Äärimmäinen köyhyys katoaa - jos haluamme!

Millennium- eli Vuosituhattavoitteiden, jotka hyväksyttiin YK:ssa vuonna 2000, ykköstavoite oli äärimmäisestä köyhyydestä kärsivien osuuden puolittaminen vuoteen 2015 mennessä. Äärimmäisellä köyhyydellä tarkoitettiin tilannetta, jossa tulot henkeä kohden jäävät alle dollariin päivässä. Tällainen mittari on tietysti aika tulkinnanvarainen, mutta äärimmäisen köyhyyden rinnakkaistavoite, aliravitsemuksesta tai nälänhädästä kärsivien osuuden puolittaminen, oli jo hieman konkreettisempi. Kalorien, proteiinien ja hivenaineiden avulla voidaan määrittää, onko ihminen saanut riittävästi ravintoa vai ei. 

Äärimmäisessä köyhyydessä elävien ihmisten lukumäärää on seurattu tarkemmin vuodesta 1981 alkaen. Nykyisin äärimmäisen köyhyyden tulorajaksi on määritelty Maailmanpankin ohjeiden mukaan 1,90 dollaria henkeä kohden päivässä. Rajaa on siis hieman nostettu 2000-luvun alusta.

Tulokehitystä, köyhyyttä ja muita sosioekonomisia tarkasteluja on pyritty ulottamaan paljon 1980-luvun alkua kauemmas. Varsin vakuuttavasti on pystytty osoittamaan, että äärimmäinen köyhyys on dramaattisesti alentunut, ainakin suhteellisesti, viimeisen 200 vuoden aikana. 1820-luvulla maapallon väkiluku oli 1,1 miljardia ja lähes miljardi ihmistä eli köyhyysrajan tuntumassa tai alle sen. Käytännössä se merkitsi aliravitsemusta ja korkeaa kuolleisuutta - joko tautien ja/tai ravinnonpuutteen sortamana. Nälkärajalla ihmisen vastustuskyky yleistenkin tartuntatautien suhteen on heikko.

Maapallon väkiluku on sittemmin seitsenkertaistunut, noussut 1,1 miljardista 7,6 miljardiin. Väkiluvun nopea kasvu johti pitkään myös äärimmäisessä köyhyydessä elävien lukumäärän kasvuun, vaikka heidän osuutensa koko väestöstä koko ajan aleni. Äärimmäisessä köyhyydessä lukumäärä oli 1990-luvun alussa noin 1,8 miljardia ihmistä, mutta sen jälkeen lukumäärä on tuntuvasti laskenut. Tällä hetkellä edellä määritellyssä kurjuudessa elää vielä noin 700 miljoonaa ihmistä.

Kahdessa sadassa vuodessa äärimmäisessä köyhyydessä elävien osuus ihmiskunnasta on siis alentunut lähes 90 prosentista nykyiseen 10 prosenttiin. Osuus ja lukumäärä ovat vieläkin sietämättömän korkealla. Ihmisoikeuksiin kuuluu siedettävä toimeentulo. On mahdollista ja todennäköistä, että kehitys jatkuu toivottuun suuntaan, mutta tavoitteena pitää olla äärimmäisen köyhyyden, sietämättömän aliravitsemuksen ja kurjuuden eliminoiminen. Miten tähän voitaisiin päästä? Päämäärään on moniakin tapoja tai mahdollisuuksia. Viimeiset parikymmentä vuotta antavat uskoa mahdollisuuksiin.

Kansainvälinen kehityspolitiikka on tähdännyt köyhyyden vähentämiseen puoli vuosisataa. Tuloksiakin on syntynyt, vaikka suurimmat ansiot tapahtuneesta kehityksestä ovat muualla kuin kehityspolitiikassa, vaikka se ei merkityksetön ole ollutkaan. Dramaattisin kehitys on tapahtunut Kiinassa. Muutos on ollut seurausta Kiinan politiikasta ja ns. globalisaatiosta. Kiinan politiikassa voidaan osoittaa kaksi selkeää käännekohtaa.

Vuonna 1978 pääsihteeri Deng Xia Ping vapautti Kiinan maatalouden kommunismin kahleista. Melkein välittömästi viljantuotanto nousi 50 prosenttia. Vuonna 1992 Kiina liberalisoi ulkomaisten investointien tulon maahan. Alkoi massiivinen ulkomaisten yritysten tulo maahan halvan ja osaavan työvoiman toivossa. Seurauksena Kiinasta tuli koko maailman työpaja. Sadat miljoonat ihmiset vapautuivat äärimmäisestä köyhyydestä. Vielä Maon aikaan kymmenet miljoonat olivat kuolleet nälkään.

Kiinan maaseudulla, missä väestö vielä Maon aikana pääosin eli, yli 90 prosenttia eli äärimmäisessä köyhyydessä. Tällä hetkellä näin köyhiä on ehkä muutamia kymmeniä miljoonia. Useimmat Itä-Aasian maat, Vietnam, Malesia, Thaimaa, Filippiinit jne. ovat Kiinan vanavedessä, ja jo ennen Kiinaa kuten Etelä-Korea ja Singapore, teollistuneet ja nousseet köyhyydestä. Äärimmäisessä köyhyydessä elävien osuus oli vielä 1990-luvun alussa väestöstä yli 60 prosenttia, nyt enää alle 5 prosenttia. Aasiasta on tullut maailman teollisuuskylä.

Rahoitusta ja osaamista myös Afrikkaan

Aasian maat ovat käyttäneet täysimääräisesti hyväksi vuosituhantisen kokemuksen käsityön ja myös teollisen työn organisoinnissa. Aasian nopea nousu on jättänyt hyvin kapean marginaalin muiden mantereiden köyhille maille. Afrikka onkin jäämässä kahden ongelman loukkuun. Afrikan maat eivät hevin pysty kilpailemaan Aasian maiden kanssa edes halpatuotannossa. Samaan aikaan Afrikan väestönkasvu jatkaa hurjaa vauhtia. Mantereen väkiluku ylitti muutama vuosi sitten miljardin. Seuraava miljardi ylittyy ennen vuosisadan puolta väliä. YK:n ennusteet povaavat Afrikan väkiluvuksi vuonna 2100 noin 4 miljardia. Se ei tunnu mahdolliselta. Monta asiaa täytyy tapahtua jo ennen vuosisadan puolta väliä.

Aasian nousu perustui merkittävästi ulkomaisiin investointeihin. Ensimmäisenä oli asialla Japanin teollisuus, joka siirsi tuotantoaan 1970-luvulta alkaen Etelä-Koreaan, Malesiaan ja Singaporeen sekä Hong Kongiin. Ryntäys Kiinaan levitti tuotantoa myös muihin Aasian maihin.

Kehitysyhteistyö ja ulkomaiset investoinnit jatkuvat – myös Afrikkaan, mutta niiden rinnalle on noussut rahoitus, joka perustuu siirtotyöläisten rahalähetyksiin kotimaahan, siis omaisille ja sukulaisille.

Köyhyyden poistaminen osaratkaisu maahanmuuttotulvaan

Afrikan väestöstä yli puolet on alle 20-vuotiaita. Lähivuosina heistä useampi sata miljoonaa tulee työikään, ehkä 200 – 300 miljoonaa. Tärkein kysymys kuuluu, mihin he sijoittuvat. Muuttoliike maalta kaupunkiin on Afrikassakin nopeaa. Jos kaupungeistakaan ei löydy toimeentuloa, matkaa jatketaan Välimeren yli Eurooppaan. Näin ovat jo kymmenet tuhannet tehneet.

Saharan ja Välimeren ylittävälle reitille eivät äärimmäisessä köyhyydessä elävät juurikaan lähde. Matka vaatii merkittäviä pääomia, joista salakuljettajien osuus ei ole vähäisin. Saharan eteläpuolisen Afrikan maissa tarvitaan paljon muutakin kehitystyötä kuin äärimmäisen köyhyyden poistaminen, jotta väki sitoutuu oman maan tai alueen kehittämiseen ja saa toimeentulonsa kotiseudulla.

