Talouden poikkeukselliset ajat

Olemme eläneet Suomen taloudessa poikkeuksellisen ajanjakson. Suomen kansantalous on vasta saavuttamassa uudelleen tason, jolla oltiin jo vuonna 2007. Toisin sanoen Suomen talous ei ole kasvanut lainkaan vuosina 2007 – 2017, tai on kyllä ajoittain kasvanut, mutta supistuminen on ollut välillä jyrkkää, kuten vuonna 2009, tai pitkäaikaista, kuten vuosina 2011 – 2015.

Tällaista talouskehityksen vaihetta ei ole Suomessa toisen maailmansodan jälkeen koettu. Tiukkoja tai hankalia vaiheita on ollut ennenkin, mutta ei kuitenkaan vastaavaa. Vuosina 1976 – 77 kansantaloudessa oli muutaman kuukauden nollakasvun jakso. Tästä ”kriisistä” selvittiin ns. Korpilammen sopimuksella ja voimakkaasti elvyttämällä. Työntekijäpuoli oli valmis tinkimään eduistaan vientiyritysten kilpailukyvyn hyväksi.

Vuosien 1991 – 1993 talouskriisiä pidettiin yhtenä kaikkein vaikeimmista Suomen taloushistoriassa. Kriisi olikin syvä ja sen aiheutti monet samaan aikaan katastrofiin johtaneet syyt. Tässä ei ole enää syytä palata niihin. Voi kuitenkin todeta että niin 1970-luvun kriisissä kuin 1990-luvun lamassakin oli syitä sekä harjoitetussa talouspolitiikassa, työmarkkinoissa kuin ulkoisissa, maasta riippumattomissa tekijöissäkin.

Tässä 2010-luvun talouskriisissäkin on syitä sekä kansainvälisessä kehityksessä että omasta maasta riippumattomissa tekijöissä. Oman maan politiikkakin on osa syy pitkään taantumaan tai nollakasvuun. Tällä kertaa kurssin kääntäminen ei ole yhtä vaivatonta kuin aikaisemmissa kriiseissä. Asetelma kansainvälisessä taloudessa on aivan toinen kuin viime vuosisadalla. Markkinoilla ja kilpailussa on nyt mukana maita, joiden työikäinen väestö on monikertainen eurooppalaiseen, puhumattakaan pohjoismaiseen työvoimaan verrattuna. Myös kustannustaso on eri syistä aivan toinen kuin täällä Pohjolassa. Niinpä jo valtaosa suomalaistenkin suuryritysten työntekijöistä on muualla kuin Suomessa.

Kuten oheisesta Tilastokeskuksen Suomen bruttokansantuotteen kehitystä kuvaavasta graafista voi havaita, kansantalouden koon kasvu on jäänyt jälkeen ainakin 20 prosenttia siitä trendistä, mikä 2000-luvun ensi vuosikymmenellä oli vallitseva. Muutoksella on tuntuva seuraus niihin hyvinvointiyhteiskunnan rakenteisiin, jotka hyvinä aikoina, alkaen 1960- ja 1970-luvuilta, luotiin ja joihin sisältyy lupaus yhä paremmasta elintasosta kaikille.

Hyvinvointiyhteiskunnan lupausten toteutumisen perusongelma on se, että politiikka ja rakenteet edellyttäisivät noin kahden prosentin vuotuista talouskasvua. Sen turvin työllisyys pysyisi riittävän korkeana ja ihmisten ostovoima hyvänä, jotta verotulot vastaisivat julkisen sektorin näköpiirissä olevia menoja. Yksikertaisella matematiikalla voikin laskea, että 5 – 6 miljardin aukko valtiontaloudessa on suoraan seurausta talouskasvun pysähdyksestä lähes kymmeneksi vuodeksi. 

Hallitukset puhuvat samaan aikaan ekonomistien keksimästä kapulakielisestä käsitteestä kestävyysvaje. Sillä tarkoitetaan taas aikaa – joka ei ole kaukana – jolloin suuret ikäluokat, tällä hetkellä 70 ikävuoden molemmin puolin, tulevat kustannuksia vaativan vanhushoidon piiriin. Suurille ikäluokille maksetaan jo nyt eläkettä, mutta kalliit hoivapalvelut ja sairauskulut ovat vielä edessäpäin.

