Maailma uuden edessä

Lähes jokainen aikakausi kokee elävänsä murroskautta. Tämä onkin nykyisin ymmärrettävää, koska muutokset ovat niin nopeita. On kuitenkin ajoittain havaittavissa saumakohtia, joissa totutut rakenteet muuttuvat tavalla, jonka vuoksi on perusteltua kutsua aikakautta murrosajaksi.

Viime vuosisadan maailmansodat olivat epäilemättä murrosaikoja kaikilla määritelmillä arvioituna. Ensimmäisen maailmansodan seurauksena hävisi kolme keisarikuntaa, Venäjän, Itävalta-Unkarin ja Saksan keisarikunnat sekä neljäntenä imperiumina Ottomaanien valtakunta. Englannin imperiumin hidas alasajo alkoi.

Toisen maailmansodan raunioille luotiin uusi taloudellinen ja poliittinen maailmanjärjestys. Syntyivät Kansainvälinen valuuttajärjestelmä IMF, Maailmanpankki WB ja kauppajärjestö GATT, josta vuoden 1995 alussa tuli Kansainvälinen kauppajärjestö WTO. Samaan aikaan luotiin YK-järjestelmä, jonka tehtävänä on ylläpitää ja tukea maailmanrauhaa sekä edistää köyhien maiden kehitystä. Tämä prosessi eteni pitkään Yhdysvaltojen aloitteesta ja johdolla.

Selvä saumakohta, vaikka ei edellä mainittujen tapaan yhtä näyttävä, oli kylmän sodan päättyminen 1980- ja 1990-lukujen taitteessa. Murroksen konkreettinen ilmentymä oli Berliinin muurin murtuminen syksyllä 1989. Pari vuotta sen jälkeen tapahtui Neuvostoliiton hajoaminen, sekä alkoi Kiinan integroituminen maailmantalouteen. Kylmän sodan jälkeisiä vuosikymmeniä aina 2010-luvulle luonnehti toisaalta yksinapaisuus, Yhdysvaltojen suvereenius niin taloudellisesti, teknologisesti kuin sotilaallisestikin.

Tammikuun lopussa pidetään joka vuosi Sveitsissä, Davosissa korkeatasoinen asiantuntijoiden ja poliitikkojen tapaaminen. Jaettu aineisto ja käydyt keskustelut heijastavat kutakin elettyä ajankohtaa. Vuoden 2020 konferenssin yhteinen tai ainakin yleisin näkemys oli, että nyt eletään aikaa, jolloin irtaudutaan kylmän sodan jälkeisestä maailmasta – niin taloudellisesti, poliittisesti kuin muutenkin. Ollaan selvästi tulossa uuteen saumakohtaan. Millainen se on ja mitä siitä seuraa, ovat kysymyksiä, jotka ovat vielä vastauksia vailla. Asiantuntijoilla oli tunne, että maailma on uuden edessä. 

Maailman talousfoorumin, World Economic Forum, organisaatio oli teettänyt konferenssia varten raportin Shaping a Multiconceptual World 2020. Raportissa analysoivat ja arvioivat kaikkiaan yhdeksän eri tutkimuslaitoksen ja ajatuspajan johtajat Yhdysvalloista, Venäjältä, Kiinasta, Intiasta, Englannista, Japanista, Israelista ja Boliviasta maailman nykytilaa ja tulevaisuutta. Jokaisella on oma näkökulmansa, mutta yhteinen käsitys on nykyvaiheen arvaamattomuus.

Murros- tai saumakohta ei yleensä synny hetkessä tai sattumalta. Muutokset ovat olleet pitkään ”ilmassa”, ja niiden toteutuminen vaatii ajan kypsymistä. Mutta mitkä ovat ne nykyvaiheen muutosvoimat, joiden seurauksena voidaan puhua sauma- tai murrosvaiheesta? Muutamat teemat näyttävät ilmeisiltä. Sellaisia ovat:

1.      Globalisaatio, taloudellisen voimatasapainon muutos, ja vastavoimat

2.      Teknologian läpimurrot ja neljäs teollinen vallankumous

3.      Ilmaston muutos, ympäristön, merien ja maaperän saastuminen

4.      Biodiversiteetin kaventuminen

5.      Kenties myös väistämättömät väestöliikkeet.

Mikä muutosvoimista on ensisijainen ja mikä seuraus jostakin toisesta, on lähinnä näkökulmakysymys? Globalisaatio on talouden tilaan ja toimintaan sekä yhteiskunnalliseen ja poliittiseen kehitykseen voimakkaasti vaikuttanut kehitystekijä. Aikanaan, ja kylmä sota sitä vielä korosti, maailma ja ihmiskunta oli jakautunut hyvin erilaisiin ja osin toisistaan riippumattomiin ryhmiin ja kansakuntiin. Näin ei enää ole. Nyt esimerkiksi Kiinan talouskasvu tai -talouspolitiikka heijastuvat suoraan sekä kehittyneiden maiden että kehitysmaiden arkipäivään. Maon aikana Kiinan merkitys maailmantaloudelle oli olematon. 

Talouden globalisaatio tarkoittaa siis lähes kaikkien maiden kytkeytymistä toisiinsa eri sitein. Kyse ei enää ole vain tavaroiden kaupasta ja tuotannosta, vaan ennen muuta rahoitusvirroista, investoinneista, omistuksesta ja informaatiosta. Tämän kytkeytymisen on tehnyt mahdolliseksi sekä teknologian läpimurrot että eri maiden ja maaryhmien harjoittama politiikka.

Talouden globalisaatio on ollut koko ihmiskunnan kannalta historiallinen menestystarina. Parin kolmenkymmenen vuoden aikana yli miljardi ihmistä on noussut äärimmäisestä köyhyydestä matala- ja keskituloisten luokkaan.

Globalisaatiollakin on puolensa. Ilmeinen on taloudellisen voimatasapainon siirtyminen lännestä itään. Vielä viime vuosisadan lopulla länsi, jolla tarkoitetaan Länsi-Eurooppaa, Pohjois-Amerikkaa, Japania sekä Oseanian maita Australiaa ja Uutta Seelantia, oli taloudellisesti suvereeni maailmantaloudessa. Nyt painopiste on Aasiassa. Globaalista kansantuotteesta jo puolet tehdään Aasiassa ja talouskasvusta kaksi kolmasosaa syntyy Aasian valtioissa. Alkaneella vuosikymmenellä maailmantalouden kysynnän kasvusta tulee vielä suurempi osa Aasiasta.

Voimatasapainon muutos ei mene kivuttomasti. Erityisesti Yhdysvallat, presidentti Trumpin johdolla, on käynyt vastahyökkäykseen. Kaupan vapauttamisen sijasta puhutaan kauppasodasta. Keskinäisen yhteistyön sijaan on politiikan ytimeen palannut geopolitiikka.

