Ei tuulimyllydinosauruksia Jämsänniemelle

Olen ollut noin viisi vuotta mukana voimia vaatineessa ja verenpainetta nostaneessa prosessissa, joka sai vihdoin päätepisteensä Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksellä 9.3.2016. Korkein hallinto-oikeus ei hyväksynyt Keski-Suomen liiton valitusta koskien Ympäristöministeriön päätöstä olla vahvistamatta Keski-Suomen maakuntakaavaan kaavailtua Jämsänniemen tuulivoimapuistoa. Tämä vähän monimutkaisesti sanottu asia tarkoittaa siis sitä, ettei maakuntakaavaan tule Jämsänniemelle suunniteltua 36 myllyn tuulivoimapuistoa. Vaikka maakuntakaava on luonteeltaan yleispiirteinen ja vasta mahdollisen jatkosuunnittelun lähtökohta, sen käytännön vaikutukset ovat suuret.

Olin alusta asti vastustamassa tuulimyllypaikkojen suunnittelemista Jämsänniemelle. Näkemyksiini ja kannanottoihini vaikutti luonnollisesti se, että suunnitelluista tuulimyllyistä suuri osa - jos ne todella olisi rakennettu - olisi tullut kesäpaikan paraatimaisemaan, mikä olisi täysin tuhonnut nykyisen erämaajärvimaiseman ja luonnonrauhan. Kyse ei olisi ollut vain yli 40 vuoden työn tuhoutumisesta vaan myös luotujen taloudellisten arvojen puolittumisesta tai pahimmillaan nollaantumisesta. Tämä taloudellinen seikka ei tosin olisi koskenut minua, mutta ei olisi ollut merkityksetön jälkipolville. En olisi ollut myymässä kesäpaikkaa, vaikka kaava olisi tullut voimaan. Mutta kukapa ostaisikaan loma-asuntoa paikasta, missä maisema on runneltu ja luonnonrauhasta ei olisi tietoa myllyjen jyskyttäessä matalataajuista bassoääntä ikään kuin nuorison rockkonserteissa.

Niinpä vastustimme mökkinaapurini Ahti Jäntin kanssa tätä osaa maakuntakaavassa alusta asti. Teimme muistutuksia Keski-Suomen liittoon, valitimme kaavaluonnoksesta Ympäristöministeriöön ja annoimme selvityksen pyydettäessä Korkeimpaan hallinto-oikeuteen, jonne Keski-Suomen liitto oli valittanut Ympäristöministeriön päätöksestä.

Kirjoitin itse muutamia lehtikirjoituksia ja osallistuin suunnitelmista järjestettyyn kuulemis- ja keskustelutilaisuuteen Jämsässä. Tulevia päätöksiä ja nykyistä valtakunnallista tuulivoimatilannetta ennakoiden kirjoitin mm. lehtikirjoitukset ”Kolme tusinaa Näsinneulaa Jämsänniemelle” (Vekkari 2012) sekä ”Tuulivoima hakoteillä” (Suomenmaa 2012).  

Edellisessä halusin provokatorisesti havainnollistaa, mitä myllyjen rakentaminen olisi merkinnyt Jämsän jokilaakson maisemalle. Jälkimmäisen jutun näkökulma oli yleisempi. Arvioin syöttötariffilla vauhditettua tuulivoiman rakentamista valtakunnan energiapolitiikan kannalta. Jälkiarviona voin nyt olla varsin tyytyväinen silloisiin näkemyksiini ja ottamiini kantoihin. Viranomaiset ovat antaneet vahvat perustelut maisemallisille näkemyksille. Kehitys energiamarkkinoilla on alleviivannut epäilyjä valitun tuulivoimapolitiikan järkevyydestä.

