Kiina on suurin

 

 

Tammikuun 16. 2017 alkaneella viikolla käytettiin kaksi hyvin mielenkiintoista puhetta tai puheenvuoroa. Maailman kahden taloudeltaan suurimman maan, Kiinan ja Yhdysvaltojen presidentit puhuivat. Kiina presidentti Xi Jingping osallistui alkuviikosta Maailman talousfoorumin (World Economic Forum) kokoukseen Davosissa ja tarkasteli maailmanlaajuista talouskehitystä ja erityisesti globalisaatiota. Hänen mukaansa on totta, että globalisaatio luo myös uusia ongelmia ja sopeutumisvaikeuksia. Mutta tämä ei oikeuta hylkäämään tapahtunutta ja etenevää kehitystä vaan ohjaamaan sitä niin, että globalisaatio hyödyttää kaikkia valtiota ja kaikkia kansakuntia.

Yhdysvaltojen uusi presidentti Donald Trump astui virkaansa perjantaina 20.1. ja puhui virkaanastujaispuheessaan voimakkaasti kansainvälistä vapaakauppaa vastaan. Yhdysvaltain kaikessa toiminnassa tullaan hänen mukaansa panemaan Yhdysvaltojen etu aina etusijalle, niin kaupassa kuin työpaikoissakin. Oman maan edun puolustaminen on kaiketi jokaisen maan ja hallituksen tehtävä, mutta toisen maailmansodan jälkeisenä aikana on länsimaissa korostettu – ja erityisesti Yhdysvaltojen toimesta – yhteistä etua oman edun rinnalla. Nyt näyttää Yhdysvaltojen politiikassa tapahtuvat historiallinen käänne.
 

Puheenvuoroissa ja puheissa oli näkökulman erilaisuuden ja päämäärien erilaisuuden lisäksi mielenkiintoista se, että puhujat edustivat samalla historiallista muutosta siinä, että johtava maailmanvalta vaihtuu juuri nyt. Ei tietysti kukaan voi kiistää, etteikö Yhdysvallat olisi tällä hetkellä vielä ainoa supersuurvalta, kun asiaa tarkastellaan talouden, sotilaallisen voiman, teknologisen osaamisen, yritysmaailman ja myös monen kulttuurialan näkökulmasta. Yhdysvallat on myös väestömäärältään kolmanneksi suurin kansakunta ja väestön ikärakenne on vielä – mm. maahanmuuton ansiosta – länsimaalaisittain nuorta. Kansakunnassa on dynamiikkaa.

Muutos on kuitenkin jo ilmassa. Ei ole enää uutta tai uutinen, että alkanut vuosisata, 2000-luvun ensimmäinen vuosisata, tulee olemaan Aasian vuosisata. Aivan kuten 1900-luku oli Amerikan – nimenomaan Pohjois-Amerikan – vuosisata.

Aasia, joka siis alkaa Uralilta ja ulottuu Tyyneen valtamereen idässä ja Intian valtamereen etelässä sekä Välimereen lännessä, on aina ollut suuri. Se ei ole ollut suurin vain maantieteellisen suuruutensa vuoksi. Aasiassa syntyivät varhaisimmat – Egyptin ohella - korkeakulttuurit, joiden keskeytymätöntä jatkumoa on nykyinen Kiinan kulttuuri. Aasian väkiluku nousi satoihin miljooniin jo paljon ennen muita maita ja alueita. Aasian maiden, etupäässä Kiinan ja Intian, tuotanto oli myös maailmanlaajuisesti suurinta aina 1700-luvun lopulle saakka, jolloin teollinen tuotanto nosti Euroopan maat kärkisijoille.

Yli sata vuotta, lähes aina ensimmäiseen maailmansotaan saakka, oli Englanti tai Brittiläinen imperiumi maailman johtava ja dynaamisin talousmahti. Viimeistään ensimmäisen maailmansodan jälkeen talouden maailmanmahti on sijainnut Atlantin länsipuolella. Yhdysvallat on siis ollut kohta sata vuotta maailman suurin talousmahti. Mutta kuinka kauan?

Oheisessa kuviossa maailman johtavien talousmahtien osuutta on kuvattu painottamalla yhteen tuotannon bruttoarvo, ulkomaankauppa ja pääomaliikkeet. Sen mukaan 1800-luku oli Euroopan, suurimpia olivat Englanti, Saksa ja Ranska.

Toisen maailmansodan jälkeen, kuviossa vuonna 1973, Yhdysvaltojen jälkeen seuraavina olivat Japani ja Saksa. Sotien eurooppalaiset voittajavaltiot, Englanti ja Ranska, olivat häipyneet kuvasta.

Vuonna 2010 Yhdysvaltojen rinnalle oli noussut – lähes yhtä suurena mahtina – Kiina. Kiinan ja Yhdysvaltojen osuus maailman talouspotentiaalista oli tuona vuonna yhteensä noin neljännes. Kyseinen tutkija, Arvind Subramanian, ennustaa, että vuonna 2030, eli runsaan kymmenen vuoden kuluttua, Kiina on omassa luokassaan. Kolmanneksi maaksi on tuolloin noussut Intia.

Ennustettu kuvio saattaa hyvin pitää paikkansa. Jo tällä hetkellä, vuosina 2016 – 2017, Kiina on eräiden laskelmien mukaan suurin, kun suuruutta mitataan bruttokansantuotteella (BKT).

Eri maiden kansantuotteen, eli bruttokansantuotteen (BKT), vertailua vaikeuttavat maiden hinta- ja kustannusjärjestelmien erot sekä valuuttakurssien vaihtelut. Ns. nimellisten vertailujärjestelmien mukaan laskettuna Yhdysvaltojen BKT oli vuonna 2016 (IMF) noin 18 500 miljardia dollaria ja Kiinan vastaava 11 400 miljardia dollaria, eli Yhdysvallat oli edelleen selvästi suurin. Kiina on tälläkin tavalla selvästi toiseksi suurin, koska kolmantena olevan Japanin kansantuote oli vuonna 2016 noin 4 700 miljardia dollaria.

Hinta- ja kustannusjärjestelmien eroja sekä valuuttakurssien vaikutusta on pyritty eliminoimaan ns. ostovoimapariteetilla (PPP= Purchashing power Parity). Sen avulla pyritään mittaamaan kyseisen maan asukkaiden todellista ostovoimaa ja siis myös tuotannon määrää. Ostovoimapariteetilla ”oikaistuna” Kiinan BKT oli vuonna 2016 (IMF) 21 200 miljardia dollaria ja Yhdysvaltojen 18 500 miljardia dollaria. Kiina on siis näin mitattuna jo suurin. Kolmanneksi nousee Intia, jonka BKT:ksi saatiin 8 700 miljardia dollaria. Asetelma noudattelee näin jo oheisen kuvan järjestystä.

Jos ja kun Trumpin hallinnon kauppa- ja talouspolitiikka alkaa noudattaa virkaanastujaispuheen linjaa, Yhdysvaltojen talouden lasku tulee olemaan sinetöity. On tietysti niin, että Yhdysvaltojen sisämarkkinat ovat jättisuuret, ja siten vaikutukset tulevat esiin hitaasti. Niin suuri Yhdysvallat, puhumattakaan yhdysvaltalaisista yrityksistä, ei kuitenkaan ole, että maa ja sen talouselämä kukoistaisivat ilman kasvavaa vuorovaikutusta muiden maiden ja globaalien markkinoiden kanssa. Toinenkin maa – jo entinen suurvalta, Englanti - on valitsemassa vielä nopeamman syöksykierteen.

Varhaiset maahanmuuttajat Suomeen hylkeen, hirven ja hauen perässä

Suomalaiset kokivat järkytyksen, kun vuoden 2015 lopulla maahan vyöryi länsirajan yli 32 000 pakolaista tai maahanmuuttajaa. Kun länsivirtaus hiljeni, laiton rajanylitys jatkui pohjoisella itärajalla. Syntyi kauhukuvia hillitsemättömästä kansainvaelluksesta Suomeen.