Järkeä metsäpolitiikkaan

Kirjoitin viime vuoden marraskuussa tuohtuneen blogikirjoituksen otsakkeella Metsänhoitopanostus Kankkulan kaivoonko? (15.11.2016). Harvasta asiasta olen ollut yhtä vihainen. Tuolloin näytti, että Euroopan unioni - myös Suomen ns. luonnonsuojelijoiden ja eräiden poliitikkojen tuella - oli viemässä Euroopan metsäpolitiikkaa, ja siinä sivussa myös Suomen metsäpolitiikkaa, suuntaan, mitä oli mahdoton hyväksyä. Ns. hiilinielujen laskentaperiaatteella ja -kaavalla, lulucf, oltiin sitomassa Suomen metsien talouskäyttö 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopun alhaisiin lukuihin. 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä metsäteollisuus supistui paperinkysynnän vähenemisen aiheuttaman rakennemuutoksen vuoksi. Paperikoneita suljettiin. Puuraaka-ainetta tuotiin kuitenkin ulkomailta ja lopulta myös finanssikriisin aiheuttama lama vähensi tilapäisesti puuraaka-aineen kysyntää kotimaassa.

Metsäteollisuus on parhaillaan läpikäymässä erästä historiansa suurinta teknologista ja tuotannollista rakennemuutosta. Tuotanto suuntautuu aikaa myöten tuotteisiin, jotka korvaavat mm. fossiilisiin raaka-aineisiin, kivihiileen, öljyyn ja maakaasuun perustuvia tuotteita ja energialähteitä. Puun eri komponenteista ja kemikaalisista yhdisteistä ryhdytään valmistamaan mitä erilaisempia ympäristöystävällisiä tuotteita. Ne tulevat korvaamaan muovia eri käyttömuodoissaan, esimerkiksi pakkauksissa. Puuraaka-aine koostuu kuitujen ja ligniinin ohella kymmenistä, ellei sadoista kemiallisista yhdisteistä, joiden käyttömahdollisuuksia voi vain arvailla.

Suomella on poikkeuksellisen hyvät mahdollisuudet lisätä puuraaka-aineen käyttöä ja tuottaa ympäristön tilaa parantavia tuotteita. Erittäin pitkäjänteisen metsäpolitiikan seurauksena Suomen metsien kasvu on historiallisen korkealla tasolla. Harva tietää ja tuskin kukaan enää muistaa, että Suomen metsien vuosikasvu oli 1920-luvun lopulla vain 44,5 miljoonaa kiintokuutiometriä kuoretonta puuta vuodessa. Pinta-ala oli silloin 12 prosenttia nykyistä suurempi. Eli maan nykyiseen metsäalaan suhteutettuna kasvua oli ehkä vain hieman alle 40 miljoonaa kuutiometriä (Lähde: Yrjö Ilvessalo: Suomen metsät kirjassa Maa ja metsä IV, Metsätalous, Porvoo 1930).

Useimmat metsäalaa seuranneet tietävät, että metsien lisäkasvu oli 1950-luvulla noin 57 miljoonaa kuutiometriä vuodessa. Puuta hakattiin 1960-luvun alussa enemmän kuin vuodessa kasvoi. Puuston kokonaismäärä oli hieman yli 1500 miljoonaa kuutiometriä.

Tänään tilanne on ihan toinen. Vuotuinen lisäkasvu on jo 110 miljoonaa kuutiometriä ja luku nousee vuosi vuodelta. Nykyisin siis metsät kasvavat lähes kolminkertaisesti 1920-lukuun ja kaksinkertaisesti 1950-lukuun verrattuna. Kasvun ja puuston poistuman ero on vuosittain 30 miljoonaa kuutiometriä ja kokonaispuusto on siten kasvanut 2500 miljoonaan kuutiometriin.

Muutos ei ole tullut ilman metsäalan ja metsänomistajien pitkäjänteistä työtä ja taloudellisia panoksia. Voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että olen itsekin tehnyt metsänhoitotöitä jo yli 60 vuoden ajan. Metsän uudistamiseen olemme käyttäneet kolmessa sukupolvessa ehkä kymmeniä tuhansia euroja. Kaikkiaan metsien hoitoon ja uudistamiseen on Suomessa käytetty 1960-luvun alusta nykyrahassa mitattuna noin 16 miljardia euroa. Metsänomistajien osuus lähestyy 10 miljardia euroa. Metsänomistajat käyttävät metsänhoitoon ja uudistamiseen vuosittain yli 150 miljoonaa euroa.

Kaiken tämän jälkeen tuntui kuin olisi saanut märästä rätistä päin naamaa tai pahempaakin, kun EU:n teoreetikot – useiden ns. ympäristöihmisten tuella - olivat päättäneet rokottaa, jos suomalaiset hakkaavat metsää enemmän kuin 2000-luvun alkuvuosina. Tämä löisi korvalle niin metsänomistajaa kuin koko kansantaloutta ja myös viime kädessä ympäristönsuojelua.  

Kerrankin suomalaiset mepit Euroopan parlamentissa sekä vastuulliset ministerit hoitivat hyvin tehtävänsä. Niukalla äänten enemmistöllä Euroopan parlamentti äänesti Suomen ajaman kompromissin puolesta. Ehdotus on siis kompromissi, ei paras mahdollinen ja taistelu jatkuu edelleen.

Mielenkiintoista ja samalla selkeyttävää oli, että Suomen 13 edustajasta Euroopan parlamentissa neljä äänestivät Suomen esitystä vastaan. Heistä äänekkäimmät olivat vihreiden Heidi Hautala säestäjänään kokoomuksen Sirpa Pietikäinen. Yllättävää oli, että myös vasemmistoliiton Merja Kyllönen ja perusuomalaisten Pirkko Ruohonen-Lerner äänestivät myös vastaan. Kun perussuomalaiset vielä Timo Soinin ja työmies Matti Puttosen aikaan olivat työmiestenkin asialla, niin nykyinen perussuomalaisten ryhmä ei ole sitä ainakaan kokonaisuudessaan.

Hyvää tässä tietysti on se, että henkilöt ja puolueet tulevat esiin. Voi politikoimatta sanoa, että tulos olisi ollut Suomen talouden kannalta katastrofi, jos vihreät olisivat olleet nyt hallituksessa puhumattakaan, että vihreillä olisi ollut vastuuministeri. Tällöin ei olisi missään tapauksessa saatu edes nykyistä kohtuullista lopputulosta. Siitä on todisteena Durbanin ympäristökokous vuonna 2009, jolloin Ville Niinistö oli ympäristöministeri.

Osa luonnonsuojelujärjestöistä, monet ympäristöalan tieteiden edustajat sekä huomattava osa vihreiden tai vasemmistoliiton poliitikoista väittävät, että hakkuiden noin 15 miljoonan kuutiometrin lisäys vuodessa, kun nykyiset hakkuut ovat hieman yli 60 miljoonaa kuutiometriä, ja kuten todettiin, lisäkasvu kiihtyy vauhdilla, on katastrofi metsien hiilinielun kehityksen kannalta.

Olenkin ymmärtänyt, että äärivihreille ja luonnonsuojelijoille ihannemetsä - tai koko maaseutu - on erämaa tai aarnimetsä. Tällaisten alueiden osalta käsitys hiilinieluista on jotenkin väärä. Erämaat ja vanhat aarnimetsät eivät kai juuri enää sido lisää hiiltä. Vanhaa metsää lahoaa, eli vapauttaa hiiltä, samaa tahtia kuin mahdollisesti uutta sitoutuu. Jos metsäluonnon annetaan olla rauhassa, vanhat, lahoavat metsät palavat ajoittain, jolloin lähes koko hiilivarasto vapautuu ilmaan. Mikä metsien maksimaalinen hiilimäärä voisi olla, sitä en tiedä?

Kansantalouden ja samalla elintason kannalta museoiva metsäpolitiikka on tuhoisaa. Taloudellisen hyvinvoinnin ylläpitämisestä tuskin voidaan puhua, jos runsainta luonnonvaraa ei voida kohtuudella hyödyntää. On erittäin ristiriitaista, että samat henkilöt, jotka haluavat estää puuston lisäkasvun käytön, jyrkästi vastustavat leikkauksia esimerkiksi koulutuksesta. On vaikea nähdä, mistä korvaavat valtion tai kuntien verotulot voisivat tulla, jos runsainta luonnonvaraa tai siihen liittyvää osaamista ei voida käyttää.