Itselle on ollut mieluisaa lukea Korkeimman hallinto-oikeuden päätöstä ja sen perusteluja. Päätös siis vahvistaa Ympäristöministeriön aikaisemman päätöksen (15.122014), jonka perusteella mm. Jämsänniemen ja Pihlajakosken tuulivoimapuistot jäivät pois Keski-Suomen maakuntaliiton maakuntakaavasta. Huippujuristien perustelut ovat erittäin perusteellisia ja maallikolle hieman raskaita luettavia. Niinpä tässä ei voi käydä läpi perustelujen kaikkia yksityiskohtia vaan kiinnittää vain huomio olennaisimpaan. Jo Ympäristöministeriö oli päätöksessään todennut, että valtakunnalliset alueidenkäyttötavoitteet velvoittavat varmistamaan valtakunnallisesti merkittävien kulttuuriympäristöjen ja luonnonperinnön arvojen säilyttämisen. Jämsän jokilaakso oli tuolloin todettu Keski-Suomen maakuntaliitonkin arvioissa maakunnallisesti arvokkaaksi maisema-alueeksi. Tuulimyllyjen sijoittamisen vaikutusta Jokilaakson maisemaan arvioitiin maakuntaliiton papereissa kuitenkin vain muutaman havainnekuvan avulla. Tämä ei ollut Ympäristöministeriön mukaan lainkaan riittävää, minkä Korkein hallinto-oikeus myös vahvisti.

Yli 200 metriin nousevat, pyörivät ja varoitusvilkkuvaloin varustetut tuulimyllyjen siivet eivät ainakaan minun mielestäni parantaisi jämsäläistä maisemaa. Sellaisiakin käsityksiä on tuotu esiin ihan viranomaisten taholta, puhumattakaan asianomaisesta tuulimyllyteollisuudesta.

Tosiasiassa pyörivin siivin varustetut jättimyllyt ovat aika yksinkertaista ja vanhanaikaista teknologiaa. Uusiutuvalla energialla on Suomessa hyvät kehitysmahdollisuudet ilman, että tehdään terveydelle haitallisia tai maisemaa pysyvästi pilaavia ratkaisuja. Energian käyttäjät ovatkin itse lähteneet liikkeelle. Ilma- ja maalämpöpumppujen käyttö on yleistynyt hurjaa vauhtia. Tällä hetkellä näitä pumppuja on asennettu jo noin 700 000. Kymmenen vuoden päästä ilma- ja maalämpöpumppuja lienee puolitoista miljoonaa.

Aurinkoenergiassa, myös sähkön tuotannossa, tehdään läpimurtoja vuosi vuodelta. Itse haluaisin nähdä ajan, jolloin kattomateriaalit toimivat suurelta osin ei vain taloja suojaavina rakenteina vaan myös auringon energiaa sitovia laitteina.

Suomi ja suomalaiset ovat eläneet aina metsästä. Viime vuosien positiivisin energiapoliittinen kehitys on koskenut metsien tuottaman bioenergian hyödyntämistä. Harjoitetun metsänhoidon tuloksena vuotuinen puuraaka-aineen kasvu on lähes kaksinkertaistunut. Viimeisen inventoinnin perusteella kasvu on jo 104 miljoonaa kuutiometriä vuodessa, eikä puuston vuotuinen lisäkasvu jää tähän.

Puuston kasvun ja metsien täysimääräisen hyödyntämisen esteeksi on muodostumassa se, että suuri osa taimikoista jää vaille riittävää hoitoa, tai nuorten metsien harventaminen viivästyy. Nuorten metsien pusikoituminen tai riukuuntuminen vähentävät arvopuun kasvua. Tähän lääke olisi ensiharvennuspuun käyttö energiapuuksi. Metsäteollisuus on vihdoin ryhtynyt kehittämään puuraaka-aineelle muitakin käyttökohteita kuin sahatavara, paperi ja kartonki. Nekin ovat edelleen tärkeitä, mutta puusta saadaan mitä erilaisimpia ekologisesti kestäviä hyödykkeitä, myös uusiutuvaa energiaa.