Ilmiö kuuluu uusimpaan kansainvaellusten aaltoon, joka koettelee nyt eri maiden instituutioiden ja poliittisten järjestelmien kestävyyttä niin Euroopassa, Pohjois-Amerikassa kuin Aasiassakin. Ilmiö ei ole uusi, vaan itse asiassa ikiaikainen. Näin nykyihminen ja myös eräät sitä edeltäneet hominidit asuttivat maapallon. Myös Suomi on maahanmuuttajien varhain asuttama maa.

Suomalaisten esi-isät eivät maapallon asutushistorian mielessä ole kuitenkaan poikkeuksellisen varhaisia maahanmuuttajia. Tämä johtuu tietysti siitä, että Euroopan pohjoiset vyöhykkeet olivat jääkausiaikakaudella aika ajoin paksun jääkuoren peitossa. Viimeinen jääkausi alkoi vetäytyä näiltä leveysasteilta 13 000 vuotta sitten. Suomen alue oli lopulta vapaa mannerjäästä noin 10 500 vuotta sitten.

Mannerjään aikana ei täällä voinut olla pysyvää asutusta. Edelleen kiistellään siitä, asuiko näillä leveysasteilla ihmislajin edustajia jääkausien lämpöjaksojen aikoina, jolloin jää suli ja josta asiasta Karijoen Susiluola voisi antaa viitteitä. Eräiden arvioiden mukaan siellä olisi voinut elää noin 70 000 vuotta sitten neandertalin ihmisiä. Asia on kiistanalainen.

Nykyihminen, joka vaelsi Eurooppaan noin 35 – 40 000 vuotta sitten, levittäytyi pohjoiseen mannerjään vetäytymisen myötä. Väestöä houkutteli jään alta paljastuneella maalla ja syntyneellä ruohoaavikolla ruokailleet mammutit. Suomestakin on löytynyt fossiilisia mammutin luita, mutta täällä ne vaelsivat jääkauden lämpöjaksojen aikoina.

Ihmisiä houkutti jäästä paljastuneille alueille siis ravinto. Uudet, kasvillisuuden peittämät maa-alueet ja vapautuneet vesistöt tarjosivat monia mahdollisuuksia tulla toimeen, vaikka olosuhteet olivatkin monella tavalla karut. Voi kai yksinkertaistaen sanoa, että Suomeen ensimmäisiä ihmisiä houkuttivat kolmen h:n, eli hylkeiden, hirvien ja haukien, tarjoamat elinmahdollisuudet.

Asuttamista voi tarkastella esimerkkinä synnyinseutuni jääkauden jälkeinen kehitys (Museo24, Jämsä). Ajankohdalla noin 11 200 vuotta sitten mannerjää oli jo vetäytynyt Jämsän seudulta. Lyhyt ja tilapäinen kylmempi ajanjakso mannerjään sulamisvaiheessa oli saanut aikaan ns. Sisä-Suomen reunamuodostuman mannerjään eteen. Reunamuodostuma kulkee Jämsän seudulla Hallista Jämsänkoskelle ja Saakoskelle. Hallin lentokentän alue ja Jämsänkosken keskustan lounaispuolella oleva laaja kangasalue, mm. Kollinkangas, ovat mannerjään reunan eteen kasautuneita, jäätikköjokien kerrostamia, hiekkaisia deltoja. Tuolloin Jämsän seutu oli suureksi osaksi Itämeren Yoldiameri-vaiheen pinnan alla, vain korkeimpien mäkien laet muodostivat alueelle saaristoa. Tässä vaiheessa Suomessa ei vielä ollut asutusta. Lähin vakiintunut asutus oli Etelä-Viron ja Äänisjärven kaakkoisosan tasalla, pohjoisessa taas Ruijan rannikolla.

Jämsän Patajoelta, Hietamäestä, tunnetaan asuinpaikka, jonka ajoitus on noin 9 300 vuoden takaiseen aikaan. Se on löytynyt parimetrisen maakerroksen alta, hiekkakuopan leikkauksesta.

Paikan jäänteiden tutkimuksissa löytyi kvartsi-iskoksia sekä palanutta luuta. Luista on tunnistettu mm. hirvi, majava, kettu sekä hauki ja särkikaloja. Selvästi merellisiä lajeja ei ole, vaikka paikka sijaitsikin asutusvaiheessa Itämeren altaan rannalla. Meri ulottui luoteeseen vuonomaisen lahden kautta nykyiseen Pohjanlahteen.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Luujänteet kertovat siitä, mitkä saaliseläimet olivat vetäneet väkeä juuri merestä kohoaville rannoille, myös nykyisen Jämsänniemen seudulle. Jämsänniemen ylänkö oli tuossa vaiheessa saari. Olisi voinut kuvitella, että jäänteistä olisi löytynyt myös hylkeiden luulöydöksiä.

Luulöydökset kertovatkin, että hirvi on ollut yksi keskisimmistä riistaeläimistä. Saadaanhan siitä kerralla muihin metsän riistaeläimiin verrattuna paljon ravinnoksi kelpaavaa.

 

Hirven merkitys näkyy myös arkeologissa jäänteissä. Yksi taidokkaimmista löydöksistä esittää hirven päätä. Hirviaihe löytyy useammastakin arkeologisesta löydöksestä. Huittisten hirvenpää, jonka arvioidaan olevan noin 7000 vuoden takaa, sai kunnian olla mallina vuonna 1964 postimerkissä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Hirviaihe näkyy myös lukuisissa kalliomaaluksissa. Astuvansalmen kalliomaalaukset ovat Etelä-Savossa Yöveden rannalla Ristiinassa sijaitseva esihistoriallinen kalliomaalauskokonaisuus. Maalaukset kuuluvat Suomen ja Fennoskandinavian suurimpiin. Astuvansalmen maalauksissa on kuvattu ihmisiä, hirviä ja veneitä.

Suomeen sijoittuneet metsästäjät pyydystivät tietysti myös muita riistaeläimiä kuin hirviä ja hylkeitä sekä muita kaloja kuin haukia. Hauen keskeinen rooli ravintona näkyy kuitenkin paikannimissä. Suomessa on luultavasti kymmenittäin eri kokoisia hauen mukaan nimettyjä järviä tai vesistöjä. Tunnettuja paikkakuntia ovat mm. Haukivesi, Haukivuori ja Haukipudas. Eero Kiviniemen tutkimuksen mukaan (1990: 184, 187-188) Haukivesi tai -järvi on kuudenneksitoista yleisin järven nimi. Lampien nimissä Haukilampi oli kolmanneksi yleisin. Niiden lisäksihän paikannimistä löytyy useita Haukilahtia.

Haukea yleisempi kalalta saatu vesistön nimi oli kuitenkin ahvenella. Ehkä hauki voidaan kuitenkin nostaa omaan kategoriaansa jo sen vuoksi, että Kalevalassa kantele rakennettiin hauen leukaluusta. Hauen symboli- ja kulttuuriarvo on näin Suomen itsenäisyyden 100-vuotisvuonna siis mittaamaton.

 

TAIDETEOS Matti Visanti: Soitto suuri hauenluinen 1937, Kalevalan kuvitusta, 40. runon loppuvinjetti, kivipiirros 3 x 13,5 cm, Ateneumin taidemuseo, kuva: Kuvataiteen keskusarkisto / Henri Tuomi

 

Media ajaa kohti harvainvaltaa

Muistan kuulleeni tai lukeneeni jostakin, että suhteellisuuden taju on sivistystä. Tai onko se sitten toisin päin, sivistys on suhteellisuuden tajua. Kun seuraa viimeaikaisia mediakohuja, on väistämättä todettava, että sivistys on kaukana. Tämä koskee mediaa niin meillä kuin maailmallakin.