Jos ja kun Suomen metsistä halutaan saada kansantaloudellista hyötyä sekä myös ekologisesti kestäviä tuotteita, joista kirjoituksen alussa puhuttiin, tarvitaan metsäalalla suuria investointeja. Kuituja ja kemikaaleja ei saada käyttöön, jos niiden jalostukseen ei kannata investoida. Biotuotetehtaiden investoinnit ovat miljardiluokkaa, kuten vasta valmistunut Äänekosken tehdas osoittaa. Epävarmuus alan tulevaisuutta kohtaan, joka oli jo syntymässä EU-lainsäädännön kiemuroiden vuoksi, oli vetää ”maton alta” uusilta kehittämisinvestoinneilta. On naivia olettaa, että uudet tuotteet syntyvät tai saavat ainakaan merkittävän mittaluokan tuotantoa, jos epävarmuus tuotantomahdollisuuksista on suuri.

Toinen harha koskee metsäluonnon monimuotoisuutta. Jo nyt laskentaperusteista riippuen Suomen metsäalasta on 12 – 17 prosenttia suojeltua. Hakkuun kohteena olevissa talousmetsissäkin noudatetaan periaatteita, jotka ottavat monimuotoisuuden huomioon. Samaan aikaan tiedetään , että metsänomistajien ikä- ja sosioekonomisen rakenteen sekä asuinpaikan muutokset  johtavan yhä enemmän siihen, etteivät kaikki metsänomistajat edes tarjoa puuta myyntiin. Kaikki eivät tarvitse metsästä saatavia tuloja menojen katteeksi tai kotitalouksien investointien rahoittamiseen. Kaiken kaikkiaan viidennes tai aikaa myöten jopa neljännes metsätalousmaasta jää aktiivisten talousmetsien ulkopuolelle.

Jo edellä mainittujen rakenteellisten seikkojen vuoksi ei Suomessa edes ajatella päästävän metsien käytössä tasolle, jossa vuotuisesta lisäkasvusta saataisiin yli 80 prosenttia käyttöön.  

Yksityiskohtana monimuotoisuuden katoamisessa pidetään lahopuun vähäisyyttä. Kasvi- ja eläinlajit, jotka tarvitsevat lahopuuta, ovat siis katoamassa. Tämäkään väite ei pidä pitkän päälle paikkaansa. Jo nyt metsänkäytössä otetaan huomioon lahopuun säästäminen. Vielä suurempi tekijä tulee jo lähivuosina olemaan ilmastonmuutos. Jokainen metsänomistaja tietää, että kaatuvaa puuta tulee ilmaston ääri-ilmiöiden vuoksi vuosi vuodelta enemmän. Nykyisin on lähes mahdotonta korjata yksittäisiä kaatuneita puita. Ne jäävät lahomaan metsäluontoon.

Oma lukunsa on vahvistuva mielipide, ettei esteettisistä syistä hyväksytä päätehakkuiden aiheuttamaa muutosta maisemassa. On selvää, että metsämaisema muuttuu, kun vanhat puut kaadetaan ja uudet istutetaan tilalle.  Vanhalla metsällä on epäilemättä ainutlaatuista esteettistä arvoa. Niinpä voidaan hyvin harjoittaa metsän käsittelyn monimuotoisuutta ottamalla huomioon tämäkin näkökohta hakkuita suunniteltaessa. Vanhaa kuusimetsää ei kyllä kunnolla pysty uudistamaan ilman päätehakkuuta. Maiseman esteettinen ongelma kestää sinänsä vain muutaman vuoden, koska nuori, vahvasti kasvava metsä pitää sisällään myös esteettisiä arvoja, vaikka toisenlaisia. Kauneus on tässäkin katsojan silmässä.  

Suomessa lienee 600 – 700 000 metsänomistajaa. Intressit varmasti jakautuvat, mutta on hyvä tietää ja panna merkille, ketkä henkilöt tai mitkä poliittiset tahot oikeasti pitävät heidän puoliaan. Varmasti voi jo sanoa, että metsänomistajat ovat sekä taloudellisesti että metsien hoidon ja metsien käsittelyn suhteen kantaneet valtavan korren sekä Suomen talouden että koko ihmiskunnan ilmastotalkoiden hyväksi. Kaikki vaikuttajatahot eivät halua tätä tunnustaa eikä ottaa huomioon.  Euroopan unionin hiilinieluprosessi selkeytti tässä suhteessa eri henkilöiden ja tahojen roolia sekä viime käden pyrkimyksiä.

Samat tahot, jotka vastustivat Suomen ajamaa kompromissia, pitävät yleensä tärkeänä kestävää kehitystä. Kestävä kehitys, siten kuin se YK:ssa ja maailmanlaajuisesti ymmärretään, koostuu kolmesta komponentista, ekologisesta, sosiaalisesta ja taloudellisesta kestävyydestä. Kestävässä kehityksessä halutaan ottaa huomioon erityisesti kestävyys ylisukupolvisuuden suhteen. Jätetään paremmat mahdollisuudet ja olosuhteet seuraaville sukupolville. Siihenhän Suomen metsätaloudessa on jo pitkään pyritty. Samalla, kun estetään metsien hävittäminen, pyritään tukemaan myös ihmisyhteisöjen toimeentuloa ja olosuhteita. Tähän kestävyyteen sopii hyvin metsien ja yleensä luonnon monimuotoisuuden korostaminen.  

Tämä blogikirjoitus on poikkeuksellisen pitkä. Olen pitänyt tavoitteena noin kahden liuskan juttuja. Tarkasteltu asia on niin suuren mittaluokan asia, ettei tämä normaalia pidempikään kirjoitus voi kattaa kuin osan asian vaatimista näkökohdista. 

Hyvän kierre

Keväällä 2015 oli menossa eduskuntavaalien vaalikiertue. Olin Jämsänniemen mökillä käymässä ja huomasin lehdestä, että Vitikkalan koululla oli Suomen keskustan vaalitilaisuus. Paikalla olivat puoluesihteeri Timo Laaninen ja kansanedustaja Anne Kalmari. Keskustelun ytimessä oli Suomen talouden kuntoon saattaminen.

Vuosien 2008 ja 2009 talouskriisin, jonka alkusyy oli Yhdysvaltojen finanssisektorin romahduksessa, jälkeen tapahtui lyhytaikainen toipuminen, mutta jo vuodesta 2011 alkaen Suomen talous oli joutunut alakierteeseen, mikä johti talouden jatkuvaan supistumiseen. Tuotannon määrä, eli Suomen bruttokansantuote painui alle vuoden 2006 tason. Oltiin siis eletty entiselle ekonomistille käsittämättömät kymmenen vuotta ilman talouden kasvua. Kuitenkin samaan aikaan suuret ikäluokat jäivät eläkkeelle ja muutenkin sosiaaliturva vaati lisää varoja, koska se oli aikanaan rakennettu vähintään kahden (2 %) prosentin vuotuisen talouskasvun varaan. Vuonna 2015 bruttokansantuote oli siten jo lähes 20 prosenttia oletettua pienempi. Syntymässä oli lähes 10 miljardin euron aukko valtion tuloissa ja menoissa.

Kataisen kuuden puolueen hallitus vastasi valtion verotulojen vajaukseen lainanoton ohella ennen muuta veroja korottamalla ja kuntien valtionapuja pienentämällä, mikä taas johti kunnissa leikkaustarpeisiin ja verojen korotuspaineisiin. Yrityksille annetut verohelpotukset eivät riittäneet kääntämään kehitystä.

Käytin tuossa Suomen keskustan tilaisuudessa puheenvuoron, missä toin esiin, että Suomessa ja Suomen taloudessa on päästävä eroon apatiasta ja aneemisesta supistumiskierteestä. Taloudessa on saatava aikaan hyvän kierre. 

