten Aleksanteri Suuri tähän liittyy? Ei suoranaisesti mitenkään. Yhteys tulee vain siitä, että huvittelen mielessäni ajatuksella että, kun satun osumaan samoille paikoille historian suurmiesten kanssa, kuljen heidän jalanjäljissään. Aleksanteri Suuri kulki aikanaan samoja seutuja, joilla omakin Turkin reissuni kulki. Kun Aleksanteri lähti valloittamaan sen ajan mahtimaata, Persiaa, hän suuntasi aluksi sotajoukkonsa Anatolian länsirantaa etelään. Yksi valloituksen kohde oli nykyisen Antalyan lähellä oleva Pergen kaupunki. Kreikkalaisajan rauniot ovat vieläkin nähtävinä.

Pergestä Aleksanteri koukkasi hieman itään, Side-joen rannoille. Yövyimme pari yötä joen läheisyydessä sijaitsevassa merenrantahotellissa. Nykyisen Antalyan seuduilta Aleksanteri suuntasi pohjoiseen kohti Gordionin kaupunkia. Siellähän Aleksanteri aukaisi legendaarinen Gordioninsolmun, tosin miekalla halkaisten.

Aleksanteri lähti valloitusretkelleen vuonna 334 eKr. ja ohitti Pergen ja Gordionin kaupungit seuraavana vuonna. Samana vuonna, eli vuonna 333 eKr., oli legendaarinen Issoin taistelu, missä Aleksanteri löi Dareios III:n sotajoukon. Aleksanteri valloitti koko Anatolian ja paljon muutakin. Hänen varhaisen kuolemansa jälkeen alkoi hellenistisen kulttuurin kausi, missä kreikkalainen filosofia ja tiede yhdistyivät idän viisauteen. Antiikin Kreikan saavutukset välittyivät näin arabikulttuuriin, jonka välityksellä ne palautuivat rikastuneena läntisen Euroopan kehitykseen.