Edellä mainitussa raportissa yhdysvaltalaisen Brookings Instituutin johtaja John R. Allen luonnehti muutokseen sopeutumaan pyrkivien maiden politiikan ominaispiirteitä varsin kuvaavasti. Englannin brexit-hankkeen takana on eristäytyminen, isolationismi, USA:n politiikkaa luonnehtii unilateralismi, halu palata ainoaksi supervallaksi, Venäjän tausta-ajatuksena on revanssi, menetysten kompensointi muiden kustannuksella, ja Kiina taas harjoittaa voimakkaan ekspansiivista taloudellista laajentumispolitiikkaa. Geopolitiikka on korvannut yhteistyön.

Jos katsotaan tarkemmin näiden entisten tai nykyisten suurvaltojen politiikan taustalla olevaa käyttövoimaa, driving forcea, se on eri osapuolilla osaltaan negatiivinen. Englanti haikailee entisen suurvallan suvereenia asemaa, Euroopan unionin jäsenyys oli nöyryyttävää. USA:n presidentin sanoma on Make America great again, eli USA:n asema ei nyt enää vastaa sitä, mitä se oli. Venäjä on erityisen katkera. Sen politiikan ytimenä on ajatus, että Neuvostoliiton suuruuden menetys oli lännen ilkeä juoni venäläisiä kohtaan. Kiinallakin on omat traumansa. Maan nykyinen politiikka ainakin osittain kompensoi 1800-luvun nöyryytystä, jonka kohteena Kiina oli lännen ja Venäjän taholta.  

Globalisaatioon sopeutuminen aiheuttaa ymmärrettävästi eri osapuolissa sopeutumistuskaa, mikä nostaa kansallismielisyyttä. Pelottavaa kuitenkin on, että kipuilu perustuu osaltaan myös eri maiden kansallisiin myytteihin. Myyttien kanssa eläminen tekee muutoksiin sopeutumisesta entistä vaikeamman, jopa vaarallisen, kuten myytit 1930-luvun Euroopassa osoittivat.

Edellä viittasin, ettei globalisaatio syntynyt tyhjästä. Sen muotoutumiseen ja etenemiseen vaikutti olennaisesti 1900-luvun jälkipuoliskon teknologinen kehitys. Tietojenkäsittelyn tekniikalla on pitkät juuret. Varsinainen läpimurto tapahtui kuitenkin 1970-luvun alussa, kun ensimmäiset mikrosirut rakennettiin. Sen jälkeen tekniikan kehitys johti puolijohteiden pakkaamiseen yhä tiiviimpään tilaan. Muitakin teknisiä läpimurtoja tapahtui. Seurauksena oli informaatioteknologian vallankumous. 

2000-luvun alussa ollaan vaiheessa, missä kehittynyt informaatio- ja kommunikaatioteknologia on jo arkipäivää. Liioittelematta voidaan sanoa, että lähes kaikki tuotannon ja yhteydenpidon tavat ovat muuttuneet. Kuitenkin edelleen odotetaan uusia läpimurtoja. Nyt puhutaan älyteknologiasta ja digitalisaatiosta.

John R. Allen toteaa artikkelissaan Disrupting the International Order edellä mainitussa raportissa, että teknologinen kehitys ja siihen liittyvä taloudellisen ja poliittisen tasapainon muutos johtavat maailmantaloudessa ja politiikassa uuteen vaiheeseen. Näin on jo käynyt. Lännen, Euroopan ja Yhdysvaltojen, näyttää olevan vaikea pysyä kehityksessä mukana.  

Globaalien rakenteiden muutoksen ohella tiedetään, että globaalit haasteetkin ovat mittasuhteiltaan ennen kokemattomia. Puhutaan ilmaston muutoksesta, vesien ja maaperän saastumisesta, lajirunsauden supistumisesta ja monesta muusta. Haasteet ovat niin mittavia, että niihin vaikuttaminen tai kehityksen suunnan muuttaminen vaatisi maailmanlaajuista yhteistyötä ja sopimista.

Uudet geopoliittiset vastakkainasettelut uhkaavat kuitenkin romuttaa todellisen yhteistyön mahdollisuudet. Kansainvälisen politiikan terminologiaan palaavat eräät vanhat termit kuten etupiirijako, sen lisäksi raaka-aineiden ja energian saatavuuden turvaaminen, vallankäyttö kansainvälisesti kaikkia keinoja käyttäen sekä raja-aitojen kuvitteellinen ja konkreettinen rakentaminen.

Roomalaisittain Espoossa

Antiikin Rooma oli välimerellinen maailmanvalta ajanlaskun alun kummankin puolen. Ylivertainen valta-asema sekä kertynyt rikkaus loivat kulttuurin, jonka jäljet näkyvät nykyisessäkin Euroopassa, Suomi mukaan luettuna. Tarkemmin katsoen voimme nähdä lukuisia yhtymäkohtia.

On kiinnostavaa verrata esimerkiksi Rooman kylpyläkulttuuria ja tämän päivän tapaa käydä uimassa, saunassa ja kuntosalilla. En vertaile nykyisiä varsinaisia kylpylöitä roomalaisiin, vaan ihan jokamiehen uimahalleja, joita löytyy joka kunnasta, ja suuremmista useampiakin.

Espoossa on tällä hetkellä kolme toimivaa uimahallia, Leppävaaran, Keski-Espoon ja Espoonlahden uimahallit. Lisäksi Tapiolassa on arkkitehtonisesti merkittävä uimahalli, mutta se on ollut pitkään käyttökiellossa rakenneongelmien vuoksi. Suunnitteilla on uimahalli ainakin Matinkylään.

Espoossa alkaa – kun suunnitelmat ja korjaukset valmistuvat – olla uinti- ja saunomistilaa aika suurelle joukolle. Ehkä parasta näin ikäihmisen kannalta on se, että sekä uimahalli että kaupungin kuntosalit ovat ilmaisia 68 vuotta ja sitä vanhemmille espoolaisille. Itsekin aloin nauttia tästä edusta täytettyäni tuon rajapyykin.

Viikoittaiseen ohjelmaan kuuluu nyt pari kolme kuntosali-uinti -kertaa. Käynti kestää kaksi tai kaksi ja puoli tuntia. Vaatteiden vaihdon jälkeen on vuorossa ensin puolen tunnin tai kolmen vartin kuntosalijakso - omaan tahtiin ja omalla ohjelmalla. Sain ohjelman laatimiseen ja suoritusten oikeaoppiseen tekemiseen kaupungin järjestämää ohjausta ja neuvontaa. Se oli tarpeen.

Kuntosalin ohjelman suorittaminen on eräänlaista meditointia. Ajatuksesi ja huomiosi keskittyvät itseesi ja omaan tekemiseesi. Vaikka ohjelmaa ei ole laadittu liian raskaaksi, mikä voisi olla vaarallistakin, joka kerta saa kokemuksen myös siitä, missä kunnossa kulloinkin on ja onko voimataso jollakin osa-alueella parantunut. Harvoin niin käy, mutta joka tapauksessa yli 70-vuotiaan on hyvä yrittää pitää kohtuullista lihaskuntoa yllä. Se on jo pystyssä pysyminen edellytys, saati sitten voimaa vaativissa tehtävissä. Niitäkin on.