Niin kuin hyvin tiedetään, taloudellinenkin toimeliaisuus on suurelta osin myös psykologiaa. Kansantalouden tutkijat ovat jo vuosikymmeniä korostaneet odotusten merkitystä. Kansantaloudessakin odotukset joko hyvästä tai vaihtoehtoisesti negatiivisesta tulevaisuudesta kertautuvat, akkumuloituvat hyvän tai pahan kierteenä. Kun tulevaisuuteen uskotaan, uskalletaan ottaa riskejä, joita tuntematon tulevaisuus pitää sisällään. Näkijöitä lukuun ottamatta tulevaisuus on aina tuntematon tai yllätyksellinen. Mutta taloudessakin osittain pätee sananlaskun neuvo: ”Usko siirtää vuoria.”

Pelkän uskon tai ruusuisten odotusten varassa ei voi kuitenkaan sivuuttaa tosiasioita. Maailmantalouden kriisi ja Suomen viennin heikko menekki, joka johtui sekä viennin rakenteesta että menetetystä hintakilpailukyvystä, johti viennin romahtamiseen. Suomen työllisyys ja tulonmuodostus ovat merkittävästi riippuvaisia viennin menestyksestä, joten tältäkin osin talous joutui kurimukseen. Vasta vuosien 2016 ja 2017 aikana vienti on alkanut selkeästi elpyä.

Lähde: Findikaattori

Juha Sipilän hallitus on osaltaan tehnyt hartiavoimin töitä palauttaakseen luottamuksen Suomen talouteen. Siihen on tarvittu tietysti muidenkin osallistumista, erityisesti merkittävien yritysten. Esimerkkeinä mainittakoon Äänekosken biotuotetehdas, Turun telakka, Uudenkaupungin autotehdas, Terrafamen kaivos sekä viimeisenä Nordean pääkonttorin siirto Suomeen. Yhdessä työmarkkinajärjestöjen maltillisen palkkaratkaisujen kanssa toiminta ja toimenpiteet ovat luoneet talouteen vakautta ja ennustettavuutta. Usko palautuu.

Kiinnostavin seikka on nähtävissä kuluttajien luottamusindikaattoreissa. Suomen talouden saneeraus – kun velkaantumista on ollut pakko supistaa - on merkinnyt monia ikäviä päätöksiä eri ihmisryhmien kannalta. Saavutettuja etuja on jouduttu leikkaamaan. Usein säästötoimet koskevat kipeimmin niihin ryhmiin, jotka saavat toimeentulonsa yhteiskunnan tuella tai julkisen sektorin, valtion ja kuntien, maksamista palkoista. Valtiontalouden tervehdyttämisessä joudutaan leikkauksia kohdentamaan näihin menoihin, vaikka tulotaso olisi jo ennestään suhteellisen alhainen. Samalla on leikattu menoja myös tulevaisuuteen tähtääviltä toiminoilta ja hankkeilta, eli koulutuksesta ja tutkimuksesta.

Harjoitetun politiikan arvostelu on ollut armotonta. Varsinkin oppositio, etenkin vihreistä vasemmistoon, on uskollisesti toistanut sitä mitä ei olisi saanut leikata. Lopullista totuutta siitä, onko lopputulos oikeudenmukainen, ei tietysti helpolla voi osoittaa. Jos koulutuksesta ei leikattaisi, pitäisikö eläkeläisten osuutta nostaa? Tähän ei kritiikki vastaa.

Leikkauskritiikin ohella pitää media uskollisesti yllä mielikuvaa, etteivät talouden ja sosiaalipolitiikan uudistuksetkaan onnistu. SOTEsta ei median mukaan voi mitenkään tulla onnistunutta. Uudistus on niin valtava, ettei lienekään mahdollista, että se kerralla ”menisi putkeen”. Korjausliikkeitä joudutaan tekemään pitkälle 2020-luvulle. Muutos on kuitenkin välttämätön.

Media- ynnä muun kohun rinnalla on yllättävää, että kuluttajien luottamus Suomen talouden kehitykseen on noussut melkein historialliseen huippuunsa. Ihmisillä lienee kaiken kohun keskellä jokin selittämätön taju siitä, missä mennään.

Lähde: Findikaattori

Kuluttajien luottamuksen nousu Suomen talouteen on oheisen kuvan mukaan paljon suurempi kuin oman taloutensa kehitykseen. Oma talous tunnetaan tietysti paremmin. Luottamus Suomen talouteen perustuu käsitykseen siitä, mitä muuten on tapahtunut, sekä harjoitetusta politiikasta. Merkitystä on mm. sillä, että työllisyys on kohentunut noin 50 000 työpaikalla, kun työllisyys edellisen hallituksen aikana aleni 100 000 työpaikkaa. Matkaa menetysten korjaamisen tietysti vielä on.

Mielenkiintoinen loppukaneetti aikaansaadulle hyvän kierteelle on keskustelu siitä, kenen ansiota alkanut talousnousu on. Monet asiantuntijat viittaavat siihen, että maailmalla on menossa talouden nousukausi. Se tosin on jatkunut jo kohta kahdeksan vuotta. Eduskunnan oppositiosta on tuotu esille, että käänne on itse asiassa edellisten hallitusten ansiota. Tätä keskustelua voi kommentoida vain viittaamalla monivuotisen valtiovarainmisterin Ahti Pekkalan siteeraamaan sananlaskuun: ” Aina on oksan ottajia, kun (jos) on kuusen kaatajia.”

Onnen valloittaminen

Löysin aikanaan isäni kirjahyllystä Bertrand Russellin kirjoittaman, suomennetun teoksen Onnen valloittaminen, The Conquest of Happiness. Bertrand Russell oli englantilainen, ja 1900-luvun suosituimpia ja tunnetuimpia filosofeja. Luin kirjan lukiovuosinani 1960-luvun alussa. Mieleeni  jäi ajatus, jonka mukaan ihmisellä on huono tuuri, jos hänellä ei ole kotiseudullaan kumppania, jonka kanssa voisi käydä inspiroivaa ja ajatuksia synnyttävää vuoropuhelua. Russellillahan oli itsellään tapana tehdä viikonvaihteissa pitkiä, kymmenien kilometrien kävelylenkkejä hengenheimolaistensa tai ystäviensä kanssa. Tuntikausia kestäneet vaellukset nummilla antoivat mahdollisuuden ajatustenvaihtoon. Oma kokemukseni on, nyt yli 70-vuotiaana, että ihmisellä on hyvä tuuri, jos hänellä on lähistöllään ihmisiä, joiden kanssa voi käydä inspiroivia keskusteluja.

Tämä lienee kuitenkin useimpien tavoite ja pyrkimys. Inspiroiva vuorovaikutus kanssaihmisten kanssa - mikä sen motiivi kulloinkin onkin - luo energiaa ja elämänuskoa. Sosiaalisuus on selviytymisen perusedellytys, menestymisestä puhumattakaan. Tavoitellun onnen – mitä se sitten itse kullekin onkaan – ohella olennaista on itsensä merkitykselliseksi tunteminen.

Pohdin tätä seikkaa jo aikanaan Maaseudun tulevaisuuden kolumnissa (MT Taloustutka 31.8.2009), missä siteerasin George Orwellin ajatuksia teemasta: Miksi kirjoitin? Orwell näki oman kirjoitustyönsä motiiveina neljä mahdollista syytä. Ensinnäkin hän mainitsi turhamaisuuden, ts. halun tuoda esiin omaa itseään. Toisena kirjoittamisen motiivina Orwell mainitsi pyrkimyksen taiteellisiin päämääriin, missä kirjoittaminen on yksi kehittämisen ja taiteen laji. Kolmas seikka on halu tuoda esiin historiallisia ja ajankohtaisia tosiasioita, joilla voi olla merkitystä ihmisille ja yhteiskunnalle, ts. halua jakaa tietoa. Neljäntenä ja viimeisenä syynä Orwell piti pyrkimystä vaikuttaa päätöksentekoon, ts. poliittista vaikuttamista.

Pohdin näitä myös omalta kannaltani. En ryhdy enää kertaamaan kahdeksan vuoden takaisia ajatuksiani. Voin vain todeta, että tavoitteeni on nyt tuoda esiin jonkin minulle tärkeän, ja ehkä erilaisen näkökulman. Toivon tietenkin, että se kiinnostaa tai huvittaa myös mahdollista lukijaa, koska tämä on julkinen foorumi. Kirjoittaminen on minulle luonteenomainen tapa osallistua sosiaaliseen mediaan ja siten vuorovaikutukseen - vaikka virtuaaliseen - muiden kanssa. Ennen kaikkea se on osa prosessia, missä selkiytän ajatuksiani ja saan ehkä siitä tyydytystä.