Media on ollut jo pitkään murroksessa ja nykyistä tilannetta on jopa vaikea hahmottaa. Nykyvaihekaan ei tietysti ole pysyvä tila vaan muutos on kiihtyvää. Medialla voidaan tässä käsittää tiedonvälitystä koko laajuudessaan. Kaikki mikä markkinoi, välittää tai tuottaa informaatiota, on jo osa mediaa. Aikanaan käsite media kattoi lähinnä lehdistön ja radion, myöhemmin myös television ja muut audiovisuaaliset välineet. Tällä hetkellä entistä tärkeämpi osa mediaa on ns. some-maailma, missä internet, facebook, twitter, instagram, Youtube ja monet muut välineet, joita kaikkia en edes tiedäkään, ovat kaapannut melkeinpä johtavan osan mediaa. Se näkyy myös perinteisen median, lehdistön, kaupallisen radion sekä television kriisinä. Kuten on nähty, kriisi koskee myös Yleisradiota.

Mediamurros on tuonut mukanaan käyttäytymistapoja ja ilmiöitä, joilla ei juuri mitään tekemistä journalismin perinteisten eettisten normien suhteen. Pyrkimys totuudenmukaisuuteen tai ihmisten oikeudenmukainen ja tasapuolinen kohtelu eivät enää ole median ja journalismin päällimmäisiä arvoja. Uudeksi normaaliksi on muodostumassa vihjailu, valheellisuus, leimaaminen, haukkuminen tai jopa tappouhkaukset. Näihin käytäntöihin näytetään sopeuduttuvan. Tuntuu kuin tappouhkauksetkin ovat normaalia kommunikaatiota, jota on vain siedettävä. Aikaisemmin ajateltiin, että tappouhkaukset ovat rikos ja rikoksiin pitää suhtautua nollatoleranssilla. Tänään toleranssit ovat toisenlaiset.

Muutoksen on mahdollistanut informaatiovälineiden tekninen kehitys. Maailman informaationvälitys on verkottunut kiinteillä valokaapeleilla ja mobiileilla laitteilla. Mobiililaitteita on ihmisillä käytössä useita miljardeja, kohta melkein jokaisella, ja kaapelien välityskyky on lähes rajaton. Tiedon, mielipiteiden ja tunteiden välityksessä ainoa kriittinen kohta sijaitsee enää kunkin yksilön korvien välissä.

Tiedetään hyvin, että myös aggressiiviset valtiot, kuten Venäjä, käyttävät informaatioverkostoa poliittisten ja sotilaallisten pyrkimysten ajamiseen. Lännenkin poliittinen elämä – sekä Englannin brexit että Yhdysvaltojen presidentinvaali esimerkkeinä – ohjautuu nyt valheiden ja epätosien viestien aikakauteen. Valehtelu tuo menestystä.

Ilmeistä edellä kuvattujen esimerkkien valossa on, että olemme siirtymässä tietoa korostavasta aikakaudesta tunteiden aikakauteen. Tosiasioilla ei ole mitään merkitystä, jos päätöksiin ja valintoihin kuitenkin vaikuttaa eniten se, ”miltä musta tuntuu”. Tunne on totta kai tärkeä ja joskus intuitio johtaa jopa oikeaan, mutta tosiasioiden ja tiedon systemaattinen vähättely on loppujen lopuksi tuhoisaa. Esimerkkinä vaikka ilmaston lämpeneminen. Vaikka joistakin voi vieläkin tuntua, ettei siinä ole perää, havainnot ja kaikki mitattavat tosiasiat kertovat muusta.

Meillä Suomessa media on viime aikoina pyöritellyt sopan, jossa suhteellisuuden taju katosi jo alkumetreillä. Kyse on ns. YLE-kohusta, josta on syntynyt suuri periaatteellinen vääntö siitä, onko sananvapautta loukattu tavalla, joka murtaa ihmisoikeuksien ja kansalaisvapauksien viimeiset muurit Suomessa. Kerron mahdolliselle lukijalle tässä vaiheessa, että minä katselen asiaa ja ilmiötä apilanvihreiden silmälasien kautta, eli jos se seikka todennäköisesti ärsyttää, kannattaa lopettaa lukeminen tähän.

Asiahan koskee tapahtumaketjua, joka alkoi pääministeri Sipilän mahdollisesta jääviydestä hallituksen päättäessä lisätuesta Terrafamen kaivoksen jatkolle, kun alueella oli saatu suurin ponnistuksin pahimmat ympäristöriskit hallintaan ja alkoi näyttää todennäköiseltä, että kaivostoiminnasta saadaan ympäristön kannalta kestävä ja taloudellisesti kannattava. Jääviyskysymys nousi esiin sen vuoksi, että Sipilän sukulaisten yritys oli saanut jo aiemmin syksyllä alihankintatilauksen kaivosyhtiöltä.

Pääministeri Sipilä ei ollut tästä tilauksesta tietoinen ja jääviyskysymys on muutenkin vielä auki. Mikäli pääministeri olisi ollut tietoinen ja varmuuden vuoksi jäävännyt itsensä päätöksenteosta, tukipäätös olisi ollut kuitenkin sama.

Ylen toimittajat alkoivat kehittää juttua, jossa vihjattiin, että pääministeri toimii sukulaistensa taloudellisten etujen hyväksi. Kyseisestä juttua julkaistaessa ”syytetylle” olisi pitänyt journalististen ohjeiden mukaan antaa mahdollisuus korjata tai kommentoida asiaa jo jutun julkaisun yhteydessä. Kuten kokemuksesta tiedetään, väärien tai vääristeltyjen seikkojen korjaaminen jälkikäteen on melko mahdotonta. Ne alkavat elää omaa elämäänsä.

Kun Sipilä ärähti suoraan YLE:n toimittajalle tästä menettelystä ja sen seurauksista some-mediassa tappouhkauksineen, alkoi asiassa prosessi, joka on suhteeton itse alkuperäiseen asiaan verrattuna. Prosessi sai uusia kierroksia, kun Suomen Kuvalehtikin halusi oman osansa kehitetystä skandaalista. Suomen Kuvalehti julkaisi keskellä yötä verkkosivullaan jutun, jossa syytettiin Sipilän lisäksi YLE:n vastaavaa päätoimittajaa Atte Jääskeläistä siitä, että YLE taipuu julkaisupolitiikassaan pääministerin ja keskustan painostukseen. Juttu lähetettiin alkuyöstä Jääskeläiselle kommentoitavaksi, jotta hyvän journalismin pelisääntöjä noudatettaisiin, mutta Jääskeläinen epäonnekseen silloin nukkui. Kun Jääskeläinen klo neljä heräsi ja halusi kommentoida, Suomen Kuvalehden toimittajat eivät vastanneet.

Mitä tästä toimituspolitiikasta pitäisi ajatella? Ainakin sen verran, että toimintatavat ovat erittäin tarkoitushakuisia ja niillä ajetaan päämääriä, joilla ei ole mitään tekemistä tiedonvälityksen kanssa. Todennäköistä on, että toimittajilla on omat poliittiset päämäärät, mitä ne sitten ovatkin. Omalta osaltani päätin olla uusimatta Suomen Kuvalehden tilausta.

Oman ilmoituksensa mukaan pääministeri Sipilän tärkein päämäärä ja tavoite on Suomen nostaminen lähes kymmenen vuoden apatiasta ja taloudellisesta ahdingosta uuteen kehitysvaiheeseen, missä ihmisille voidaan taata hyvinvointiyhteiskunnan jatkuminen myös tulevaisuudessa. Monille hyvää tarkoittaville humanisteille on ollut vaikea käsittää, ettei sitä voida taata ulkomaisella velalla. Kestävällä tavalla hyvinvointiyhteiskunta voi säilyä vain ansaittujen tulojen ja niistä maksettujen verojen varassa, mikä taas edellyttää kohtuullista taloudellista kehitystä.