Surullisinta tuulivoimaepisodissa on voimavarojen tuhlaaminen väärään kohteeseen. Valtio takaa tuulivoiman tuottajille takuuhinnan, syöttötariffin, 83,50 euroa megawattitunnilta 12 vuodeksi. Kun sähkön markkinahinta on nykyisin noin 30 euroa, valtiolta saatava tuki nousee huimiin summiin. Vuotuinen tuki on nousemassa 300 miljoonaan euroon ja ehkä paljon sen ylikin. Runsaassa kymmenessä vuodessa tukimäärä nousisi näin ollen kaikkiaan miljardeihin.

MTK ja Maaseudun tulevaisuus suhtautuivat aikanaan tuulivoiman rakentamiseen varovaisen myönteisesti. Ajatus kai oli, että myllyjen sijoittamisesta olisi maksettava maanomistajille korvaus. Korvaukseen oikeuttavat alat ja saatavat korvaukset lienevät kuitenkin niin pieniä, että toiveet olivat tuulentupia. Haitat ja menetykset olisivat olleet paljon suurempia. Niinpä Maaseudun tulevaisuus otsikoikin tuoreessa viikonvaihdenumerossaan 1.4.2016 asian otsikolla ”Suuri puhallus – Tuulivoiman tukeminen käy kalliiksi veronmaksajille”.

Joku voi kysyä, millä oikeudella minä ulkopaikkakuntalaisena puutun Jämsää koskeviin kehityssuunnitelmiin. Toisivathan rakennettavat myllyt verotuloja ainakin kiinteistöverojen muodossa. Tuulivoimayhtiöiden voittojen tuomien verotulojen suhteen odotukset olisivat todennäköisesti tuoneet pettymyksen, koska ainakin kansainvälisellä pääomalla toimivat yhtiöt pystyvät verosuunnitteluun, joka ei jätä paljoa paikkakunnalle. Suomessa toimivat kaivosyhtiöt ovat tästä hyviä (pahoja) esimerkkejä.

Edellä kävi ilmi, että suunnitelmat olisivat loukanneet pahasti intressejäni vapaa-ajan asunnon suhteen. En ole välinpitämätön myöskään Jämsän jokilaakson maiseman ja miljöön kehityksen osalta. Sijaitseehan syntymäkotini Jämsänjoen välittömässä tuntumassa. Jämsän jokilaakso on koko Keski-Suomessa historiallisesti ja kulttuurisesti poikeuksellista aluetta. Tällä alueella pysyvä asutus on jo yli tuhannen vuoden ikäistä. Maisema ja miljöö ovat vuosisatojen muutoksessa säilyttäneet historiallisen yleispiirteensä, vaikka rakennuskanta on viime vuosikymmenien aikana keskustassa olennaisesti lisääntynyt ja tiivistynyt.

Tälle arvokkaalle maisemalle ja sen vaalijoille on nyt tulossa tunnustusta laajemmissakin piireissä. Ympäristöministeriön uusi ehdotus valtakunnallisesti arvokkaista kulttuuri- ja luonnonmaisemista sisältää kolme jämsäläistä aluetta. Valittujen 183 arvokkaan alueen joukossa ovat Jämsän jokilaakso Seppolasta Hulkionlahdelle, Alhojärven viljelymaisema sekä Arvaja-Hassin vesireitin kulttuurimaisema. Samalla kun tämä valinta on tunnustus paikkakunnan edellisille sukupolville, se velvoittaa nykyisiä ja toivottavasti tuleviakin säilyttämään Jämsän erityispiirteet.

Kun oikein osataan arvostaa ja myös hyväksi käyttää valtakunnallisestikin tunnustettuja ominaispiirteitä sekä nähdään oikein esimerkiksi Jämsänniemen ja sitä ympäröivien vesistöjen mahdollisuudet tulevaisuudessa, nämä puitteet takaavat uuden elinkeinotoiminnan mahdollisuuden Jämsässä. Jämsänniemen kupeessa, Himoksella ja laajasti sen vaikutuspiirissä tämä mahdollisuus on jo toteutumassa.