Kaikeksi onneksi Suomea vaivannut apatian ja näivettymisen kierre ollaan todennäköisesti jättämässä tällä erää taakse. Kierre oli Suomen oloissa ainutlaatuisen sitkeä. Käänne on kuitenkin tapahtunut monen tekijän summana. Merkittävä oma osansa muutoksessa on ollut myös harjoitetulla talous- ja yhteiskuntapolitiikalla. Ratkaisut ovat olleet oikean suuntaisia ja pitkäjänteisiä. Kansantalouden erityisominaisuuksiin kuuluu myös positiivinen akkumuloituminen, hyvän kierre. On syytä toivoa, että alkuun saatu hyvän kierre voidaan ylläpitää.

Hyvän kierteestä on saatu kuluvan kevään, eli kevään 2017, aikana lukuisia esimerkkejä. Talouskasvun luvutkin osoittavat yllättävän positiivista suuntaa. Tammi-helmikuussa talous kasvoi yli 3 prosenttia edellisen vuoden vastaavaan aikaan verrattuna.

 

Ehkä kiinnostavimpia merkkejä muutoksesta on yritysten konkurssien määrän supistuminen. Tilastokeskuksen findikaattori-kuvan mukaan konkurssien määrä kuukaudessa on alhaisin yli 30 vuoteen.

Vireille pantujen konkurssien määrä oli vuoden 2017 ensimmäisenä kuukautena runsaat sata, kun vastaava luku 2010-luvun alussa oli kolminkertainen ja 1990-luvun laman pohjassa seitsenkertainen. Tietenkään 1990-luvun olosuhteita ei voi verrat nykyiseen. Joka tapauksessa voi arvioida, että yritystoiminnan kannalta Suomen kotimarkkinat ovat vakaat. Kansainväliset suhdanteet eivät vielä tarjoa mitään supernäkymiä.

Jos palaa tarkastelemaan ensimmäistä kuviota, voi indeksin perusteella nähdä, ettei kansantalouden nykyinen taso ole kovin surkea. Edelleen ollaan runsaat 30 prosenttia vuoden 1995 tason yläpuolella. Tosin Suomen väkiluku oli vuonna 1995 5,1, miljoonaa, kun se kuluvan vuoden alussa ylitti 5,5 miljoonaa. Jakajia on siis enemmän.   

Suksilla kouluun – ja takaisin

Hiihtäminen on ollut suomalaisille luontainen liikkumisen muoto. Lapsuudessani, 1940-luvun lopulla ja 1950-luvulla, hiihtäminen oli talvella jokapäiväistä. Hiihtäminen ja laskettelu kuuluivat leikkeihin, keskinäisiin kilpailuihin sekä tietysti kulkemiseen kodin ja koulun väliä. Tärkeimmäksi koettiin hetki, jolloin sai omat sukset.

Yksipuiset sukset syntyivät vuosisatojen ajan oman perheen tai paikkakunnan kätevimpien suksiseppien tekemänä. Viime vuosisadan alkupuolella suksien valmistus siirtyi erikoistuneille puusepänverstaille. Toisen maailmansodan jälkeen lapsillekin ostettiin sukset pääasiassa kaupasta.

Jämsässä oli useita suksia valmistaneita puusepänverstaita, joista merkittävimmäksi kasvoi Heikki Juvénin 1920-luvulla alkanut tuotanto Partalassa. Juvénin Latu-merkkisillä suksilla puolustivat talvi- ja jatkosodassa isänmaataan tuhannet suomalaiset sotilaat.

Kaupasta ostettujen suksien merkeistä tunnetuimmiksi vakiintuivat Järviset, Lampiset, Peltoset ja myöhemmin Karhut. Lasten kesken vertailtiin eri merkkien hyvyyttä. Minulla oli Järviset. Merkittävää oli myös sauvojen vaihtuminen veistetystä kepeistä rottinkisiin. Alussa hiihdimme kaikkiin kenkiin sopivilla mäystimillä, nahkaremmeillä, varustetuilla suksilla. Tuntui juhlalliselta siirtyä hiihtokenkien, eli monojen kanssa käytettäviin suksisiteisiin, rotanloukkuihin tai Voitto-siteisiin.