Kuntosalin jälkeen seuraavat sauna- ja uintirituaalit.  Keski-Espoon ja Leppävaaran uimahalleissa on kolmenlaisia saunoja. On kuumempi ja miedompi sauna. Sen lisäksi Keski-Espoossa on sauna, jossa puoli päivää on päällä infrapunalämmitys ja puoli päivää yrttisauna-automaatti. Jälkimmäisessä kiukaalle tulee vettä tietyin väliajoin automaattisesti. Leppävaarassa tämä kolmas saunatyyppi on höyrysauna.

Omassa ohjelmassani on aluksi kuuma sauna ja sen jälkeen uinti. Uin vain parisataa tai korkeintaan kolmesataa metriä. Uinnin jälkeen seuraa lihasten rentoutusta porealtaassa. Uinnin jälkeen seuraa jokin miedommista saunoista tai joku erikoissaunoista. Lopuksi ohjelmassa on peseytyminen suihkussa ja vilvoittelu pukuhuoneessa.

Vaikka reilun parin tunnin suoritus viedään läpi lähinnä omaan itseen keskittyen, joskus vaihdetaan sana muiden kuntosalikävijöiden tai saunojien kanssa. Ainakin tutun näköisille nyökätään tervehdykseksi. Päiväsaikaan kuntosalilla kävijät ovatkin pääosin omaa ikäluokkaa, vähän alle 60-vuotiaista selvästi yli 80-vuotiaisiin. Joukossa on vain harvoja bodareita, mutta kylläkin varsin kovakuntoisia ikäihmisiä.

Mitä yhtymäkohtia tällä on antiikin roomalaiseen käytäntöön. Paljonkin. Roomalainen kylpyläkulttuuri alkoi kehittyä toisella vuosisadalla ennen ajanlaskun alkua. Se sai vaikutteita Kreikasta. Omaksi, koko kansan tapakulttuuriksi kylpylät, roomalaisittain termit, kehittyivät ensimmäisellä ja toisella vuosisadalla ajanlaskun alun jälkeen. Termejä rakennettiin lähes jokaiseen kaupunkiin. Suurissa kaupungeissa, kuten Roomassa, termejä oli lukuisia, ja myös hyvin eri kokoisia.

Yksi suurimmista oli Carcallan termit, jotka keisari Caracalla rakennutti vuosina 212-216. Niiden rauniot ovat edelleen nähtävissä, ja ne ovat myös monenlaisten tapahtumien näyttämönä vielä tänäkin päivänä. Kesäsin Caracallan raunioilla järjestetään suuria musiikkikonsertteja.

Caracallan termit olivat pinta-alaltaan 13 hehtaaria, ja samaan aikaan kylpijöitä tai muiden tilojen käyttäjiä saattoi olla 1600. Suurimmissa termeissä käyttäjiä saattoi kerralla olla jopa 3000 henkeä.

Caracallan termit antavat hyvän kuvan siitä, miten monipuolisesta kulttuurista oli kyse. Kyse ei ollut vain erilaisten lämmitettyjen huoneiden käytöstä ja kylpemisestä, mikä monilla vapailla kansalaisilla oli päivittäinen rutiini, vaan myös ruumiin kulttuurin harjoittamisesta. Caracallan termien yhteyteen oli rakennettu pari paleastraa, eli liikuntatilaa, missä saattoi harjoittaa painia ja nyrkkeilyä tai muuta voimailulajia. Sen lisäksi kokonaisuuteen oli tuotu myös kirjasto, jonka aarteisiin saattoi uppoutua peseytymisen ja liikunnan ohella.

Eräänlaisten hikoiluhuoneiden, suomalaisittain saunojen, valikoima oli mielenkiintoinen. Jonkinlaisia vertailukohtia voisi löytää edellä kuvattuihin espoolaisiin kuntosali-uimahalli-komplekseihin.   

Carcallan kylpylä itsessään, kuten useimmat muutkin termit, sisälsi siis erilaisia lämpöhuoneita. Ensinnäkin oli frigidarium (kylmähuone), sitten tepidarium (lämmin huone) sekä caldarium (kuuma huone). Siis lämpötilaltaan kolmenlaisia huoneita. Useimmiten niissä käytiin aloittaen kylmimmästä ja päätyen kuumimpaan. Vielä lopuksi voitiin mennä huoneet päinvastaisessa järjestyksessä.

Koko kylpylän, mutta erityisesti lämmin- ja kuumahuoneiden lämmitys oli nerokkaasti rakennettu. Lämmitys oli eräänlainen lattia- ja seinälämmitys. Koko rakennus lämmitettiin hypokaustin avulla. Kyseisessä tekniikassa lämmitettiin polttopuilla suuri määrä vettä lattiarakenteiden alla. Lämmin vesi tai kuuma höyry ohjattiin kanavia pitkin huoneiden ja salien alle sekä kuumahuoneen seiniin. Kuumimmillaan kuumahuoneen lämpötila saattoi nousta 80 asteeseen, suomalaisen saunan optimilämpötilaan.

Roomalaiset ratkaisivat veden saannin nerokkaasti, eli rakentamalla akvedukteja, jotka toivat vettä läheisiltä vuorilta. Akveduktit olivat siis eräänlaisia vesijohtojen edelläkävijöitä. Carcallan kylpylään vesi tuli Aqua Marcia -akveduktia pitkin. Meillähän vesijohtojärjestelmät tuovat vettä tarpeellisen määrän uimahallienkin käyttöön, joskus kaukaakin, kuten Helsinkiin Päijänteestä.

Vanhan valokuvan tarinat

Julkaisimme äskettäin (lokakuussa 2019) kirjan Jämsän yhteiskoulun seniorien puheenvuoroja. Kirjan kanteen valitsimme vanhan valokuvan Jämsänjoesta, sillalta satamaan päin. Kuvan oli ottanut 1960-luvun alussa luokkatoverimme Eero Leppämäki. Minulle tuo yksi kuva toi mieleen lukuisia tarinoita Jämsästä ja Jämsän historiasta. Niistä monet kiteytyvät tuohon kuvaan joesta.

Yksi tarina koski pitkäaikaisen senioritoverimme elämäntyötä. Jämsänkoskelainen Jukka Virtanen kävi oppikoulun Jämsässä. Hän kuului ikäryhmään, josta tuli monta valtakunnallisestikin vaikuttanutta henkilöä, kuten kuvaamataidonopettajamme, professori Antti Hassi, radio- ja tv-toimittaja Aarne Tanninen, ja monet muut. Jukka Virtasesta tuli ehkä tunnetuin Jämsän yhteiskoulun seniori.

Jukalle oli ominaista, että hän tunsi voimakasta yhteenkuuluvuutta kotiseutuunsa. Hänen yksi tunnetuimmista kappaleistaan on Katson maalaismaisemaa. Sen sanoissa hän piirtää terävän, osuvan ja tunteikkaan kuvan kotiseudustaan. Monilla tämän laulun sanoituksen mielikuvilla oli todellinen esikuva hänen omassa lapsuudessaan ja kokemuspiirissään. Jukan omien sanojen mukaan esimerkiksi Lindin Kaisan odotuksen esikuvana oli Ilkan rouva, joka tuolloin odotti Tapani Ilkkaa, tunnettu jämsäläinen hänkin. Myös laulun konstaapelilla oli esikuva elävässä elämässä. 

