Afrikka on iso juttu

Kun joskus 1950-luvun alussa kuulin ensimmäisiä kertoja fiktiivisestä henkilöstä nimeltä Tarzan, asui ns. mustassa Afrikassa, eli Saharan eteläpuolisessa Afrikassa noin 180 miljoonaa ihmistä. Koko silloinen mustan Afrikan väestömäärä asettuisi nyt Nigerian (186 miljoonaa) ja Bangladeshin (161 miljoonaa) väkilukujen väliin.

Tarzan-hahmon loi amerikkalainen kirjailija Edgar Rice Burroughs. Ensimmäinen teos julkaistiin vuonna 1912, eli hieman yli 100 vuotta sitten, ja se oli nimeltään Tarzan, apinain kuningas. Tarzan-kirjoista tuli hyvin suosittuja - varsinkin, kun niistä ryhdyttiin tekemään 1930-luvulla elokuvia. Sankarihahmoa esitti tällöin uimarinakin menestynyt Johnny Weissmuller ja hänen rakastettuaan Janea Maureen O’Sullivan. Kirjoista ja elokuvista tuli niin suosittuja, että niiden vaikutus lukijoiden Afrikka-kuvaan oli erittäin suuri.

Jos arvioidaan Afrikan väestöä viime vuosisadan alussa, eli Tarzan-kirjojen syntyvaiheessa, väestötieteilijöillä on vaikeuksia kertoa tarkkoja lukuja. Afrikan väkiluku lienee ollut hieman yli 100 miljoonaa henkeä. Edeltävinä vuosikymmeninä ja vuosisatoina Afrikan väestökehitykseen vaikutti voimakkaasti miljooniin noussut orjakauppa. Väkeä menehtyi myös siirtomaapolitiikan seurauksena. Belgian Kongossa alkuasukkaiden raaka kohtelu vei eräiden arvioiden mukaan noin 10 miljoonan ihmisen hengen.

Afrikan tilanne on väestökehityksen suhteen totaalisesti muuttunut sitten Tarzanin aikojen. Afrikan väkiluku nousi yli miljardiin (1000 miljoonaa) 2010-luvun alussa. Saharan eteläpuolisen Afrikan väkiluku saavuttaa miljardin rajapyykin joko kuluvana vuonna tai viimeistään vuonna 2017. Väestömäärän osalta mustan Afrikan asema maailmassa vertautuu väkirikkaimpiin alueisiin ja maihin, Kiinaan (noin 1380 miljoona henkeä) ja Intiaan (1330 miljoonaa henkeä). Intian väkiluku kasvaa vielä muutamalla sadalla miljoonalla. Sen sijaan Kiina väestö alkaa vähin erin kääntyä laskuun. Muutos on seurausta yhden lapsen politiikasta, jota alettiin soveltaa vuonna 1979.

Afrikan tulevaisuus näyttää aivan erilaiselta kuin Aasian, puhumattakaan Euroopasta, kun tarkastellaan tulevaa väestönkehitystä. Afrikan väestö on vielä hyvin nuorta. Kun sitä arvioidaan käyttämällä ns. mediaani-ikää, eli kun väestöstä puolet on tuota lukua nuorempia ja puolet vanhempia, useimpien maiden mediaani-ikä on Afrikassa alle 20 vuotta. Euroopassa hyvin harvan maan mediaani-ikä on alle 40 vuotta. Eurooppa on Afrikkaan verrattuna todellakin ”vanha maailma”.

Afrikan nuorten osuudesta, ja kun syntyvyys naista kohden on vielä niinkin korkea kuin 5 – 6 lasta, seuraa, että maapalon väestöräjähdys tapahtuu Afrikassa. Nykyisellä väestörakenteella ja syntyvyydellä – vaikka hedelmällisyys laskisikin kuten oletettavasti tapahtuu – väestömäärä kasvaa huikeaa vauhtia. Kun nykyinen väkimäärä on kymmenkertainen Tarzanin aikoihin verrattuna, se on 2040-luvulla kaksikymmenkertainen, jolloin Afrikassa elää yli 2 miljardia ihmistä.

Olettaen, ettei mitään dramaattista tapahdu, Afrikan väkiluku ylittää 4 miljardia jo ennen vuosisadan loppua. Väistämätön kysymys on, onko se mahdollista, ja jos ei ole, mitä siitä seuraa?

Afrikka ei ole iso vain väestönkasvun suhteen. Afrikka on hyvin suuri alue. Afrikan maantieteelliseen kokoon, eli pinta-alaan, liittyy yleensä väärä mielikuva. Luultavasti tämä mielikuva on yhteinen kaikille ikäluokille, ei vain meille Tarzan-ikäluokille. Virheellinen mielikuva johtuu maailmankartoista, joita katselimme koulujen maantiedontunneilla tai erilaisista tieto- ja oppikirjoista.  Planeetta Maa kiitää avaruudessa lähes säännöllisen pallon muotoisena. Maantiedon tarkasteluja varten sen pinta kuitenkin projisoidaan kaksiulotteiseen tasoon. Mercatorin kehittämässä projektiossa alueet laajenevat suhteellisesti todellista kokoaan suuremmiksi mitä kauemmaksi päiväntasaajalta kohti napoja mennään, ja taas maapallon keskivyöhykkeet näyttävät vertailussa suhteellisesti pienemmiltä.

Edellä sanottu käy hyvin ilmi vertailtaessa maapallon kartalta Intiaa ja Suomea. Intia ei näytä paljonkaan Suomea suuremmalta. Todellisuudessa Intian pinta-ala on kymmenkertainen (3,3 miljoonaan km2) Suomeen verrattuna (0,33 miljoonaa km2).

Kun Afrikan mantereen pinta-alaa vertaa muihin, havaitsee sen suuruuden. Afrikan pinta-ala (30,3 miljoonaa km2) on kymmenkertainen Intiaan verrattuna. Kiinaan verrattuna (9,6 miljoonaa km2) se on kolminkertainen. Eli hyvä muistisääntö Afrikan suuruutta hahmotettaessa on, että se on kolme kertaa Kiinaa, kymmenen kertaa Intiaa ja sata kertaa Suomea suurempi.

Jos lasketaan yhteen Länsi-Euroopan, Yhdysvaltojen, Kiinan, Intian ja Argentiinan pinta-alat, saadaan luvuksi 29,8 miljoonaa km2, eli pienempi luku kuin Afrikan ala. Sattumoisin näissä maissa tai näillä alueilla asuu nyt yhteensä 4 miljardia ihmistä, eli määrä, jonka Afrikka saavuttaa – jos se on mahdollista – nykyisillä väestön kasvuennusteilla vuonna 2100.

Onko siis mahdollista, että Afrikassa eläisi ja tulisi toimeen nelinkertainen väestömäärä nykyiseen verrattuna? Ei näytä oikein mahdolliselta. Ensinnäkin muutos olisi huikean nopea. Kun väestö alkoi Euroopassa tai Aasiassa nopeasti lisääntyä, taustalla oli tuhansien vuosien kehitys keräily- ja metsästyskulttuurista maanviljelyn sekä kotieläinten kesyttämisen kautta pitkälle organisoituneiksi yhteiskunniksi. Mesopotamiaa, Egyptiä, Intiaa ja Kiinaa asuttivat korkeakulttuurit jo 3000 – 4000 vuotta sitten. Afrikka on joutunut kuluneen sadan aikana eräänlaiseen kehityksen pikakelaukseen.

Saharan eteläpuolisen Afrikan maiden tuotantorakenne muotoutui 1800-luvulla palvelemaan siirtomaavaltojen tarpeita. Vielä 1960-luvulla meillä Suomessakin oli siirtomaatavaraliikkeitä, ja kun puhuttiin siirtomaatavaroista, tarkoitettiin hedelmiä, pähkinöitä, mausteita, kahvia, teetä ja kaakaota. Ne ovat erinomaisia maataloustuotteita, mutta niiden tuottamat vientitulot ja aikaansaama elintaso jäivät vaatimattomiksi. Teollinen tuotanto ja teollisen tuotannon kulttuuri ovat Afrikassa erittäin nuorta.

