Mika Waltarin Konstantinopoli

Mika Waltarin kirjallinen tuotanto, kahdeksan historiallista suurromaania ja lukuisa määrä inhimillistä elämää tarkastelevia kirjoja ja kirjoituksia, ovat jättäneet lähtemättömän jäljen omaan ikäluokkaani. Vielä 50-luvulla ja 1960-luvun alussa odotettiin aina vuoden lopulla Waltarilta uutta kirjaa, joka avaisi näköaloja niin menneisiin aikoihin kuin ikuiseen ihmiseenkin.  Suurteoksia, ns. pienromaaneja, novelleja ja matkakertomuksia on paljon yli puolensataa, muista kirjoitetuista teksteistä puhumattakaan.

Minulle Sinuhe egyptiläinen on monin tavoin ylivertainen teos. Sitä ei kai tarvitse perustella. Luen teoksen aika ajoin uudelleen, koska ikäkaudesta riippuen sen sanoma avautuu aina uudella tavalla. Murrosiässä pintaan nousivat ihan toiset seikat kuin nyt vanhuuden kynnyksellä. Hämmästyttävää on, että Waltarilla on niin paljon sanottavaa ikäihmisillekin, vaikka hän kirjoitti teoksen ollessaan itse vasta 37-vuotias.

Waltarin historiallisten teosten tapahtumat keskittyvät pääosin Välimeren vanhojen kulttuurien maihin ja siten länsimaisen kulttuurin syntysijoille. Eräs kiintopiste hänen tuotannossaan on ollut Istanbul, tai kuten Waltari vielä varhaisteoksessaan Yksinäisen miehen juna käyttää nimeä, Konstantinopoli, Konstantinus Suuren kaupunki.

Nimellä Konstantinopoli on perusteensa, mutta se ei ole ollut paikan varhaisin nimi. Eurooppaa ja Aasiaa erottavan Bosporin salmen rannalle asettui jo noin 600 vuotta ennen ajanlaskun alkua kreikkaissukuinen heimo, jonka mukaan kaupunkia kutsuttiin Bysantiksi. Bysantti, Konstantinopoli, Istanbul on siis kaupunkina lähes yhtä vanha kuin Rooma, jonka sanotaan perustetun vuonna 753 ennen ajanlaskun alkua. Roomalla ja Istanbulilla on muitakin kuin ajallinen yhteys.

Rooman keisari Konstantinus Suuri halusi siirtää Rooman imperiumin pääkaupungin Bosporin salmen rannalle. Hän halusi uudistaa monien kiistojen, valtataistelujen ja sisällissotien rikki repimän imperiumin siirtämällä vallan painopisteen itään, ja perusti uuden pääkaupungin, eli Konstantinopolin vuonna 330. Konstantinus Suuri muistetaan myös keisarina, joka lopetti kristittyjen vainot Rooman valtakunnassa ja kääntyi itsekin kuolinvuoteellaan kristinuskoon. Hänen aloitteestaan kokoontui ensimmäinen kirkolliskokous Nikean kaupungissa lähellä Konstantinopolia. Nikean kirkolliskokouksen (vuonna 325) linjaukset kristillisestä uskosta ohjaavat kristittyjä tänäkin päivänä.

Puolitoista vuosisataa Konstantinus Suuren jälkeen hajosi Länsi-Rooma kansainvaellusten pyörteisiin. Sen sijaan Itä-Rooma säilyi yhtenäisenä ja ehjänä, vaikka kansainvaellukset ravistelivat myös Balkania. Bysantista muodostuikin tuhatvuotinen valtakunta, joka oli jo 500-luvulla keisari Justinianuksen aikaan mahtavimmillaan. Silloin rakennettiin mm. Istanbulin mahtavin maamerkki, Hagia Sofia. Tämä jättimäinen temppeli on 1500 vuotta jatkuneen historiansa aikana ollut sekä ortodoksinen katedraali, moskeija että – kuten nykyisin – museo. Kansallismielisyyden ja islamilaisuuden nostaessa tällä hetkellä päätään Turkissa, rakennusta on vaadittu muutettavaksi jälleen moskeijaksi.

Hagia Sofia näyttelee Waltarin romaanissa Johannes Angelos tärkeää roolia. Johannes Angelos kertoo historian vaiheesta, missä Ottomaanit lopulta valtasivat Konstantinopolin vuonna 1453. Siihen päättyi Itä-Rooman eli Bysantin tuhatvuotinen valtakunta. Tilalle tuli Ottomaanien imperiumi, joka puolestaan kesti vallassa 500 vuotta, ja se hajosi taas Ensimmäisen maailmasodan pyörteisiin. Ottomaanien imperiumi levittäytyi kolmelle mantereelle, Eurooppaan, Aasiaan ja Afrikkaan. Ottomaanien ajalta on peräisin suuri osa Istanbulin moskeijoista ja loistorakennuksista etunenässään sulttaanien Topkapin alue, tai seralji, kuten Mika Waltari sitä nimittää.

Ottomaanien imperiumi toi Euroopan porteille, ja vuosisadoiksi pitkälle Kaakkois-Eurooppaan, kovan haasteen, erilaisine valtarakenteineen, erilaisine tapakulttuureineen, haaremit mukaan lukien, sekä erilaisine rakennustaiteineen ja islamiin nojaavine uskontoineen.

Ottomaanien islamilainen valtakunta herätti vuosisatoja lännessä kauhua. Sen rappeutuessa ja vähitellen hävitessä tämän kulttuuripiirin eksotiikka alkoi kuitenkin kiinnostaa älymystöä. Sieltä haettiin erilaisuutta tavanomaiseen elämänmenoon. Varmaan Waltariakin tämä eksotiikka omalla tavallaan viehätti. Hän lähtikin jo hyvin nuorena miehenä, vasta 21-vuotiaana itse etsimään idän eksotiikkaa kiehtovasta Konstantinopolista. Tuo matka Istanbulissa kesti vain pari viikkoa. Hän vieraili kaupungissa myös pian Toisen maailmansodan jälkeen.

Mika Waltari on luonut kirjoissaan Mikael Hakim ja Johannes Angelos kaupungin eksoottisten rakennusten ja värikkään historian pohjalle aivan uskomattoman tarkan ja monopuolisen sekä vivahteikkaan kuvan. Waltarin kuvauksen mukana on helppo vaellella seraljin pihoilla ja kioskeissa, Kultaisen sarven rannoilla, linnoitusten muureilla ja Bosporin salmen aalloilla. Waltarin mukana pääsee eläytymään 1400- ja 1500-luvun valtataistelujen juonitteluihin ja tragedioihin. Puitteet luovat sen ajan johtavat henkilöt ja historialliset tapahtumat. 

Kuten Sinuhe egyptiläinen, myös Konstantinopoliin keskittyneet romaanit ovat hyvin monikerroksisia. Historiallisten tapahtumien ja valtataistelujen, joilla voi olla kuvitteellinen yhteys romaanin kirjoittamisen aikakauteen, kautta Waltari perkaa kerran toisensa jälkeen myös kirjojensa päähenkilöiden – siis ehkä myös itsensä – maailmankuvaa, ihmiskäsitystä ja jumalsuhdetta. Tapahtumat ja puitteet antavat siihen mainiot kehykset. Ajatusten toisto ei edelleenkään tunnu tylsältä tai tarpeettomalta.

Waltarin kirjoissa on aina mukana vahva päähenkilön ympärille kehittyvä eroottinen lataus. Mikael Hakimin ja Johannes Angeloksen naispäähenkilöiden, Guilian ja toisaalta Anna Notaraksen hahmot muotoutuvat täysin erilaisiksi. Guilia edustaa – hieman Sinuhen Neferneferneferin tapaan – pahuutta, jonka mies kohtaa, kun ei hillitse himojaan. Johannes Angeloksessa Johanneksen ja Anna Notaraksen tarinan on sanottu olevan taas kaunein rakkauskertomus. Siinä mies ja nainen pääsevät ns. samalle aaltopituudelle. Mikäli uskoo Waltaria - ja miksikä ei -, tämä on poikkeuksellista. Tässäkin tapauksessa – kuten Waltarilla useimmiten – tarina päättyy traagisesti, vaikkakin komeasti.