Sipilän kohdalla näyttä toteutuvan aivan kuin antiikin aikainen sankaritarina. Sankari, joka haluaa pelastaa - ja onnistuukin siinä – yhteisönsä, joutuu uhraamaan itsensä.

Demokratian ja hyvän poliittisen kehityksen kannalta nouseekin avainkysymykseksi, löytyykö tarvittavaa uhrivalmiutta vielä tulevaisuudessa. Minkälaiset ihmiset ovat valmiit lähtemään politiikkaan ja panemaan itsensä peliin, jos tuloksena on henkilökohtaisten periaatteiden tarkoitushakuinen kyseenalaistaminen ja kääntäminen päälaelleen. Tästä näyttää tuorein suomalainen Nobel-palkittu, Bengt Holmströmkin kantavan huolta.  

Kun mediajulkisuus kyseenalaistaa ihmisten tarkoitusperät, hakiessaan ns. skuuppeja ja mitatessaan klikkauksilla menetystään, tästä myllystä selviytyvät vain kaikkein paksunahkaisimmat. On suuri vaara ja jopa todennäköistä, että edustuksellisen demokratian edustajiksi valikoituvat tulevaisuudessa todennäköisesti kyynikot ja äärinarsistit. Edelliset vähät välittävät siitä, mitä heistä sanotaan. Jälkimmäiset, vaikka ovatkin herkkiä arvostelulle, uskovat pohjimmiltaan olevansa aina oikeassa, ja kestävät siten loputtoman ja epäoikeudenmukaisenkin arvostelun. Lopputuloksena on, että vain harvat kestävät politiikan tuoman myllytyksen. Media ohjaa siten edustuksellisen demokratian harvainvaltaan.

 

 

Metsänhoitopanos Kankkulan kaivoonko?

Suomen metsäpolitiikassa kuuluu kummia. Toisaalta tuskaillaan sen kanssa, ettei EUn viranomaiset ja konsultit osaa laskea metsänhoidon Suomessa tuottamia hiilinieluja, eli sitä, miten kasvava metsä sitoo ilmakehän hiiltä tai miten hiilen lyhytkierto hyödyttää fossiilisista polttonaineista luopumista. Fossiilisten polttoaineiden, eli öljyn, kivihiilen ja maakaasun, energiakäytöstä luopuminen on ihmiskunnan suurin ja tärkein missio. EU on kääntämässä Suomen metsiin aikaansaadun puuston lisäkasvun tappioksemme – tai ainakin niin, ettei Suomi voi sitä lukea edukseen ilmastonmuutoksen torjunnassa.

Tämä kehitys lähti väärille urille jo YK:n Durbanin konferenssissa vuonna 2009, missä kokouksessa Suomi luopui vaatimasta kasvavan metsän tuottaman hiilinielun huomioon ottamista. Silloinen ympäristöministeri Ville Niinistö perusteli tv-haastattelussa vaatimuksesta luopumista sillä, että EU kompensoi omassa politiikassaan Suomelle koituneen menetyksen. Näin ei ole käymässä vaan päinvastoin. Mikä tässä mahdollisessa kansallisessa  tappiossa on ministerin ja silloisen hallituksen vastuu?

Nykyinen hallitus tukee puun käytön kasvua metsäteollisuuden raaka-aineeksi että biopolttoaineiden lähteeksi. Tavoitteena on nostaa puuraaka-aineen käyttöä 15 miljoonalla kuutiometrillä, eli lähes 80 miljoonaan kuutiometriin vuodessa.

Metsien vuosikasvuksi on saatu 106 miljoonaa kuutiometriä. Vuotuinen puuston kasvu on siten jo lähes kaksinkertainen 1950-luvun metsänkasvuun, jolloin vuosikasvu oli noin 57 miljoonaa kuutiometriä. Luultavasti seuraavan inventoinnin tuloksena onkin tuo lähes kaksinkertainen lisäkasvu. Jotkut asiantuntijat ovat sitä mieltä, että kasvu voitaisiin metsänhoitoa tehostamalla nostaa lähelle 150 miljoonaa kuutiometriä vuodessa.

Kun puuston poistuma on viime vuosikymmeninä ollut lähes 30 miljoonaa kuutiometriä pienempi vuosikasvua, puuta on metsissämme enemmän kuin kertaakaan itsenäisyyden aikana. Metsien puuvaranto on tällä hetkellä noin 60 prosenttia suurempi kuin 1950-luvulla.

Metsien järkevää käyttöä ei kuitenkaan uhkaa vain EU:n säädökset ja direktiivit. Kansalaisjärjestöt Greenpeace, Suomen luonnonsuojeluliitto ja WWF Suomi ovat aloittaneet kampanjan kaavailtua biotalouskehitystä vastaan (HS 17.11.2016 Sini Harki, Päivi Lundvall ja Liisa Rohweder). Heidän mukaansa ”hallitus uhkaa nostaa hakkuumäärät sietämättömälle tasolle”. Maa- ja metsätalousministeriön ylijohtaja Juha S. Niemelä osoitti kohta kohdalta (HS. 24.11. Biotalous ei uhkaa Suomen metsiä) edellä mainittujen henkilöiden väitteet paikkansa pitämättömiksi. Puun energiakäytön lisäyksenkin jälkeen puuta kasvaa paljon enemmän kuin sitä käytetään.

Jos puuston kasvua ei käytetä, päädytään ”hiilen pystyvarastointiin”, joka on erittäin kallis ja tehoton tapa estää ilmaston muutosta. Suomen oloissa ikääntyvät metsät alkavat hyvin pian lahota ja jo nyt puuta lahoaa noin 5 miljoona kuutiometriä vuodessa. Hiili palaa silloin ilmaan ihan omin voimin. Vähin erin metsät menettävät näin hiilinielun ominaisuuden kokonaan. Luonnonvarakeskuksen (Luke) professori Hannu Ilvesniemen mukaan metsät muuttuvat ajan mukaan – jos niitä ei käytetä ja uudisteta - nieluista pelkiksi hiilivarastoiksi, ja puiden luontaisen kuoleman vuoksi hiilen lähteiksi.

Jos näin toimittaisiin, myös touhun taloudellinen järjettömyys paljastuisi. Tämä käy ilmi, kun katsotaan, kuinka paljon metsätalouteen on vuosien aikana investoitu. Ensimmäiset mittavat metsän lisäkasvua edistävät ns. MERA-ohjelmat aloitettiin 1960-luvun alussa. Itsekin olin eräissä käytännön hankkeissa apupoikana.

Vuoden 2014 Metsätilastollisessa vuosikirjassa on julkaistu alla oleva kuva metsänhoito- ja metsänparannuskustannuksista vuosina 1963 – 2013. Karkeasti arvioiden voidaan sanoa, että kokonaiskustannukset ovat nykyrahaksi muutettuna olleet 1970-luvun alusta nykypäivään noin 300 miljoonaa euroa vuodessa. Kun mukaan lasketaan myös 1960 kustannukset, päädytään noin 15 – 16 miljardin luokkaa oleviin kokonaiskustannuksiin.

Näillä investoinneilla ja valituilla metsänhoitotoimenpiteillä on saatu edellä kuvattu metsien lisäkasvu aikaan.

Ns. luonnonsuojelijoiden mukaan tätä aikaansaatua tulosta ei saisi käyttää sen paremmin metsänomistajan kuin kansantaloudenkaan hyväksi. Uhratut miljardit saavat mennä Kankkulan kaivoon.



Kuvio kertoo myös, että yksityismetsänomistajien osuus kokonaiskustannuksista on 1970-luvulta alkaen vaihdellut 250 miljoona euron tuntumassa vuosittain. Metsänuudistaminen ja -metsänhoito on ollut lakisääteistä. Suomessa on metsän hävittäminen kielletty.