Afrikka on ollut kansainvälisten kehitysponnistelujen kohdealueena jo yli 50 vuotta. Sekä maiden oman toiminnan että kansainvälisen yhteisön tuen avulla kehitystä onkin tapahtunut etenkin terveydenhoidossa ja koulutuksessa. Lapsikuolleisuus laskee ja lukutaito kattaa kohta koko nuorison. Tämä on tervettä kehitystä ja hyvä pohja myös talouden nousulle. Tässä vaiheessa muutos vauhdittaa vielä väestön kokonaiskasvua. Suurin osa lapsista ei voi kuitenkaan jäädä vanhempiensa ammattiin, siis lähinnä maanviljelyyn. Monissa Afrikan maissa tilat ovat jo hyvin pieniä, usein korkeintaan puolisen hehtaaria. Näin ollen 5 – 6 lapsesta useimmat joutuvat hakemaan toimeentulonsa muualta.

Tilanteen seurauksena onkin syntynyt kova paine lähteä etsimään toimeentuloa myös muista maista, esimerkiksi Euroopasta. Välimeren yli tulevasta siirtolais- tai pakolaisvirrasta ei enää suurin osa Lähi-idän maiden sisällissotia pakenevia ihmisiä vaan suurin ryhmä tulee Nigeriasta. Nigeriassakin on sisäistä terrorismia, esim. Boko Haram, mutta suurin osa maasta on rauhallista aluetta.

Nigeria on väestöltään suurin Afrikan maa ja se väestökehitys kuvaa tilannetta, johon ollaan joutumassa. Väestön ikärakenteeseen ja syntyvyyden kehitykseen perustuvat ennusteet kertovat, että Nigeriassa, missä nykyisin asuu siis 186 miljoonaa ihmistä, asuisi vuonna 2060 jo yli 450 miljoonaa henkeä ja vuonna  2100 noin 750 miljoonaa. Nigeria on pinta-alaltaan vain kolmisen kertaa Suomea suurempi (0,92 miljoonaa km2). Kuinka paljon maa pystyy väkeä elättämään ei tietysti ole suoraan pinta-alasta riippuvaista, mutta silläkin on merkitystä.

Eurooppaan tulleiden siirtolaisten tai kuten nykyään sanotaan, laittomien maahantulijoiden lukumäärä oli vuonna 2015 noin 1,3 miljoonaa. Suurin osa tuli Turkin kautta Kreikkaan. Kun tätä reittiä on pystytty tukkimaan, virta Pohjois-Afrikasta yli Välimeren paisuu. Se merkitsee matkalle hukkuneiden määrän jatkuvaa kasvua. Viime vuonna hukkui vajaat 4000 henkeä. Kuluvana vuonna hukkuneiden määrä ylittänee viime vuoden luvut. Asia tuntuu sietämättömältä.

Afrikkaa ja Afrikan kehittymättömyyttä on länsimaissa, esimerkiksi Euroopassa, pidetty ensisijaisesti ihmisoikeuskysymyksenä ja eettisenä ongelmana. Afrikan väestökehitys ja uusimman kansainvaelluksen vauhdittuminen muodostaa lähivuosina ja -vuosikymmeninä Euroopalle mittasuhteiltaan todella ison kysymyksen.

Politiikan teatterin tyylilajit - parodiasta tragediaan

Politiikkaa on joskus luonnehdittu yhteisten asioiden hoitamiseksi. Joku näkee politiikan taas vallankäytön välineenä, missä vallan itsensä lisäksi tekijöitä motivoi oman edun tavoittelu. Tarkkailijalle politiikka näyttäytyy myös teatterina, missä näyttämön tapahtumat ja se, mitä tehdään kulisseissa, poikkeavat toisistaan. Teatterin illuusioilla peitetään todellinen toiminta ja vaikuttaminen. Vanha sanonta tosin painottaa, että niin on, jos siltä näyttää.

Viimeaikaiset uutiset politiikanteon tavoista ja piirteistä maailmalla kertovat varsin erikoisesta toiminnan etiikasta. Yhdysvaltojen presidentinvaalitaistelua seuraavat analyytikot arvioivat, kuinka paljon kandidaattien Donald Trump ja Hilary Clinton puheissa on totta ja kuinka paljon valhetta. Eräänlaisena lopputulemana voi kai tämän arvioinnin perusteella sanoa, että Trumpin puheissa on kaksi kolmasosaa valetta tai joka tapauksessa muuta kuin totta. Clintonin puheissa lienee vastaavasti kolmasosa valhetta tai muunnettua totuutta.

Oman lukunsa totuudesta kirjoitetaan Venäjän nykyisessä politiikassa. Vladimir Putinin johdolla Venäjä valtasi Krimin ja liitti sen pikavauhtia Venäjään. Ukrainan separatistit taistelevat Venäjän aseilla ja tuella hallitusta vastaan jo kolmatta vuotta. Venäjä kuitenkin kieltää, että heillä olisi mitään osuutta näihin tapahtumiin. Huipentumana on malesialaisen matkustajakoneen alasampuminen kesällä 2014 ja 298 viattoman ihmisen surmaaminen. Huolimatta siitä, että ”savuava ase” löydettiin venäläisten kädestä, maa ei tunnusta osuuttaan murhaan. Venäjä jatkaa valitsemaansa väkivaltapolitiikkaa Syyriassa, missä uhreina ovat nyt Aleppon lapset ja naiset.

Tässä poliittisessa teatterissa totuus on ollut uhri muiden uhrien joukossa ja lopputuloksena on lukuisten ihmisten tragedia. Venäjän politiikkaa näyttää ohjaavan kunnian tavoittelu. Keinona käytetään hyökkäämistä heikoimman kimppuun.

Venäjän politiikan tyylilajiksi näyttäytyy siis hyppäys pahimpaan tragediaan. Monesti joutuu miettimään, mitä Putin ja Venäjän johto ajattelevat, kun he väistämättä joutuvat näkemään kuvia Aleppon runnelluista, lähes elottomilta näyttävistä lapsista. Nukkuvatko he vielä yönsä hyvin. Väistämättä tulee mieleen Natsi-Saksan tuhoamisleirit, joita olivat myös juutalaisten ghetot, kuuluisimpana Varsovan ghetto. Sinne suljettiin alun perin noin 450 000 juutalaista, joista valtaosa tuhoutui.

Itä-Aleppon kaupunginosaan on suljettu 250 000 ihmistä. Heidän selviytymismahdollisuutensa ovat heikot Venäjän ja al-Assadin pommittaessa ja estäessä väestön poispääsyn tai huoltamisen.

Yhdysvalloissa presidentinvaalikamppailu tuo esiin useampia tyylilajeja ja sävyjä. Kun Donald Trump lähti tavoittelemaan presidenttiehdokkuutta, kaukaa katsottuna touhu näytti politiikan parodialta. Politiikassa puhuminen ja vakuuttaminen on keskeinen keino. Puheen suoltamisessa Trump näyttää olevan ehtymätön. Kun esitystä kuunteli, ensimmäinen ajatus oli, ettei puhuja ole tosissaan.

Kun nauhoitukset Trumpin naisia koskevista puheista sekä ilmiannot käyttäytymisestä heitä kohtaan tulivat julki, tuntui, että ollaan siirtymässä tragikomedian puolelle. Komediasta ei kuitenkaan voinut olla kyse, koska komedian odotetaan päättyvän onnellisesti. Mitään sellaista ei voi nyt odottaa. Ei edes mitään puhdistautumisrituaalia, koska Trump jyrkästi kieltää tehneensä mitään, mistä häntä syytetään.

Yhdysvaltojen presidentinvaaliteatteri on kääntymässä myös jonkinlaiseksi tragediaksi, kun katsoo, miten äänestäjät eli kansa tähän suhtautuu. Huolimatta pöyristyttävistä paljastuksista ja typeristä puheista – joissa ei oikeastaan ole mitään asiallista sisältöä – suuri osa kansasta tukee Trumpia ja on innoissaan.

Trumpin kannatus ennen pahimpia paljastuksia vaihteli 45 prosentin molemmin puolin. Luulin, että paljastukset olisivat romahduttaneet hänen kannatuksensa täysin. Toisin kävi. Kannatusprosentit laskivat pari kolme prosenttiyksikköä, mutta eivät milloinkaan menneet alle 40 prosentin. Nyt parisen viikkoa ennen vaaleja kannatus on pikemminkin nousussa.