Huoltovarmuuden nimiin

Suomen maatalouden huoltovarmuus oli yksi kiinnostavimmista työtehtävistä työurallani. Itse käsitteeseen liittyy seikkoja ja näkökohtia, jotka haluan kirjata muistiin. Ilmoittaudun huoltovarmuuskäsitteen isäksi, henkilöksi, joka aikanaan toi tämän sanan ja käsitteen suomenkieleen. En tietenkään aio asettua Mikael Agricolan ja Elias Lönnrothin rinnalle suomenkielen kehittäjänä, mutta itselleni termi jäänee esimerkiksi, ehkä ainoaksi, missä voin sanoa vaikuttaneeni suomalaiseen kulttuuriin. Kuten on sanottu, käsitteillä hallitsemme ihmisten ajattelua ja toimintaa.

En edellä olevalla halua nostaa asiaa sen ihmeellisemmäksi kuin se todellisuudessa on. Itseäni kuitenkin huvittaa kuinka käyttökelpoinen ja käytetty termistä tuli. Kertaan lyhyesti käsitteen synnyn.

Kuten käsitteestä huoltovarmuus voi kuvitellakin, se liittyy Suomessa kriisiajan suunnitteluun ja varautumiseen. Varautuminen on koskenut erityisesti kriiseistä pahinta, sotaa, mutta myös muita hieman vähäisempiä konflikteja tai jopa luonnonkatastrofeja. Aikanaan meillä oli tätä tehtävää varten Puolustustaloudellinen suunnittelukunta ja se sihteeristönä Puolustustaloudellinen suunnittelukeskus.  

Vuonna 1980 saimme yhdessä Helsingin yliopiston maataloustieteellisen tiedekunnan professori Lauri Kettusen kanssa Puolustustaloudelliselta suunnittelukeskukselta tehtäväksi tehdä esiselvityksen maatalouden huoltokyvystä Suomessa. Toimin itse juuri perustetun Pellervon taloudellisen tutkimuslaitoksen tutkijana. Olin edellisessä tehtävässäni ja toimipaikassani Taloudellisessa suunnittelukeskuksessa keskittynyt energiakysymyksiin, ja erityisesti raakaöljyyn liittyviin riskeihin. Tätä taustaa vasten minut pyydettiin hankkeeseen mukaan.

Energiakysymykset olivat 1970 -luvulla monella tavalla vahvasti esillä ja yhteiskunnan keskeisiä kysymyksiä. 1970-luvun puolivälissä Suomessa käytetystä energiasta peräti 56 prosenttia saatiin ulkoa tuodusta raakaöljystä ja öljytuotteista. Olimme siis monien muiden maiden tavoin erittäin riippuvaisia maailman öljymarkkinoista.

Raakaöljymarkkinat kokivat 1970-luvulla kaksi erittäin kriittistä vaihetta. Ensiksi vuoden 1973 syksyllä Israelin ja Egyptin välinen sota johti öljymaiden vientiboikottiin ja öljyn maailmanmarkkinahinnan nelinkertaistumiseen. Vuonna 1979 Iranin vallankumous, jossa uskonnollinen johtaja Khomeini nousi valtaan, nosti uudelleen öljyn hintaa niin, että vuosikymmenessä öljyn kansainvälinen hinta kymmenkertaistui.

Kriisissä ei ollut kyse vain maailmanmarkkinahinnan hurjasta noususta. Iranin uuden radikaalin johdon pelättiin pyrkivän sulkemaan Persianahdella Hormuzinsalmen, jonka kautta mm. öljyn suurimman tuottajan ja myyjän, Saudi-Arabian, öljy kulki maailmanmarkkinoille. Öljyn saatavuuskin oli siis uhattuna. Kriisin kärjistyminen todella pahaksi oli täysin mahdollista.

Tätä taustaa vasten oli eri maissa tärkeää, että lisätään valmiutta kohdata erilaisia ja uudenlaisiakin kriisejä maailmalta ja maailmanmarkkinoilta. Öljykriisillä oli suora yhteys Suomen ruokahuoltoon. Suomessakin maataloustuotannon konekanta kulki ja kulkee edelleen öljystä valmistuilla polttoaineilla. Typpilannoitteiden hinta riippui suoraan ja välillisesti öljyn kansainvälisistä hinnoista. Typpilannoitteet valmistetaan nykyisin pääosin maakaasun avulla, mutta 1970-luvulla valmistuksessa käytettiin paljon öljytuotteita. Ruokahuollon logistiikka toimii luonnollisesti kehittyneissä maissa pääosin öljypohjaisten polttoaineiden varassa. 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa oli siis hyvä syy pelätä, että kansainväliset kriisit luovat uhkan maan ruokahuollon turvallisuudelle.

Professori Lauri Kettusella ja minulla oli esimerkkinä Ruotsissa tehty vastaava kartoitus. En tätä kirjoittaessa muista aivan tarkkaan ruotsalaisen selvityksen nimeä (ehkä försörjningsförmåga), mutta suomeksi se käännettiin nimellä Maatalouden huoltokyky.

Huolto-sana on armeijan terminologiassa käytetty ja hyvin tuttu. Kyky puolestaan viittaa itse toiminnan suorittamiseen. Maatalouden huoltokyvyn kulmakivi on maataloustuotanto ja sen suorituskyky. Kuten edellä kävi ilmi, maataloustuotanto oli ja on riippuvainen niistä panoksista, joita tuotannossa tarvitaan, viljelyalasta, koneista, lannoitteista, torjunta-aineista jne. Tuotantokyky riippuu luonnollisesti myös itse viljelijöiden määrästä ja osaamisesta. Jos kriisiaikoina ei kaikkia panoksia saada, tuotantokyvyn ylläpitäminen voi vaatia enemmän ihmisten työpanosta.

Ruokahuollon turvaa ylläpidetään myös varmuusvarastojen avulla. Suomessa on aikaisemmin pidetty ruokaviljan varmuusvarastoja vuoden tarpeita varten. Muistini mukaan varmuusvarastojen määrää on viime vuosina pienennetty. On ajateltu niin, että maailmanmarkkinoilta voitaisiin aina saada tarpeen tullessa täydennystä.

Keskeisten ruoka-aineiden lisäksi varmuusvarastoja pidetään mm. raakaöljyllä ja öljytuotteilla, jotka ovat edelleen keskeisiä tuotannon ja jakelun jatkuvuuden kannalta.

Huoltovarmuuden käsite syntyi siis yhdistelmänä omasta tuotantokyvystä ja varmuusvarastoinnista. Pohdimme näitä seikkoja esiselvitysraportissamme (Lauri Kettunen, Kalle Laaksonen: Maatalouden huoltokyky, Pellervon taloudellinen tutkimuslaitos, 1981) vuodelta 1981. Lauri Kettunen halusi kirjattavaksi, ettei huoltovarmuus-käsite olennaisesti tuo mitään uutta toimeksiannossa käytettyyn huoltokyky-käsitteeseen.

Näinhän se varmasti onkin, vaikka mielestäni siihen sisältyy pieni mielikuvaero. Jostakin syystä huoltovarmuus on tarttunut hyvin suomalaiseen keskusteluun. Sitä käytetään yleisemmässäkin merkityksessä kuin ruokaturvan yhteydessä. Jopa Puolustustaloudellisen suunnittelukeskuksen nimi on muutettu Huoltovarmuuskeskukseksi.        

Tarinan lopuksi muutamia muistikuvia, jotka liittyvät omakohtaiseen osallistumiseen huotovarmuuden sotilaallisessa turvaamisessa. Toivottavasti en riko mitään sotaväen rikoslain piiriin kuuluvaa salassapitovelvollisuutta, kun kerron kokemuksia kertausharjoituksista 1970-luvulla. Tulin vuonna 1972, juuri ennen öljykriisejä, valituksi reserviläisenä Länsi-Uudenmaan sotilaspiirin  sodanaikaiseen joukko-osastoon, eli se merkitsi käytännössä kutsua kertausharjoituksiin. Laadimme suunnitelmia ja harjoittelimme puolustusta maihintulon estämiseksi silloin noudatetun aluepuolustujärjestelmän osana.

Kuinka ollakaan, komppania, jonka johtoon sain koulutusta, puolusti aluetta, jolla sijaitsi suuri raakaöljyn varmuusvarasto. Se oli sijoitettu syvälle kallioperään niin, ettei maastosta voinut mitenkään arvata varaston sijaintia. Olimme siitä kyllä hyvin tietoisia.

Silloisilla aseilla, sodanaikaisilla panssarintorjuntatykeillä ja ilmatorjuntakivääreillä emme todennäköisesti olisi kovin paljon pystyneet hidastamaan maihinnousua, jos sen suorittajana olisi ollut suurvalta. Silloinen järjestelmä on todennäköisesti täysin muutettu. Aseistus on ilma-aseineen ja torjuntaohjuksineen ihan eri luokkaa kuin 40 vuotta sitten.