Katson maalaismaisemaa, sanat Jukka Virtanen 1971:

Pian tippuu jälleen lehdet pihapuun
Pojat koulutiellä joutuu tappeluun
Vanha maitoauto vartin myöhästyy
Jossain viheltelee yksinäinen pyy


Eilen Lindin Kaisan kaupan luona näin
Taitaa taaskin raukka olla pieniin päin
Meitä pyysi pärekattotalkoisiin
Kun hän lainakirvestä vei naapuriin

Katson maalaismaisemaa ja ymmärrän
Kuinka onnellinen voikaan olla hän
Joka täällä vain saa aina asustaa
Maalaismaisemaa en saata unohtaa

Kun vein tänään kilon hauen pappilaan
Saapui samaan aikaan papin kansliaan
Myöskin konstaapeli kera nuorikon
Varmaan toisen kylän neitosia on

Katson maalaismaisemaa ja ymmärrän
Kuinka onnellinen voikaan olla hän
Joka täällä vain saa aina asustaa
Maalaismaisemaa en saata unohtaa

Pojat poimii tuolla kastematojaan
Vanhus kulkee ohi kirkkomaan
Ensiviikkoon soutuveneen korjuu jää
Kylän yllä alkaa ilta hämärtää

Katson maalaismaisemaa ja ymmärrän
Kuinka onnellinen voikaan olla hän
Joka täällä vain saa aina asustaa
Maalaismaisemaa en saata unohtaa

Maalaismaisemaa en saata unohtaa

Sanoituksessaan Jukka kiteyttää aivan uskomattomalla tavalla niin kotiseutunsa Jämsänjokilaakson historian kuin myös eilisen. Sanoissa ilmenee ihmisen elämänkaari, syntymästä kirkkomaahan. Kenties surumieleiseen sävyyn liittyy hieman huolta myös tulevasta.

Miten Jukka Virtanen liittyy valokuvaan Jämsänjoesta? Hyvinkin voimakkaasti ja tunnepitoisesti. Jukka Virtanen poistui keskuudestamme syksyn alussa, ensimmäisenä päivänä syyskuuta. Ehkä juuri lehtien alkaessa pudota pihapuista, parhaaseen ruskan aikaan.

Jukan toiveen mukaan hänen poikansa Ville Virtanen laski isänsä tuhkan Jämsänkosken koskien yläjuoksulle, virtaavaan veteen. Kulkeutuvatko Jukka Virtasen tuhkahiukkaset hiljalleen virtaavan joen mukana ohi kirjan kansikuvan maiseman, sitä emme voi tietää? Voimme vain ajatella niin, ja ehkä niin voi tapahtua.

Hiljaa virtaa - Jämsänjoki.

Uusiutuvat luonnonvarat ja aluetalous

Kirjoitin syyskuussa 2019 muistion, missä tarkastelin Suomen uusiutuvien luonnonvarojen merkitystä aluekehitykselle. Se oli tarkoitettu puheenvuoroksi keskusteluun, kuinka paljon käytetään kotoisia voimavaroja, joita luonnosta saamme, koko maan taloudelliseen kehittämiseen ja hyvinvoinnin ylläpitämiseen. Viimeaikaisessa keskustelussa on päällimmäiseksi noussut näkemys, jonka mukaan mahdollisista resursseista pitäisi ilmasto- yms. syistä jättää merkittävä osa käyttämättä. Minun kantani on, että voimavaroja pitää käyttää ja kehittää. Uudet vaatimukset pitää kuitenkin ottaa huomioon. Otetaan haasteet vastaan, mutta käytetään mahdollisuudet, ei kyyristytä. Laitan tähän koko muistion, vaikka se on normaalia tekstiäni pitempi.

Aluetalouden luonnonvaraperusta kasvien yhteyttämisessä, fotosynteesissä

Suomi on laaja maa ja Suomella on runsaat ja monipuoliset luonnonvarat. Viljelyala henkeä kohden on korkea, metsää on enemmän kuin useimmissa muissa maissa, Suomi on myös tuhansien järvien maa. Suomi on vihreä maa, missä maa-alaa peittävät kasvien yhteyttämistä hyödyntävät puustot ja pensaat, luonnonvaraiset niityt ja kedot sekä peltoviljelyn kasvit. Auringon energia sekä sopiva sateisuus tarjoavat edellytykset runsaalle uusiutuvien luonnonvarojen kasvulle.  

Suomen luonnonvarat sijaitsevat eri puolilla maata. Näin ollen niiden hyödyntäminen tukee aluekehitystä sekä luo toimeentuloa paikalliselle väestölle. Perinteisen elinkeinotoiminnan, maa- ja metsätalouden, rinnalle avautuu uusia mahdollisuuksia. Virkistys- ja matkailuelinkeino ei rajoitu vain Suomen omaan kysyntään. Suomen luonto, väljyys sekä eksotiikka kiinnostavat myös ulkomaisia matkailijoita, jopa kaukomaita myöten.

Uusiutuvien luonnonvarojen rooli on noussut politiikan keskiöön. Tämä johtuu ennen muuta ilmaston muutoksen seurauksista. Uusiutuvat energialähteet ovat tärkein mahdollisuus korvata fossiilista energiaa, öljyä, kivihiiltä ja maakaasua, joiden hyödyntäminen on tärkein syy ilmaston lämpenemiseen.

Ilmaston muutoksen estämisessä on kyse hiilidioksidipäästöjen sidonnasta sekä päästöjen vähentämisestä. Metsät ja maaperä sekä vesistöt ovat tällä hetkellä tärkeimpiä ilmakehän hiilidioksidia sitovia elementtejä. Myös tämä näkökulma on otettava huomioon luonnonvarojen käyttöä ja luonnonvaroihin perustuvaa tuotantoa kehitettäessä.

Pointit:

·         Otetaan haasteet vastaan ja käytetään mahdollisuudet hyväksi. Ei vetäydytä kuoreen.

·         Viljellyn maaerän hoito on tärkeä osa ilmastomuutoksen torjuntaa. Potentiaalia on paljon.

·         Metsäala on aluetalouden keskeisimpiä tukirakenteita. Sekä ilmastonmuutoksen torjumiseksi että aluekehityksen tukemiseksi on metsien kasvupotentiaali käytettävä mahdollisuuksien mukaan.

-          lisätään sekä yksityisiä että julkisia panoksia metsän kasvuun ja metsitykseen; metsitetään heikkotuotteisia suopeltoja

·         Asenne fotosynteesitalouteen on käännettävä myönteiseksi. Väestömäärään nähden Suomen uusiutuvien luonnonvarojen resurssit ovat runsaat.

Maataloudessa korostuu maaperän hoito

Maatalouden kehitys on ollut Suomessa viimeisen sadan vuoden aikana huikea. Elinkeinon tärkein tehtävä on ollut ravinnon tuottaminen ja turvaaminen maan omalle väestölle. Olosuhteiden muutoksista huolimatta elinkeino on onnistunut päätehtävässään hyvin. 