Metsänhoitoa ja metsänparannusta valtio on tukenut määrärahoin, jotka ovat olleet ehkä neljännes tai viidennes metsänomistajan panoksesta. Näin ollen yksityismetsänomistajatkin ovat panostaneet metsään ainakin 9 miljardia euroa kuluneiden 60 vuoden aikana. Sen lisäksi metsänomistajat maksavat myyntitulosta 30 prosentin tai 33 prosentin mukaan pääomatuloveroa. Kun uudistamisen ja lainsäädännön mukaiset metsänhoitokulut lasketaan yhteen, päätehakkuutulosta menee vähintään 45 % muun yhteiskunnan hyväksi. Olisi kohtuullista, että tulevat sukupolvet voisivat saada tehdystä omasta työtä ja investoinnista hyödyn.

Käytimme sisariemme kanssa kuluvana vuonna nuorenmetsän kunnostukseen ja taimikonhoitoon yli 7000 euroa. Meitä kannusti tähän Kemera-rahoitus, jota luvattiin vajaat 3000 euroa. Metsänhoitoyhdistyksen toteutusilmoituksessa tekemän muotovirheen vuoksi Suomen metsäkeskus maksoi vain 2000 euroa. Tuosta noin 5000 euron panoksesta emme voi sisarien kanssa odottaa itsellemme euroakaan takaisin. Olisi kohtuutonta, jos siitä eivät hyötyisi jälkipolvetkaan, kuten tarkoituksemme on ollut. Ns. luonnonsuojelijat ovat valmiit panemaan Kakkulan kaivoon ne kymmenet tuhannet eurot, jotka lakisääteisesti ja omasta harrastuksesta olemme jo kolmessa sukupolvessa metsään uhranneet. 

 

Kansalliset missiot

Ajatuspaja e2 julkaisi marraskuun alussa selvityksen ”Miksi hallitukset kompuroivat, Tutkimus puolueiden kannattajien näkemyseroista”. Selvityksen mukaan nykyaikaa leimaa suurten päämäärien puute. Puolueiden sisältä mutta erityisesti puolueiden väliltä puuttuu yhdistävä liima, joka tekisi vahvan tulevaisuuteen tähtäävän politiikan mahdolliseksi. Puuttuva liima voisi parhaimmillaan syntyä laajoja kansankerroksia yhdistävistä päämääristä ja tehtävistä, missioista.

Tutkijoiden mukaan Suomen sodanjälkeistä aikaa ohjasi ja sitä luonnehti ainakin kolme suurta, kansallista tehtävää, missiota. Toisen maailmansodan jälkeisiä missioita olivat jälleenrakentaminen, hyvinvointivaltio sekä länsi-integraatio.

Mainitut missiot olivat sekä osittain samanaikaisia että erilaisia. Kaikille ei suinkaan ollut tyypillistä, että niiden tarve olisi kummunnut suoraan kansan tietoisesta tahdosta tai toiveesta, ei ainakaan välittömästi.

Jälleenrakennus oli sekä luonnollinen että pakollinen kansallinen suurhanke. Lähes viisi vuotta kestänyt sota-aika ja runsaan kymmenesosan menetys valtion pinta-alasta loivat konkreettisen tehtävän, jonka tarpeesta kenelläkään ei ollut epäselvyyttä. Aluemenetysten vuoksi oli asutettava 400 000 evakkoa. Tehtävää ei helpottanut Neuvostoliitolle määrätyt sotakorvaukset, joiden suorittaminen Suomen silloisella tuotantorakenteella tuntui lähes mahdottomalta.

Jälleenrakennus oli työteliästä aikaa. Kaikki voimat ponnistettiin tehtävän suorittamiseen. Maan ilmapiiri ja arvomaailma olivat hyvin työorientoituneita. Ihmisen arvoa ei useinkaan mitattu sen mukaan, mikä asema hänellä oli, vaan kuinka hyvä työmies tai työtä tekevä nainen hän oli. Totta kai yhteiskunta oli nykyistä enemmän luokkayhteiskunta, mutta työtä arvostettiin luokasta riippumatta. Monet johtavassa asemassa olevatkin ajoivat itsensä ennenaikaiseen loppuun säälimättömällä työnteolla ja yrittämisellä.

Hyvinvointiyhteiskunta tai -valtio alkoi hiljalleen muotoutua 1940-luvun lopulta alkaen. Terveydenhoito joukkorokotuksineen ja röntgenkuvineen laajennettiin kansanterveydeksi. Samaa tavoitetta palvelivat lapsilisät ja ilmainen kouluruokailu.

Hyvinvointivaltion määrätietoinen rakentaminen alkoi 1960-luvulla. Esikuvaksi otettiin Ruotsin toteuttama pohjoismainen malli. Varsinkin 1970-luvun uudistuksissa käännettiin katse Ruotsiin. Ruotsin laajasta valmistelumateriaalista pyrittiin ottamaan käyttökelpoinen omien hankkeiden taustaksi. Kun havaittiin yhteiskunnallinen ongelma tai puute, vaadittiin valtiota toimiin ja vastuuseen.

Länsi-integraation alku ajoittuu 1960-luvun alkuvuosiin. Länsi-integraatio oli ennen muuta taloudellisen ja poliittisen eliitin hanke. Suurin osa kansaa ei paljon vaivannut päätään erilaisilla integraatio- eli yhdentymisvaihtoehdoilla.

Taloudellinen integraatio ei ole kuitenkaan kovin uusi ilmiö Suomessakaan. Kun Suomi 1800-luvulla kuului Venäjään, maa käytti autonomista asemaansa ja Venäjän markkinoita monin tavoin hyödykseen. Voi kai sanoa, että Suomen teollistuminen puuvilla- ja tekstiiliteollisuudessa sekä massa- ja paperiteollisuudessa sai paljon vetoapua Venäjän markkinoista.

Suomen itsenäistyttyä vuonna 1917 vienti Venäjälle/Neuvostoliittoon romahti ja oli löydettävä markkinoita lännestä. Näin tapahtui. Toisen maailmansodan jälkeen Suomen viennistä metsäteollisuus kattoi peräti 80 prosenttia ja markkinoita löytyi eri puolilta maailmanmarkkinoita, mutta erityisesti Länsi-Euroopasta.

Länsi-Euroopan talouden integraatio eteni 1950-luvulla pitkin harppauksin ja sen merkittävin virstanpylväs oli Euroopan talousyhteisön perustaminen Rooman sopimuksella vuonna 1957. Suomen viennille tärkeä Englanti ei eri syistä lähtenyt tähän talousintegraatioon mukaan vaan kokosi ympärilleen vapaakauppaan tähtäävän maaryhmän, EFTAn.

Suomi ei herkkien idänsuhteiden vuoksi liittynyt suoraan perustettuun EFTA-yhteisöön vaan liittyi sen ulkojäseneksi vuonna 1961. Siitä alkoi seuraavien vuosien määrätietoinen mutta monivaiheinen länsi-integraation aika, joka huipentui Suomen liittymiseen Euroopan unioniin vuonna 1995.

Suomen länsi-integraation pontimena olivat kaupallisten etujen  puolustaminen ja tasapuolisen kilpailutilanteen turvaaminen tärkeillä länsimarkkinoilla. Vientiyritykset sekä hallitusten talouspoliittinen johto pitivät tätä kehitystä Suomen kansantalouden selviämisen ja Suomen taloudellisen hyvinvoinnin ensimmäisenä edellytyksenä.

Suomen korkein poliittinen johto ymmärsi länsi-integraation tärkeyden. Neljännesvuosisadan presidenttinä ollut Urho Kekkonen teki urallaan valtavan työn luodakseen edellytyksiä länsi-integraation jatkumiselle ja suotuisalle kehitykselle.