Onneksi ei kuluneina vuosikymmeninä ole jouduttu käytännössä testaamaan maamme torjuntakykyä mahdollista maahantunkeutujaa vastaan. Huoltovarmuuden ei-sotilaalliset tehtävät ovatkin korostuneet viime vuosikymmeninä. Huoltovarmuuden ylläpitäminen on kuitenkin edelleen turvallisuuspolitiikan yksi keskeisistä tehtävistä. Jokapäiväisen leivän saatavuus kun on aina ihmiselle elinehto.

Kahvin kotimaa

Suomalaiset ovat kahvikansaa. Tätä voi kai pitää hieman erikoisena, koska kahvipensas ei kasva Suomessa. Itse asiassa kahvin raaka-aine – kahvipavut - on tuotava kaukaa merien takaa tropiikista, Latinalaisesta Amerikasta, Afrikasta tai Aasiasta. Meillä juodaan kuitenkin kahvia eniten maailmassa, jos vertailu tehdään sen mukaan, kuinka paljon kulutetaan kahvia kiloina henkeä kohden. Suomi on jo kauan keikkunut kärkisijoilla koko maailmassa. Kulutus on ollut pitkään noin 10 kiloa kahvia vuodessa henkeä kohden - vauvat ja vaarit mukaan lukien.

Vertailu muiden maiden kanssa on hieman hankalaa, koska kansainväliset tilastot eivät ole yksiselitteisiä. Esimerkiksi nettitietokirja Wikipedia kertoo, että kulutus Suomessa olisi jopa 12 kiloa henkeä kohden, mutta Suomen tilastokeskuksen mukaan paahdetun kahvin kulutus on vähitellen laskussa ja olisi nykyisin noin 8 kiloa. Tälläkin luvulla olemme vähintään kolmen joukossa.

Moni ulkomaalainen, joka on käynyt Suomessa, on sanonut, että reissu oli muuten mukava, mutta kun siellä juotettiin joka paikassa kahvia. Kahvi on tosiaan olennainen osa suomalaista arki- ja juhlakulttuuria. Mutta mistä se kahvi on oikein peräisin ja miksi sitä nimenomaan täällä juodaan niin paljon?

Kahviin liittyy aivan valtava määrä tarinoita, eikä niiden kaikkien totuutta voi mennä ihan varmasti vannomaan. Meillä Suomessa kahvilla saattaakin olla erityinen kulttuurinen merkitys juuri siitä syystä, että kahvittelu saa ikään kuin kielen kannat irtoamaan. Meitä suomalaisia moititaan siitä, että vaikenemme kahdella kielellä emmekä osaa small talkia. Kahvinjuonti on lääkettä tähän tautiin. Kahvikupin ääressä kaikki muuttuu. Silloin asiat selvitetään ja juorut kerrotaan. Muistan lapsuudestakin, kun äiti sanoi että ”ja sitten juodaan hyvät kahvit”, niin tunnelma muuttui positiivisen odottavaksi. Oli odotettavissa hetki hyvänolon tunnetta ja mukavaa yhdessäoloa.

Kun haluaa kertoa kahviin liittyviä tarinoita, voi aloittaa siitä, mistä kahvi on kotoisin ja miten se on tullut nautintojuomaksi meillä ja muualla. Tarinoiden lopullista totuutta on vaikea sanoa, mutta siitä huolimatta ja siksi niitä kannattaa toistaa. Kahvin perimmäisestä alkuperästä kiistellään edelleen. Joka tapauksessa tiedetään, että kahvipensaita kasvaa villinä monissa Itä-Afrikan maissa. Sen lisäksi kahvipensas kasvaa Punaisen meren toisella puolella nykyisessä Jemenissä. Kumpi alue on ollut ensin, sitä ei voi kukaan enää selvittää.

Yleisin käsitys, johon itsekin uskon, on, että kahvi on alun perin Etiopiasta kotoisin. Etiopiassa kasvaa useamman alkuperäislajikkeen villejä kahvipensaita, erityisesti Kaffan maakunnassa, mistä voisi kuvitella kahvin saaneen nimensäkin. Muitakin selityksiä nimelle kuitenkin on. Parasta kahvilaatua edustaa lajike nimeltään coffee arabica. Eniten tuotetaan nykyisin kuitenkin robusta-kahvilajiketta. Erityisesti arabicasta saadaan ne kahvilaadut, joista voidaan valmistaa ns. gourmet-kahvia, eli korkeaa laatua olevaa kahvia.

Miten sitten kahvin käyttöönotto keksittiin? Tarina kertoo, että paimen olisi huomannut Etiopiassa, että vuohet, jotka napostelivat kahvipensaan vihreitä lehtiä ja punaisia marjoja, tulivat erityisen villeiksi ja pirteiksi. Hän kertoi tämän läheisen luostarin johtajalle, priorille, joka kiinnostui ja maistoi itse marjojen siemeniä - papuja. Vaikutus oli sama kuin vuohilla. Niinpä hän alkoi syöttää papuja munkeille, jotta nämä pysyisivät hereillä yömessun aikana. Keino tehosi.

Arabikauppiaat alkoivat ensimmäisen tuhatluvun taitteessa liikkua Itä-Afrikassa ja heistä jotkut kiinnostuivat kahvipapujen virkistävästä vaikutuksesta ja veivät niitä mukanaan Arabian niemimaan kauppakeskuksiin. Siellä papuja alettiin paahtaa ja sekoittaa kuumaan veteen, jolloin aromi vielä paremmin tuli esiin. Kahvipensasta alettiin viljellä Mekassa ja muissa asutuskeskuksissa. Näin kahvista tuli käytetty nautintoaine ja juoma. Sitä alettiin tarjoilla erityisissä kahvihuoneissa, kahviloissa. Kahvi sopi erityisen hyvin islamilaiseen kulttuuriin, kun alkoholi oli uskonnon vuoksi kiellettyä. Mokasta tuli tärkeä kahvikaupan keskus.

Kahvi tuli Eurooppaan useita reittejä. Portugalilaiset ja hollantilaiset alkoivat liikkua Itä-Afrikassa ja Aasian maustesaarilla 1500-luvulta alkaen, kun meritie Afrikan eteläkärjen ympäri oli löydetty. Kauppa tehostui entisestään, kun hollantilaiset perustivat maailman ensimmäisen osakeyhtiön, Itä-Intian kauppakomppanian vuonna 1602. Sen yli tuhat laivaa käsittänyt kauppalaivasto toi Eurooppaan eksoottisia mausteita ja nautintoaineita, neilikkaa, muskottia, pippuria, muita mausteita ja myös kahvia, eli siirtomaatavaraa, kuten me tämän lajin kauppatavarat tunnemme. Hollantilaiset ostivat kahvia turkkilaisilta, jotka olivat vallanneet Punaisen meren rannat ja kahvialueet 1500-luvun alussa. He toivat myös kahvipensaita, joita kasvatettiin kasvihuoneissa Amsterdamin lähellä. Niiden perua on myöhemmin Latinalaisen Amerikan kahvintuotanto.

Kahvin toinen reitti Eurooppaan tuli Turkin kautta. Turkkilaissukuinen sulttaani Osman alkoi laajentaa valtapiiriään Turkin Anatoliassa 1300-luvulla. Hänen seuraajiensa johdolla Ottomaanien valtakunnasta kasvoi keskiajan lopun mahtavin valtakunta. Mahtavimmillaan se oli 1500-luvun lopulla ja 1600-luvulla. Silloin Ottomaanien valta ulottui kolmelle mantereelle, Eurooppaan, Afrikkaan ja tietysti Aasiaan. Pääkaupunki Konstantinopoli kasvoi kahdelle mantereelle, Aasian ja Euroopan puolelle.

Ottomaanit omaksuivat arabeilta kahvikulttuurin ja levittivät kahvinjuonnin koko alueelleen. Ottomaanit yrittivät useampaan kertaan laajentaa valtaansa myös Keski-Eurooppaan. 1500-luvulla he valtasivatkin Unkarin. Mutta itse sulttaani Soliman Suuri, jota pidetään turkkilaisten suurimpana valloittajana, joutui perääntymään Wienin porteilta. Ottomaanit yrittivät Wienin valloitusta myös 1600-luvulla, mutta turhaan. Tällaisen sotaretken jäljiltä jäi Wienin muurien tuntumaan kahvipapusäkkejä, joita wieniläiset ihmettelivät. Vangiksi jäänyt turkkilainen selitti, mihin niitä käytetään ja miten. Näin kahvi tuli Eurooppaan toisen kerran ja Wienistä tunnettu kahvilakulttuurin kaupunki.