Mitä tämä kertoo demokratiasta? Onko ns. tavallisen kansan harkintakykyyn enää luottamista? Sitä joutuu jo epäilemään. Historia kertookin tästä varoittavan esimerkin. Hitler nousi vaaleilla valtaan, kun natsit nousivat suurimmaksi puolueeksi. Valtakunnankansleriksi nimitetty Hitler kaappasi pika pikaa vallan. Seurauksena oli kymmenien miljoonien ihmisten kuolema. Trumpin valinnan todennäköisyys on edelleen pieni, vaikka kannatusluvut ovat korkeat. Todennäköisyys on kuitenkin olemassa. Amerikkalaiset leikkivät tulella, joka voi polttaa muuallakin kuin Pohjois-Amerikassa.  

Samalla, kun joutuu ihmettelemään amerikkalaisen kadunmiehen harkintakykyä, sama pätee Venäjällä. Mielipidemittausten – joiden oikeellisuutta on tietysti Venäjän oloissa vaikea arvioida – peräti 80 – 90 prosenttia kansasta tukee Putinin politiikkaa. Tiedonvälitystä ohjataan Venäjällä kaikin keinoin, mutta nykyisenä informaatioaikana ei luulisi politiikan seuraukset (esim. Ukrainassa ja Syyriassa) jäävän ihmisiltä piiloon. Siitä huolimatta politiikka saa suosiota.

Venäjän poliittinen johto on Putinin johdolla tehnyt vallasta ja sen säilyttämisestä suuren näytelmän. Puitteet lavastetaan mitä ihmeellisimmillä tavoilla. Kulisseina ovat myös tsaarinajan kullanprameat salit ja kristallit. Myös Mao halusi aikanaan samaistua Kiinan keisareihin.

Joulunaika lähestyy jo vajaan parin kuukauden päästä. Uskoisin, että näemme kuvia – ainakin venäläiset näkevät – Putinin ja ehkä muidenkin johtajien osallistumisesta ortodoksikirkon seremonioihin. Jouluseremonioissa muistellaan kahdentuhannen vuoden takaista aikaa, jolloin syntyi rauhanliike, jonka tarkoituksena oli tuoda ihmisille hyvä tahto. Jos ja kun lasten, naisten ja vanhusten tappaminen Syyriassa edelleen jatkuu, poliitikkojen kynttiläkulkueet ovat äärimmilleen vietyä poliittista teatteria.

Koti on vaarallinen

Oma koti on jokaiselle voimakkaiden tunnesiteiden paikka. Sanasta tulee ensimmäisenä mieleen lämpö ja turvallisuus. Koti on paikka, missä voi olla oma itsensä, levätä ja kerätä voimia jaksaakseen työssä ja tehtävissä. Koti on ollut ja on edelleenkin monelle myös työympäristö, missä hankitaan välttämätön toimeentulo. Kodin vastakohdaksi koetaan sana koditon. Se tarkoittaa turvattomuutta ja kylmyyttä sekä syrjäytymistä. Ei kuuluta sosiaalisesti mihinkään joukkoon, vaan ollaan ikään kuin ulkopuolinen.

Käsitteet ja käsitykset elävät kuitenkin ajassa. Niiden merkitys voi muuttua olennaisesti, joskus jopa päinvastaiseksi. Koti voi ollakin vaarallinen. Aikanaan laskettiin leikkiä sanomalla: ”Älä me kotias, kotiaan on moni kuollut.” Onko tästä hirtehishuumorista tulossa arkipäivää?

Moni iäkäs on ajatellut mielessään, että kunhan saisi kuolla kotonaan. Aikanaan näin tapahtui melkein aina. Kotisaunassa synnyttiin ja saunassa pestiin ja valmistettiin kuolleet hautausta varten.

Iäkkäillä ihmisillä kotiin kuoleminen ei edelleenkään ole harvinaista, vaikka suurin osa kuoleekin sairaalan steriileissä olosuhteissa. Iäkkäiden ihmisten kotikuolemien syy on valtaosin kaatuminen tai putoaminen. Tapaturmia sattuu kotona tai kotipiirissä kymmeniä tuhansia, iäkkäillä yli 60 000 vuosittain. lähes puolet johtaa sairaalahoitoon ja noin tuhat kuolemaan.

Kotona voi kuolla myös sairauskohtaukseen, joka tulee yllättäen ja ennalta aavistamatta. Tällöin tapahtuma johtaa kuoleman syyn selvittämiseen ja omaisten kannalta myös ikäviin viranomaisten tekemiin selvityksiin. Vaikka mitään epäselvää ei olisikaan, voi prosessi tuoda ikävän lisän muutenkin raskaaseen vaiheeseen. Useimmiten asia hoidetaan hienotunteisesti.

Yksinasumisen lisääntyminen johtaa myös tilanteisiin, jotka tuntuvat sekä surullisilta että kovin ankeilta. Yksinäinen henkilö on kuollut omassa asunnossaan, eikä kukaan ole kaivannut häntä viikkokausiin.

Kodin vaarat ovat ikäihmisille ja vanhuksille tuttuja. Niihin liittyvien riskien vähentämiseksi voi itse kukin ja myös yhteisö tehdä paljon. Näin ollaan tekemässäkin, koska ikäihmisten lukumäärä kasvaa hyvää vauhtia ja samaan aikaan pyritään laitoshoidosta eroon.

Viime viikkojen yhteiskunnallisen keskustelun perusteella koti nähdään, jos ei nyt ihan vaarallisena, niin ainakin kovasti puutteellisena ikähaitarin toisessakin päässä, varhaislapsuudessa. Ennen kaikkea kokoomuksen mutta myös muidenkin puolueiden taholta on viritetty keskustelua lasten varhaishoidon uudistamisesta vähentämällä kotihoitoa ja lisäämällä laitoshoitoa. Siis aivan päinvastoin kuin vanhusten hoidon kohdalla.

Yksi- ja kaksivuotiaiden hoitoa päiväkodeissa perustellaan varhaiskasvatuksella, jonka arvioidaan olevan lapsen kannalta parempaa päiväkodissa kuin kotona. Ajatellaan, että päiväkodin tädit ovat koulutuksensa vuoksi parempia varhaiskasvattajia kuin omat vanhemmat, isät tai äidit. Päiväkotien tädit tekevät varmasti parhaansa ja ovat ammattitaitoisia sekä ammattiaan arvostavia henkilöitä. Mutta varhaiskasvatustermin käyttäminen alle kolmivuotiaiden hoidossa on kyllä tietoista harhaanjohtamista.

Oman kokemuksen sekä monien asiantuntijoiden lausuntojen mukaan pieni, yksi- tai kaksivuotias tarvitsee ennen muuta huolenpitoa, turvaa ja pysyviä, läheisiä ihmissuhteita. Perinteisesti tämän vaiheen ”kasvatusvastuu” on ollut ensisijaisesti kodin ja vanhempien tehtävä. Se on monikerroksinen ja hienosyinen sekä mieluimmin luottamukseen ja vakauteen perustuva vuorovaikutussuhde kuin tietoinen kasvatustehtävä oppisuunnan tai toisen mukaan.

Ihmisen etevyys muihin kumppanilajeihin verrattuna johtuu varhaislapsuuden ja lapsuuden pitkästä ajanjaksosta, missä sekä fyysinen, sosiaalinen että henkinen kehitys saavat aikaa kypsyä rauhassa. Voidaan olla onnellisia, jos kasvava yksilö löytää näin omat lahjansa ja omat tiensä. Vain totalitaarisissa tai autoritaarisissa yhteiskunnissa kasvatetaan lapsista ja nuorista tietoisesti halutunlaisia. Tosin näissä pyrkimyksissä harvoin onnistutaan.

Suomessa on yhteiskunnan taholta tuettu lasten varhaishoidossa vanhempien valinnanvapautta jo kolmekymmentä vuotta kotihoidontuella, jota voi saada lapselle aina kolmivuotiaaksi saakka. Lapsilla on myös subjektiivinen oikeus kunnan järjestämään päivähoitoon. Valinnan hoitomuotojen välillä tekevät siis lasten vanhemmat.

Kotihoidon tuki on ollut yhteiskunnalle edullinen, koska sen kustannukset lasta kohden ovat paljon pienemmät kuin päiväkodeissa. Tärkein ongelma on ollut vaikutus lähinnä äitien työuraan ja eläkekertymään.

Äideille tai joissakin tapauksissa isille omien lasten hoidosta aiheutunut haitta työurassa tai sosiaaliturvassa voidaan haluttaessa poistaa monella tavalla. Kokoomus haluaa ratkaista asian poistamalla vanhempien valinnanvapauden. Ministeri Grahn-Laasonen tarjoaa SAK:n kehittämää mallia.