 

 

Akhilleuksen kantapäillä ja apostoli Paavalin jalanjäljissä

Historia hämmästyttää. Historian harrastajalle menneisyys on kuitenkin ehtymätön aarreaitta. Kävellessäni maaliskuun puolivälissä Anatolian etelärannikolla, Antalyan lähellä sijaitsevan Pergen sileäksi kuluneilla, monimuotoisilla katukivillä, tunsin väistämättä historian siipien havinaa. Samoja katukiviä olivat astelleet Aleksanteri Suuri 2350 vuotta ja apostoli Paavali 1970 vuotta sitten.

Siitähän on jo hirmuisen pitkä aika ja niiden aikojen tapahtumat ovat painuneet historian hämärään. Onko niin, että noiden samojen kivien tallustaminen on vain yksi, hauska nykyelämän mahdollistama kuriositeetti? Noin ei kuitenkaan ihan ole.

Ensinnäkään tuosta ajasta ei ole ihan hirveän pitkä aika, jos muuttaa näkökulmaa. Ajanlaskumme alun aikaan lapset synnytettiin nykyiseen nähden varhain, joten sukupolven mittana voi pitää 20 vuotta. Aleksanteri Suuren ajasta on näin laskien kulunut hieman yli 110 ja Paavalin ajasta hieman alle 100 sukupolvea. Omassa elämässämme olemme tunteneet parhaimmillaan 4 - 5 sukupolvea ja tiedämme ehkä pari kolme lisää. Sukupolvissa mitattuna Aleksanteri Suuresta ja apostoli Paavalista ei ole ihan hirveän pitkä aika.

Muutama päivä Pergeä aikaisemmin ihmettelin Troijan sileäksi kuluneita kivetyksiä. Niillä kulki - tai ei ihan, koska kreikkalaiset valtasivat Troijan hieman hänen kuolemansa jälkeen - sankari Akhilleus. Akhilleuksen ajasta on kulunut noin 150 – 160 sukupolvea.

Akhilleus, Odysseus, Agamemnon, Hektor, Priamos, Paris, Helena, Nestori ja muut Troijan sodan sankarit ja henkilöt kuuluvat kreikkalaisen mytologiaan ja ovat kaiketi olleet taruhenkilöitä. Heidänkin jälkensä näkyvät kuitenkin vielä tänäkin päivänä.

Akhilleus oli kreikkalaisten ylivertainen sankari ja ratkaisija. Hektor oli troijalaisille samaa. Kymmenvuotista sotaa ei voitu ratkaista ilman näiden ylivoimaisten hahmojen keskinäistä kamppailua. Akhilleus löi Hektorin, mutta tehdessään niin, hän tiesi tehneensä oman kuolemantuomionsa. Tämän olivat jumalat hänelle ennustaneet.

Akhilleus uhrautui siis kansansa puolesta. Homeroksen nimissä kerrottu ja kirjattu tarina Troijan sodasta on luonut meille länsimaisille ihmisille identiteetin erään ytimen. Edelleenkin kaipaamme sankaria, joka pelastaa meidät, mutta joka samalla uhraa itsensä.  

Makedonialainen Aleksanteri Suuri jatkoi siitä, mihin Ateenan ja Spartan kreikkalaiset puolitoista sataa vuotta aikaisemmin olivat Marathonin kentällä, Salamiin taistelussa ja Plataian taistelutantereella jääneet. Kreikkalaiset olivat pysäyttäneet idän, eli persialaisten invaasion länteen. Aleksanterin pontimena oli kostaa kreikkalaisten kokema hävitys Anatoliaa hallussaan pitäville persialaisille. Sen hän tekikin korkojen kanssa.

Aleksanteri ylitti vuonna 334 eKr. Hellespontoksen salmen ja iski maihin noustuaan keihäänsä maahan pystyyn ja sanoi valloittaneensa Aasian. Siitä hän jatkoi falangeineen aina nykyiseen Afganistaniin, poiketen tosin välillä Egyptissä, saakka. Aleksanteri perusti kymmeniä kaupunkeja, joista mm. Afganistanin Kandahar vaikuttaa elämäämme vielä tänäkin päivänä.