Kahvihetki turkkilaisen kahvin ääressä Antalyan vanhan sataman kuppilassa keväällä 2016

Mutta miten, milloin ja miksi meistä suomalasista tuli kahvikansaa? Varhaisimmat kosketukset ovat jääneet, kuten niin monessa asiassa, historian hämärään. Oliko täällä kahvinjuojia jo 1600-luvulla, sitä emme tiedä? Suomi oli tuohon aikaan Ruotsin itäinen maakunta ja siten tiedot Suomesta on arkistoitu Ruotsiin. Kauppatilastot Ison vihan vuosien 1713 – 21 jälkeen kertovat kahvin tuonnista Turun kautta Suomeen. Ison vihan aikaan liittyy tarina Ruotsin sankarikuninkaasta ja kahvista. Kaarle XII menestyi taistelussaan Venäjän Pietari Suurta vastaan ensin varsin hyvin. Sotaonni kääntyi kuitenkin Pultavassa 1709, missä Ruotsin armeija nujerrettiin täydellisesti. Ruotsin suurvalta-aika sai lopullisen iskun.

Kaarle XII pakeni Pultavasta sulttaanin suojiin Turkkiin. Siellä hän viipyi useita vuosia ennen paluuta kotimaahan. Viettäessään aikaansa Ottomaanien Turkissa, Kaarle XII oppi juomaan kahvia. Hänen mukanaan kahvikulttuuri tuli ja vakiintui Ruotsiin.

Suomessa kahvin nauttijoita oli 1750 jo useita satoja. He olivat pääasiassa korkeita virkamiehiä, usein Ruotsista, upseereja ja papistoa. Pappiloiden kautta kahvinjuonti levisi sitten kautta maan.

Kahvi valtasi vähin erin Suomea ensin säätyläisten nautintoaineena mutta vähitellen myös rahvaan juomana. Varsinaisen sysäyksen kahvikulttuuri sai kuitenkin vasta 1800-luvun lopulla. Sen merkittävimpänä edistäjänä voi pitää maahanmuuttajaa, lyypekkiläistä Gustav Pauligia, joka jo 21-vuotiaana tuli Suomeen. Vuonna 1875 Gustav Paulig perusti yhdessä Nicolas Sinebrychoffin kanssa kauppa- ja edustusliikkeen, joka toi kahvia Suomeen. Sen jälkeenhän Paulig on muodostunut suomalaisen kahvikulttuurin kulmakiveksi. Kahvikulttuurin synty ja kehitys Suomessa on siten ollut joko ulkomaalaisten tai maahan muuttaneiden toiminnan tulosta.

Tämän pitkän tarinan lopuksi voinee kertoa muutamia omakohtaisia kokemuksia suomalaisesta kahvikulttuurista. Vielä 1950-luvun alussa kahvi ostettiin usein paahtamattomina papuina, jotka sitten paahdettiin peltisellä ”rännärillä” ja jauhettiin pienellä puisella kahvimyllyllä. Varsinkin kahvimyllyn pyörittäminen oli pienistä pojista hauskaa.

Paulig ja varmasti muutkin paahtimot myivät myös paahdettua kahvia, joka myytiin puolen kilon pusseissa. 1950-luvun alussa Paulig keksi laittaa kahvipakettiin, siihen pieneen suorakaiteen muotoiseen pahvipalaan, jonka avulla paketti suljettiin, autonmerkkien kuvia. Niillä oli oma keräilykirjansa. Itsekin keräsin innokkaasti merkkejä ja liimasin niitä kirjaan. Ei riittänyt, että kokosin kaikki kotoa saadut automerkit ja vaihdoin kansakoulussa kavereiden kanssa niitä, joita oli useampia, vaan kiersin katsomassa naapureiden merkkivarastot viikoittain. Samalla vaihdoin emäntien toiveen mukaan kuvalehdet, koska säästösyistä talot tilasivat eri lehtiä.

Kun etsin tätä aarrevihkoani, kun omat pojat olivat tulleet automerkki-ikään, sitä ei enää löytynyt. Suru oli suuri.

Parhaita nautintohetkiä kahvin kanssa sai kokea heinäpellolla. Kun katsoo vanhoja suomalaisia tai ruotsalaisia filmejä, niissä on usein leppoisa heinänkorjuutunnelma, missä emännät tulevat pelloille kahvipannun ja pullakorin kanssa. Väki kokoontuu yhteiseen kahvihetkeen nauttimaan levosta, kahvista ja yhdessäolosta. Tämä kulttuuri jatkui omankin perheen osalta aina 1960- ja 1970-lukujen taitteeseen. Kahvi oli mukana termoksessa, mistä äiti kaateli kahvin isälle, itselleen, Ullalle, Kaijalle ja minulle. Joskus mukana oli sukulaisperheitä, Koivuset, Halmiset ja Rikit. Kahvihetket olivat työn juhlaa. Ne ikään kuin palkitsivat seipäälle saadun tai latoon viedyn työn tulokset.   

Niin meillä kuin muuallakin kahvi oli mukana juhlassa ja arjessa. Loppuun voinee kertoa kahviin liittyvän kaskun, joka liittyy entiseen presidenttiimme Urho Kekkoseen. Näin ikääntyessä sen sanoman ymmärtää entistä paremmin. Kekkosella oli tapana kierrellä suksin sekä entisiä lapsuusmaisemiaan Kainuussa että Lapissa. Tällaisella reissullaan hän oli tullut entisen tukimiehensä kotiin kahvivieraaksi. Emäntä oli pannut tietysti parastaan ja pöydässä oli talon paras valkoinen liina. Kuinka ollakaan, presidentiltä oli kaatunut liinalle kahvia, ellei peräti koko kuppi. Kekkonen luonnollisesti pahoitteli kovasti. Emäntä vähätteli tapahtunutta ja sanoi että sattuuhan sitä.

Kävi niin, että myös talon isännältä kaatui kahvia pöydälle, jolloin emännältä pääsi, että ”siinä on toinen tohelo”. Myöhemmin Kekkonen oli lähettänyt talon emännälle paketin, missä oli hieno valkoinen pöytäliina ja saate ”siltä ensimmäiseltä tohelolta”. Joskus sitä samastuu tässä suhteessa niin ensimmäiseen kuin toiseenkin toheloon.

 

Ei tuulimyllydinosauruksia Jämsänniemelle

Olen ollut noin viisi vuotta mukana voimia vaatineessa ja verenpainetta nostaneessa prosessissa, joka sai vihdoin päätepisteensä Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksellä 9.3.2016. Korkein hallinto-oikeus ei hyväksynyt Keski-Suomen liiton valitusta koskien Ympäristöministeriön päätöstä olla vahvistamatta Keski-Suomen maakuntakaavaan kaavailtua Jämsänniemen tuulivoimapuistoa. Tämä vähän monimutkaisesti sanottu asia tarkoittaa siis sitä, ettei maakuntakaavaan tule Jämsänniemelle suunniteltua 36 myllyn tuulivoimapuistoa. Vaikka maakuntakaava on luonteeltaan yleispiirteinen ja vasta mahdollisen jatkosuunnittelun lähtökohta, sen käytännön vaikutukset ovat suuret.

Olin alusta asti vastustamassa tuulimyllypaikkojen suunnittelemista Jämsänniemelle. Näkemyksiini ja kannanottoihini vaikutti luonnollisesti se, että suunnitelluista tuulimyllyistä suuri osa - jos ne todella olisi rakennettu - olisi tullut kesäpaikan paraatimaisemaan, mikä olisi täysin tuhonnut nykyisen erämaajärvimaiseman ja luonnonrauhan. Kyse ei olisi ollut vain yli 40 vuoden työn tuhoutumisesta vaan myös luotujen taloudellisten arvojen puolittumisesta tai pahimmillaan nollaantumisesta. Tämä taloudellinen seikka ei tosin olisi koskenut minua, mutta ei olisi ollut merkityksetön jälkipolville. En olisi ollut myymässä kesäpaikkaa, vaikka kaava olisi tullut voimaan. Mutta kukapa ostaisikaan loma-asuntoa paikasta, missä maisema on runneltu ja luonnonrauhasta ei olisi tietoa myllyjen jyskyttäessä matalataajuista bassoääntä ikään kuin nuorison rockkonserteissa.