Erikoista kokoomuksen aloitteellisuudessa on se, että samaan aikaan terveydenhoitoon ja ehkä sosiaalitoimeen ajetaan valinnanvapautta ”kuin käärmettä pyssyyn”.

Ihmiskäsitykset ja maailmankuvat poikkeavat ymmärrettävästi eri ihmisillä toisistaan. Erikoisinta syntyneessä aloitteellisuudessa on kuitenkin se, että puhutaan varhaiskasvatuksesta tieteellisesti tutkittuna käsitteenä myös lapsen ensimmäisten ikävuosien osalta. Tällöin johdetaan keskustelua ja ajattelua tietoisesti harhaan tai ihmiskäsitys on todella mekaaninen.  Uusi ihminen on siis tabula rasa, jonka pintaan voidaan kirjoittaa toimivat ohjeet koko elämänmittaista menestystä varten. Ympäristö siis määrää lapsen kehityksen ja identiteetin.

Kun varhaiskasvatuksen vastuu halutaan yhteiskunnalle, taka-ajatus on, etteivät vanhemmat ja koti ole tässä riittävän hyviä. Lapselle on kohtalokasta jäädä kodin ja vanhempien varaan liian pitkäksi ajaksi. Menetys voi olla jo liian kohtalokas kolmeen ikävuoteen mennessä. Koti on siis näin ajatellen lapsellekin vaarallinen.

 

 

Maatalous - rakennemuutosten äiti

Rakennemuutos on nykyisin varsin käytetty sana poliitikkojen, taloustieteilijöiden, järjestöihmisten ja muidenkin suussa, kun puhutaan yhteiskunnan ja erityisesti talouden uudistamisesta. Rakennemuutoksen uskotaan olevan se taikakalu, jonka turvin kilpailukyky paranee, talouskasvu kohenee ja hyvinvointiyhteiskunta pelastuu. Hyvin harva sanan käyttäjä täsmentää tai konkretisoi sitä, mitä rakennemuutoksella oikein tarkoittaa. Hämärällä puheella halutaan antaa viisaan vaikutelma. Todellisuudessa hämärästi puhuttu merkitsee hämärästi ajateltua ja käytännön kannalta aika hyödytöntä pohdiskelua.

Rakennemuutos ei ole tavoitteena uusi. Kun itse aloin työni taloustutkijana ja ekonomistina 1970-luvun alussa, rakennemuutos oli jokapäiväinen puheenaihe työpaikallani Taloudellisessa suunnittelukeskuksessa. Taloudellinen suunnittelukeskus, eli Tasku oli perustettu vuosikymmenen alussa miettimään Suomen kansantalouden tulevaisuutta ja kehitysnäkymiä ns. pitkällä aikavälillä, mikä tarkoitti noin 10 – 15 vuotta eteenpäin.

Taskussa mietittiin ja selvitettiin Suomen teollisen rakenteen ja erityisesti viennin rakenteen mahdollisia muutoksia alkaneella vuosikymmenellä ja pidemmällekin. Pohdiskelun tulos oli, että puunjalostus- ja metsäteollisuus on ”auringonlaskun ala ” ja Suomen menestys tulee lepäämään mm. kemianteollisuuden varassa. Oltiinhan juuri suunnittelemassa huomattavaa laajennusta öljynjalostukseen.

Sittemmin on osoittautunut, että nämä pohdiskelut olivat aika turhia. Emme osanneet kristallipallostamme nähdä tulevaisuuden menestyssektoreita, menestyvistä yrityksistä puhumattakaan. Kuluneina vuosina menestykset ovat vaihdelleet. 2000-luvun alussa menestynein ala oli sähkötekninen teollisuus, kun sen osuus viennistämme nousi Nokian vanavedessä neljännekseen. Sittemmin Nokian miljoonittain viemät kännykät ovat häipyneet kuvasta ja teollisuudenalan osuus vastaavasti pudonnut. Sen sijaan metsäteollisuus nostaa taas osuuttaan uudenlaisen bioteknologian vahdittamana ja nojautuen siihen, että kotimainen raaka-ainetarjonta on kasvanut metsien lisäkasvun lähes kaksinkertaistuessa.

Edellä olevasta voikin jo päätellä, mitä rakennemuutoksella voidaan tarkoittaa. Rakenne on usein tarkastelun kohteessa olevien osatekijöiden suhteellinen osuus ja rakennemuutos osuuksien muutos. Edellä mainitun metsä- ja puuteollisuuden osuus viennistämme oli toisen maailmansodan jälkeen neljä viidesosaa. Vuosikymmenien mittaan, kun muu teollisuuden vienti – Nokian vetämän sähköteknisen teollisuuden tavoin – kasvoi, metsäsektorin osuus painui viidennekseen. Nyt osuus on taas nousussa, eli rakenne muuttuu siten koko ajan.

Kun poliitikot puhuvat rakennemuutoksesta, he tarkoittavat luultavasti enemmän eri instituutioiden rakenteita, eli niissä vallitsevia suhteita. Kuntarakenteessa on ollut meneillään historiallinen rakennemuutos. Kuntien lukumäärä on jo vuosikymmenessä pudonnut pitkälle yli 400:sta lähelle 300 kuntaa. Maakuntauudistus muuttaa puolestaan koko pelikentän. Samaa ajaa kaavailtu sosiaali- ja terveysalan uudistus SOTE. Tuore taloustieteen nobelisti Bengt Holmström puhuu rakenteiden muutoksesta työmarkkinoilla, joilla tarvitaan hänen mukaansa lisää joustavuutta. Ilmeisesti silloin on kyse sopimussuhteiden muutoksesta.

Maatalous on monien mielikuvissa hidasliikkeinen ja vanhassa pitäytyvä. Useimmilla suomalaisilla on tässä suhteessa väärä käsitys. Parissa sukupolvessa maatalous on sopeutunut ja muuttunut ehkä enemmän kuin mikään muu elinkeinohaara.

Toisen maailmansodan jälkeen puolet Suomen työpaikoista oli maataloudessa. Kun evakot asutettiin suurelta osin maaseudulle ja myös rintamamiehet saivat halutessaan maata asumiseen ja viljelyyn, itsenäisiä maatiloja oli 1960-luvun alussa noin 350 000 kappaletta. Suuri muutos alkoi jo tuolloin, kun elinolojen vaikeus ja elinkeinon ongelmat johtivat suureen maaltapakoon.

1980-lukujen alussa, kun työskentelin jo Pellervon taloudellisessa tutkimuslaitoksessa, jonka perustajajäsenet olivat MTK ja Pellervo-seura, hallituksen puheenjohtaja Heikki Haavisto ei juurikaan puuttunut tutkimuslaitoksen tutkimuspolitiikkaan. Se voitiin määritellä itsenäisesti nähtävillä olevien ongelmien ja kehitystarpeiden mukaan.

Muistini mukaan ainoa seikka, johon puheenjohtaja Haavisto puuttui, oli maatilojen lukumäärän ennustaminen. Hän olisi mielellään nähnyt ennusteita, missä aktiivitilojen lukumäärän laskeva trendi olisi vakiintunut jonnekin sadantuhannen paremmalle puolelle.

Aktiivitilojen lukumäärä on jatkanut laskuaan. Lukumäärä oli vuonna 2015 noin 53 000. Suomen Gallup Elintarviketiedon tuoreimman kyselytutkimuksen mukaan maatiloja olisi vuonna 2022 enää 37 100. Eli viimeistään ensi vuosikymmenen puolivälissä aktiivitilojen lukumäärä on enää kymmenesosa 1960-luvun huippuvuosista. Rakennemuutos on ollut häkellyttävän suurta.

Aivan vastaava ilmiö on nähtävissä maidontuotannossa. Maito on perinteisesti tuottanut noin 40 maatalouden tuloista, joten sen asema on Suomen maataloudessa ollut aivan keskeinen. 1900-luvun alkupuolella monien pikkutilojen elanto oli suorastaan parin lehmän varassa.

Aloittaessani tutkijanuraani vuonna 1971 Suomessa oli vielä 210 000 tilaa, jotka lähettivät maitoa meijeriin. Maitotalouden rakennemuutos on ollut vielä nopeampaa kuin koko maatalouden. Vuoden 2015 lopulla maitoa lähettiin meijeriin enää alle 8000 tilalta. Vähennystä edellisestä vuodesta oli noin 6 prosenttia. Nykyinen maitotilojen lukumäärä on enää vajaat 4 prosenttia 1970-luvun alun tasosta.