Ns. tavallinen kansa suuntautui aluksi länteen lähinnä etelänmatkojen, vaihto-oppilasvuosien ja interreilaamisen kautta. Matkailua harrastettiin kyllä tasapuolisesti myös itään. Kansan ääni pääsi ensimmäisen kerran merkittävämmin esiin äänestettäessä Euroopan unioniin liittymisestä. Neuvoa antavassa kansanäänestyksessä monien motiivi äänestää integraatiovaihtoehdon puolesta oli turvan hakeminen Venäjän poliittista ja sotilaallista uhkaa vastaan. Suomi oli jo aikaisemmin henkisesti hakeutunut pohjoismaiseen yhteyteen ja aatemaailmaan, mikä vauhdittui luonnollisen kehityksen kautta, kun tuhannet hakeutuivat jo 1960-luvun lopulla työmarkkinoille Ruotsiin.

Ajatuspaja e2:n tutkijat eivät oikein nähneet tällä hetkellä vastaavan mittaluokan kansallisia missioita. Heidän mukaansa tämä puute heikentää politiikanteon pitkäjänteisyyttä.

Tällainen missio on kyllä jo olemassa ja sen vahvistuminen on aivan ”nurkan takana”. Kyse on maailmanlaajuisesta ja supermittakaavaisesta energiajärjestelmän muutoksesta. Maailman energiatarpeesta tyydytetään vielä lähes 80 prosenttia fossiilisilla polttoaineilla, öljyllä, kivihiilellä ja maakaasulla. Tämä ei voi loputtomiin jatkua. Tosiasiassa jo seuraavan 30-40 vuoden aikana tulee päästä kestävämpiin energiamuotoihin. Nykyinen järjestelmä on ympäristön kannalta kestämätön.

Suomessa muutos on jo alkanut. Tiedetään myös keinot muutoksen nopeuttamiseksi. Mission toteuttaminen ei ole jäänyt vain taloudellisen tai poliittisen eliitin puheeksi ja harrastukseksi. Otan vain yhden esimerkin. Ilma-, ilma/vesi- ja maalämpöpumput ovat tehneet läpimurtonsa myös Suomessa. Lämpöpumppuja asennetaan noin 50 – 60 000 vuodessa. Kaikkiaan niitä on jo käytössä 750 – 800 000. Keskimäärin ne ”säästävät” muuta energiaa kulutuskohteissaan kaksi kolmasosaa. Säästetyltä osin ei mitään ympäristövaikutuksia synny.

Ns. tavallinen kansa, kotitaloudet ja liikelaitokset, ovat jo laajalla rintamalla muutoksessa mukana. Julkinen valta tukee muutosta lähinnä kotitalousvähennyksen tapaisella panoksella. Enemmänkin voisi tehdä. Maalämmön ja aurinkoenergian kaltaiset vaihtoehdot vievät energiankäytön uuteen aikakauteen.     

Lukeminen kannattaa aina - ja kuunteleminen

Tämä Jörn Donnerin televisiossa käyttämä lukemiseen kannustava iskulause on jäänyt monelle mieleen. Itsestään selvää ei kuitenkaan ole, mitä kannattavuudella tarkoitetaan. Entisenä ekonomistina tulee mieleen taloudellinen kannattavuus. Tästä ei ensisijaisesti liene kuitenkaan kysymys. Lukemisella on monia ulottuvuuksia.

Suomi on hyvin kirjallinen maa. Sillä on juuret syvällä. Saamme paljon kiittää Ruotsin hallitsijoita ja luterilaista kirkkoa. Tämä on hyvä muistaa, kun tulevana vuonna vietämme uskonpuhdistuksen 500-vuotisjuhlaa ja Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlaa.

Kun uskonpuhdistus alkoi Pohjois-Saksassa, se levisi nopeasti Pohjoismaihin, etenkin Ruotsiin. Vuonna 1523 Ruotsissa vallan ottanut Kustaa Vaasa oivalsi protestanttisen liikkeen edut maallisen vallanpitäjän kannalta. Katolinen kirkko oli suuri maanomistaja ja kirkon hallussa oli muutenkin omaisuutta. Kun luterilaisuus korosti kansallista kirkkoa ja seurakuntalaisten oikeutta itse perehtyä Raamatun sanomaan, Kustaa Vaasa otti suuren osan kirkon omaisuudesta valtion hallintaan ja pani alulle Raamatun kääntämisen kansankielelle.

Suomessa uskonnollisen kirjallisuuden kääntämisen sai tehtäväkseen Michael Agricola. Tätä tehtävää suorittaessaan hänen oli luotava Suomeen kirjakieli. Ensimmäisiä Agricolan Suomen kielellä kirjoittamia tekstejä oli ABCkiria (1543). Kirja alkaa runolla, jonka ensimmäinen säe on:

»Oppe nyt wanha ia noori / joilla ombi Sydhen toori.

Lause ilmaisee hyvin kirjallisen kulttuurin ytimen ja koko opetusohjelman. Oppia ikä kaikki.

Kirkon rooli kansanopetuksessa säilyi pitkään keskeisenä. Piispa Johan Gezelius vanhempi teki tässä suhteessa merkittävän uran. Johan Gezelius edisti kansanopetusta, kävi ahkerasti tarkastusmatkoilla ja julkaisi muun muassa omassa kirjapainossa painattamiaan oppikirjoja, kuten kirjan Yxi paras lasten tawara (1666).

Gezeliuksen aikana laajennettiin Turun katedraalikoulua sekä perustettiin triviaalikoulut Ouluun ja Hämeenlinnaan. Kansanopetuksen tehostamiseksi määrättiin seurakuntiin hankittaviksi kirjantaitavat lukkarit tai näiden puutteessa erityiset koulumestarit. Lukkarien tuli opettaa lukutaito hyväpäisille pojille ja näiden edelleen oman kylänsä muille lapsille; tämä oli kiertokoulun alku.

Aleksis Kivi kuvasi lukutaidon opetusta ja merkitystä loistavasti kirjassaan Seitsemän veljestä. Välttävän lukutaidon hankkimiselle oli erinomainen kannustin; lukutaito oli edellytys ripille pääsyyn ja avioliiton solmimiseen.

Lukutaito oli tullut periaatteelliseksi vaatimukseksi Suomessa jo 1600-luvun lopulla. Vuoden 1686 kirkkolaki sääti: "Wanhemita pitä uscollisest manattaman / että he andawat Lapsens heidän Christilisen Oppins Cappalis hywin ja ahkerast opetetta ; ja käskettämän nijtä / joiden se murhe Seuracunnas pitä tule / Cappalaisen eli Luckarin / että he caikella wireydel Lasten opettamisen päälle pitäwät / ja opettawat Lapset lukeman Kirja". (24. luku, 11. pykälä).

Lukutaidon läpimurto tapahtui kuitenkin vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla, kun opetustoimen vastuu siirtyi kirkolta kansakouluille. Kansakouluasetuksen valmisteli Uno Cygnaeus, joka haki kasvatusoppinsa Sveitsistä. Näin kirkon ylivalta kansanopetuksessa siirtyi muulle yhteiskunnalle. Oppivelvollisuus tuli vihdoin vuonna 1921 voimaan. Lukutaito on sen jälkeen ollut periaatteessa ja lähes käytännössäkin sataprosenttinen.

Lukeminen on tietysti muutakin kuin lukutaitoa. Se on osa kulttuurista käytäntöä ja tapakulttuuria. Lukemista on aina arvostettu, ja pitkään se on ollut – ainakin sanomalehtien tasolla – koko kansan harrastus. Ei ole ehkä väärin sanoa, että myös Suomen yhteiskunnallinen ja taloudellinen kehitys on saanut voimaa lukeneisuudesta. Tieto ei ole pelkästään valtaa vaan myös osaamista.

Lukemisella on hyötynäkökohtien lisäksi olennainen merkitys elämysten ja eettisten arvojen antajana. Nämä seikat nousevat esiin erityisesti lasten lukuharrastuksen piirissä. Kasvatusasiantuntijat suosittavat tänä päivänäkin sitä, että omille lapsille luetaan säännöllisesti. Lastenkirjojen tarinat antavat erinomaista tukea kasvatuspyrkimyksille. Jokainen toivoo lapsilleen parasta, ja helpoimmin se käy toteen hyvien kirjojen parissa.