Niinpä vastustimme mökkinaapurini Ahti Jäntin kanssa tätä osaa maakuntakaavassa alusta asti. Teimme muistutuksia Keski-Suomen liittoon, valitimme kaavaluonnoksesta Ympäristöministeriöön ja annoimme selvityksen pyydettäessä Korkeimpaan hallinto-oikeuteen, jonne Keski-Suomen liitto oli valittanut Ympäristöministeriön päätöksestä.

Kirjoitin itse muutamia lehtikirjoituksia ja osallistuin suunnitelmista järjestettyyn kuulemis- ja keskustelutilaisuuteen Jämsässä. Tulevia päätöksiä ja nykyistä valtakunnallista tuulivoimatilannetta ennakoiden kirjoitin mm. lehtikirjoitukset ”Kolme tusinaa Näsinneulaa Jämsänniemelle” (Vekkari 2012) sekä ”Tuulivoima hakoteillä” (Suomenmaa 2012).  

Edellisessä halusin provokatorisesti havainnollistaa, mitä myllyjen rakentaminen olisi merkinnyt Jämsän jokilaakson maisemalle. Jälkimmäisen jutun näkökulma oli yleisempi. Arvioin syöttötariffilla vauhditettua tuulivoiman rakentamista valtakunnan energiapolitiikan kannalta. Jälkiarviona voin nyt olla varsin tyytyväinen silloisiin näkemyksiini ja ottamiini kantoihin. Viranomaiset ovat antaneet vahvat perustelut maisemallisille näkemyksille. Kehitys energiamarkkinoilla on alleviivannut epäilyjä valitun tuulivoimapolitiikan järkevyydestä.

Itselle on ollut mieluisaa lukea Korkeimman hallinto-oikeuden päätöstä ja sen perusteluja. Päätös siis vahvistaa Ympäristöministeriön aikaisemman päätöksen (15.122014), jonka perusteella mm. Jämsänniemen ja Pihlajakosken tuulivoimapuistot jäivät pois Keski-Suomen maakuntaliiton maakuntakaavasta. Huippujuristien perustelut ovat erittäin perusteellisia ja maallikolle hieman raskaita luettavia. Niinpä tässä ei voi käydä läpi perustelujen kaikkia yksityiskohtia vaan kiinnittää vain huomio olennaisimpaan. Jo Ympäristöministeriö oli päätöksessään todennut, että valtakunnalliset alueidenkäyttötavoitteet velvoittavat varmistamaan valtakunnallisesti merkittävien kulttuuriympäristöjen ja luonnonperinnön arvojen säilyttämisen. Jämsän jokilaakso oli tuolloin todettu Keski-Suomen maakuntaliitonkin arvioissa maakunnallisesti arvokkaaksi maisema-alueeksi. Tuulimyllyjen sijoittamisen vaikutusta Jokilaakson maisemaan arvioitiin maakuntaliiton papereissa kuitenkin vain muutaman havainnekuvan avulla. Tämä ei ollut Ympäristöministeriön mukaan lainkaan riittävää, minkä Korkein hallinto-oikeus myös vahvisti.

Yli 200 metriin nousevat, pyörivät ja varoitusvilkkuvaloin varustetut tuulimyllyjen siivet eivät ainakaan minun mielestäni parantaisi jämsäläistä maisemaa. Sellaisiakin käsityksiä on tuotu esiin ihan viranomaisten taholta, puhumattakaan asianomaisesta tuulimyllyteollisuudesta.

Tosiasiassa pyörivin siivin varustetut jättimyllyt ovat aika yksinkertaista ja vanhanaikaista teknologiaa. Uusiutuvalla energialla on Suomessa hyvät kehitysmahdollisuudet ilman, että tehdään terveydelle haitallisia tai maisemaa pysyvästi pilaavia ratkaisuja. Energian käyttäjät ovatkin itse lähteneet liikkeelle. Ilma- ja maalämpöpumppujen käyttö on yleistynyt hurjaa vauhtia. Tällä hetkellä näitä pumppuja on asennettu jo noin 700 000. Kymmenen vuoden päästä ilma- ja maalämpöpumppuja lienee puolitoista miljoonaa.

Aurinkoenergiassa, myös sähkön tuotannossa, tehdään läpimurtoja vuosi vuodelta. Itse haluaisin nähdä ajan, jolloin kattomateriaalit toimivat suurelta osin ei vain taloja suojaavina rakenteina vaan myös auringon energiaa sitovia laitteina.

Suomi ja suomalaiset ovat eläneet aina metsästä. Viime vuosien positiivisin energiapoliittinen kehitys on koskenut metsien tuottaman bioenergian hyödyntämistä. Harjoitetun metsänhoidon tuloksena vuotuinen puuraaka-aineen kasvu on lähes kaksinkertaistunut. Viimeisen inventoinnin perusteella kasvu on jo 104 miljoonaa kuutiometriä vuodessa, eikä puuston vuotuinen lisäkasvu jää tähän.

Puuston kasvun ja metsien täysimääräisen hyödyntämisen esteeksi on muodostumassa se, että suuri osa taimikoista jää vaille riittävää hoitoa, tai nuorten metsien harventaminen viivästyy. Nuorten metsien pusikoituminen tai riukuuntuminen vähentävät arvopuun kasvua. Tähän lääke olisi ensiharvennuspuun käyttö energiapuuksi. Metsäteollisuus on vihdoin ryhtynyt kehittämään puuraaka-aineelle muitakin käyttökohteita kuin sahatavara, paperi ja kartonki. Nekin ovat edelleen tärkeitä, mutta puusta saadaan mitä erilaisimpia ekologisesti kestäviä hyödykkeitä, myös uusiutuvaa energiaa.

Surullisinta tuulivoimaepisodissa on voimavarojen tuhlaaminen väärään kohteeseen. Valtio takaa tuulivoiman tuottajille takuuhinnan, syöttötariffin, 83,50 euroa megawattitunnilta 12 vuodeksi. Kun sähkön markkinahinta on nykyisin noin 30 euroa, valtiolta saatava tuki nousee huimiin summiin. Vuotuinen tuki on nousemassa 300 miljoonaan euroon ja ehkä paljon sen ylikin. Runsaassa kymmenessä vuodessa tukimäärä nousisi näin ollen kaikkiaan miljardeihin.

MTK ja Maaseudun tulevaisuus suhtautuivat aikanaan tuulivoiman rakentamiseen varovaisen myönteisesti. Ajatus kai oli, että myllyjen sijoittamisesta olisi maksettava maanomistajille korvaus. Korvaukseen oikeuttavat alat ja saatavat korvaukset lienevät kuitenkin niin pieniä, että toiveet olivat tuulentupia. Haitat ja menetykset olisivat olleet paljon suurempia. Niinpä Maaseudun tulevaisuus otsikoikin tuoreessa viikonvaihdenumerossaan 1.4.2016 asian otsikolla ”Suuri puhallus – Tuulivoiman tukeminen käy kalliiksi veronmaksajille”.

Joku voi kysyä, millä oikeudella minä ulkopaikkakuntalaisena puutun Jämsää koskeviin kehityssuunnitelmiin. Toisivathan rakennettavat myllyt verotuloja ainakin kiinteistöverojen muodossa. Tuulivoimayhtiöiden voittojen tuomien verotulojen suhteen odotukset olisivat todennäköisesti tuoneet pettymyksen, koska ainakin kansainvälisellä pääomalla toimivat yhtiöt pystyvät verosuunnitteluun, joka ei jätä paljoa paikkakunnalle. Suomessa toimivat kaivosyhtiöt ovat tästä hyviä (pahoja) esimerkkejä.

Edellä kävi ilmi, että suunnitelmat olisivat loukanneet pahasti intressejäni vapaa-ajan asunnon suhteen. En ole välinpitämätön myöskään Jämsän jokilaakson maiseman ja miljöön kehityksen osalta. Sijaitseehan syntymäkotini Jämsänjoen välittömässä tuntumassa. Jämsän jokilaakso on koko Keski-Suomessa historiallisesti ja kulttuurisesti poikeuksellista aluetta. Tällä alueella pysyvä asutus on jo yli tuhannen vuoden ikäistä. Maisema ja miljöö ovat vuosisatojen muutoksessa säilyttäneet historiallisen yleispiirteensä, vaikka rakennuskanta on viime vuosikymmenien aikana keskustassa olennaisesti lisääntynyt ja tiivistynyt.