Tämä pitkä johdatus aiheeseen lähti liikkeelle, kun luin Maailman talousfoorumin jakaman artikkelin japanilaisten pitkän iän salaisuudesta. Se on ehkä ikigai. Mutta mitä ikigai tarkoittaa ja mitä se merkitsee minulle? Ikigai koostuu kahdesta käsitteestä, kuten japanissa ja kiinassa usein. Sanan alkuosa tulee japanin sanasta ikiru, joka tarkoittaa suomen kielessä sanaa elää. Japanin sana kai tarkoittaa puolestaan merkitystä tai tarkoitusta. Ikigain voi kai siis suomentaa elämän tarkoitukseksi tai syyksi elää.

En ole kielen tutkija - japanin kielestä puhumattakaan, joten edellä esitetty tulkinta saattaa olla varsin kapea ikigai -sanan laajaan merkitykseen nähden.  Sanan sisältöä voi luonnehtia nimittäin neljällä 
kysymyksellä (seuraavassa englanniksi):
What do you love?
What are you good at?
What does the world need from you?
What can you get paid for?

Kuten tiedetään, kukin näistä englannin kielen käsitteistä tai oheisista kysymyksistä laajenee taas moneen suuntaan. Esimerkiksi love tarkoittaa paljon muutakin kuin rakkautta toista ihmistä kohtaan, se on innostusta, kiinnostusta, intohimoa, tehtävää, huolenpitoa jne.

Pohdin lopuksi yllä olevia kysymyksiä kuluneen kesän kokemuksien pohjalta. Jo keväällä päätin, että kesän monien tehtävien ja hankkeiden joukossa on yksi ylitse muiden, se on majan rakentaminen Vaherin mökille yhdessä pojanpojan Tommin (5v) kanssa. Olimme sitä suunnitelleet koko kevään ja lähtökohtana oli majan rakentaminen puuhun. Kun mökillä ei ollut sopivaa puuta, päätimme tehdä majan pylväille.

Hankkeen motiivina oli Tommin innostus, joka tarttui pappaan. Inspiraation ja motivaation syy on tietysti tässä yhteydessä verisukulaisuus, halu osallistua ja auttaa jälkipolven taivalta elämän alkuvaiheessa. Minun tehtäväni ei ole kieltää eikä käskeä vaan ohjata, neuvoa ja avustaa, jos sellaiseen on tarvis. Olennaista on tietysti vuorovaikutus sukupolvien yli.

Majan rakentamisessa on kyse myös osaamisesta. Olenko riittävän taitava viemään hankkeen toivottuun päätökseen? En ole kokenut, että olisin erityisen kätevä puusepän tai kirvesmiehen töissä. Vuosien mittaan olen kuitenkin tehnyt lukuisia isompia ja pienempiä rakennelmia, joiden tarkoitus on helpottaa tai parantaa arkipäivän elämää niin mökillä kuin kotona, tai Viialan talossa. Jokainen osaa paljon, jos vain ryhtyy hommaan ja – kuten sanotaan – työ tekijäänsä opettaa. Jokainen loppuun saatettu, onnistunut projekti antaa tyydytystä ja vahvistaa itsetuntoa. Maja onnistui mielestäni ihan hyvin.

Millä tavalla se sitten paransi maailmaa? Tuskin kovin merkittävästi. Eniten sillä tullee olemaan vaikutusta jälkipolvien, pojanpojan ja poikien tyttärien kautta. He saivat kokemuksen – ja voi kai sanoa elämyksen – yhdessä tekemisestä, työn loppuun saattamisesta ja onnistumisesta. Heilläkin on tunne, että tämän minä olen saanut aikaan. Toivotaan, että se kertautuu tulevassa elämässä.

Oliko tähän varaa? Oli oikein hyvin. Käytin majan materiaalina muihin tarkoituksiin tuotettuja lankkuja ja lautoja sekä hain metsästä kaatuneita puita pylväiksi ja muiksi rakenteiksi. Kallein osa, mitä jouduin ostamaan, olivat majan huopakaton aineet, jotka maksoivat 130 euroa.

Täyttikö tämä hanke ikigain osoittaman tehtävän? Mielestäni oikein hyvin tämänkin. Tärkeintä oli, että tenavat saivat elämyksen elämää varten. Minuun heidän innostuksensa tarttui ja yhteistyö vahvisti yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Kun Tommi rakennusprojektin lopulla sanoi, että vanhana hän haluaa olla samanlainen kuin pappa, pappa sai palautetta, jonka merkitys onnellisuuden kokemuksessa on hyvin suuri. Vaikea ennustaa, lisääkö tunne vuosia elämään, mutta jäljellä olevat tulevat olemaan paljon merkityksellisempiä.

Farkkuhousujeni tarina

Farmarihousujen eli farkkujen historia on mielenkiintoinen. Syntyhistoriasta on useita rinnakkaisia versioita, jotka tosin pääosin kertovat samoista ajoista ja samoista tekijöistä. Tämän tarinan varsinainen kohde ovat lähes uudet tummansiniset ja tuhkanharmaat farkkuhousuni, jotka hankin vuosi sitten Turkista. Ne ovat itselläni ensimmäiset farkut yli viiteenkymmeneen vuoteen. Suosin enemmän vakosamettihousuja tai – farkkuja kuin perinteistä farkuiksi kutsuttua mallia.

Ensin lyhyt katsaus farmarihousujen historiaan. Lähteenä tässä katsauksessa on nykyajan tietosanakirja, Wikipedia. Wikipedia kertoo farkkujen synnystä seuraavaa:

Farmarihousut eli farkut ovat denim-kankaasta tehdyt, useimmiten siniseksi värjätyt housut.

Farmarihousujen kantamuoto, kestävästä kankaasta tehdyt housut kehitettiin alun perin 1500-luvun Genovan kaupunkivaltiossa työhousuiksi laivaston merimiehille. Ranskalaiset kopioivat idean ja kehittivät oman kankaan, jolle antoivat nimeksi denim. Kyseisestä kankaasta tehtyjä housuja ranskalaiset taas alkoivat kutsua kankaan väriin viittaavalla nimellä "Bleu de Gênes" - genovansininen. Englanninkielinen sana jeans muistuttaa äännettäessä sanaa Gênes. 1700-luvulla farkut päätyivät Amerikkaan, kun brittiläiset kauppiaat myivät niitä työhousuiksi kaivos-, tehdas- ja rautatietyöläisille.

Farkkuja kehitettiin edelleen Yhdysvalloissa 1872. Saksalaissyntyisen, San Franciscoon muuttaneen kauppiaan Levi Straussin asiakas, räätäli Jacob Davis Nevadan Renosta sai idean vahvistaa farmarihousuja repeämiselle alttiista kohdista kupariniiteillä. Kestävien housujen suosio oli suuri ja Davis tajusi tehneensä tärkeän keksinnön.

Amerikkalaisia farkkuja kutsuttiinkin Leviksiksi. Suomeen farkut tulivat 1950-luvulla.  Kotimaiset James Dean -farkut tulivat markkinoille vuonna 1957. Niistä tuli Suomen ykkösmerkki 1960–1970-luvuille. Farkut saivat nimensä James Dean-nimisestä amerikkalaisesta elokuvanäyttelijästä, joka kuoli traagisesti 24-vuotiaana auto-onnettomuudessa vuonna 1955. Farkkuja sanottiin Jameksiksi ja siitä tuli pitkäksi aikaa yleisnimi farmarihousuille.

Sain ensimmäiset farkkuni jo 1950-luvun lopulla. Sittemmin farkuista – sekä housuista että puserosta – on tullut kaikenikäisten vapaa-ajan yleisvaate. En muista, että minä olisin kuitenkaan suosinut farkkuja enää lukiovaiheessa 1960-luvulla.  