Omalla kohdalla voin tässä suhteessa olla levollisin mielin. Luimme lapsillemme säännöllisesti joka ilta tunnin tai siinä main ikäkauteen sopivia kirjoa aina noin kymmenvuotiaaksi asti. Viimeisinä vuosina lapset luonnollisesti osasivat lukea itsekin, mutta yhteinen lukuhetki oli heille kuitenkin mieluisa.

Laskeskelin kerran lapsille lukemieni kirjojen lukumäärää. Monethan niistä luettiin useaan kertaan. Kun varhaisen ikävaiheen kuvakirjat luetaan mukaan, läpikäytyjä kirjoja oli ainakin puolisen tuhatta. Näin ollen tuli läpikäydyksi lastenkulttuurin kirjallisuutta eri puolilta maailmaa. Oli erittäin antoisa seikkailu itsellekin, kun saattoi sukeltaa satujen ja tarinoiden maailmaan kulttuureissa, joista ei aikaisemmin paljon mitään tiennyt.

Rehellisyyden nimissä on kyllä tunnustettava, että lastenkirjallisuudessa olemme paljon velkaa ruotsalaisille kirjailijoille ja kuvittajille. Ainakin omasta kirjahyllystä Vaahteramäen Eemelin, Melukylän lasten sekä Elsa Beskowin kuvakirjatarinat tuli luetuksi lukuisia kertoja. Koko Astrid Lindgrenin laaja tuotanto antoi valtavan elämysmatkan lasten maailmaan.

Uusi sukellus lastentarinoiden maailmaan alkoi joku vuosi lastenlasten kanssa. Se ei tietenkään ole yhtä jokapäiväistä vaan vain silloin, kun tarvitaan lastenhoitoapua.

Omissa kirjallisuustottumuksissa tuli uusi avaus kolme neljä vuotta sitten. Olen vuosien mittaan ajanut autolla hurjan määrän kilometrejä. Laskeskelin kerran, että jos olisin ajanut keskimäärin noin 50 kilometriä tunnissa, todellisuudessa ehkä hieman lyhyemmän matkan, olisin viettänyt autossa vajaat 3 vuotta, tai 11 – 12- työvuotta. Näin ollen se, miten aikani olen ajaessa viettänyt, on ollut merkityksellistä.

Kun olin vielä työelämässä mukana, seurasin autoradiosta tiiviisti uutis- ja ajankohtaisohjelmia. Maakuntaan ajaessakin seurasin sitä, mitä paikallisohjelmat kertoivat Hämeenlinnan, Tampereen, Lahden tai Jyväskylän sekä niitä ympäröivien maakuntien asioista. Enää se ei ole niin kiinnostavaa.

Kun edelleen ajan paljon kilometrejä ja käytän aikaa ajamiseen, kuuntelen kirjastoista lainattuja äänikirjoja. Vahinko vain, että klassikoita on luettu äänikirjoiksi paljon vähemmän kuin esimerkiksi dekkareita.

Joka tapauksessa olen vähitellen läpikäynyt suomalaisia ja käännettyjä klassikoita aina Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä alkaen. Kirjojen uudenlainen anti on mitä ilmeisin.

Kuunnellessa hyvä kirja avautuu aivan uudella tavalla. Kuunteleminen nostaa esiin kirjailijan kirjoittamia näkökohtia ja teemoja, jotka tarinaa lukiessa ja seuratessa jää helposti sivuun tai sivuseikaksi. Esimerkiksi Tuntemattomassa sotilaassa oma lukeminen sekä jokavuotinen Edvin Laineen elokuvaversio kiinnittävät huomion päähenkilöiden persoonallisuuden ohella heidän tekemiinsä sankaritekoihin.  Tosiasiassa Väinö Linnan tarinassa, joka siis perustuu myös hänen omiin kokemuksiinsa, teoksen sävy on pikemminkin traaginen kuin hauska, mikä hyvien henkilötyyppien vuoksi usein jää päällimmäiseksi muistikuvaksi. Kuuntelemalla sävyt muuttuvat.

Kuuntelemisesta on ollut seurauksena myös toinen oheisvaikutus. Kuunnellessa elämys voi olla usein voimakkaampi kuin lukiessa. Tämän seuraukset näkyvät näkemissäni unissa. Unien tarinat ovat nykyisin paljon värikkäämpiä ja monipolvisempia kuin ennen. Elämyksellinen kuunteleminen ei onneksi ole lisännyt painajaisia. Niinpä nykyisin odottaa mielenkiinnolla, mitähän ne aivot taas keksivät assosioida.

 

Afrikka on iso juttu

Kun joskus 1950-luvun alussa kuulin ensimmäisiä kertoja fiktiivisestä henkilöstä nimeltä Tarzan, asui ns. mustassa Afrikassa, eli Saharan eteläpuolisessa Afrikassa noin 180 miljoonaa ihmistä. Koko silloinen mustan Afrikan väestömäärä asettuisi nyt Nigerian (186 miljoonaa) ja Bangladeshin (161 miljoonaa) väkilukujen väliin.

Tarzan-hahmon loi amerikkalainen kirjailija Edgar Rice Burroughs. Ensimmäinen teos julkaistiin vuonna 1912, eli hieman yli 100 vuotta sitten, ja se oli nimeltään Tarzan, apinain kuningas. Tarzan-kirjoista tuli hyvin suosittuja - varsinkin, kun niistä ryhdyttiin tekemään 1930-luvulla elokuvia. Sankarihahmoa esitti tällöin uimarinakin menestynyt Johnny Weissmuller ja hänen rakastettuaan Janea Maureen O’Sullivan. Kirjoista ja elokuvista tuli niin suosittuja, että niiden vaikutus lukijoiden Afrikka-kuvaan oli erittäin suuri.

Jos arvioidaan Afrikan väestöä viime vuosisadan alussa, eli Tarzan-kirjojen syntyvaiheessa, väestötieteilijöillä on vaikeuksia kertoa tarkkoja lukuja. Afrikan väkiluku lienee ollut hieman yli 100 miljoonaa henkeä. Edeltävinä vuosikymmeninä ja vuosisatoina Afrikan väestökehitykseen vaikutti voimakkaasti miljooniin noussut orjakauppa. Väkeä menehtyi myös siirtomaapolitiikan seurauksena. Belgian Kongossa alkuasukkaiden raaka kohtelu vei eräiden arvioiden mukaan noin 10 miljoonan ihmisen hengen.

Afrikan tilanne on väestökehityksen suhteen totaalisesti muuttunut sitten Tarzanin aikojen. Afrikan väkiluku nousi yli miljardiin (1000 miljoonaa) 2010-luvun alussa. Saharan eteläpuolisen Afrikan väkiluku saavuttaa miljardin rajapyykin joko kuluvana vuonna tai viimeistään vuonna 2017. Väestömäärän osalta mustan Afrikan asema maailmassa vertautuu väkirikkaimpiin alueisiin ja maihin, Kiinaan (noin 1380 miljoona henkeä) ja Intiaan (1330 miljoonaa henkeä). Intian väkiluku kasvaa vielä muutamalla sadalla miljoonalla. Sen sijaan Kiina väestö alkaa vähin erin kääntyä laskuun. Muutos on seurausta yhden lapsen politiikasta, jota alettiin soveltaa vuonna 1979.

Afrikan tulevaisuus näyttää aivan erilaiselta kuin Aasian, puhumattakaan Euroopasta, kun tarkastellaan tulevaa väestönkehitystä. Afrikan väestö on vielä hyvin nuorta. Kun sitä arvioidaan käyttämällä ns. mediaani-ikää, eli kun väestöstä puolet on tuota lukua nuorempia ja puolet vanhempia, useimpien maiden mediaani-ikä on Afrikassa alle 20 vuotta. Euroopassa hyvin harvan maan mediaani-ikä on alle 40 vuotta. Eurooppa on Afrikkaan verrattuna todellakin ”vanha maailma”.