Tälle arvokkaalle maisemalle ja sen vaalijoille on nyt tulossa tunnustusta laajemmissakin piireissä. Ympäristöministeriön uusi ehdotus valtakunnallisesti arvokkaista kulttuuri- ja luonnonmaisemista sisältää kolme jämsäläistä aluetta. Valittujen 183 arvokkaan alueen joukossa ovat Jämsän jokilaakso Seppolasta Hulkionlahdelle, Alhojärven viljelymaisema sekä Arvaja-Hassin vesireitin kulttuurimaisema. Samalla kun tämä valinta on tunnustus paikkakunnan edellisille sukupolville, se velvoittaa nykyisiä ja toivottavasti tuleviakin säilyttämään Jämsän erityispiirteet.

Kun oikein osataan arvostaa ja myös hyväksi käyttää valtakunnallisestikin tunnustettuja ominaispiirteitä sekä nähdään oikein esimerkiksi Jämsänniemen ja sitä ympäröivien vesistöjen mahdollisuudet tulevaisuudessa, nämä puitteet takaavat uuden elinkeinotoiminnan mahdollisuuden Jämsässä. Jämsänniemen kupeessa, Himoksella ja laajasti sen vaikutuspiirissä tämä mahdollisuus on jo toteutumassa.

 

 

Akhilleuksen kantapäillä ja apostoli Paavalin jalanjäljissä

Historia hämmästyttää. Historian harrastajalle menneisyys on kuitenkin ehtymätön aarreaitta. Kävellessäni maaliskuun puolivälissä Anatolian etelärannikolla, Antalyan lähellä sijaitsevan Pergen sileäksi kuluneilla, monimuotoisilla katukivillä, tunsin väistämättä historian siipien havinaa. Samoja katukiviä olivat astelleet Aleksanteri Suuri 2350 vuotta ja apostoli Paavali 1970 vuotta sitten.

Siitähän on jo hirmuisen pitkä aika ja niiden aikojen tapahtumat ovat painuneet historian hämärään. Onko niin, että noiden samojen kivien tallustaminen on vain yksi, hauska nykyelämän mahdollistama kuriositeetti? Noin ei kuitenkaan ihan ole.

Ensinnäkään tuosta ajasta ei ole ihan hirveän pitkä aika, jos muuttaa näkökulmaa. Ajanlaskumme alun aikaan lapset synnytettiin nykyiseen nähden varhain, joten sukupolven mittana voi pitää 20 vuotta. Aleksanteri Suuren ajasta on näin laskien kulunut hieman yli 110 ja Paavalin ajasta hieman alle 100 sukupolvea. Omassa elämässämme olemme tunteneet parhaimmillaan 4 - 5 sukupolvea ja tiedämme ehkä pari kolme lisää. Sukupolvissa mitattuna Aleksanteri Suuresta ja apostoli Paavalista ei ole ihan hirveän pitkä aika.

Muutama päivä Pergeä aikaisemmin ihmettelin Troijan sileäksi kuluneita kivetyksiä. Niillä kulki - tai ei ihan, koska kreikkalaiset valtasivat Troijan hieman hänen kuolemansa jälkeen - sankari Akhilleus. Akhilleuksen ajasta on kulunut noin 150 – 160 sukupolvea.

Akhilleus, Odysseus, Agamemnon, Hektor, Priamos, Paris, Helena, Nestori ja muut Troijan sodan sankarit ja henkilöt kuuluvat kreikkalaisen mytologiaan ja ovat kaiketi olleet taruhenkilöitä. Heidänkin jälkensä näkyvät kuitenkin vielä tänäkin päivänä.

Akhilleus oli kreikkalaisten ylivertainen sankari ja ratkaisija. Hektor oli troijalaisille samaa. Kymmenvuotista sotaa ei voitu ratkaista ilman näiden ylivoimaisten hahmojen keskinäistä kamppailua. Akhilleus löi Hektorin, mutta tehdessään niin, hän tiesi tehneensä oman kuolemantuomionsa. Tämän olivat jumalat hänelle ennustaneet.

Akhilleus uhrautui siis kansansa puolesta. Homeroksen nimissä kerrottu ja kirjattu tarina Troijan sodasta on luonut meille länsimaisille ihmisille identiteetin erään ytimen. Edelleenkin kaipaamme sankaria, joka pelastaa meidät, mutta joka samalla uhraa itsensä.  

Makedonialainen Aleksanteri Suuri jatkoi siitä, mihin Ateenan ja Spartan kreikkalaiset puolitoista sataa vuotta aikaisemmin olivat Marathonin kentällä, Salamiin taistelussa ja Plataian taistelutantereella jääneet. Kreikkalaiset olivat pysäyttäneet idän, eli persialaisten invaasion länteen. Aleksanterin pontimena oli kostaa kreikkalaisten kokema hävitys Anatoliaa hallussaan pitäville persialaisille. Sen hän tekikin korkojen kanssa.

Aleksanteri ylitti vuonna 334 eKr. Hellespontoksen salmen ja iski maihin noustuaan keihäänsä maahan pystyyn ja sanoi valloittaneensa Aasian. Siitä hän jatkoi falangeineen aina nykyiseen Afganistaniin, poiketen tosin välillä Egyptissä, saakka. Aleksanteri perusti kymmeniä kaupunkeja, joista mm. Afganistanin Kandahar vaikuttaa elämäämme vielä tänäkin päivänä.

Aleksanteri Suuren tärkein aikaansaannos ei kuitenkaan ollut kosto persialaisille. Tärkeintä oli idän ja lännen maailmojen sulauttaminen yhteen, mihin hän itsekin aktiivisesti pyrki. Syntyi Hellenistinen kulttuurikausi, jonka vaikutus jatkui vuosisatoja. Itse asiassa maailmankuvallisesti hellenistinen vaikutus näkyi ptolemaiolaisena käsityksenä, missä Maa on maailmankaikkeuden keskus, aina 1500- ja 1600-luvuille, jolloin Kopernikus ja Galilei avasivat ihmiskunnan silmät aurinkokeskeiseen avaruuteen. Sittemmin ajatus avaruudesta on edennyt vielä paljon Aurinkokuntaa kauemmas.

Idän invaasio Eurooppaan ei päättynyt Aleksanteri Suureen vaan Keskiajalla ja Uuden ajan alussa mm. Ottomaanien turkkilainen valtakunta laajeni aina Wienin porteille. Ihan kuin kokisimme saman uudelleen, kun miljoonainen kansainvaellus Länsi-Eurooppaan alkoi vuonna 2015.

Apostoli Paavali nousi Anatolian rannikolle, Pamfylian Pergeen, Kyprokselta. Hänen ensimmäinen lähetysmatkansa alkoi vuonna 46 Kristuksen syntymän jälkeen. Siis muutama vuosi Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta. Paavali teki kolme lähetysmatkaa Anatoliaan, ja samalla myös Makedoniaan ja Kreikkaan. Hän perusti käymiinsä paikkakuntiin seurakuntia. Matkoista kerrotaan Uuden testamentin Apostolien teoissa.

Paavali ohjeisti seurakuntiensa ihmisiä sekä maallista ja hengellistä elämää kirjeillä, jotka löytyvät myös Uudesta testamentista. Lienee paljon Paavalin sinnikkyyden ansiota, että kristinuskosta tuli sellainen, minä me sen nykyisin tunnemme. Ainakin meille luterilaisille Paavalin kirjeet ovat tuttuja. Ne ovat edelleen keskeistä sanomaa, mitä Suomenkin kirkon saarnoissa toistetaan ja selitetään.

Homeroksen sankarit, etenkin Akhilleus ja Odysseus, Alensanteri Suuri sekä apostoli Paavali ovat jättäneet meille nykyihmisillekin maailmankuvallisen ja henkisen perinnön, joka ohjaa ajatteluamme ja käyttäytymistämme, sekä ymmärrystämme. Ihmeellistä vain on, että samat seudut, samanlaiset vastakkainasettelut sekä inhimilliset pyrkimykset ovat arkipäivää tänäkin päivänä. Ristiriidat ovat syvät, vaikka ihmiset eri puolilla rajaa ovat pohjimmiltaan, toiveiltaan ja haluiltaan samanlaisia. Kuinka kauan tarvitaan, että ihmisryhmien ja kansojen väliset rosot hioutuvat sileiksi kuin Troijan tai Pergen katukivet?