Markkinoiden kansainvälistyminen on vaatinut maataloudelta tuottavuuden nopeaa nousua. Muutos on merkinnyt viljelijäväestön supistumista, tuotannon pääomavaltaistumista sekä tuotantoyksiköiden kasvua.  Muutoksesta kertoo mm. se, että maitoa meijeriin tuottavia tiloja oli 50 vuotta sitten yli 200 000. Nykyinen luku on 6 000 ja supistuu edelleen. Ennusteiden mukaan maitotiloja on vuonna 2020 enää 5 000.

Maatalouselinkeinoa on vuosikymmenien mittaan syyllistetty monin eri tavoin. Maatalous kuten muutkin uusiutuviin luonnonvaroihin perustuvat elinkeinot ovat jälleen uuden sopeutumisvaateen edessä. Tällä kertaa haasteena on ilmastomuutoksen hillintä.

Elinkeino tuottaa ilmaston lämpenemistä aiheuttavia päästöjä lähinnä peltoviljelyssä ja kotieläintuotannossa. Nautakarjan rehunkäytössä vapautuu ilmaan metaania, joka on myös kasvihuonekaasu. Luonnonvarakeskuksen tuoreimpien arvioiden mukaan maatalouden ja kotieläintuotannon tuotantotapoja kehittämällä maatalouden kasvihuonekaasupäästöjä voidaan suhteellisen nopeasti pienentää kolmanneksella. Investoimalla mm. navettoihin ja lannan käsittelyyn sekä kotieläinkannan jalostukseen on päästöjen supistaminen edelleen mahdollista. Suuri potentiaali on mm. lannan jalostamisessa biokaasuksi. (Isot navetat, levitysala supistuu)

Maatalous sitoo viljelyissä kasveissa ilmakehän hiilidioksidia. Heinä ja nurmi käytetään kotieläinten rehuksi. Viljelymenetelmien kehittäminen ja kasvilajikkeiden valinta voivat tehostaa hiilen sitoutumista maaperään (Ilkka Herlin, HS). Tällöin ilmakehästä poistuu hiilidioksidia ja hiiltä, ja toisaalta maaperän kasvukunto kohoaa orgaanisen aineksen eli ruokamullan vahvistuessa.

Metsät Suomen aluetalouden, kansantalouden sekä ympäristön kulmakivi

Missään muussa maassa ei tunneta metsiä yhtä hyvin kuin Suomessa. Tämä johtuu metsien inventoinneista, jotka aloitettiin jo 1920-luvulla. Parhaillaan on menossa 13. metsien inventointiprosessi.

Metsätalouden saavutukset ovat kuluneen 50 vuoden aikana olleet ainutlaatuiset. Vielä 1960-luvun alussa metsiä hakattiin yli vuotuisen kasvun, eli hiilinieluista ei voinut puhua. Vuotuinen kasvu on sen jälkeen kaksinkertaistunut ja puuvarannon lisäys 1000 miljoonaa kuutiometriä. Metsien puustoon on siis sitoutunut kuluneina vuosikymmeninä noin miljardi tonnia hiilidioksidia, eli noin 16-kertainen määrä verrattuna Suomen nykyisiin vuotuisiin hiilidioksidipäästöihin.

Tämä on seurausta metsänomistajien sekä koko metsäsektorin työstä metsänkasvun hyväksi. Metsänomistajat ovat sekä lainsäädännön määräysten mukaisesti että vapaaehtoisesti sijoittaneet vuosittain 150-200 miljoonaa euroa metsänhoitoon sekä metsien uudistamiseen. Vuoden 1960 jälkeen käytetty kokonaissumma lienee nykyrahassa lähes 10 miljardia euroa. Tämä on ollut mittavin työ ilmaston muutoksen hillitsemiseksi Suomessa.

Ilmaston muutoksen hillintä vaatii aikaisempaa voimakkaampia toimenpiteitä kaikilta mailta. Suomi tavoittelee hiilineutraaliutta vuoteen 2035 mennessä. Pääpaino on päästöjen vähentämisessä. Metsätaloudessa tavoite ja vaatimus joudutaan ottamaan huomioon, koska metsät ovat tärkein hiilinielu Suomessa.

Suomessa on tuotu esiin vaatimus, että puunjalostuksen ja puuperäisen bioenergian hyödyntämisen pitäisi olla nykyistä tai tulevaa metsänkasvun mahdollistamaa tasoa alempi. Hakkuilla eli puun määrällä, joka saadaan jalostuksen käyttöön, on esitetyissä vaihtoehdoissa merkittävästi erilaiset aluetaloudelliset, kansantaloudelliset sekä yhteiskunnalliset vaikutukset. Puunjalosteiden viennin, tuotannon työllisyyden sekä kerrannaisvaikutusten kautta hyvinvointivaikutusten erot ovat suuret. 

Metsänhoitoon panostamalla voidaan puuston vuosikasvua tuntuvasti nostaa. Jalostuksen käyttöön saatavan raaka-aineen määrää on mahdollista nostaa kymmeniä prosentteja tai miljoonia kuutiometrejä. On syytä korostaa, että Suomessa on kehitetty käänteentekeviä vaihtoehtoja mm. selluraaka-aineen jatkojalostukselle, kuten myös muulle puuraaka-aineen hyödyntämiselle.  Selluloosaraaka-aineesta tuotetaan korvaavia valmisteita muoville ja muille fossiilista raaka-ainetta käyttäville tuotteille. Vähäinen seikka ei ole myöskään puuvillan korvaaminen tekstiileissä ja vaateteollisuudessa.

Suojelulle ja monimuotoisuudelle jää tilaa

Samaan aikaan kun metsien kasvua voidaan vahvistaa, myös muiden metsiä koskevien tavoitteiden toteutuminen on mahdollista. Suomessa on metsistä suojeltu jo 13 prosenttia ja myös talousmetsissä noudatetaan lukuisia suojelutoimenpiteitä. Suojelualue kasvaa sekä yhteiskunnan päätöksin että vapaaehtoisin toimenpitein.

Eläin- ja kasvikunnan monimuotoisuuden, biodiversiteetin, ylläpitämisessä metsien hoidolla on tärkeä rooli. Uhanalaisia lajeja on Suomen metsissä noin 700. Merkittävää on, että hyvin moni uhanalainen laji, sieni, jäkälä tai muu vastaava, on riippuvainen lahopuusta. Tilanne on lahopuun osalta muuttumassa. Ilmastonmuutos aiheuttaa poikkeuksellisten tuuli- ja lumiolojen vuoksi metsissä yhä enemmän vahinkoja. Tämän kehityksen voimistuessa metsään jää paljon nykyistä enemmän lahopuuta.

Poliittiset johtopäätökset

Myös maa- ja metsätaloudessa joudutaan pohtimaan perusteellisesti, mitkä ovat tulevaisuuden kehityslinjat elinkeinojen perinteisten tehtävien rinnalla, eli mikä on uusien haasteiden rooli ja painoarvo. Paineet eri suuntiin ovat kovat.