Aleksanteri Suuren tärkein aikaansaannos ei kuitenkaan ollut kosto persialaisille. Tärkeintä oli idän ja lännen maailmojen sulauttaminen yhteen, mihin hän itsekin aktiivisesti pyrki. Syntyi Hellenistinen kulttuurikausi, jonka vaikutus jatkui vuosisatoja. Itse asiassa maailmankuvallisesti hellenistinen vaikutus näkyi ptolemaiolaisena käsityksenä, missä Maa on maailmankaikkeuden keskus, aina 1500- ja 1600-luvuille, jolloin Kopernikus ja Galilei avasivat ihmiskunnan silmät aurinkokeskeiseen avaruuteen. Sittemmin ajatus avaruudesta on edennyt vielä paljon Aurinkokuntaa kauemmas.

Idän invaasio Eurooppaan ei päättynyt Aleksanteri Suureen vaan Keskiajalla ja Uuden ajan alussa mm. Ottomaanien turkkilainen valtakunta laajeni aina Wienin porteille. Ihan kuin kokisimme saman uudelleen, kun miljoonainen kansainvaellus Länsi-Eurooppaan alkoi vuonna 2015.

Apostoli Paavali nousi Anatolian rannikolle, Pamfylian Pergeen, Kyprokselta. Hänen ensimmäinen lähetysmatkansa alkoi vuonna 46 Kristuksen syntymän jälkeen. Siis muutama vuosi Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta. Paavali teki kolme lähetysmatkaa Anatoliaan, ja samalla myös Makedoniaan ja Kreikkaan. Hän perusti käymiinsä paikkakuntiin seurakuntia. Matkoista kerrotaan Uuden testamentin Apostolien teoissa.

Paavali ohjeisti seurakuntiensa ihmisiä sekä maallista ja hengellistä elämää kirjeillä, jotka löytyvät myös Uudesta testamentista. Lienee paljon Paavalin sinnikkyyden ansiota, että kristinuskosta tuli sellainen, minä me sen nykyisin tunnemme. Ainakin meille luterilaisille Paavalin kirjeet ovat tuttuja. Ne ovat edelleen keskeistä sanomaa, mitä Suomenkin kirkon saarnoissa toistetaan ja selitetään.

Homeroksen sankarit, etenkin Akhilleus ja Odysseus, Alensanteri Suuri sekä apostoli Paavali ovat jättäneet meille nykyihmisillekin maailmankuvallisen ja henkisen perinnön, joka ohjaa ajatteluamme ja käyttäytymistämme, sekä ymmärrystämme. Ihmeellistä vain on, että samat seudut, samanlaiset vastakkainasettelut sekä inhimilliset pyrkimykset ovat arkipäivää tänäkin päivänä. Ristiriidat ovat syvät, vaikka ihmiset eri puolilla rajaa ovat pohjimmiltaan, toiveiltaan ja haluiltaan samanlaisia. Kuinka kauan tarvitaan, että ihmisryhmien ja kansojen väliset rosot hioutuvat sileiksi kuin Troijan tai Pergen katukivet?

Vanha isäntä sekoittaa ja sekoilee

En kovin mielelläni kommentoi tällä palstalla yksittäisten henkilöiden tekemisiä tai toilailuja. Arvioin ja pohdin asioita mieluummin yleisellä tai sitten omalla henkilökohtaisella tasolla. Edellisessä blogissa kerroin kuitenkin arvostavasti rohkeasta jämsäläisestä – Eino Keskisestä, joka jo kauan sitten poistui keskuudestamme.

Pitkän harkinnan jälkeen ryhdyn kutenkin puimaan ilmiötä, joka liittyy yhteen henkilöön, Paavo Väyryseen. Hänen historiansa ja ennen kaikkea tapansa toimia on niin poikkeuksellinen, että hyvällä syyllä voi puhua jo ilmiöstä.