Oma hiihtourani alkoi melkeinpä heti kävelemään oppimisen jälkeen. Tämä oli luonnollista, koska isä-Eino oli intohimoinen urheilumies. Sukset hankittiin meillä lapsille heti, kun hiihtämisen oletettiin onnistuvan. Pituuskasvun edetessä uudet sukset olivat odotettu ja säännönmukainen joululahja. Lapsuuden tunnelmiin kuului suksien tervaus entisen sotilasvirkatalon, Viialan talon isossa pirtissä. Suuressa kiviuunissa paloivat metriset halot. Tulen loisteessa levitetyn ja suksen pohjaan hangatun tervan tuoksu säilyy muistissani.

Hiihdin ensimmäisinä kouluvuosina, eli 1950-luvun alussa, Jokivarren vanhaan kansakouluun, Jämsän ensimmäiseen varta vasten koulutaloksi rakennettuun hirsirakennukseen joen läntisellä rannalla. Latu kouluun tuli tutuksi.

Ensimmäinen vuoteni Jämsän yhteiskoulussa alkoi syyskuussa vuonna 1956. Koulumatka kulki sulan maan aikana ensin Kaipolan tietä Seppolaan ja siitä Seppolan sillan yli yhteiskoululle. Matkaa oli hieman yli kolme kilometriä. Ensimmäisen oppikouluvuoden talvena reitti kouluun oli myöhemmistä vuosista poikkeava. Silloin talvisen koulumatkan maisemia hallitsi jämsäläisen asutuksen ja jämsäläisten elinkeinojen kehto - Jämsänjoki.

Tohtori Keijo K. Kulha toteaa pitäjähistoriassa Vanhan Jämsän historia, joka ilmestyi vuonna 1975, että ”Katsoimmepa Jämsän kokonaiskuvaa 1860-luvulla, maamme itsenäisyyden tapahduttua tai näitä rivejä luettaessa erään yksityiskohdan merkitys on aina yhtä ilmeinen: Jämsänjoki on läpi vuosikymmenten vaikuttanut ympäristönsä kaikkinaiseen kehitykseen. … Jämsänjoki on ympäristönsä elinvoimaisuuden perusedellytys.”

Latu kulki Jämsänjokea pitkin kotoa lähes koululle saakka. Muistikuvien mukaan talvet olivat vielä 1950-luvulla pitkiä alkaen marraskuussa, joskus aikaisemminkin, ja jatkuen aina huhtikuun lopulle. Joki jäätyi varhain vahvaan jäähän ja joella liikkuminen koettiin turvalliseksi. Tosin haavereitakin sattui, kun jäiden vahvuutta ei osattu arvioida oikein.

Ensimmäisen oppikoulutalveni kävimme suksilla koulussa, kun jää tai keli sen sallivat. Isämme oli luonnollisesti hiihtänyt joen yli oppikouluun jo omina kouluaikoinaan, ja hänellä tapa oli jatkunut voimistelunopettajatoimen luonnollisena osana. Vielä 1950-luvulla isä-Eino lähti avaamaan latua varhain aamulla. Hän halusi olla koulutalolla ajoissa. Myös sisaret, Ulla ja Kaija, seurasivat latujälkeä pian isän perässä.

Minulla koulumatkan kaverina oli tuolloin samalla luokalla oleva naapurin poika, Salovuoren Jukka. Mekin lähdimme aika varhain, tai ainakin se tuntui siltä, koska kouluun lähdettäessä joella oli vielä varsin hämärää. Aurinkohan nousee keskitalvella vasta yhdeksän ja kymmenen välillä.

Kotiemme kohdalla Jämsänjoki tekee jyrkän mutkan ohittaessaan Virmapyhän kalliot. Mutkan kohdalle on muodostunut joen levein lahti. Se on suurimmalta leveydeltään lähes 700 metriä. Latu seuraili tätä joenlahtea kulkien Niemen talon puoleista rantaa. Ylhäällä vasemmalla kädellä näkyivätkin hämärään aamuun Niemen talon ikkunoiden valot. Joenmutkan vastakkaisella puolella kohosivat Virmapyhän tummat, paljaat, punagraniittiset kalliot aina korkealle vanhojen mäntyjen peittämälle laelleen.

Kallion huipulla lienee aikoinaan ollut uhripaikka. Toisaalta Virmapyhä lienee ollut myös jokilaakson asutuksen eteläinen raja, ja siten myös vartiopaikka. Keski-ajan karttoihin ei ole merkitty taloja Virmapyhältä Päijänteelle. Sinänsä tämä on erikoista, koska – kuten nykyisin nähdään – maaperä olisi antanut hyvät mahdollisuudet viljelylle myös tällä jokivarren jaksolla.