Sekä maataloudessa että metsätaloudessa on huomattavaa potentiaalia toimia ilmastopolitiikan tukena sekä hyödyntää samalla uusia liiketoimintamahdollisuuksia. Kyse on ennen muuta tavoitteiden yhteen sovittamisesta, sekä myös rohkeasta panostamisesta tuotantopotentiaalin kasvattamiseen. Metsätaloudessa edellytykset tuotantopotentiaalin kasvattamiseen ovat erityisen hyvät.

Metsätaloudessa voidaan oikein valituilla toimenpiteillä ja kannustimilla lisätä metsänkasvua samaan aikaan, kun huolehditaan luonnon monimuotoisuuden säilymisestä. Keinoista on jo varsin hyvä käsitys. Tärkeintä on nähdä suunta ja toimia sen hyväksi. Mikäli yhteisesti hyväksyttävissä olevat tavoitteet voidaan asettaa ja keinot valita, uusiutuvien luonnonvarojen, maaperän, metsän ja vesistöjen, aluetaloudellinen merkitys kasvaa entisestään.

Sukupolvien ketju

Huomaan nykyisin kirjoittavani tälle palstalle lähinnä siitä, mikä parhaillaan eniten koskettaa itseäni. Maailmanparantaminen on jäämässä taka-alalle. Ehkä se on ymmärrystä siitä, että kovin vähän voi vaikuttaa maailman menoon, jos ollenkaan. Omat asiat nousevat siksi päällimmäisiksi.

Omiin asioihin kuului viime kesänä Päijänteen metsänhoitoyhdistyksen metsäteknikon kanssa sovittu koivikon ennakkoharvennus synnyinkotini maastossa. Kyse oli siitä, että 1980-luvun lopulla istutettu koivikko alkoi tulla ikään, jolloin koivikossa on syytä tehdä ensiharvennushakkuu. Aluetta on kyllä raivattu useampaankin kertaan, mutta nyt oli kyse harvennushakkuusta, jonka suorittaa mahdollinen ostaja ja joka hakkuu tuottaa istutetusta alueesta ensimmäisen kerran myyntituloja. Hakkuuta oli syytä valmistella raivaamalla näkyvyyttä estävää pensaikkoa ja tehdä siten tilaa korjuukoneille. Hakkuujälki tulee näin parempi.

Raivaamani alue on entistä peltoa, jolla lienee pitkä historia. Tämän vainionperäksi kutsutun pellon istutusala on noin 1,5 hehtaaria. Muistan lapsuudesta ja nuoruudesta monet kesät, kun tältä pellolta korjattiin kesällä heinää tai syksymmällä kauraa.

Aluetta raivatessani mietin sitä, että tämä työ toteuttaa asiaa, jota kutsutaan sukupolvien ketjuksi. Se mitä minä nyt tein, oli seurausta edeltävien sukupolvien valinnoista. Ja toisaalta työni tulokset koituvat pääosin tulevien sukupolvien, toivottavasti omien jälkeläisteni hyödyksi.

Raivaustyötä tehdessäni katselin koko vainionperän aluetta ja metsää. Raivaamani koivikon alue oli tosiaan lapsuudessa peltoa, josta saatiin monet vilja- ja heinäsadot. Vainion keskellä oli silloin kaksiosainen heinälato, johon korjattu heinä varastoitiin talvikautta varten. Hain lukiolaisena monet kerrat sieltä reellä heiniä navettaan lehmille ja hevoselle. Kun päivä oli lyhimmillään, heinänhakumatka täytyi tehdä joskus lähes pimeässä, ehkä vain tähtien ja kuun valaistessa maisemaa.

Vainionperän koivikkoa reunustaa nykyisin kuusikko, joka istutettiin pienille peltolohkoille jo parikymmentä vuotta koivikkoa aikaisemmin. Lohkot olivat liian pieniä ja hankalia viljellä nykyaikaisilla koneilla, traktoreilla ja leikkuupuimureilla. Näidenkin peltolohkojen historia kannattaa muistaa. Isoisäni kuokki ne pelloksi ehkä vähän yli 100 vuotta sitten.

Raivausalueeni koivikon antoivat isäni ja äitini istuttaa noin 30 vuotta sitten. Ehkä he katsoivat, ettei jälkipolvi tule koskaan harjoittamaan aktiivista maanviljelyä, ja siksi on perusteltua siirtyä kasvattamaan ainakin osalla pelloista metsää. Alueen metsityksellä ei ollut talon ympäristölle maisemallista haittaa. Sen kasvava puusto ei maisemaa sulje. 

Alueella on nyt hyväkasvuista koivikkoa. Koivujen joukkoon on ilmestynyt kuusta ja mäntyä. Osalle lohkoa on vähitellen kehittynyt hyvin monipuolinen taimikko ja metsän alku.

Vainionperän koivikon ensimmäisen raivauksen teki Olkkolassa asunut ikämies, Tapani Mattila. Mattila oli raivausta tehdessä jo 80 ikävuoden tuntumassa, mutta ikäisekseen hän olikin oikea teräsvaari. Minä olen hänen lisäkseen raivannut alueen aikaisemmin raivaussahalla jo pariinkin kertaan.

Jos tarjottu leimikko – yhdessä parin muun lohkon kanssa – käy syksyllä 2019 kaupaksi, hakattava puu korjattaneen talvikaudella 2019/2020 tai viimeistään seuraavana talvena. Tämän jälkeen on odotettavissa, että jäljelle jäävä koivikko saa uutta kasvuvoimaa ja kasvattaa runkoa entistä nopeammin sahapuuksi, mahdollisesti vaneritukiksi.

Samaan aikaan, kun koivikko vankistuu, jo syntyneet kuusentaimet ja näreet kasvavat ja vahvistuvat. Kuluneena kesänä on ollut enemmän kuusenkäpyjä kuin koskaan. Niinpä suuri osa siitäkin koivikosta, missä ei vielä ole kuusentaimia, taimettuu todennäköisesti lähimmän parin kolmen vuoden aikana. Koivikon harvennuksen ja myöhemmin koivujen poiston jälkeenkin vainionperällä kasvaa hyvä metsä.

Koivutukit lienevät hakkuukypsiä noin 15 – 20 vuoden kuluttua. Silloin niiden hakkuista päättävät seuraavat sukupolvet. Onko silloin alueen kuusimetsään tehtävä täydentävää istutusta tai jälkiraivausta, siitä en ehkä tule tietämään mitään?

Olen siis kolmas polvi, joka päättää vainionperän metsistä, raivauksista, puiden hakkuista ja tarpeellisista jälkitöistä. Seuraava sukupolvi/sukupolvet – oma jälkipolvi tai muut – jatkavat niistä lähtökohdista, jotka olemme heille luoneet. Metsänhoito ja metsätalous on erittäin pitkäjänteistä työtä. Siinä sukupolvien ketju toteutuu hyvin konkreettisesti ja käsin kosketeltavasti. Kun teet valintoja sekä vuodatat hikeä tulevan kasvun toivossa, mielessäsi on luottamus siitä, että tämä työ tulee kantamaan hedelmää minunkin jälkeeni.