Muistan hämärästi Paavo Väyrysen lainanneen antiikin ajan sanontaa Sat Sapienti – viisaalle kylliksi. Muistini mukaan hän käytti sitä itselleen sopivana luonnehdintana. Voin tietysti olla väärässäkin, koska en löytänyt olettamaani lähdettä netin kautta. Jos näin kuitenkin on – kuten luulen -, voin vain todeta, että Väyrynen olisi voinut jonkin muun paremmin sopivan sanontatavan. Hänen tapansa toimia ei oikein perustele lainausta.

Ihmisen oletetaan vanhetessaan rauhoittuvan, seestyvän ja viisastuvan. Ihanteena voi kai pitää laajasti asioita ymmärtävää, rakentavasti ja hyväksyvästi suhtautuvaa ikäihmistä, jonka kiihkeät vuodet ovat jo takanapäin. Näin ei tietenkään aina ole. Paavo Väyrynen täyttää kuluvana vuonna 70 vuotta ja väistämättä liittyy vähitellen meidän ikäihmisten joukkoon. Hänen kohdallaan edellä esitetty luonnehdinta ei sovi kuvaan. Väyrynen on jälleen käynyt taistoon oman asemansa puolesta. Hänen käsityksensä mukaan Paavo Väyryselle on ennalta määrätty paikka vallan ytimessä.

Paavo Väyrynen on tehnyt pitkän, kohta jo 50 vuotta jatkuneen poliittisen uran Keskustapuolueen/Suomen keskustan riveissä. Tämän toiminnan ansiosta hänet on valittu puolueen kunniapuheenjohtajaksi. Väyrynen on kertonut, että ainoa virhe, jonka hän urallaan on tehnyt, on ollut luopuminen puolueen puheenjohtajan paikalta vuonna 1990. Sittemmin hän on useamman kerran pyrkinyt tähän tehtävään takaisin, mutta jäsenistö ei ole häntä siihen enää uudelleen valinnut.

Väyrynen tuli puheenjohtajaksi kovan kampanjan tukemana vuonna 1980. Hän voitti puoluekokouksen äänestyksessä pitkäaikaisen puheenjohtajan Johannes Virolaisen. Johannes Virolainen valittiin sittemmin puolueen kunniapuheenjohtajaksi. Hän jäi muistiin demokratiaa kunnioittavana henkilönä lausunnolla, jonka hän antoi heti hävityn vaalituloksen jälkeen: ”Kansa on puhunut, pulinat pois.” Virolaisesta tulikin vanhetessaan arvostettu kansalainen, jonka mielipidettä kysyttiin usein niin puolueessa kuin julkisuudessakin. Virolaisesta tuli kansanvallan perikuva. 

Toisin kuin Virolainen, Väyrynen haluaa sekoittaa politiikan pakkaa aina uudelleen niin kauan, että hänelle tulisivat käteen kortit, joilla pelastaa Suomi, Eurooppa ja koko ihmiskunta. Aikanaan Väyrynen esitti koko ihmiskunnan parlamenttia ja hallitusta ratkaisemaan maailmanlaajuisia ongelmia. Nyt hän vastustaa viimeiseen saakka eurooppalaisen integraation syventämistä ja haluaa purkaa sen, mitä tähän mennessä on luotu. Onkin totta, ettei kaikki luotu ole ollut onnistunutta, mutta kulunutta historiaa ei voi pyyhkiä pois kuin kirjoitusta mustalta taululta.

Keskinäisellä yhteistyöllä on nykymaailmassa erittäin suuri rooli. Tuskin kukaan ajatteleva enää uskoo, että voimapolitiikalla ja ylivallalla voidaan hoitaa tai ratkaista ihmisiä koskevia maailmanlaajuisia uhkia ja ongelmia. Parhaillaanhan tällaisesta virhearviosta saadaan karmeaa esimerkkiä niin Euroopassa kuin Lähi-idässä ja Afrikassakin. Mitä syntejä eri mailla ja maaryhmillä tai yksittäisillä hallitsijoilla historiassa onkaan ollut, juuri tällä hetkellä sekoittava ja sekoileva tekijä on Venäjä. Venäjä on vallannut Krimin ja käy sotaa Ukrainassa. Venäjä hyökkää lentokonein Syyriassa siviilien ja Syyrian diktaattoria vastustavien tahojen kimppuun.