Kuten mainitsin, minulla farkkuaika alkoi uudelleen maaliskuussa 2016 silloisen Turkinmatkan yhteydessä. Tähän itseäni huvittavaan tarinaan liittyy piirteitä ja vaiheita, jotka mielestäni kannattaa kertoa tarkemminkin.

Tein kahtena keväänä ennen Turkin nykyisen politiikan kärjistymistä ja uutta terroriaaltoa kaksi mielenkiintoista matkaa Turkin historiallisiin ja maisemallisesti mielenkiintoisiin ja erikoisiin paikkoihin. Keväällä 2015 kävin Kappadokiassa, joka sijaitsee Turkin keskiosassa. Farkkujen ostamiseen johtanut matka alkoi maaliskuussa 2016 Istanbulista ja suuntautui mm. Troijan ja Sardeksen kautta Antalyaan. Bussimatka kesti viikon ja toinen viikko vietettiin Anatolian etelärannikolla Antalyassa. Seurueeseemme kuului yhdeksän suomalaista ja me matkustimme bussimatkan yhdessä ruotsalaisten turistien kanssa.

Antalyassa vietetyn viikon aikana tein kaksi omaehtoista tutustumismatkaa lähiympäristöön, toisen muinaiseen Pergeen ja toisen Antalyasta noin 50 kilometriä itään, Siden kaupunkiin. Tämä jälkimmäinen reissu johti farkkujen ostamiseen. Matka järjestettiin niin, että vuokrasin matkatoimisto TSS:n edustajan avustuksella 12 hengen pikkubussin ja toimin oppaana ja matkanjohtajana tällä päivän reissulla Sideen.  

Ennen kertomusta farkkujen ostosta muutama sana Side-kaupungin nimeen liittyvästä mytologiasta. Anatolian alueen eteläreunaa pitkin idästä länteen kehystää Taurus-vuoristo. Sen pohjoispuolelle jää Keski-Turkin ylänkö, joka suurimmalta osalta yltää yli tuhannen metrin korkeuteen meren pinnasta. Nimi Taurus viitannee kreikkalaiseen mytologiaan, missä Tauros tarkoittaa härkää ja Minotauros häränpäistä ihmishirviötä, joka asui Kreetan saarella ja vaati aika ajoin nuoria miehiä ja neitoja uhrikseen. Tästä tarustahan Mika Waltari kertoo oman versionsa Waltarille tyypillisellä tavalla Sinuhe egyptiläinen kirjassa, missä Sinuhen rakastettu Minea uhrataan myyttiselle Minotaurokselle.

Side oli erään tarun mukaan Taurus-jumalan tytär, jonka Taurus lähetti poimimaan rannikolle kauniita kukkia ja kylpemään nymfien kanssa. Side näki siellä pensaan tai puun, jossa oli kauniita kukkia. Hän taittoi kukkivan oksan viedäkseen sen tyttärelleen. Kun hän oli taittanut oksan, alkoi taittuneesta oksasta valua verta.

Puu olikin noiduttu nymfi, jonka olkavarren hän taittoi. Samalla Side huomasi, että hänen omat käsivartensa alkoivat puutua ja jalat juurtua maahan. Hänestä tuli siten puu, joka kukkii kauniita kukkia ja tuottaa verenpunaisia hedelmiä. Eli Side tarkoittaa myös granaattiomenaa, pomegranate, missä sana granate viittaa hedelmän tummanpunaiseen väriin.

Siden vanha kaupunki sijaitsee kapealla niemellä ja sen asutuksen historia ulottuu vuosituhansien taa. Vanhimmat säilyneet arkeologiset muistot ovat heettiläiskaudelta 3000 – 4000 vuoden takaa.

Meidän kahdeksan hengen suomalainen omaehtoinen ryhmämme osui vanhan kaupungin turistialueella farkkumyymälään, missä noin 35-vuotias miesmyyjä ja omistaja puhui hyvää suomea. Hän oli naimissa suomalaisen naisen kanssa ja asuu talvet Helsingissä. Turistikauden hän viettää Side:ssä myymällä farkkuja.

Kaupanteko tässä myymälässä oli ihan omaa luokkaansa. Ajattelinkin, että jos jotakin voimme maahanmuuttajilta oppia, niin se on kaupanteko. Suomalaiset hyvin tuntien hän ei lainkaan tyrkyttänyt päälle käyden vaan taitavasti puhutellen.

Me suomalaiset eläkeläiset emme olleet enää mannekiinivartaloisia, mutta se ei haitanut. Itse asiassa yhdellä joukostamme oli kuitenkin hyvin säilynyt vartalo, eläkkeellä olevalla kielenopettajalla Tampereelta. Hänen toinen miehensä, eläkkeellä oleva kaupunginjohtaja, suhtautui hieman nihkeästi puolison ostohaluihin. Myyjä kuitenkin puhutteli vaimoa ex-miss-Suomeksi, ja toi rouvalle näytille ja sovitettavaksi kaikkein kauneimmat ja kalleimmat farkut. Näin mies muuttui suopeaksi ja osti kahdet farkut. Samoin hän osti itselle.

Joukkomme käytiin näin vähitellen läpi, kunnes tuli minun vuoroni. Minä suhtaudun aina hyvin pidättyvästi ja negatiivisesti ”pakkomyyntiin”, joka tällaisilla matkoilla on tapana. Alistuin kuitenkin sovittamaan housuja, kun myyjä puhutteli minua jatkuvasti professoriksi. Niinpä lopputuloksena oli, että ostin kahdet Tommy Hilfiger-merkkiset farkut, joiden brändiin myyjän mukaan heillä oli oikeus. Kaikkiaan me kahdeksan matkalaista ostimme 14 farkut.

Tähän mennessä olen käyttänyt lähinnä tuhkanharmaita farkkuja erilaissa, paremmissa tilaisuuksissa. Hyvin ne sopivat ja näyttäisivätkin ehkä paremmilta, jos pudotan painoa vielä kolme neljä kiloa lisää. Näin farkuilla olisi mielihyvän lisäksi siis positiivista vaikutusta fyysiseen terveyteeni. On kuitenkin todennäköistä, että nämä ovat viimeiset farkut, jotka ostan – kuka tietää. En ole ainakaan niin optimistinen kuin entinen rovasti, joka ysikymppisenä teetätti mustan pappisasun kaksilla housuilla.    

 

Euroopan unioni ja Viimeinen tuomio

Euroopan unionin johtajat osallistuivat juhlaistuntoon Roomassa maaliskuun 25., jolloin tuli kuluneeksi 60 vuotta Rooman sopimuksen allekirjoittamisesta. Rooman sopimuksella perustettiin Euroopan yhteisöt (EY), joka tarkoitti maiden välistä vapaakauppaa ja tulliunionia. Jäsenmaita oli tuolloin kuusi, eli Saksa, Ranska, Italia, Hollanti, Belgia ja Luxemburg.

Viime maaliskuussa kokoontunut Eurooppa-neuvosto allekirjoitti puolestaan Rooman julistuksen. Jäsenmaita on vielä 28, mutta yksi oli joukosta poissa. Vuonna 1973 Euroopan yhteisöihin liittynyt Englanti äänesti kesällä 2016 eroamisesta unionin jäsenyydestä, ja parhaillaan on meneillään eroprosessi, Brexit.

Rooman kokouksen yhteydessä unionimaiden päämiehet kävivät tervehdyskäynnillä paavi Franciscuksen luona Vatikaanissa. Vierailun aikana otettiin yhteiskuva Sikstiiniäiskappelissa, tai toisin sanoen Sikstuksen kappelissa, Michaelangelon 1530-luvulla maalaaman freskon, Viimeinen tuomio edessä. Tähän kuvaan ja tilanteeseen liittyy suuri määrä länsimaista ja uskonnollista symboliikkaa. Enää lähemmäs länsimaisen kulttuurin ydintä unionimaiden johtajat eivät olisi voineet päästä.

 

Lähde: Eurooppa-neuvosto paavi Franciscuksen luona, Rooman sopimusten 60-vuotisjuhla, 25.3.2017

Kuvassa on 31 henkilöä, joista miehiä on 28 ja naisia kolme. Unionin johtajien lisäksi kuvassa ovat paavi Franciscuksen ohella Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja Donald Tusk ja Euroopan unionin komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker.