Nykyiselle kvartaalitalouteen sekä twiitinformaatioon nojaavalle elämänmuodolle sukupolvien ketjuun perustuva metsänhoito on varsin vieras asia. Metsänhoito ja metsätalous on myös elinikäisen oppimisen jatkuva prosessi. Oma kokemukseni ja opetteluni on jatkunut jo yli 60 vuotta. Pitkästä kokemuksesta huolimatta koen kyllä tarvetta ja syytä oppia uutta. 

Kun tartun sepän takomaan kuokkaan, jolla isoisäni kuokki silloisia metsiä pelloksi, tunnen erityistä hartautta ja kunnioitusta.  Tartun myös toisenlaiseen kuokkaan, millä istutan maahan joko kuusen- tai koivuntaimia. Näen nyt jo aikanaan koulupoikana istuttamani puut suurina tukkeina. Toivon tietysti, että jälkipolvet näkevät saman juuri tänä vuonna maahan laitettujen taimien suhteen.  

Saunapuita perinnöksi

Tulevaisuuden tutkimusta harrastaneena ja myös ennusteita tehneenä on helppo nyt 75 ikävuoden lähestyessä tajuta oman tulevaisuuden rajallisuus. Väistämättä tulee mieleen kysymys, mitä minulta jää jälkipoville perinnöksi. Onko se henkistä vai jotakin konkreettista? Konkreettista on se, että viime ja tänä kesänä olen urakoinut mökillä polttopuiden tekemisessä. Hanke jatkunee myös kesällä 2020 – jos Luoja suo.

Mökillä tarvitaan polttopuita jatkuvalämmitteiseen saunaan sekä rannan grilliin. Vuosittain niissä kuluu klapeja ehkä 1 – 2 kuutiota. Sen lisäksi mökillämme on savusauna, jonka polttopuut ovat taas eri juttu.

Savusaunan uunissa poltetaan leppäklapeja tai melkein halkoja, koska uuniin mahtuu puolen metrin puut. Savusaunan polttopuutarve on vähentynyt, koska muiden kuin kirjoittajan mökkilomat ovat lyhentyneet. Minulle vaihtoehdoksi on lisäksi tullut Juokslahdelle siirretyt Suomen saunakulttuuri yhdistyksen savusaunat. Käyn siellä 4 – 5 kertaa kesässä. Olen itsekin yhdistyksen jäsen. Aikanaan Eero Heinon mökille tekemät leppähalot riittävätkin nykykulutuksella vielä yli kymmeneksi vuodeksi.

Saunan ja rantagrillin polttopuiden tekemisen syy oli tällä kertaa mökin lähistöllä suoritetussa harvennushakkuussa ja pienessä avohakkuussa, jotka hakkuut teetin vuoden 2018 keväällä. Silloin sovimme ostajan kanssa, että kuivat ja puolilahonneet puut jäävät maanomistajalle.

Polttopuuta kertyikin pieneltä hakkuualueelta aika paljon. Vuoden 2018 kesällä pätkin pöllit ja rangat moottorisahalla ja pilkoin ne halkaisukoneella - varmasti kaikkiaan lähes 20 kuutiota. Loput puista oli tarkoitus pieniä tänä kesänä. Tukkien ja rankojen katkominen klapimittaan onkin jo tätä kirjoitettaessa tehty. Laskeskelin, että pöllikasasta tulee vielä noin 15 kuutiota klapeja.

Eikä tässä kaikki. Talvella 2018/19, eli viime talvena Vaherin ylitti merkillinen sääilmiö. Pilvilautta kulki ylängön yli noin 180 – 200 metrin korkeudella meren pinnasta laskien. Alueen korkeuskäyrät yltävät vastaavasti noin 170 – 190 metrin korkeuteen. Siellä missä puusto ylti pilvikerrokseen saakka, puihin kertyi niin paljon jäätävää lumimassaa, että puiden latvat katkeilivat. Lähimetsissä onkin nyt sadoittain katkenneita kuusia. Tukkipuun kokoisten puiden latvoja on pudonnut maahan 3 – 5 metrin pituisina pätkinä.

Samaan aikaan lumisade taivutti myös ohuempia koivuja ja muita lehtipuita, usein ohi kulkevalle tielle. Paikalliset ihmiset luonnollisesti raivasivat tielle taipuneet puut. 

Hakkuutähteiden lisäksi tämän kesän urakkaan kuului siis lumen kaatamien ja katkomien puiden kerääminen polttopuuksi. Kovin mittavaan urakkaan eivät aika ja voimat kuluvan kesän aikana riittäneet. Keräsin kuitenkin tien varsille kaatuneet ja katkotut puut kasoihin. Samoin aivan lähimetsän latvat ja maahan taipuneet koivut. Naapuritalon isäntä tuo ne mökille ensi kesän polttopuuprojektia varten.

Viime kesänä tehtyjen noin 15 – 20 polttopuumotin lisäksi kesän 2019 urakka ja mahdollisesti kesä 2020 tuovat lisää toiset 15 – 20 mottia klapeja. Näin ollen kulutus huomioon ottaen polttopuita pitäisi olla varastossa noin 15 vuoden varalle, ehkä pitempäänkin.

Tähän mennessä tehdyt ja mahdollisesti ensi kesänä tehtävät polttopuut on varastoitu tai tulevat varastoiduksi betoniteräsverkosta rakennettuihin, halkaisijaltaan 4 metrin läpimittaisiin torneihin. Korkeutta niillä on reilu pari metriä. Hain Jämsän keskustan lähellä olevan kuljetusliikkeen pihalta rikkoutuneita ja käytöstä poistettuja puisia kuljetusalustoja. Kun polttopuutornit rakennetaan alustoista tehdyn pohjan päälle, puut kuivuvat hyvin ja pysyvät kuivina.

Pitkän päälle metalliverkolla kehystetyt polttopuutornit ovat osoittautuneet käytössä hieman hankaliksi. Niistä on vähän vaikea ottaa puita päivittäiseen tarpeeseen. Niinpä vuoden 2020 urakkana tulisi olla suojaavan katoksen rakentaminen polttopuille. Tarkoitus on rakentaa se väljäksi niin, että puut ovat suojassa vesisateelta ja lumelta, mutta josta katoksesta puiden hakeminen on helppoa.

Kolmen kesän urakoinnin tuloksena mökillä on siis polttopuita ehkä jopa 15 vuodeksi tai enemmäksikin. Näin laskien polttopuu-urakat ovat omalta osaltani jo tässä ellen muuten halua jatkaa – esimerkiksi omaksi ilokseni. Saunapuita on siis todennäköisesti vielä jälkeenikin jälkipolvien tarpeisiin.

Jälkipolvien saunapuutarpeiden tyydyttäminen ei ole turvattu vain tehdyillä puuvarastoilla. Istutin mökin viereisen hakkuualueen, mistä suuri osa tehdystä polttopuusta on peräisin, kuluneena kesänä koivulle. Siitä on tarkoitus kasvattaa aikaisemmassa blogissani (20.6.2018) kirjoitettu Kalle-papan koivikko.