Vanha isäntä sekoittaa ja sekoilee

En kovin mielelläni kommentoi tällä palstalla yksittäisten henkilöiden tekemisiä tai toilailuja. Arvioin ja pohdin asioita mieluummin yleisellä tai sitten omalla henkilökohtaisella tasolla. Edellisessä blogissa kerroin kuitenkin arvostavasti rohkeasta jämsäläisestä – Eino Keskisestä, joka jo kauan sitten poistui keskuudestamme.

Pitkän harkinnan jälkeen ryhdyn kutenkin puimaan ilmiötä, joka liittyy yhteen henkilöön, Paavo Väyryseen. Hänen historiansa ja ennen kaikkea tapansa toimia on niin poikkeuksellinen, että hyvällä syyllä voi puhua jo ilmiöstä.

Muistan hämärästi Paavo Väyrysen lainanneen antiikin ajan sanontaa Sat Sapienti – viisaalle kylliksi. Muistini mukaan hän käytti sitä itselleen sopivana luonnehdintana. Voin tietysti olla väärässäkin, koska en löytänyt olettamaani lähdettä netin kautta. Jos näin kuitenkin on – kuten luulen -, voin vain todeta, että Väyrynen olisi voinut jonkin muun paremmin sopivan sanontatavan. Hänen tapansa toimia ei oikein perustele lainausta.

Ihmisen oletetaan vanhetessaan rauhoittuvan, seestyvän ja viisastuvan. Ihanteena voi kai pitää laajasti asioita ymmärtävää, rakentavasti ja hyväksyvästi suhtautuvaa ikäihmistä, jonka kiihkeät vuodet ovat jo takanapäin. Näin ei tietenkään aina ole. Paavo Väyrynen täyttää kuluvana vuonna 70 vuotta ja väistämättä liittyy vähitellen meidän ikäihmisten joukkoon. Hänen kohdallaan edellä esitetty luonnehdinta ei sovi kuvaan. Väyrynen on jälleen käynyt taistoon oman asemansa puolesta. Hänen käsityksensä mukaan Paavo Väyryselle on ennalta määrätty paikka vallan ytimessä.

Paavo Väyrynen on tehnyt pitkän, kohta jo 50 vuotta jatkuneen poliittisen uran Keskustapuolueen/Suomen keskustan riveissä. Tämän toiminnan ansiosta hänet on valittu puolueen kunniapuheenjohtajaksi. Väyrynen on kertonut, että ainoa virhe, jonka hän urallaan on tehnyt, on ollut luopuminen puolueen puheenjohtajan paikalta vuonna 1990. Sittemmin hän on useamman kerran pyrkinyt tähän tehtävään takaisin, mutta jäsenistö ei ole häntä siihen enää uudelleen valinnut.

Väyrynen tuli puheenjohtajaksi kovan kampanjan tukemana vuonna 1980. Hän voitti puoluekokouksen äänestyksessä pitkäaikaisen puheenjohtajan Johannes Virolaisen. Johannes Virolainen valittiin sittemmin puolueen kunniapuheenjohtajaksi. Hän jäi muistiin demokratiaa kunnioittavana henkilönä lausunnolla, jonka hän antoi heti hävityn vaalituloksen jälkeen: ”Kansa on puhunut, pulinat pois.” Virolaisesta tulikin vanhetessaan arvostettu kansalainen, jonka mielipidettä kysyttiin usein niin puolueessa kuin julkisuudessakin. Virolaisesta tuli kansanvallan perikuva. 

Toisin kuin Virolainen, Väyrynen haluaa sekoittaa politiikan pakkaa aina uudelleen niin kauan, että hänelle tulisivat käteen kortit, joilla pelastaa Suomi, Eurooppa ja koko ihmiskunta. Aikanaan Väyrynen esitti koko ihmiskunnan parlamenttia ja hallitusta ratkaisemaan maailmanlaajuisia ongelmia. Nyt hän vastustaa viimeiseen saakka eurooppalaisen integraation syventämistä ja haluaa purkaa sen, mitä tähän mennessä on luotu. Onkin totta, ettei kaikki luotu ole ollut onnistunutta, mutta kulunutta historiaa ei voi pyyhkiä pois kuin kirjoitusta mustalta taululta.

Keskinäisellä yhteistyöllä on nykymaailmassa erittäin suuri rooli. Tuskin kukaan ajatteleva enää uskoo, että voimapolitiikalla ja ylivallalla voidaan hoitaa tai ratkaista ihmisiä koskevia maailmanlaajuisia uhkia ja ongelmia. Parhaillaanhan tällaisesta virhearviosta saadaan karmeaa esimerkkiä niin Euroopassa kuin Lähi-idässä ja Afrikassakin. Mitä syntejä eri mailla ja maaryhmillä tai yksittäisillä hallitsijoilla historiassa onkaan ollut, juuri tällä hetkellä sekoittava ja sekoileva tekijä on Venäjä. Venäjä on vallannut Krimin ja käy sotaa Ukrainassa. Venäjä hyökkää lentokonein Syyriassa siviilien ja Syyrian diktaattoria vastustavien tahojen kimppuun.

Venäjän ainoa motivaatio on, että nykyinen johto haluaa palauttaa Venäjän suurvalta-aseman. Venäjästä on näin tullut kansainvälisen politiikan häirikkö aikana, jolloin eletään yleistä suuren epävarmuuden aikaa ja edessä on koko ihmiskunnalla jättimäisiä haasteita.

Väyrysen tempauksia ei tietenkään voi verrata Venäjän politiikkaan muussa mielessä kuin, että hän häiriköi hiukan samalla tavalla Suomen sisäpolitiikassa. Väyrynen luo omia poliittisia käytäntöjään. Hän on parhaillaan perustamassa omaa uutta puoluetta, vaikka ei aio erota puolueesta, mihin on valittu kunniapuheenjohtajaksi. Lisäksi hän vaatii uusia eduskuntavaaleja, vaikka edellisistä ei ole vielä vuottakaan. Samalla hän tuomitsee oman puolueensa harjoittaman politiikan. Ja kaikki tämä aikana, jolloin maa elää historiansa pisintä taloudellisen taantuman aikaa ja maahan saapuu turvapaikanhakijoita niin paljon, etteivät resurssit tahdo riittää.

Väyrysen mielikuvituksellisuutta voi kyllä ihailla. 1990-luvun alussa, kun Suomi neuvotteli EU-jäsenyydestä ja Väyrynen oli ulkoministeri, kerrottiin, että Väyrynen ajoi Euroopan unionin maatalouspolitiikkaan ja -tilastointiin uutta kategoriaa, arktista maataloutta. Arktisen maatalouden osana Suomen maatalouden oli määrä saada erityiskohtelu. Talonpoikaisjärjellä ajateltuna arktista maataloutta on lähinnä vain porotalous. Jos näin oli, ei ihme, etteivät nämä neuvottelut edenneet.

Väyrysen nykyistä toimintaa voisi tarkastella rauhallisempina aikoina vitsinä tai enintään veneen keikuttamisena. Noin ehkä yleisellä tasolla mutta entiselle omalle puolueelleen toiminta aiheuttaa joka tapauksessa paljon harmia. Väyrynenhän on tuominnut myös hallituksen aluepolitiikan. Jos hänen hajoitustoimintansa ajaisi keskustan uudelleen oppositioon, on vaikea kuvitella, että mikään muu taho korostasi eri alueiden tasapuolista kohtelua yhtä suurella painolla.

Väyrysen operaatioista ei onneksi seuranne mitään merkittävää. Niihin on jo totuttu eikä seuraajia todennäköisesti tule kuin kourallinen. Myös keskusta vapautuu lopullisesti Väyrysen varjosta. Katkaistessaan siteensä entisiin yhteyksiinsä ja vedotessaan populistisiin liikkeisiin, Väyrynen jäänee huutavan ääneksi korpeen. Päällimmäiseksi Paavo Väyrysestä jäänee mielikuva poliittisesta häiriköstä. Tuskin hän tällaista historian muistikuvaa tavoitteli.

Eino Keskinen - rohkea jämsäläinen

Palaan vuoden alussa kirjoittamaani blogikirjoitukseen (Yle urheilu teki suuren palveluksen koko Suomelle, 8.1.2016), missä hehkutin nuorten, alle 20-vuotiaiden jääkiekkomaajoukkueen saavutusta ja tyyliä, millä pojat maailmanmestaruuden voittivat. Joukkueessa erottuivat rohkeudellaan ja ennakkoluulottomuudellaan 17-vuotiaat Jesse Puljujärvi, Patrik Laine ja Olli Juolevi. Yllättäen lähes samanlaisen vaikutelman tekee nyt myös 17-vuoden ikäinen Wilma Murto, joka paransi kevään aikana seiväshypyn ennätystään ja teki alle 20-vuotiaiden maailmanennätyksen 471 cm. Myös hän osoittaa taidon lisäksi rohkeutta, mitä laji jo sinänsä vaatii.