Länsimaisen kulttuurin syvimmät juuret löytyvät Välimeren itäpäätä ympäröivältä alueelta, lähtien Egyptistä, Kaksoisvirtojen maasta, Palestiinasta, aina Anatoliaan ja Kreikkaan saakka. Näillä alueilla kehkeytyi vuosituhansien aikana se hengellinen, henkinen, taiteellinen ja yhteiskunnallinen perintö, jota edelleen kannamme yhteiskunnissamme. Antiikin Rooma sulautti perinnön kokonaisuudeksi ja yhdisti koko Välimeren alueen. 300-luvulta alkaen Roomassa vakiintunut kristillinen usko laajeni katolisen kirkon suojissa ja toimesta koko läntisen Euroopan alueelle. Itäisen Euroopan valtauskonnoksi vakiintui kristinuskon ortodoksinen muoto.

Hengellinen ja maallinen valta ovat parin tuhannen vuoden ajan kulkeneet rinta rinnan. Ajoittain toinen on ollut vallitsevampi ja vahvempi, ajoittain toinen. 1900-luvulla syntyneen Euroopan unionin kannalta historiallinen saumakohta sattuu vuoteen 800. Vuonna 800 paavi kruunasi Kaarle Suuren silloisessa Pietarin kirkossa keisariksi.

Kaarle Suuren valtakunta onkin ollut varsin olennainen Euroopan unionin ydinmaiden ja erityisesti mahtimaiden, Saksan ja Ranskan kannalta.

Lähde: Wikipedia

Kaarle Suuren Frankkien valtakunta kattoi nykyisen Ranskan, Hollannin, Belgian ja Luxemburgin lisäksi suuren osan Saksaa, merkittävän osan Italiaa ja myös osan Espanjaa ja suuren osan Itävaltaa. Sekä Ranska että Saksa ovat Kaarle Suuren valtakunnan perillisiä. Euroopan unionin hallinnolliset juuret ulottuvat siis ei vain 60 vuoden vaan yli 1200 vuoden taakse.

Kaarle Suuren perintöön voidaan lukea myös hänen isoisänsä Kaarle Martellin voitto pohjoiseen pyrkivistä muhamettilaisista maureista Poiters’n taistelussa vuonna 732. Sitä pidetään muhamettilaisvallan laajenemisen symbolisena pysäyttämisenä samaan tapaan kuin sulttaani Suleiman Suuren Wienin piirityksen torjunta vuonna 1529.

Antiikin Rooma ihaili kreikkalaisen kulttuurin saavutuksia arkkitehtuurin sekä kuva- ja veistotaiteen aloilla. Katolinen kirkko, joka oli läntisen Euroopan yhtenäisyyden jatke keskiajalle, tuki ja ylläpiti antiikin ajan taiteen saavutuksia varsinkin rakentamissaan kirkoissa, luostareissa ja muissa sen ajan arvorakennuksissa. 1506 aloitettu ja 1600 alussa valmistunut nykyinen Pietarin kirkko on tästä näkyvimpiä esimerkkejä. 

Sikstuksen kappeli eli Sikstiiniläiskappeli on osa Vatikaanin palatsia, joka on paavin asuinsija Vatikaanissa. Kappelin rakennutti paavi Sixtus IV vuosina 1475–83. Paavi Julius II tilasi Michelangelolta kattoholvin maalauksen vuonna 1508, ja Michelangelo päätti työn vuonna 1512. Yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin paavi Paavali III tilasi häneltä alttarin yläpuolella olevan freskon Viimeinen tuomio, jonka Michelangelo maalasi vuosina 1535–41.

Kattofresko koostuu mm. kuudesta osasta, jotka kuvaavat Raamatun kertomusta siitä, kuinka Jumala loi maailman kuudessa päivässä. Tunnetuin osa lienee Aatamin eli ihmisen luominen. Kappelin peräseinän peittävän freskon keskiössä on ylös noussut Jeesus jakamassa tuomiota ihmiskunnalle, kullekin tekojensa mukaan.

Täällä kristinuskon ihmiskuvaa ja ihmisten jumalsuhdetta kuvaavien taideteosten keskellä Länsi-Euroopan nykyinen hallinto ja valtaapitävät kohtasivat kirkon korkeimman hengellisen johtajan paavin. Paavi Franciscus ehkä antoi maalliselle vallalle siunauksensa kuten paavi 1200 vuotta aikaisemmin Kaarle Suurelle. 

Paljon työtä, paljon pohdintaa ja myös siunausta tarvitaan, että Euroopan unioni saa uuden alun tai vaihteen kehitykselleen. Viime aikoina on vaikuttanut pikemminkin siltä, että unionin edessä on hajoamis- tai hajaantumisprosessi. Englannin esimerkille on mietitty seuraajia.

Unionin heikoimpia lenkkejä on Kreikan ohella Italia. Nämä maat eivät kuitenkaan suin surminkaan halua irrottautua unionista vaan haluavat saada muut jäsenmaat kantamaan osan taakastaan.

Vuonna 2004 liittyneistä itä-Euroopan maista Unkari, Puola, Tsekki ja Slovakia ovat hakeutumassa omalle, EU:n ytimestä etääntyvälle uralleen. Myöskään nämä maat eivät halua irtaantua, koska ne ovat EU:n rahoituksen nettosaajia ja hyötyvät taloudellisesti jäsenyydestä.

Joka tapauksessa lähivuodet merkitsevät uuden etsimistä ja etsikkoaikaa Euroopan unionille. Eurooppa-neuvoston 27 maata hahmottavat julistuksessaan suuria linjoja. EU-johtajat julistivat, että tietoisina EU:n kansalaisten huolenaiheista he sitoutuvat Rooman agendaan ja lupautuivat tekemään työtä, jotta saavutetaan
·         turvallinen ja suojattu Eurooppa
·         vauras ja kestävä Eurooppa
·         sosiaalinen Eurooppa
·         vahvempi Eurooppa globaalistuneessa toimintaympäristössä.
Näissä teeseissä riittää tekemistä ja ohjenuoraa.

 

Virmapyhä - lapsuuden sielunmaisema

Ihmisen muistikuvat ulottuvat varhaiseen lapsuuteen, ehkä kahteen kolmeen ikävuoteen saakka. Varhaisista muistikuvista muodostuu vahva kudos koko elämää varten, kudos, jota voi kutsua lapsuuden sielunmaisemaksi. Maisemaa ei ehkä yksityiskohtaisesti muista, mutta sen merkitys on aina olemassa.

Omista varhaisimmista muistikuvistani on vahvimpia avautuva maisema Jämsänjoelle, ja sen takana kohoavalle Virmapyhän vuorelle. Virmapyhällä on tosin laajempaakin merkitystä kuin vain lapsuuden maisema. Paikkaan tiivistyy kotiseudun, Jämsän tuhatvuotinen historia.

Jämsänjoen vedet purkautuvat Kankarisvesistöstä koskien kautta jokiuomaan, joka jatkuu runsaan peninkulman mittaisena läpi jokilaakson savi- ja hiesumaiden päätyen Päijänteen suureen järvialueeseen. Jokilaakso on lähes koko joen matkalta vanhaa Päijänteen pohjaa. Se on luonut edellytykset asutukselle ja viljelyn aloittamiselle.

Joki virtailee rauhallisesti kumpuilevaa maastoa myötäillen. Merkittävimmän mutkan joki tekee juuri Virmapyhän kohdalla. Ohittaessaan oikealle jäävän Niemen talon korkean mäen, joki kääntyy vasemmalle muodostaen oikealle joen laajimman lahdelman. Tämän lähes 700 metriä leveän lahden syntyyn on vaikuttanut Virmapyhän kallioiden kiertäminen.

Virmapyhän kalliot nousevat joesta paljaina ja lähes pystysuoraan vanhaa männikköä kasvavalle laelleen. Joen vedet joutuvat kiertämään kovat graniittikalliot. Jyrkkä mutka vaikuttaa veden virtaamaan niin, että paikkaa on luonnehdittu sanalla virma. Sehän tarkoittaa vireää, reipasta, nopeaa jopa rajua.