Jos hanke onnistuu, minkä pyrin varmistamaan, 15 – 20 vuoden kuluessa koivikko on jo mitassa, missä sitä on syytä harventaa. Näin halukkaat ja kykenevät saavat hyvää saunapuuta aivan mökin vierestä. Samalla koivikon kasvu komeaksi varmistuu.  

Sekä sauna että saunapuut, vihtoja unohtamatta, ovat suomalaisen kulttuurin syvintä olemusta. En ole ainoa suomalainen, jonka parhaita nautintoja on saunan löyly ja löylyn jälkeinen jäähdyttely saunan kupeella. Saunapuut ovat siten parasta perintöä, mitä jälkipolville voi sekä konkreettisesti että tapakulttuurina jättää.  

Tonni on hulppea luku

Muistan, kuinka Tuomari Nurmio lauloi 1990-luvun lopulla (1999) levyllä kappaleen, jonka kertosäe kuului:

”Klabbeissa on mulla tonnin stiflat,

ei ne tonnii paina, mut ne bungaa sen.”

Muu teksti oli samaa rataa, eikä minun slangitaitoni riittänyt ymmärtämään tarkasti läheskään kaikkea. Tuo kertosäe kaiketi tarkoittaa, että ”Minulla on jalassa tonnin kengät, eivät ne tonnia paina, mutta ne maksavat sen”.

Vuonna 1999 oli vielä käytössä Suomen markka, joten kyse oli tuhannen markan kengistä. Tilastokeskuksen rahanarvonmuuntimen avulla laskettuna vuoden 1999 1000 markkaa vastaa nyt noin 225 – 230 euroa. Ihan hulppean hintaiset kengät. Voi niilläkin leveillä. Itse en ostaisi noin kalliita kenkiä.

Kappale pyöri mielessäni, kun tein kuluneen kesäkuun aikana uutta terassia rivitaloasuntomme pihaan. Se on siihen järjestyksessä kolmas asumamme 40 vuoden aikana. Tällä kertaa vaimon ja tyttären toivomuksesta/vaatimuksesta pohjustin terassia myös sepelillä, jonka ao. liike toimitti siisteissä säkeissä taloyhtiön parkkipaikalle. Ehkäpä lehtokotilot ja espanjansiruetanat eivät nyt viihdy niin hyvin terassin alla kuin ennen.

Puolentoista tonnin sepelierän kärrääminen työmaalle tuntui ensin aika urakalta. Urakka osoittautui vaatimattomaksi, kun vertasin sitä kahden rivitalonaapurin urakkaan. Heillä oli enemmän pengerrettävää ja niinpä he tilasivat yhteensä ainakin 15 tonnia sepeliä, hiekkaa, kiveä, betonilaattoja ja multaa. Ainakin kymmenkertainen urakka omaani verrattuna. Naapurin isännät ovat tietenkin paljon nuorempia kuin minä.

Tässä suhteessa muistuu mieleen aika reilun 30 vuoden takaa. 1980-luvulla oli hyvin lumisia talvia. Eräänä lumitalvena rakensin pojilleni, jotka olivat kymmenen ikävuoden tuntumassa, kunnollisen, kahden kerroksen lumilinnan. Se innosti kaikkia taloyhtiön saman ikäisiä poikia. Lumisotaleikit jatkuivat kiivaana.

Naapurini, jolla oli myös saman ikäinen poika, päätti panna paremmaksi. Hän rakensi yötä myöten lumilinnan, joka oli paljon hulppeampi kuin minun tekemäni. Hän joutui hakemaan kolalla lunta kauempaakin. Niinpä sitten kävi, että pojat siirtyivät leikkimään tähän suurempaan lumilinnaan.

Pihojen kunnostuksessa ja rakentamisessa ei nyt ole kuitenkaan kyse lumilinnamaisesta kilpailusta vaan oleskelutilan kohentamisesta. Samanaikaiset rakennushankkeet antavat naapurien kesken mukavaa puheenaihetta hankkeiden edistymisestä.

Tonni tai tuhat näyttää kummittelevat mielessäni muutenkin kuin maa-aineksen painona. Juhannuksen aattona auton mittaritaulussa syttyi varoitusvalo, joka kehotti viemään auton pikimmiten korjaamolle tarkastettavaksi ja korjattavaksi. Juhannuksena sitä ei tietysti voinut viedä, ja niin juhannusajot jäivät tekemättä. Juhannuksen jälkeen sain auton kuitenkin heti korjaukseen. Pieni anturi, joka säätelee polttoaineen syöttöä ja pakokaasujen koostumusta, oli mennyt rikki. Vian löytäminen vei aikaa ja osakin – vaikka pieni – maksoi. Niinpä lasku oli lähes tonnin, eli euroina 1000 euroa.

Tonni eli tuhat kummittelee tässä kirjoituspöydänkin ääressä. Minulle kirjoittaminen on toinen luonto. Työssäni sain kirjoittaa asioista vuodesta toiseen. Raportteja ja artikkeleita tuli valmiiksi vuosittain monta. Niinpä tapa on jäänyt päälle vielä näin eläkeläisenäkin. Kuluneen kymmenen vuoden aikana on valmistunut pari kolme kirjaa tai raporttia ja pitkälle toista sataa blogia tai muuta julkista tai puolijulkista kirjoitusta.

Jatkan harjoitusta. Työn alla on sekä omia juttuja että isäni jälkeen jäänyttä aineistoa. Isäni kirjoitti päiväkirjaa, piti puheita, piti 17 esitelmää Jämsän työväenopistossa sekä nauhoitti omia muistelujaan koskien sukua ja Jämsän tapahtumia.  Kaikki ei ole kuitenkaan tallessa, mutta paljon on. Olen mm. purkanut nauhat jatkotyöstämistä varten.

Jokainen haluaa jättää jotakin perinnöksi jälkipolvilleen. Minun kohdallani – jos Luoja suo – merkittävä osa perinnöstä on ajatuksia, näkemyksiä ja historiallisia tosiasioita, jotka haluan kirjoittaa muistiin. Tätä työtä olenkin tehnyt jo jonkin aikaa. Siitä en tietenkään voi olla varma herättävätkö tiedot, näkemykset tai ajatukset kiinnostusta tai vastakaikua nuoremmissa polvissa, mutta teen sitä, koska itselleni ovat isäni tekstit olleet mielenkiinnon kohde jo pitkään.

Laskeskelin äsken, että melkein valmista tekstiä on jo toista tuhatta sivua. Niitä ei voi tietenkään tunkea samaan raporttiin tai julkaisuun. Lyhempiä, teemoittaisia kokonaisuuksia voi tulla siis neljä tai viisi tai enemmänkin. Vielä ei ole varmaa, mitkä asiakokonaisuudet talletan myöhemmin muiden nähtäväksi ja luettavaksi ja miten. Tässä tuhannen (”tonnin”) sivun urakassa riittää pureskeltavaa useammaksi vuodeksi.