Maitotilojen lukumäärän alentumisessa ei ole vauhti hiljennyt. Oletettavasti lukumäärä puolittuu ensi vuosikymmenellä. Siihen ajaa sekä taloudelliset seikat että yhteiskunnallisen asenteen muutos. Parsinavetat häviävät ja lypsyrobotit tarvitaan keventämään ihmistyötä. Muutos edellyttää niin suuria karjakokoja, ettei Suomeen jää kuin korkeintaan 2000 – 3000 maitotilaa, jos sitäkään. Maitotilojen on siis enää sadasosa 1970-luvun tasosta. Se on huikea rakennemuutos hieman yli puolessa vuosisadassa.

Pakolaiset porteillamme

Joskus historialliset muutokset ovat silminnähtäviä ja kouriintuntuvia. Tällainen tunne oli varmasti monella runsas vuosi sitten, kun pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden virta Suomen ja Ruotsin rajalla Torniossa yltyi viikko viikolta. Vuonna 2015 Suomeen tuli kaikkiaan 32 476 turvapaikanhakijaa, kun edellisinä vuosina oli totuttu 3 000 – 4 000 tulijaan. Jotakin näytti pysyvästi muuttuneen. Suomalainen yhteiskunta ja viranomaistoiminta tuntuivat joutuneen venymään äärimmilleen. Muutos olikin alkanut myös Suomessa, mutta ilmiö tai asia oli ja on koko Euroopan laajuinen, suurelta osin maailmanlaajuinen.

Usein uusia ilmiöitä tai aikakausia kutsutaan murrosajoiksi, ikään kuin tietyn vaiheen jälkeen palattaisiin tasaisemman kehityksen aikoihin ja eräällä tavalla normaaliin, vakaaseen vaiheeseen. Omalla tarkkailuajallani näitä murrosaikoja on seurannut toinen toisensa perään. Ajatus vakaasta ja ennustettavasta ei ole enää relevantti. Tapahtumat etenevät yllätyksellisesti ja jopa kiihtyvällä nopeudella.

Nyt on jo varmaa, että pakolaisilmiön uusin vaihe muuttaa myös Länsi-Euroopan, ja siis Euroopan unionin kehitystä. Euroopan unionin tavoitteena on ollut liikkumisen vapauden lisääminen maiden rajojen yli. Tavaroiden, palvelujen, pääomien, yritysten ja ihmisten pitäisi voida vapaasti liikkua koko unionin alueella. Tämän on koettu olevan hyväksi taloudelliselle kehitykselle ja siten aineelliselle hyvinvoinnille sekä keskinäisen yhteistoiminnan ja vuorovaikutuksen lisääntymiselle. Eurooppalaisten tulisi vähitellen luoda yhteinen historia, mikä estäisi menneiden, esimerkiksi 1900-luvun kauhujen toistumisen. Kymmenet miljoonat eurooppalaiset menettivät henkensä tai terveytensä keskinäisissä, järjettömissä sodissa.

Me länsieurooppalaiset olimme jo tuudittautuneet ajatukseen, että jyrkkien vastakkainasettelujen aika olisi ohi. Presidentti Kekkonenhan oli jo vuonna 1962 ns. ”loiskiehuntapuheessaan” siteerannut Aku-Kimmo Ripatin aforismia: ”Turvallisuus ei ole aidan panemista, vaan oven avaamista.” Kuinka kaukana tästä ajatuksesta tällä hetkellä ollaankaan!

Vuonna 2015 Eurooppaan tuli lähinnä Egeanmeren yli Turkista Kreikkaan sekä Välimeren yli Libyasta Italiaan noin 1,3 miljoonaa turvapaikanhakijaa. Reitti Turkista Kreikkaan oli tulijoiden valtaväylä, koska meren ylittäminen siltä suunnalta oli turvallisempaa kuin suoraan Välimeren yli. Siitä huolimatta hukkuneita oli jo vuonna 2015 yli 3 500 henkeä.

Kreikasta pakolaiset ja turvapaikanhakijat vaelsivat Balkanin maiden kautta kohti Keski-Eurooppaa, etenkin Saksaa, ja siitä edelleen Skandinaviaan ja myös Suomeen. Olimme tottuneet ajattelemaan, että Suomi on etelämaalaisille kaukainen ja kylmä maa, minne kukaan ei oikeasti halua. Näin ei siis kuitenkaan ollut, vaan pakolaisaalto pyyhkäisi Suomen rannoille saakka.

Uusimman pakolaisaallon välitön syy on ollut sisällissotien ja konfliktien kiihtyminen Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä. Välittömin syy näyttää olleen ns. arabikevään puhkeaminen vuonna 2011, missä ruokakriisin ja muiden sisäisten epäkohtien sekä poliittisen jähmettyneisyyden vuoksi syntyi kansannousujen ketjureaktio, joka vei mennessään aikaisemman autoritaarisen tai diktatorisen poliittisen johdon Tunisiasta, Libanonista ja Egyptistä. Monet länsimaat tukivat muutosta ja hurrasivat demokratian voittokulkua.

Vihdoin muutoksen vaatimus levisi myös Lähi-itään, etenkin Syyriaan, missä isänsä kaappaamaa valtaa piti Bashir al-Assad klikkeineen. Syyriassa vallanvaihto ei onnistunut vaan Bashir al-Assad pystyi pysymään asevoimien ja kansainvälisten tukijoiden, mm Venäjän tuella vallassa. Sisällissota on kestänyt jo viisi vuotta, kuolleita on lähes puoli miljoonaa, kansasta puolet on pakolaisina joko kotimaassa tai ulkomailla. Rajojen yli on paennut vajaat 5 miljoonaa ihmistä, eniten Turkkiin, Libanoniin ja Jordaniaan.

Eurooppaan tulleista turvapaikanhakijoista hyvin suuri osa on muista maista kuin Syyriasta. Muita suuria lähtömaita ovat Irak ja Afganistan. Esimerkiksi Suomeen tulleista kaksi kolmasosaa, eli noin 20 000 oli vuonna 2015 lähtöisin Irakista. Miksi sitten näistä maista? Maat ajautuivat kaaokseen, kun Yhdysvallat hyökkäsi ensin vuonna 2001 Afganistaniin ja sitten vuonna 2003 Irakiin halutessaan kostaa muslimiterroristien syyskuun 2001 hyökkäyksen New Yorkiin ja Washingtoniin. Maista poistettiin Talibanin ja Husseinin hirmuhallinnot, mutta tilalle tuli kaaos.

Pakolaisten tuloa maahan kutsutaan usein termillä laiton maahantulo. Turvapaikanhakeminen käynnistää kuitenkin viranomaistoimituksen, jota säätelevät kansainväliset ihmisoikeusnormit. Reaktiona uusimpaan kansainvaellukseen yhä useammat maat ovat ryhtyneet rakentamaan esteitä ns. laittoman maahanmuuton estämiseksi.

Kun Berliinin muuri murtui vuonna 1989, meistä moni ajatteli, että muurien ja piikkilankojen aika on ohi. Berliinin muurin murtuminen alkoi, kun itäsaksalaiset pääsivät kiertämään muurin Unkarin ja Itävallan kautta ja tulemaan sitten Länsi-Saksaan. Itä-Saksan johdon oli avattava muurin portit suoraan Itä-Berliinistä Länsi-Berliiniin.

Toisin on kuitenkin käynyt. Juuri koskaan ei ole aitoja ja muureja rakennettu niin suurella innolla ja tarmolla kuin juuri nyt. Itä-Euroopan maissa, joiden pääsyä länteen aikanaan rautaesirippu esti, pyritään nyt estämään maahanmuutto erilaisin raja-aidoin.

Pakolaisaallot, laiton maahanmuutto, huumekauppa, terrorismi, salakuljetus yms. ovat nyt kiihdyttäneet aitojen rakentamisen ennen näkemättömään vauhtiin. Balkanilla piikkilanka-aitoja kulkee jo ristiin rastiin. Baltian maat rakentavat esteitä Venäjän rajoille. Yhdysvaltojen ja Meksikon rajalle on rakenteilla 3360 kilometriä pitkä aita. Donald Trump sanoo, että jos hänet valitaan, hän panee meksikolaiset maksamaan aidan rakennuskustannukset.