Lapsuudenkotini, Viialan sotilasvirkatalon vanha päärakennus, puinen hirsitalo, rakennettiin 1700-luvun lopulla Saarenvuoren rinteen tasanteelle, mistä rinne edelleen viettää kohti joen alavaa laaksoa. Talo seisoi kivistä päällekkäin koottujen pylväiden varassa niin, että pirtin puoleinen pää tukeutui maanpintaan. Talon kammarien puoleinen pää oli sen sijaan korkealla ilmassa. Virmapyhälle avautuvan kulmakammarin nurkan kivipylväs oli yli kaksi metriä korkea.

Nukuin ennen kouluikää tuossa kulmakammarissa. Muistikuvien mukaan ihmettelin pinnasängyssäni seisoen - ehkä jo kaksivuotiaana - tuota uljasta maisemaa joen lahdella ja sen taustalla häämöttävällä Virmapyhän vuorella. Vuoren kallioinen rinne näytti sekä salaperäiseltä, puoleensa vetävältä, että hieman jylhän uhkaavalta.

Virmapyhän jokimaisema näkyi piha-alueelle, missä me lapset leikkimme ja touhusimme. Jokimaisema jäi useimmiten taustalle, mutta aina valkoisten laivojen tai moottoriveneiden purjehtiessa kohti Päijännettä tai päinvastaiseen suuntaan kohti Seppolaa tai Jämsänkoskea, huomio kiinnittyi joelle. ”Ketä siellä nyt on menossa ja minne.”

Omassa mielikuvamaailmassani joki ja sen takaa häämöttävä Virmapyhä loivat perspektiivin kotipihaa kauempana odottavasta maailmasta. Siitä muodostui osa sielunmaisemaa.

Muistikuvani mukaan soudimme kerran isompien lasten ja ehkä aikuistenkin kanssa lahden pohjukasta Virmapyhän kallioille. Vanhemmat kertoivat, että siellä oli aikanaan käyty hyppimässä jokeen. Me emme hyppineet. Minä en alle seitsenvuotiaana osannut vielä riittävän hyvin uida uskaltaakseni virtaavaan, äkkisyvään veteen.

Sen sijaan lahden pohjukka tuli varhaislapsuudessa hyvin tutuksi, koska kävimme uimassa sen matalassa, savipohjaisessa rannassa useitakin kertoja päivässä. Opimme uinnin alkeet jo alle kouluikäisenä. Uimareissut loppuivat kuitenkin 7-8 vuoden iässä, koska likaantuneen joen vesi sai iholle aikaan ikävännäköisiä mustia pilkkuja.

Vaikka rauhallisesti virtaava vesistö antoi vakaan ja tasaisen vaikutelman, ei maisema aina ollut pelkkää tyyntä, suomalaisen kesän idylliä. Muutaman kerran kaakosta kohoava ukkosmyrsky sai lisää voimaa alavasta ja laakeasta jokilaaksosta ennen iskemistään talon takana kohoavaan Saarenvuoreen. Muistikuva varhaisesta lapsuudesta tuo mieleen pelon, jota tunsimme Virmapyhän takaa nousseen ukkosmyrskyn voimasta. Sade ja pyörteiset tuulet saivat puut talon ympärillä taipumaan ja vanhan hirsitalon valittamaan. Me lapset istuimme suojanpuoleisen eteisen lattialla ja vapisimme ukkosen jyrähdysten voimasta. Ehkei mitään vaaraa ollut, vaikka tuulen pyörteiden seurauksena kaatui metsää ja suuria puita takana olevalla vuoren rinteellä. Tuolloin Virmapyhän kasvot eivät olleet leppeimmillään.

Viialan talon pihapiirissä kasvaa edelleen suuria puita, kuusia, mäntyjä ja koivuja. Myrskyt eivät ole niitä pystyneet kaatamaan. Suurin ja vanhin puu kasvaa entisessä oritarhassa. Se on luultavasti ainakin kaksisataa vuotta vanha kuusi. Siinä on pitkät ja paksut, maahan ulottuvat alaoksat. Kolmen-neljäntoista vuoden ikäisenä sain päähäni kiivetä puun latvaan ja mitata kuusen pituuden.

Paksuja oksia, joiden ympäri keskenkasvuisen pojan sormet eivät oikein yltäneet, pitkin sinnittelin lähes latvaan, ehkä kolmen neljän metrin päähän huipusta. Narulla mitaten kuusen korkeudeksi tuli lähes 30 metriä.

Tärkeintä ei kuitenkaan ollut rohkeutta ja uskallusta vaatinut kiipeäminen vaan näköala, joka huipun tuntumasta avautui. Vanhan talon pihapiiri näytti lintuperspektiivistä katsoen kodikkaalta. Vasemmalla avautui maisema kauas jokilaakson yli Jämsän keskustaan ja aina Jämsänkosken tehtaiden piipuille saakka. Edessä oli huikein näköala, laaja joenlahti ja sen takana Virmapyhän kalliot. Nykyisin valtakunnallisesti arvokkaaksi maisemaksi luokiteltu joki, Jämsän jokilaakso ja Virmapyhä tekivät vaikutuksen.

Virmapyhän vuorella on tietysti ollut jämsäläiseen kulttuuriin yksilön hetkellistä kokemusta paljon pidempi ja syvällisempi merkitys. Kuten nimi, Virmapyhä jo sinänsä kertoo, suojeltuun vuoreen, tai mäkeen, sisältyy jämsäläistä paikallishistoriaa.

On oletettavaa, että varhaisimmat metsästäjä- ja kalastajaryhmät arvostivat joen ja sen yläjuoksun sekä jokeen laskevan vesistön kalastusmahdollisuuksia. Jokilaakson hedelmällinen maaperä antoi mahdollisuuden varhaiseen asutukseen. Löydetyt vanhimmat esineet vievät aikaan ennen ensimmäisen vuosituhannen loppua. Viikinkiaikainen kalmisto on löydetty joen itärannalta, Puttolan talon mailta.

Noilta yli tuhannen vuoden takaisilta ajoilta ei tietenkään ole mitään kirjallista aineistoa jokilaakson väestöstä, sen uskomuksista tai elämäntavoista. Ei voi myöskään tietää, milloin Virmapyhää on ryhdytty kutsumaan nykyisellä nimellään. Perimätieto kuitenkin kertoo, että paikka olisi toiminut uhripaikkana, missä palvottiin jumalia tai jumalaa - kenties jo ennen kristinuskon tuloa alueelle. Kaikki tähän liittyvä on arvailua.

Lainasana pyhä tarkoittaa myös rajaa, useimmiten tämän ja tuonpuoleisen välillä. Tuonpuoleinen, kuoleman maailma oli pyhitettyä aluetta ja vaatii kunnioitusta. Tämä pyhyys sopii hyvin myös mielikuvaan uhripaikasta.

Kun pyhä tarkoittaa rajaa, voi hyvin ajatella, että Virmapyhä olisi ollut myös asutuksen raja sekä vartiopaikka väestölle mahdollisia vainolaisia vastaan. Heimojen välisten ryöstö- tai kostoretkien reitti Jämsän jokilaaksoon saattoi hyvin kulkea Jämsänjokea pitkin. Virmapyhä jokivarressa, Matkusvuori Partalassa ja Linnavuori joen yläjuoksulla olivat vartiopaikkoja, joista varoitusvalkeat vainolaisista loistivat jokilaaksoon.

Muinaishistoriallinen tarina on kiteytynyt runoilija ja taiteilija Himmi Liukkonen kirjoittamiin Jämsän marssin sanoihin.

Jämsän marssi – kolme ensimmäistä seitsemästä säkeistöstä, sanat Himmi Liukkonen:

1. Jokirantamat nää, Jämsä laaksomme tää

kuka kyntänyt, kylvänyt on sen?

Esi-isäimme työ tänne leimansa lyö

sukupolvien entisien.

2. Kävi heimomme tie - taru totta se lie,

mäkirinteille Jämsänniemen.

Hämäläiset kun sous, joen suistohon nous

-se on heimomme synty ja siemen.

3. Virmapyhältä tai Matkusvuorelta kai

uhrivalkeat muinoin loisti.

Taru tuulessa soi, vaari kertoa voi,

äiti laulaen lapsille toisti.