Venäjän ainoa motivaatio on, että nykyinen johto haluaa palauttaa Venäjän suurvalta-aseman. Venäjästä on näin tullut kansainvälisen politiikan häirikkö aikana, jolloin eletään yleistä suuren epävarmuuden aikaa ja edessä on koko ihmiskunnalla jättimäisiä haasteita.

Väyrysen tempauksia ei tietenkään voi verrata Venäjän politiikkaan muussa mielessä kuin, että hän häiriköi hiukan samalla tavalla Suomen sisäpolitiikassa. Väyrynen luo omia poliittisia käytäntöjään. Hän on parhaillaan perustamassa omaa uutta puoluetta, vaikka ei aio erota puolueesta, mihin on valittu kunniapuheenjohtajaksi. Lisäksi hän vaatii uusia eduskuntavaaleja, vaikka edellisistä ei ole vielä vuottakaan. Samalla hän tuomitsee oman puolueensa harjoittaman politiikan. Ja kaikki tämä aikana, jolloin maa elää historiansa pisintä taloudellisen taantuman aikaa ja maahan saapuu turvapaikanhakijoita niin paljon, etteivät resurssit tahdo riittää.

Väyrysen mielikuvituksellisuutta voi kyllä ihailla. 1990-luvun alussa, kun Suomi neuvotteli EU-jäsenyydestä ja Väyrynen oli ulkoministeri, kerrottiin, että Väyrynen ajoi Euroopan unionin maatalouspolitiikkaan ja -tilastointiin uutta kategoriaa, arktista maataloutta. Arktisen maatalouden osana Suomen maatalouden oli määrä saada erityiskohtelu. Talonpoikaisjärjellä ajateltuna arktista maataloutta on lähinnä vain porotalous. Jos näin oli, ei ihme, etteivät nämä neuvottelut edenneet.

Väyrysen nykyistä toimintaa voisi tarkastella rauhallisempina aikoina vitsinä tai enintään veneen keikuttamisena. Noin ehkä yleisellä tasolla mutta entiselle omalle puolueelleen toiminta aiheuttaa joka tapauksessa paljon harmia. Väyrynenhän on tuominnut myös hallituksen aluepolitiikan. Jos hänen hajoitustoimintansa ajaisi keskustan uudelleen oppositioon, on vaikea kuvitella, että mikään muu taho korostasi eri alueiden tasapuolista kohtelua yhtä suurella painolla.

Väyrysen operaatioista ei onneksi seuranne mitään merkittävää. Niihin on jo totuttu eikä seuraajia todennäköisesti tule kuin kourallinen. Myös keskusta vapautuu lopullisesti Väyrysen varjosta. Katkaistessaan siteensä entisiin yhteyksiinsä ja vedotessaan populistisiin liikkeisiin, Väyrynen jäänee huutavan ääneksi korpeen. Päällimmäiseksi Paavo Väyrysestä jäänee mielikuva poliittisesta häiriköstä. Tuskin hän tällaista historian muistikuvaa tavoitteli.

Eino Keskinen - rohkea jämsäläinen

Palaan vuoden alussa kirjoittamaani blogikirjoitukseen (Yle urheilu teki suuren palveluksen koko Suomelle, 8.1.2016), missä hehkutin nuorten, alle 20-vuotiaiden jääkiekkomaajoukkueen saavutusta ja tyyliä, millä pojat maailmanmestaruuden voittivat. Joukkueessa erottuivat rohkeudellaan ja ennakkoluulottomuudellaan 17-vuotiaat Jesse Puljujärvi, Patrik Laine ja Olli Juolevi. Yllättäen lähes samanlaisen vaikutelman tekee nyt myös 17-vuoden ikäinen Wilma Murto, joka paransi kevään aikana seiväshypyn ennätystään ja teki alle 20-vuotiaiden maailmanennätyksen 471 cm. Myös hän osoittaa taidon lisäksi rohkeutta, mitä laji jo sinänsä vaatii.