Edellä mainituin perustein raja-aitoja rakennetaan tai on jo rakennettu yli 40 kohteeseen eri maiden välille.  Yhteen laskettuna raja-aitojen pituus on arviolta 22 000 kilometriä. Nämä suojaelementit ulottuvat siis yli puolet maapallon ympärysmitasta.

Joskus historia tuntuu toistavan itseään, vaikka olosuhteet ovat aivan toiset. Runsaat 2 200 vuotta sitten nykyisen Tunisin kaupungin kupeessa sijainneen Karthagon sotapäällikkö Hannibal herätti kauhua Rooman valtakunnassa. Hannibal tuli Iberian niemimaan ja Gallian kautta sekä Alppien yli Apenniinien niemimaalle ja rynnisti läpi nykyisen Italian. Rooman kaupunkia hän ei kuitenkaan valloittanut. Roomassa viljeltiin sanontaa ”Hannibal ad portas”, Hannibal on porttien luona, kun haluttiin varoittaa uhkaavasta vaarasta. Roomalaiset tuhosivat lopulta silloisen Karthagon.

Jotakin samanlaista kauhua tunnutaan taas tunnettavan Euroopassa. Nyky-Rooman, Euroopan unionin ei tule kuitenkaan lähteä samalle tielle kuin antiikin roomalaiset. Edessämme on valtava Lähi-idän ja Afrikan kehitysprojekti, jossa välttämättä tarvitaan myös Länsi-Euroopan panosta. Se on jättimäinen ja kestää kauan, mutta vaihtoehtoa ei ole. Vaihtoehto ei ole raja-aitojen rakentaminen.

 

 

Kansalliskirjailijoittemme naisenkuvia

Isoisäni, Kalle Vihtori, oli sanavalmis mies. Hän ei kuitenkaan kirjoittanut mitään muistiin eikä pitänyt myöskään puheita, kuten isäni, mutta hänellä oli lukematon määrä sanontoja, ns. sutkauksia. Niitä riitti joka tilanteeseen, ja usein ne osuivat naulankantaan. Muistiini on jäänyt mm. seuraava: ” Kun talossa on hyvä emäntä ja tammahevonen, isäntä voi olla millainen hyvänsä.” Pappa olikin intohimoinen hevosmies ja hevosten kasvattaja, mutta mitä sutkaus kertoi hänestä tai hänen naisenkuvastaan, sitä en osaa tulkita.

Olen viime aikoina palaillut nuoruudessa useaankin kertaan lukemiini kansalliskirjailijoiden merkkiteoksiin. Näin pappaiässä niissä kiinnittää huomion aivan eri seikkoihin kuin vielä alle parikymppisenä tai miehuuden parhaina vuosina. Esimerkiksi Aleksis Kiven, Mika Waltarin ja Väinö Linnan ihmiskuvaukset ja inhimillisen elämän analyysit saavat nyt aivan uudenlaisen painon. Lukuisten, hyvin syvällisten henkilökuvien joukossa heillä on myös monia luonnehdintoja ja kuvauksia – miesten lisäksi – eri naistyypeistä ja -luonteista. En ole kirjallisuudentutkija, joten omat havainnot ovat vain pinnallisia, ja epäilemättä minusta itsestäni kertovia enemmän kuin analyyttisiä.

Edellä mainitut kirjailijat olivat miehiä, ja siten heidän henkilögalleriansa koostuvatkin etupäässä mieshahmoista. Päähenkilöt ja minäkertojat, esimerkkeinä Seitsemän veljestä, Tuntematon sotilas, Täällä Pohjatähden alla tai Sinuhe egyptiläinen, Mikael Hakim sekä Johannes Angelos, ovat miehiä. Mies osannee luonnehtia paremmin miestä kuin naista. Mainituista kirjoista ei kuitenkaan pulaa mielenkiintoisista naishahmoista. Ovatko ne kuinka tyypillisiä tai todellisia, vai kertovatko ne enemmän kirjoittajien traumoista, haaveista tai intohimoista, sitä en osaa arvioida. Kiinnostavia monet naisenkuvat kuitenkin ovat.

Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä naiset ovat aika paljon sivuosassa. Taitavana kuvaajana Kivi kuitenkin loi hahmoja ja tilanteita, jotka ovat muodostuneet yhteisiksi kansallisiksi mielikuviksi, eräänlaisiksi ikonisiksi kuviksi. Ehkä voimakkaimpia ikonisia kuvia on, kun veljekset puuhaavat kosioretkeä Männistön muorin mökkiin, missä nuori Venla on heidän haaveidensa kohteena, veli Aapon luonnehdinta ihannevaimosta.

 ”Talo ilman aitanpolulla astelevata emäntää on niin kuin pilvinen päivä, ja se perheenpöydän päässä asuu ikävyys kuin riutuva syksy-ilta. Mutta hyvä emäntä on talon kirkas aurinko, joka valaisee ja lämmittää.”

Sitten Aapo kuvaa hyvän emännän tehtäviä aamusta iltamyöhään, ja yölläkin, kun hän lohduttaa kehdossa itkevää lasta. Kuvaus luo ihannekuvan perheenemännästä ja naisesta, joka pystyy lähes yli-inhimillisiin suorituksiin. Haavekuva kertonee osittain siitä, mitä naiselta on Suomessa odotettu.

Seitsemän veljeksen lopussa Kivi kuvaa veljesten elämää, myös perhe-elämää, sitten kun nuoruusvuodet ovat takana ja elämä asettunut. Kiinnostavin naishahmo - ja myös häneen liittyvä tunnelmakuvaus - lienee Eeron vaimo, Seunalan Anna, hoikka, liinatukkainen, kainosilmäinen nuori nainen, joka elää paljon näkyjensä maailmassa. Hän on monessa vastakohta voimahahmoille, joita Kivenkin naisissa on. Annan hauraus, henkisyys ja hengellisyys saavat miehensä Eeron tuen. 

Väinö Linnaa syytettiin Tuntemattoman sotilaan jälkeen siitä, että hän loi naisista hyvin pinnallisen ja eräissä tapauksissa naisia vähättelevän kuvan. Linnahan kuvaa pääasiassa nuoria, noin parikymppisiä tai vain hiukan vanhempia poikia ja miehiä sekä heidän selviytymistään äärioloissa. Nuorten miesten näkökulma naisiin oli luonnollisesti vielä varsin yksipuolinen ja pinnallinen.

Kirja Täällä Pohjantähden alla, joka kuvaa suomalaista elämänmuotoa ja historiaa aina 1800-luvun viime vuosikymmeniltä toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, antaa tilaa lukuisille, erilaisille naishahmoille.  Linna on pyrkinyt pääsemään hahmojensa mielen ja maailmankuvan sopukoihin. Lukuisat luonnehdinnat ja kohtaukset, vaikka niiden tarkoitus on tietenkin palvella kokonaistarinan kulkua, antavat kiinnostavan läpileikkauksen Linnan naisenkuvista.

Jälleen luettuna nousi minulle kirjan naishahmoista päällimmäisiksi kaksi, Koskelan Jussin vaimo Alma sekä kirkkoherra Salpakarin puoliso Ellen. He edustavat kirjassa draaman kahta vastakkaista puolta, toisaalta alistettuja torppareita ja työväestöä sekä toisaalta valtaa käyttävää yläluokkaa.

Myöskään ihmistyyppeinä Koskelan Alma ja Salpaparin Ellen eivät voisi olla enemmän erilaisia ja vastakkaisia. Almassa ilmenee kaikki ihmisen hyvyys, kun taas Ellen, vaikka pystyykin perustelemaan toimintansa itselleen ja pehmeälle miehelleen, kirkkoherralle, edustaa ilkeyttä ja ymmärtämättömyyttä toista osapuolta kohtaan. Ellenille on tärkeintä, mitä minä saan, kun taas Alma panee omat murheensa sivuun ja antaa tukensa miehelleen Jussille, pojilleen Akselille, Aleksille ja Akustille sekä miniälleen Elinalle. 

Almassa Linna luo eräänlaisen yli-inhimillisen, haavekuvamaisen hahmon, jollainen kuva voisi miehellä olla omasta äidistään tai toiveestaan puolisoksi. Todellisuudesta haavekuvan luomaa hahmoa harvoin tapaa. Almassa on jotkakin samaa kuin Kiven kirjoittamassa kuvauksesta hyvästä emännästä.