Afrikan nuorten osuudesta, ja kun syntyvyys naista kohden on vielä niinkin korkea kuin 5 – 6 lasta, seuraa, että maapalon väestöräjähdys tapahtuu Afrikassa. Nykyisellä väestörakenteella ja syntyvyydellä – vaikka hedelmällisyys laskisikin kuten oletettavasti tapahtuu – väestömäärä kasvaa huikeaa vauhtia. Kun nykyinen väkimäärä on kymmenkertainen Tarzanin aikoihin verrattuna, se on 2040-luvulla kaksikymmenkertainen, jolloin Afrikassa elää yli 2 miljardia ihmistä.

Olettaen, ettei mitään dramaattista tapahdu, Afrikan väkiluku ylittää 4 miljardia jo ennen vuosisadan loppua. Väistämätön kysymys on, onko se mahdollista, ja jos ei ole, mitä siitä seuraa?

Afrikka ei ole iso vain väestönkasvun suhteen. Afrikka on hyvin suuri alue. Afrikan maantieteelliseen kokoon, eli pinta-alaan, liittyy yleensä väärä mielikuva. Luultavasti tämä mielikuva on yhteinen kaikille ikäluokille, ei vain meille Tarzan-ikäluokille. Virheellinen mielikuva johtuu maailmankartoista, joita katselimme koulujen maantiedontunneilla tai erilaisista tieto- ja oppikirjoista.  Planeetta Maa kiitää avaruudessa lähes säännöllisen pallon muotoisena. Maantiedon tarkasteluja varten sen pinta kuitenkin projisoidaan kaksiulotteiseen tasoon. Mercatorin kehittämässä projektiossa alueet laajenevat suhteellisesti todellista kokoaan suuremmiksi mitä kauemmaksi päiväntasaajalta kohti napoja mennään, ja taas maapallon keskivyöhykkeet näyttävät vertailussa suhteellisesti pienemmiltä.

Edellä sanottu käy hyvin ilmi vertailtaessa maapallon kartalta Intiaa ja Suomea. Intia ei näytä paljonkaan Suomea suuremmalta. Todellisuudessa Intian pinta-ala on kymmenkertainen (3,3 miljoonaan km2) Suomeen verrattuna (0,33 miljoonaa km2).

Kun Afrikan mantereen pinta-alaa vertaa muihin, havaitsee sen suuruuden. Afrikan pinta-ala (30,3 miljoonaa km2) on kymmenkertainen Intiaan verrattuna. Kiinaan verrattuna (9,6 miljoonaa km2) se on kolminkertainen. Eli hyvä muistisääntö Afrikan suuruutta hahmotettaessa on, että se on kolme kertaa Kiinaa, kymmenen kertaa Intiaa ja sata kertaa Suomea suurempi.

Jos lasketaan yhteen Länsi-Euroopan, Yhdysvaltojen, Kiinan, Intian ja Argentiinan pinta-alat, saadaan luvuksi 29,8 miljoonaa km2, eli pienempi luku kuin Afrikan ala. Sattumoisin näissä maissa tai näillä alueilla asuu nyt yhteensä 4 miljardia ihmistä, eli määrä, jonka Afrikka saavuttaa – jos se on mahdollista – nykyisillä väestön kasvuennusteilla vuonna 2100.

Onko siis mahdollista, että Afrikassa eläisi ja tulisi toimeen nelinkertainen väestömäärä nykyiseen verrattuna? Ei näytä oikein mahdolliselta. Ensinnäkin muutos olisi huikean nopea. Kun väestö alkoi Euroopassa tai Aasiassa nopeasti lisääntyä, taustalla oli tuhansien vuosien kehitys keräily- ja metsästyskulttuurista maanviljelyn sekä kotieläinten kesyttämisen kautta pitkälle organisoituneiksi yhteiskunniksi. Mesopotamiaa, Egyptiä, Intiaa ja Kiinaa asuttivat korkeakulttuurit jo 3000 – 4000 vuotta sitten. Afrikka on joutunut kuluneen sadan aikana eräänlaiseen kehityksen pikakelaukseen.

Saharan eteläpuolisen Afrikan maiden tuotantorakenne muotoutui 1800-luvulla palvelemaan siirtomaavaltojen tarpeita. Vielä 1960-luvulla meillä Suomessakin oli siirtomaatavaraliikkeitä, ja kun puhuttiin siirtomaatavaroista, tarkoitettiin hedelmiä, pähkinöitä, mausteita, kahvia, teetä ja kaakaota. Ne ovat erinomaisia maataloustuotteita, mutta niiden tuottamat vientitulot ja aikaansaama elintaso jäivät vaatimattomiksi. Teollinen tuotanto ja teollisen tuotannon kulttuuri ovat Afrikassa erittäin nuorta.

Afrikka on ollut kansainvälisten kehitysponnistelujen kohdealueena jo yli 50 vuotta. Sekä maiden oman toiminnan että kansainvälisen yhteisön tuen avulla kehitystä onkin tapahtunut etenkin terveydenhoidossa ja koulutuksessa. Lapsikuolleisuus laskee ja lukutaito kattaa kohta koko nuorison. Tämä on tervettä kehitystä ja hyvä pohja myös talouden nousulle. Tässä vaiheessa muutos vauhdittaa vielä väestön kokonaiskasvua. Suurin osa lapsista ei voi kuitenkaan jäädä vanhempiensa ammattiin, siis lähinnä maanviljelyyn. Monissa Afrikan maissa tilat ovat jo hyvin pieniä, usein korkeintaan puolisen hehtaaria. Näin ollen 5 – 6 lapsesta useimmat joutuvat hakemaan toimeentulonsa muualta.

Tilanteen seurauksena onkin syntynyt kova paine lähteä etsimään toimeentuloa myös muista maista, esimerkiksi Euroopasta. Välimeren yli tulevasta siirtolais- tai pakolaisvirrasta ei enää suurin osa Lähi-idän maiden sisällissotia pakenevia ihmisiä vaan suurin ryhmä tulee Nigeriasta. Nigeriassakin on sisäistä terrorismia, esim. Boko Haram, mutta suurin osa maasta on rauhallista aluetta.

Nigeria on väestöltään suurin Afrikan maa ja se väestökehitys kuvaa tilannetta, johon ollaan joutumassa. Väestön ikärakenteeseen ja syntyvyyden kehitykseen perustuvat ennusteet kertovat, että Nigeriassa, missä nykyisin asuu siis 186 miljoonaa ihmistä, asuisi vuonna 2060 jo yli 450 miljoonaa henkeä ja vuonna  2100 noin 750 miljoonaa. Nigeria on pinta-alaltaan vain kolmisen kertaa Suomea suurempi (0,92 miljoonaa km2). Kuinka paljon maa pystyy väkeä elättämään ei tietysti ole suoraan pinta-alasta riippuvaista, mutta silläkin on merkitystä.

Eurooppaan tulleiden siirtolaisten tai kuten nykyään sanotaan, laittomien maahantulijoiden lukumäärä oli vuonna 2015 noin 1,3 miljoonaa. Suurin osa tuli Turkin kautta Kreikkaan. Kun tätä reittiä on pystytty tukkimaan, virta Pohjois-Afrikasta yli Välimeren paisuu. Se merkitsee matkalle hukkuneiden määrän jatkuvaa kasvua. Viime vuonna hukkui vajaat 4000 henkeä. Kuluvana vuonna hukkuneiden määrä ylittänee viime vuoden luvut. Asia tuntuu sietämättömältä.

Afrikkaa ja Afrikan kehittymättömyyttä on länsimaissa, esimerkiksi Euroopassa, pidetty ensisijaisesti ihmisoikeuskysymyksenä ja eettisenä ongelmana. Afrikan väestökehitys ja uusimman kansainvaelluksen vauhdittuminen muodostaa lähivuosina ja -vuosikymmeninä Euroopalle mittasuhteiltaan todella ison kysymyksen.