Niemen talon jälkeen alkoi etuvasemmalla häämöttää Karhalan päärakennuksen puinen torni. Talo vaikutti maalaistaloksi aika hienolta, ihan kartanon päärakennukselta. Jos talojen pinta-alaa mitataan hehtaareina, isoja taloja Niemi ja Karhala olivatkin. Jämsäläiseen tapaan talojen hehtaarit koostuivat lähinnä metsäpinta-alasta. Niiden peltoalaa ei voi kuitenkaan verrata etelän kartanoihin.

Ennen Karhalaa latu ohitti pienen lahdelman, jonka pohjukassa sijaitsi aikanaan mahtava Oikarin eli Kaipolan ratsutila. Sekä Karhalan että Niemen talot oli siitä aikanaan erotettu. Oikarin talo siirtyi sittemmin Kaipolan talon nimisenä jokisuuhun Päijänteen rannalle. Kaipolan talosta saivat 1950-luvun alussa tilan maille rakennetut Kaipolan tehtaat nimensä. Edelleen tehtaat ovat Jämsän taloudellisen toimeliaisuuden kulmakivi. 

Karhalan talon kohdalle saavuttaessa oikealla näkyivät jo Vinnin entisen sotilasvirkatalon punaiset rakennukset. Talo oli matkatoverini Jukan sukulaisten omistuksessa.

Hiihtäessämme hämärää jokea rannan lähellä näkyi mustia paljaita kohtia jäässä, mistä lumi oli sulanut. Niistä oli varoitettu. Olivatko ne kohtia, missä joen lähteet tai virtapaikat pitivät jään heikkona? Jukka kertoi, että joku hänen sukulaisensa oli pudonnut heikkoon kohtaan jäissä ja ehkä hukkunut – en muista enää aivan varmasti. Hämärässä aamussa tuon seikan ajatteleminen sai hiihtomatkan kouluun tuntumaan epämiellyttävän vaaralliselta. Miltähän tuntuisi äkkiä upota salakavalaan avantoon tai heikkoihin jäihin?

Vinnin jälkeen alkoivat Jämsän keskustan valot valaista jokimaisemaa. Oikealle jäivät Jämsän kansanopiston päärakennuksen ikkunarivistöt. Rakennus ja sen lähistöllä sijaitseva museokylä tuntuivat kotoiselta. Olihan äitimme tullut Jämsään kansanopiston käsityön opettajaksi. Jämsänniemeltä  museoon siirretyssä päärakennuksessa oli taas isoisämme asunut sisaruksineen 1880-luvulla.

Vihdoin nousimme Hiidenmäen ohi ja saavuimme Jämsän yhteiskoulun vanhan päärakennuksen, Tattikoulun Lukkoilan puoleiselle sivustalle. Jätimme sukset koulun seinustalle ja kiiruhdimme pikimmiten oppitunneille yhteiskoulun uuteen koulurakennukseen. Päivä kului koulutyössä hiihtohousuissa ja monot jaloissa. Koulun jälkeen, iltapäivän jo hämärtyessä, hiihtoreitti vei takaisin joen yli kotia kohden.

Hiihtomatka kansakouluun oli ollut päivittäistä harjoittelua ja oli luonut hyvän pohjan liikunnalliselle kestävyydelle ja hiihtotekniikalle.

Eräs kevättalven päivä on jäänyt siitä ajasta erityisesti mieleen.

Ikimuistoinen päivä sijoittuu noin 1950-luvun puoliväliin, jolloin olin kansakoulussa kolmannella tai neljännellä luokalla. Silloin oli hyvin aurinkoinen kevättalven päivä, ehkäpä maaliskuun loppupuolella. Aurinkoisesta säästä huolimatta sää oli kylmä ja ankara. Sitä leimasi erittäin voimakas tuuli, joka puhalsi pohjoisesta, Jämsänkosken tehtailta pitkin jokilaaksoa.

Vastatuuleen oli melkein mahdotonta hiihtää. Niinpä isäni oli tilannut aamuksi pirssin, eli kuten nykyisin sanottaisiin taksin, koska tuolloin ei vielä ollut säännöllistä Kaipolan tehtaille menevää linja-autoliikennettä. Niinpä minunkin lyhyet sukseni mahdutettiin pirssiautokyytiin.