Salpakarin Ellenille löytyy paljon sukulaissieluja Mika Waltarin teoksista. Mika Waltarin tuotanto on lyhyesti sanottuna valtava. Niinpä tuotantoon sisältyy ihmiskuvia, niin miesten kuin naisten, laidasta laitaan. Tuntematta Waltarin tuotantoa koko laajuudessaan voi kuitenkin sanoa, että tietyt teemat toistuvat. Ainakin näin on laita suurteosten osalta. Niissä hyvin usein päähenkilö, minäkertoja, etsii yhteyttä intohimonsa kohteeseen, naiseen, ennen kaikkea lohduksi yksinäisyytensä. Usein päähenkilö pettyy ja päätyy yksinäisyyteen vanhuudessa, ellei sitten kuole väkivaltaisesti, kuten Johannes Angeloksen Johannes.

Mika Waltarin naisenkuva on ilmeisesti muotoutunut vahvasti hänen omien luonteenpiirteidensä sekä nuoruuden kokemusten ja tietysti valtavan lukeneisuuden pohjalle. Waltarihan pyrki parhaimpaan aikaan lukemaan kirjan päivässä.

Waltarin elämäkertojen ja hänen omien sanojensa perusteella tiedetään, että kirjailija koki voimakasta, eroottispainotteista intohimoa kauniimpaa sukupuolta kohtaan jo hyvin varhain. Tästä intohimosta Waltari kirjoitti aikanaan eroottissävyisiä tekstejä, ehkä hieman rohkeanakin pidettyyn tyyliin. Mitään skandaalinomaista ei hänen kynästään kuitenkaan syntynyt.

Waltarin kiinnostusta ilmentää hänen jo nuorena opiskelijana laatimansa opinnäyte taivaallisesta ja maallisesta rakkaudesta. Voi hyvin ajatella, että tämä teema heijastui hänen kirjoissaan, etenkin Sinuhe egyptiläisessä. Maallista rakkautta - seksuaalisuutta äärimmillään - edustaa Sinuhessa (siis noin 1350 eKr.) Nefernefernefer. Kirjan hahmoon lienevät vaikuttaneet Waltarin omat nuoruuden rakkaudet, joista eräät tuottivat syvän pettymyksen.

Taivaallisen rakkauden kuvan Waltari piirtää kreetalaisessa prinsessassa, Mineassa, jonka Sinuhe pelastaa haaremiorjuudesta Babyloniassa. Minea on kreetalaisia neitsyitä, jotka on valittu uhriksi Minotaurus-kultin rituaaliin, missä Pimeässä talossa, eräänlaisessa labyrintissa elävälle häränpäiselle hirviölle uhrataan määräajoin nuorukaisia ja neitsyitä. Nämä rituaaliin vihityt nuoret ovat kauniita ja huippuunsa treenattuja tanssijoita, jotka tanssivat villien härkien edessä.

Babyloniasta pakenemisen jälkeen Sinuhe ja Minea vaeltavat Mesopotamian alankoa pitkin ja Syyrian vuoristojen yli Välimeren rannikolle ja sieltä vihdoin meritse Kreetaan. Heidän välilleen kehkeytyy matkan aikana läheinen yhteisymmärrys, yhteisyys ja rakkaus, joka ei saa kuitenkaan täyttymystä, koska Minea on vihitty Minotaurus-kultille.

Kolmannen keskeisen naishahmon Waltari kehittää Krokotiilin pyrstö -nimisen kapakan emännästä, Meritistä. Merit, kapakan emäntä ja myös entinen kurtisaani, on maailmaa nähnyt ja sitä ymmärtävä nainen. Hänen kanssaan Sinuhe saa lopulta lohdun yksinäisyyteensä. Sinuhen hulluuden, hulluuden joka on seuraista äärimmäisestä ja epärealistisesta idealismista, seurauksena Merit ja heidän yhteinen poikansa tulevat kuitenkin Egyptin sekasorrossa surmatuiksi. Sinuhelle jää jäljelle vain lohduton ja loputon yksinäisyys karkotettuna Puntinmaahan. 

Kaksoisromaaneissaan Mikael Karvajalka ja Mikael Hakim Mika Waltari luo monta kiinnostavaa naishahmoa. Jälkimmäisen romaanin voimahahmoksi nousee salaperäinen Giulia, johon Mikael Hakim törmää epäonnekkaalla laivamatkalla Venetsiasta Pyhälle maalle. Mikael Hakimille Giuliasta, jolla erityispiirteenä on eriväriset silmät, muodostuu mystinen intohimon ja haaveen kohde. Monien vaiheiden jälkeen Mikael Hakim ottaa Giulian puoliväkisin puolisokseen. Siitä hänelle seuraa vain murhe toisensa jälkeen ja haaveet jäävät toteutumatta.

Giulia edustaa äärimmilleen kehitettyä kuvaa ilkeästä, kierosta ja julmasta ihmisestä, sellaisesta, joka ei ole sinänsä sukupuoleen sidottu. Hyväuskoinen Ja pehmeäluontoinen Mikael Hakim ymmärtää tämän vasta yli 900-sivuisen kirjan loppuselvittelyissä.

Giulia luulee, että sulttaani Soliman on orjarakastettunsa Khurrem-sultanan kehotuksesta määrännyt Mikael Hakimille kuolemantuomion silkkiköydellä hirttäen. Giulia sanoo tulleensa katsomaan toimitusta ja nauttimaan miehensä, joka odotti vaimoltaan vain rakkautta ja hellyyttä, surmaamisesta. Kävikin niin, että Khurrem-sultana oli määrännyt Giulian hirtettäväksi, kun taas sulttaani Soliman karkotti Mikael Hakimin Konstantinopolista Egyptiin, missä Hakim muisteli elämäänsä ja kirjoitti sen vaiheet muistiin sekä vietti vanhuuden päivät yksinäisyydessä.

Waltarin kiinnostavimpia naisenhahmoja löytyy romaanista Johannes Angelos. Kirja sijoittuu aikaan, jolloin Bysantin tuhatvuotinen valtakunta lopullisesti tuhoutuu, kun Ottomaanit valtaavat Konstantinopolin vuonna 1453. Kirjan päähenkilö on kirjan nimen mukaisesti Johannes Angelos. Jälleen päähenkilö on hyväuskoinen, pehmeä mutta älykäs ja onnekas mies, jolla on veren perintönä oikeuksia valtakunnan korkeimmalle paikalle, keisariksikin. Tämä seikka pysyy kuitenkin piilossa, kuten tapahtui Sinuhessakin.

Johannes Angeloksen kumppaniksi ja rakastetuksi tulee hyvin toisenlainen nainen kuin Waltarin monissa muissa teoksissa, Anna Notaras. Ylhäinen nainen Anna Notaras on megadux Lukas Notaraksen, Konstantinopolin suurherttuan ja keisarin laivaston komentajan ainoa tytär. Hän ja Johannes törmäävät sattumalta katedraali Hagia Sofian ovella. He tuntevat heti olevansa sielunveljiä tai -sisaria.

"Katsoimme toisiamme ja riehuvan väkijoukon keskellä olimme yhtä kahden kuin olisimme yhdessä heränneet paratiisin aamuun ajan alkaessa. Ujous paloi hänen poskissaan, mutta hän ei painanut katsettaan maahan edessäni. Tunsimmehan silmistä toisemme. Kunnes mielenliikutus voitti hänet ja hän kysyi vapisevalla äänellä: Kuka olet." (s. 10)

Vie kuitenkin aikansa ennen kuin heistä tulee rakastavaiset. Anna Notaras on hyvin itsetietoinen ja asemastaan ylpeä nainen, joka ei halua joutua kenenkään käskyläiseksi. Itse asiassa Waltari on luonut kuvan varsin modernista ja nykyaikaisesta naisesta. Annasta ja Johanneksesta tulee tasavertaiset kumppanit ja rakastavaiset, joiden sielun liikkeet ovat samalla aaltopituudella.

Johannes Angelos on, kuten eräs varttunut lady keskustellessamme kerran kirjasta sanoi, kaunein rakkauskertomus. Waltari ei tietenkään luonut tähänkään rakkauskertomukseen happy endiä, vaan Konstantinopolin valloituksen loppuselvittelyissä Anna Notaras tarttuu aseisiin puolustaakseen kaupunkiaan ”kuin mies” ja tulee surmatuksi. Johannes Angelos tulee surmatuksi Ottomaanien sulttaanin Muhammed Valloittajan toimesta - ”keisarin purppurasaappaissa” veren valuessa katkaistuista reisivaltimoista.  