Onko siis tuossa ikävuodessa 17 taikaa, vai onko kasvamassa sukupolvi, joka ei tyydy hieman nuukahtaneeseen ilmapiiriin, mikä Suomea parhaillaan riivaa? Rohkeus puuttuu ja halutaan pitää kiinni kynsin hampain kiinni siitä, mitä on saavutettu, vaikka tiedetään, että rajujen ja nopeiden muutosten aikana se on varmin tapa menettää kuviteltu saavutettu etu.

Ikäkausi tuli väistämättä mieleeni, kun ajattelin vuosi sitten purkamiani ja puhtaaksi kirjoittamiani nauhoituksia, joita isäni, Eino Laaksonen, oli tehnyt runsaat 30 vuotta sitten. Eräillä nauhoilla hän haastatteli ikätoveriaan ja myös Jämsän Äijäksi valittua kauppias Eino Keskistä. Sekä haastattelija että haastateltava olivat tuolloin 80 ikävuoden tuntumassa. Edellinen hieman alle ja jälkimmäinen hieman yli.

Jämsän Juokslahdella kauppa-apulaisena aloittaneen ja osuuskaupan hoitajaksi lopulta päätyneen Eino Keskisen elämä oli ollut äärimmäisen tapahtumarikas ja värikäs. Sitä oli leimannut ennakkoluuloton halu tarttua tilaisuuteen sekä henkilökohtainen rohkeus.

Eino Keskinen oli 17-vuoden ikäinen, kun Suomi vuoden 1918 alussa joutui sisäiseen myllerrykseen, jonka seuraukset olivat rajut koko kansakunnalle. Tammikuun lopussa alkoi sisällisota, vapaussota, punakapina tai mitä nimeä siitä halutaankaan käyttää. Eino Keskinen tempautui mukaan valkoisten puolelle, vaikka hän erittäin innokkaana urheilumiehenä oli osallistunut Jämsän Tarmon, työväenliikkeen urheiluseuran toimintaan. Seurauksena oli, että hän osallistui sitten peräjälkeen kolmeen sotaan, mm. Tampereen taisteluihin keväällä 1918, missä haavoittui vakavasti, Viron vapaussotaan sekä Heimosotaan Aunuksessa.

Palaan tämän historiallisen vaiheen tapahtumiin tällä palstalla ehkä vuoden parin päästä, kun itsenäinen Suomi täyttää sata vuotta. Tässä tuon esille Eino Keskisen rohkeuden ja ennakkoluulottomuuden ja tilaisuuteen tarttumisen, mikä ilmeni hänen intohimonaan urheilua kohtaan.

Eino Keskinen oli ollut pikku pojasta alkaen intohimoinen urheilumies niin kotikylällään Juokslahdella kuin Jämsässä kuten myös eri puolilla Keski-Suomea ja Hämettä. Haastattelija nosti esiin kysymyksen hänen lähdöstään Australiaan, mikä tapahtui vuonna 1923. Miksi lähteä maapallon toiselle puolelle, minne tuohon aikaan ei kovin helposti voinut päästä?

Eino Keskinen kertoi:

”Tavallaan se oli urheilu, joka minut sinne vei. Kun silloin ilmestyi urheilukalenteri, tämä Yrjö Halme toimitti sellaista. Jossa oli ympäri maapallon kaikkien maiden ennätykset. Minä hullu luin sitä, minä tulin siihen tulokseen, että minähän voisin siellä saada ennätyksiä haltuuni ainakin kolmessa lajissa. Oli siinä nyt muukin seikkailuhalu. Minä olin ollut kolmessa sodassa siihen mennessä ja haavoittunut pari kertaa ja muuta. Tämä yksitoikkoinen meijerin isännöitsijän homma se ei ollut minun mielestäni tärkeä.

Minä päätin lähteä sinne. Sain Puttolan Villeltä 5 tonnia lainaa ja velimiehelle annoin polkupyöräni, sukseni ja vehkeeni, ei Australiassa sellaisia tarvinnu. Sain rahat kasaan ja lähdin sitten.”

Eino Keskinen matkusti Lontooseen ja sieltä laivalla Australiaan. Laivalla hän tutustui suomalaisiin Keski-Pohjanmaalta tulleisiin nuoriin miehiin, jotka myös olivat menossa Australiaan. He olivat kotoisin Lohtajalta ja heillä oli Australiassa tiedossa jo yhteyshenkilö, lohtajalainen jääkäriluutnantti Nestori Karhula, josta oli tullut Brisbanen alueen suomalaissiirtokunnan keskushenkilö.

Jo laivamatkalla Eino Keskinen kunnostautui laivan oloihin sovitetuissa ”urheilukilpailuissa”, koska oli nopea, voimakas ja monipuolinen sekä urheilun lisäksi hyvä voimistelija.

Varsinaisesta yleisurheilutoiminnasta Australiassa Eino Keskinen kertoi mm. seuraavaa:

”Minä liityin sitten sellaiseen Thompson Estade Harries, sellaiseen seuraan, jolla oli oma kenttä, jossa oli lampaita, aina paljon siellä kentällä. Eihän siellä voinut keihästäkään heittää, olisi voinut osua lampaisiin. Hyppyjä voi suorittaa ja sellaisia.

No niin se urheilu alkoi siitä sitten kehittyä. Minä voitin ensimmäisessä kilpailuissa heti keihäänheiton, seiväshypyn ja sitten kymmenottelun. Kaikissa oli uusi Australian ennätys sitten kaiken lisäksi sillä kertaa. Se oli se minun päämääräni, minkä minä Suomessa otin, että tuolla on helppo saada ennätykset nimiinsä.”

Eino Keskinen saavutti Australiassa tavoitteensa. Hänestä tuli Australian moninkertainen mestari keihäänheitossa, seiväshypyssä ja kymmenottelussa sekä myös lajien ennätysten haltija. Hänen saavutuksensa eivät jääneet vain Australiaan, vaan Eino Keskinen osallistui Uudessa Seelannissa pidettyihin Oseanian, eli tuon alueen maanosan mestaruuskilpailuihin ja saavutti mestaruuden seiväshypyssä ja kymmenottelussa. Keihäässä hän tuli toiseksi. Hän hävisi valmennettavalleen.

Eino Keskinen osallistui aloitteellisen maahanmuuttajan tavoin Australian yleisurheilun kehittämiseen. Hän ryhtyi valmentamaan nuoria mm. keihäänheitossa. Hän tuotti sopivia keihäitä Suomesta, kun niitä oli tuohon aikaan vaikea saada Australiasta.

Eino Keskinen kertoi:

”Minä tilasin, siellä ei ollut esimerkiksi Brisbanen kaupungissa, vaikka siellä oli siihen aikaan jotakin 250 000 asukasta, ei ollut yhtään keihästä missään kaupassa, ei kuulaa, ei kiekkoa. Piikkitossuja ja krikettimailoja ja sellaisia oli, mutta ei yleisurheiluvälineitä. Minä tilasin Suomesta 50 kappaletta keihästä sitten sinne ja sitten oli 5 kappaletta kiekkoja. Ja sitten oli Nurmi-tossuja, kun Nurmi oli huipulla silloin vuonna 24, juoksutossuja sinne.”

Nykyisinhän Australialla on sekä miehissä että naisissa maailmanluokan keihäänheittäjiä. Ehkä Eino Keskisen työ tässä kantaa aina nykypäivään.

Eino Keskinen palasi 1930-luvulla takaisin Suomeen, vaikka hänellä oli Australiassa tärkeä ja hyvin palkattu toimi suuren kaivoksen työnjohtajana. Hän halusi tulla sairastuneen äitinsä avuksi ja asettui jälleen Juokslahdelle. Urheilu ei suinkaan jäänyt, mistä oli osoituksena Jämsänkosken Ilveksen kunniapuheenjohtajuus.

 

Sopii vain toivoa, että tämän päivän suomalaisista, ainakin nuorista, löytyy yhtä rohkeita, peräänantamattomia ja vastuullisia kuin Eino Keskinen – rohkea jämsäläinen – oli.