Menomatka koululle ei ollut kuitenkaan päivän kohokohta. Koulun jälkeen lähdimme Salovuoren Jukan ja sepän Teuvon kanssa suksilla kotia kohti. Muistikuvat eivät enää kerro, miten tulimme Jokivarren koululta yli Saikkosen risteyksen ja Palmrothin sekä Lehtisen talojen ohitse Kaipolan tielle. Hiihdimmekö vai kannoimmeko suksia?

Viiskulmasta alkanut Kaipolantie vietti Metsätalon kohdalta loivasti etelään, kotia kohti. Nousimme suksille ja annoimme mennä keskellä tietä. Teitä ei silloin hiekoitettu ja autoliikennettä oli vähän. Hiekattomuus oli tärkeää senkin vuoksi, että Seppolaan ajettiin myös hevosten vetämillä reillä. Omat muistikuvat matkoista tähtitaivaan alla kirkkoreellä joulukirkkoon ovat vieläkin kirkkaat.

Kun olimme nousseet Metsätalon kohdalla suksille, emme tarvinneet enää sauvojen apua. Voimakas tuuli tarttui anorakkiin, ja hieman käsiä levittäen vauhti kiihtyi melkein hallitsemattomaksi. Samaa vauhtia nousimme Saaren talon mäelle ja ohi suuren navettarakennuksen. Silloin ei ollut vielä Hiidenmäen siltaa eikä nykyistä Saaren talon kohdalla olevaa ysitien maantieleikkausta.

Vauhti kiihtyi jälleen taloryhmän jälkeen ja latu vei seppä-Vertin talon ohitse, Salovuoren punaiselle vajalle ja siitä suoraan Viialan talon mäelle kohoavalle rinteelle. Tämän viimeisen mäen nousussa oli käytettävä sauvoja, koska tuulen voima ei ihan riittänyt tuomaan pientäkään koululaista kotopihaan saakka.

 

Suomi siirtomaana

Työurani ohessa minulla oi monin tavoin mahdollisuus perehtyä kehitysmaiden historiaan, nykyisyyteen ja tuleviin mahdollisuuksiin. Olin kolmisenkymmentä vuotta erilaisten kehitysmaasuhteiden neuvottelukuntien jäsenenä. Lisäksi tein selvityksiä muutamista kehitysmaille tärkeistä tuotannonaloista. Vuosien varrella kävin useissa kehitysmaissa Afrikassa ja Aasiassa.

Monet tapaamani kehitysmaiden asiantuntijat olivat suhteellisen hyvin perillä myös Suomen asioista. Ehkä he olivat perehtyneet Suomeen ja Suomen historiaan juuri siksi, että tiesivät tapaavansa suomalaisia. Monet tiesivät, että Suomi oli ollut runsas vuosisata sitten köyhä maa, yksi Euroopan köyhimmistä. He tiesivät myös, että Suomen talous, erityisesti vienti, oli ollut raaka-ainevaltainen, yhdestä raaka-ainelähteestä, puusta, riippuvainen.

Valtaosa nykyisistäkin kehitysmaista, tai nimenomaa köyhistä maista, on yhdestä tai muutamasta raaka-aineesta riippuvainen. Viennistä suuri osa tulee erilaisten hedelmien, kahvin, kaakaon, teen, puuvillan tai mineraalien ja metallien viennistä. Onnekkaimmista kehitysmaista on löytynyt öljyä tai muita hyvin arvokkaita raaka-ainelähteitä. Pari tusinaa kehitysmaata on jo päässyt nopean teollistumisen vaiheeseen, ja ovat siten vaurastuneet.

Keskeinen asia, kun vertailimme maidemme tilannetta, oli kehitysmaiden asiantuntijoiden kysymys: ” Kertokaa meille, miten Suomesta on tullut vauras maa.”

Suomen historiasta, joka on kiistämättä ollut menestys, voi kertoa montakin tarinaa. Parhaillaan, kun itsenäinen Suomi täyttää kuluvana vuonna 100 vuotta, Suomen tarinaa kerrotaan monella tavalla ja monissa paikoissa. Helsingin yliopiston Studia Generalia sarjassa on tänä keväänä tarkasteltu teemaa Suomi – myytit ja todellisuus. Professori Matti Klinge puhui aiheesta Suomi – sata vai tuhat vuotta? Espoon työväenopiston Omnian sarjassa kuuntelin professori Seppo Hentilän luennot vuosista 1917 ja 1918 sekä ostin hänen tuoreen kirjansa Saksalainen Suomi 1918. Parhaillaan luen tohtori Risto Volasen kirjaa Suomen synty ja kuohuva Eurooppa. Se tarkastelee Suomen itsenäistymisen polkua aina Ranskan vallankumouksen ajoista, 1700-luvun lopulta, saakka.