 

 

 

Mika Waltarin Konstantinopoli

Mika Waltarin kirjallinen tuotanto, kahdeksan historiallista suurromaania ja lukuisa määrä inhimillistä elämää tarkastelevia kirjoja ja kirjoituksia, ovat jättäneet lähtemättömän jäljen omaan ikäluokkaani. Vielä 50-luvulla ja 1960-luvun alussa odotettiin aina vuoden lopulla Waltarilta uutta kirjaa, joka avaisi näköaloja niin menneisiin aikoihin kuin ikuiseen ihmiseenkin.  Suurteoksia, ns. pienromaaneja, novelleja ja matkakertomuksia on paljon yli puolensataa, muista kirjoitetuista teksteistä puhumattakaan.

Minulle Sinuhe egyptiläinen on monin tavoin ylivertainen teos. Sitä ei kai tarvitse perustella. Luen teoksen aika ajoin uudelleen, koska ikäkaudesta riippuen sen sanoma avautuu aina uudella tavalla. Murrosiässä pintaan nousivat ihan toiset seikat kuin nyt vanhuuden kynnyksellä. Hämmästyttävää on, että Waltarilla on niin paljon sanottavaa ikäihmisillekin, vaikka hän kirjoitti teoksen ollessaan itse vasta 37-vuotias.

Waltarin historiallisten teosten tapahtumat keskittyvät pääosin Välimeren vanhojen kulttuurien maihin ja siten länsimaisen kulttuurin syntysijoille. Eräs kiintopiste hänen tuotannossaan on ollut Istanbul, tai kuten Waltari vielä varhaisteoksessaan Yksinäisen miehen juna käyttää nimeä, Konstantinopoli, Konstantinus Suuren kaupunki.

Nimellä Konstantinopoli on perusteensa, mutta se ei ole ollut paikan varhaisin nimi. Eurooppaa ja Aasiaa erottavan Bosporin salmen rannalle asettui jo noin 600 vuotta ennen ajanlaskun alkua kreikkaissukuinen heimo, jonka mukaan kaupunkia kutsuttiin Bysantiksi. Bysantti, Konstantinopoli, Istanbul on siis kaupunkina lähes yhtä vanha kuin Rooma, jonka sanotaan perustetun vuonna 753 ennen ajanlaskun alkua. Roomalla ja Istanbulilla on muitakin kuin ajallinen yhteys.

Rooman keisari Konstantinus Suuri halusi siirtää Rooman imperiumin pääkaupungin Bosporin salmen rannalle. Hän halusi uudistaa monien kiistojen, valtataistelujen ja sisällissotien rikki repimän imperiumin siirtämällä vallan painopisteen itään, ja perusti uuden pääkaupungin, eli Konstantinopolin vuonna 330. Konstantinus Suuri muistetaan myös keisarina, joka lopetti kristittyjen vainot Rooman valtakunnassa ja kääntyi itsekin kuolinvuoteellaan kristinuskoon. Hänen aloitteestaan kokoontui ensimmäinen kirkolliskokous Nikean kaupungissa lähellä Konstantinopolia. Nikean kirkolliskokouksen (vuonna 325) linjaukset kristillisestä uskosta ohjaavat kristittyjä tänäkin päivänä.

Puolitoista vuosisataa Konstantinus Suuren jälkeen hajosi Länsi-Rooma kansainvaellusten pyörteisiin. Sen sijaan Itä-Rooma säilyi yhtenäisenä ja ehjänä, vaikka kansainvaellukset ravistelivat myös Balkania. Bysantista muodostuikin tuhatvuotinen valtakunta, joka oli jo 500-luvulla keisari Justinianuksen aikaan mahtavimmillaan. Silloin rakennettiin mm. Istanbulin mahtavin maamerkki, Hagia Sofia. Tämä jättimäinen temppeli on 1500 vuotta jatkuneen historiansa aikana ollut sekä ortodoksinen katedraali, moskeija että – kuten nykyisin – museo. Kansallismielisyyden ja islamilaisuuden nostaessa tällä hetkellä päätään Turkissa, rakennusta on vaadittu muutettavaksi jälleen moskeijaksi.

Hagia Sofia näyttelee Waltarin romaanissa Johannes Angelos tärkeää roolia. Johannes Angelos kertoo historian vaiheesta, missä Ottomaanit lopulta valtasivat Konstantinopolin vuonna 1453. Siihen päättyi Itä-Rooman eli Bysantin tuhatvuotinen valtakunta. Tilalle tuli Ottomaanien imperiumi, joka puolestaan kesti vallassa 500 vuotta, ja se hajosi taas Ensimmäisen maailmasodan pyörteisiin. Ottomaanien imperiumi levittäytyi kolmelle mantereelle, Eurooppaan, Aasiaan ja Afrikkaan. Ottomaanien ajalta on peräisin suuri osa Istanbulin moskeijoista ja loistorakennuksista etunenässään sulttaanien Topkapin alue, tai seralji, kuten Mika Waltari sitä nimittää.

Ottomaanien imperiumi toi Euroopan porteille, ja vuosisadoiksi pitkälle Kaakkois-Eurooppaan, kovan haasteen, erilaisine valtarakenteineen, erilaisine tapakulttuureineen, haaremit mukaan lukien, sekä erilaisine rakennustaiteineen ja islamiin nojaavine uskontoineen.

Ottomaanien islamilainen valtakunta herätti vuosisatoja lännessä kauhua. Sen rappeutuessa ja vähitellen hävitessä tämän kulttuuripiirin eksotiikka alkoi kuitenkin kiinnostaa älymystöä. Sieltä haettiin erilaisuutta tavanomaiseen elämänmenoon. Varmaan Waltariakin tämä eksotiikka omalla tavallaan viehätti. Hän lähtikin jo hyvin nuorena miehenä, vasta 21-vuotiaana itse etsimään idän eksotiikkaa kiehtovasta Konstantinopolista. Tuo matka Istanbulissa kesti vain pari viikkoa. Hän vieraili kaupungissa myös pian Toisen maailmansodan jälkeen.

Mika Waltari on luonut kirjoissaan Mikael Hakim ja Johannes Angelos kaupungin eksoottisten rakennusten ja värikkään historian pohjalle aivan uskomattoman tarkan ja monopuolisen sekä vivahteikkaan kuvan. Waltarin kuvauksen mukana on helppo vaellella seraljin pihoilla ja kioskeissa, Kultaisen sarven rannoilla, linnoitusten muureilla ja Bosporin salmen aalloilla. Waltarin mukana pääsee eläytymään 1400- ja 1500-luvun valtataistelujen juonitteluihin ja tragedioihin. Puitteet luovat sen ajan johtavat henkilöt ja historialliset tapahtumat. 

Kuten Sinuhe egyptiläinen, myös Konstantinopoliin keskittyneet romaanit ovat hyvin monikerroksisia. Historiallisten tapahtumien ja valtataistelujen, joilla voi olla kuvitteellinen yhteys romaanin kirjoittamisen aikakauteen, kautta Waltari perkaa kerran toisensa jälkeen myös kirjojensa päähenkilöiden – siis ehkä myös itsensä – maailmankuvaa, ihmiskäsitystä ja jumalsuhdetta. Tapahtumat ja puitteet antavat siihen mainiot kehykset. Ajatusten toisto ei edelleenkään tunnu tylsältä tai tarpeettomalta.

Waltarin kirjoissa on aina mukana vahva päähenkilön ympärille kehittyvä eroottinen lataus. Mikael Hakimin ja Johannes Angeloksen naispäähenkilöiden, Guilian ja toisaalta Anna Notaraksen hahmot muotoutuvat täysin erilaisiksi. Guilia edustaa – hieman Sinuhen Neferneferneferin tapaan – pahuutta, jonka mies kohtaa, kun ei hillitse himojaan. Johannes Angeloksessa Johanneksen ja Anna Notaraksen tarinan on sanottu olevan taas kaunein rakkauskertomus. Siinä mies ja nainen pääsevät ns. samalle aaltopituudelle. Mikäli uskoo Waltaria - ja miksikä ei -, tämä on poikkeuksellista. Tässäkin tapauksessa – kuten Waltarilla useimmiten – tarina päättyy traagisesti, vaikkakin komeasti.