Jo näiden kuulemisten ja lukemisten perusteella voi sanoa, että Suomen polku itsenäiseksi kansaksi oli monipolvinen, useiden ennakoimattomien sattumusten ja hyvän onnenkin saattelema. Tie itsenäisyyteen ei ollut mitenkään itsestään selvyys. Toisaalta voidaan Matti Klingen tavoin sanoa, että Suomi oli harvinaisen valmis itsenäiseksi valtioksi silloin, kun se tapahtui. Valmistautuminen oli myös monien sattumusten summa, mutta myös useiden henkilöiden tietoisten ponnistusten ja pitkäjänteisen työn tulos. Suomi valmistautui lähes koko autonomisen ajan, eli 1800-luvun.

Suomen kehitys maailman kärkimaiden joukkoon ei – jos ei itsenäiseksi tulokaan – ollut aina suoraviivaista. Maan historiassa oli vaiheita, joissa väestö kärsi tai oli joutua vastaavaan asemaan kuin siirtomaiden tai nykyisten kehitysmaiden ihmiset vuosisatojen ajan. Todennäköinen kehityskään ei olisi ajan mittaan poikennut paljonkaan kehitysmaiden kokemuksista.

Suomessa asuvat heimot joutuivat 1100 – 1200-luvuilla Ruotsin hallitsijoiden alaiseksi. Väki eli kuitenkin maahan tuotua kristinuskoa lukuun ottamatta pitkään omissa oloissaan. Ajoittain jouduttiin mukaan Ruotsin, Tanskan ja Venäjän välisiin sotiin. 

Eniten suomalaisia rasitettiin 1500-luvun lopulla ja 1600-luvulla, kun Ruotsin Vaasa-kuninkaat rakensivat suurvalta-Ruotsia. Sotaväen otot ja ankarat verot panoivat talonpoikais- ja maalaisväestön polvilleen. Jämsässäkin huomattava osa, ehkä jopa puolet tiloista autioituivat, kun talolliset eivät kyenneet maksamaan kruunun perimiä veroja. Vaihtoehtoina olivat sotaväkeen palkkautuminen tai lähtö mieron tielle.

Kiinnostava historiallinen episodi koettiin alusmaa mielessä vielä 1900-luvun alussa. Suomi oli julistautunut itsenäiseksi joulukuun 6. vuonna 1917. Kuten hyvin tiedetään, maa ajautui kuitenkin veriseen sisällissotaan tammikuun lopussa 1918. Valkoinen osapuoli sai huhtikuun alussa tuntuvaa apua Saksan keisarikunnalta, kun Saksan Itämeren divisioona rantautui Hankoon kenraali Rüdiger von der Goltzin johdolla. Saksalaiset valtasivat Helsingin ja suuren osan eteläisintä Suomea.

Saksalaisten tulo oli herättänyt ristivetoa valkoistenkin puolella. Mm. valkoisten sotapäällikkö Mannerheim vastusti saksalaisten tuloa. Historian kirjoittajille on edelleenkin hieman epäselvää, oliko kutsu vain Berliinin lähettilään Edward Hjeltin käsialaa, vai oliko hänellä vallassa olevan senaatin valtuutus.

Yllättävin ja kiinnostavin seikka sopimuksissa Saksan kanssa oli se, että niissä sitouduttiin Saksan määräämiin taloudellisiin ja poliittisiin ehtoihin, jotka olisivat tehneet Suomesta Saksan vasallivaltion, puolittaisen siirtomaan. Saksa olisi mm. määrännyt Suomen ulkomaankaupasta.

Saksalla olikin ensimmäisen maailmansodan vielä jatkuessa sekä sotilaallisia että poliittisia intressejä Euroopan pohjoisilla leveysasteilla. Ymmärrettävintä on, että Saksaa kiinnosti erityisesti Suomessa olevat raaka-aineet, erityisesti puuraaka-aine. Myös vesivoimalla arvioitiin olevan merkitystä.

Siirtomaa-ajattelu oli vielä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä yleistä länsimaissa. Vuosina 1884-85 olivat länsimaat jakaneet Berliinin konferenssissa Afrikan eri maiden kesken. Itsenäisiksi jäivät ainoastaan Etiopia ja Liberia. Saksalle jäi tässä jaossa lähinnä Lounais-Afrikka, Kamerun ja Tanganjika. Ensimmäisen maailmansodan seurauksena Saksa menetti siirtomaansa.

Vielä 1930-luvulla valittelivat eräät saksalaiset taloustieteilijät sitä, että Saksa on lähtökohtaisesti huonomassa asemassa kuin etenkin Englanti ja Ranska, joilla oli laajat siirtomaa-alueet.

1900-luvun henkeen sopi hyvin, että Suomelle kaavailtiin eräänlaista siirtomaa-asemaa eurooppalaisissa puitteissa. Suomen pelasti tästä harharetkestä, johon eräät suomalaiset poliitikot olivat omalta osaltaan maata ajaneet, Saksan häviö maailmansodassa. Tämäkin oli vain yksi merkillinen sivupolku siinä monipolvisessa tiessä poliittisesti itsenäiseksi ja aikaa myöten vauraaksi maaksi.

Trumpin cul de sac

Matkustellessani 1960-luvun puolivälissä ja vuosikymmenen lopulla Englannissa ja Irlannissa ihmettelin pitkään tienviittoja, joissa luki erikoinen nimi tai käsite – cul de sac. Aluksi ihmettelin, kuka tämä merkkihenkilö oikein oli ollut, kun en muistanut nimeä historian kirjoista. Huomasin tietysti aika pian, että kirjoitus oli pienellä alkukirjaimella, eli ettei kyse ollut henkilöstä vaan jostakin muusta seikasta. Pian selvisi, että viitta osoitti, että katu päättyy. Siitä ei ole läpiajoa.

Cul de sac tarkoittaa siis umpikujaa. Nykykielessä sillä tarkoitetaan myös katua, jonka päähän on rakennettu autoille kääntöpaikka, eli kehittyneempi muoto umpikujasta.

Wikipedia kertoo, että käsite cul de sac johtuu ranskankielisestä ilmaisusta, joka tarkoittaa pussinpohjaa tai -perää. Ihan hyvä ilmaisu myös tielle, joka ei johda sen pidemmälle.

Entä sitten Yhdysvaltain uusi presidentti Donald Trump ja käsite pussinperä, cul de sac? Presidenttiehdokas Donald Trump puhui koko vaalitaistelun ajan varsin levottomia ja lupaili asioita, joita vähän tarkemmin ajateltuna saattoi pitää mahdottomina. Oma lukunsa tietysti oli, että hänen puheissaan ja väitteissään oli enemmän kuin puolet valhetta. Käsitteeksihän on jo muodostunut Trumpin lehdistöavustajien lanseeraama vaihtoehtoinen tosiasia, alternative fackt. Siitä on jo muodostunut rinnakkainen käsite valheelle.

Trumpin puheita ei tarvinne käydä laajasti läpi, kun kiinnittää huomion hänen perusväittämäänsä ja siihen lupaukseen, jolla hän haali eniten ääniä. Tämä piti sisällään lupauksen, että Trump palauttaa globalisaation, ja erityisesti kiinalaisten varastamat työpaikat takaisin Amerikkaan. Tämä toteutetaan ennen muuta asettamalla ulkomaiselle tuonnille korkeat esteet, esimerkiksi tullit.

Tämä väite, uskomus tai lupaus lyö kyllä korville sitä tosiasiaa, mitä taloustiede on jo yli 200 vuotta todistanut, eli suhteellisen edun periaatetta, jonka johdosta kauppavaihto tuo taloudellista hyötyä kummallekin tai kaikille osapuolille. Kuluneiden vuosatojen ajan monet maat ovat haastaneet tämän ajatuksen. Oma lukunsa oli aikanaan kommunistinen Kiina, joka sitten käänsi kurssia 1970-luvun lopulla. Sen jälkeinen kehitys on maailmantalouden historiaa, jonka tuloksena Kiina on taas suurin. Intia ja Brasilia harjoittivat myös pitkään ns. tuontia korvaavaa talouspolitiikkaa. Intia muutti kurssia 1990-luvulla ja nyt maan talous kasvaa Kiinan ohella nopeimmin. 

Yhdysvalloissakin teollisuuden työpaikat ovat supistuneet teknologian kehityksen ja automatiikan leviämisen tuloksena, ei sen vuoksi, että Yhdysvallat on osallistunut kansainvälisen kauppaan, ja itse asiassa maa on ollut kaupan vapauttamisen veturi. 

Asiaa ymmärtämättömät äänestäjät ajattelivat, että kyllä Trumpin täytyy tietää asiat muita paremmin, onhan hän ”menestynyt” talousmies. Kuinka paljon menestyksessä on huijausta, kuinka paljon osaamista – mahdoton tietää. Tätä lupausta Trump todennäköisesti tulee ajamaan tavalla tai toisella. Sen seurauksena uhkaa syntyä kauppasota ja taloudellinen tappio kaikille. Yksipuoliset tuonnin esteet eivät ole nykyisillä sopimuksilla sallittuja. Jos ne halutaan mitätöidä, on naivia ajatella, etteivät muut toimi vastaavalla tavalla Yhdysvaltoja kohtaan.

Tappio tullee olemaan suhteellisesti suurin Yhdysvalloille, mutta suurten sisämarkkinoiden vuoksi seuraukset tulevat esiin hitaasti. On siis vaikea nähdä, milloin tavalliset amerikkalaiset tulevat sen huomaamaan.

Trumpin politiikan näkyvimmät seuraukset tulevat esiin ensin muualla. Hänen kannattajansa ovat jo kuukauden vallassaolon jälkeen hurranneet, että nyt on saatu vihdoin poliitikko, joka tekee mitä lupaa. Jos näin on laajasti ottaen, voi ennustaa, että seurauksena on kaaos niin kotimaassa kuin maailmallakin. Kun sekä talouden että politiikan kannalta on yleensä suotuisampaa harjoitetun politiikan ennustettavuus, nyt tätä autuutta ei ole odotettavissa. Voi myös ennustaa, että kaaos tulee siellä ja täällä johtamaan poliittiseen umpikujaan.

Helsingin Sanomien toimittaja Laura Saarikoski on ansiokkaasti seurannut ja selventänyt Yhdysvaltojen mennyttä vaalitaistelua sekä Trumpin nykyistä politiikkaa virassaan. Viikolla 7/2017 Saarikoksi pohti artikkelissaan: Uusi maailmanjärjestys; Realismi palasi Valkoiseen taloon, Trumpin politiikan käänteitä seuraavasti:

”Yhdysvaltain presidentti Donald Trump on perääntynyt kautensa alussa monista kaikkein vaarallisimmista ehdotuksistaan turvallisuuspolitiikan alalla.

Vaalikampanjansa aikana Trump kutsui puolustusliitto Natoa aikansa eläneeksi, lupasi repiä Iranin ydinohjelmasopimuksen, uhkaili Kiinaa, ehdotti Japanille omaa ydinasetta ja vihjaili, että Yhdysvallat siirtää lähetystönsä Tel Avivista Jerusalemiin.

Seuraukset olisivat vähimmillään aiheuttaneet epävakautta ja pahimmillaan erittäin vaarallisen tilanteen Euroopassa, Lähi-idässä ja Tyynellämerellä. Nyt Trump on hissukseen peruuttanut kaikkein radikaaleimmista ehdotuksistaan. Yhdysvallat jatkaa Japanin ja Länsi-Euroopan puolustamista, vaikka Euroopan Nato-maat joutuvatkin maksamaan entistä isomman osan laskusta.”

Donald Trump näyttää siis epäröivän, jatkaako umpikujaan johtavalla tiellä, vai käyttääkö hyväksi mahdollista kääntöpaikkaa (cul de sac). Yhdysvaltojen, maailman, meidän kaikkien kannalta olisi onnellista, että Trump tulisi ”järkiinsä” ja kääntyisi tarjoutuvissa kääntöpaikoissa uuteen suuntaan, vaikkapa palaisi vanhoille jäljille. Mitään järkeä ei ole siinä, että päästää täydellä kaasulla umpikujaan ja todennäköisesti kovalla vauhdilla metsään. Todennäköiset vahingot olisivat korvaamattomia.

Jos presidentti Trumpin politiikkaan liittyykin paljon epävarmuutta, varmaa kuitenkin on, että aika pian meillä on uusi käsite, Trumpismi. Margaret Thatcher ja Ronald Reagan muodostuivat käsitteiksi. Neuvostoliitossa vallitsi pitkään Bresneviläisyys ja Kiinassa Maolaisuus. Kiinnostavaa nähdä, miten kuvaamme Trumpismia muutaman vuoden päästä.