Onko siis tuossa ikävuodessa 17 taikaa, vai onko kasvamassa sukupolvi, joka ei tyydy hieman nuukahtaneeseen ilmapiiriin, mikä Suomea parhaillaan riivaa? Rohkeus puuttuu ja halutaan pitää kiinni kynsin hampain kiinni siitä, mitä on saavutettu, vaikka tiedetään, että rajujen ja nopeiden muutosten aikana se on varmin tapa menettää kuviteltu saavutettu etu.

Ikäkausi tuli väistämättä mieleeni, kun ajattelin vuosi sitten purkamiani ja puhtaaksi kirjoittamiani nauhoituksia, joita isäni, Eino Laaksonen, oli tehnyt runsaat 30 vuotta sitten. Eräillä nauhoilla hän haastatteli ikätoveriaan ja myös Jämsän Äijäksi valittua kauppias Eino Keskistä. Sekä haastattelija että haastateltava olivat tuolloin 80 ikävuoden tuntumassa. Edellinen hieman alle ja jälkimmäinen hieman yli.

Jämsän Juokslahdella kauppa-apulaisena aloittaneen ja osuuskaupan hoitajaksi lopulta päätyneen Eino Keskisen elämä oli ollut äärimmäisen tapahtumarikas ja värikäs. Sitä oli leimannut ennakkoluuloton halu tarttua tilaisuuteen sekä henkilökohtainen rohkeus.

Eino Keskinen oli 17-vuoden ikäinen, kun Suomi vuoden 1918 alussa joutui sisäiseen myllerrykseen, jonka seuraukset olivat rajut koko kansakunnalle. Tammikuun lopussa alkoi sisällisota, vapaussota, punakapina tai mitä nimeä siitä halutaankaan käyttää. Eino Keskinen tempautui mukaan valkoisten puolelle, vaikka hän erittäin innokkaana urheilumiehenä oli osallistunut Jämsän Tarmon, työväenliikkeen urheiluseuran toimintaan. Seurauksena oli, että hän osallistui sitten peräjälkeen kolmeen sotaan, mm. Tampereen taisteluihin keväällä 1918, missä haavoittui vakavasti, Viron vapaussotaan sekä Heimosotaan Aunuksessa.

Palaan tämän historiallisen vaiheen tapahtumiin tällä palstalla ehkä vuoden parin päästä, kun itsenäinen Suomi täyttää sata vuotta. Tässä tuon esille Eino Keskisen rohkeuden ja ennakkoluulottomuuden ja tilaisuuteen tarttumisen, mikä ilmeni hänen intohimonaan urheilua kohtaan.

Eino Keskinen oli ollut pikku pojasta alkaen intohimoinen urheilumies niin kotikylällään Juokslahdella kuin Jämsässä kuten myös eri puolilla Keski-Suomea ja Hämettä. Haastattelija nosti esiin kysymyksen hänen lähdöstään Australiaan, mikä tapahtui vuonna 1923. Miksi lähteä maapallon toiselle puolelle, minne tuohon aikaan ei kovin helposti voinut päästä?

Eino Keskinen kertoi:

”Tavallaan se oli urheilu, joka minut sinne vei. Kun silloin ilmestyi urheilukalenteri, tämä Yrjö Halme toimitti sellaista. Jossa oli ympäri maapallon kaikkien maiden ennätykset. Minä hullu luin sitä, minä tulin siihen tulokseen, että minähän voisin siellä saada ennätyksiä haltuuni ainakin kolmessa lajissa. Oli siinä nyt muukin seikkailuhalu. Minä olin ollut kolmessa sodassa siihen mennessä ja haavoittunut pari kertaa ja muuta. Tämä yksitoikkoinen meijerin isännöitsijän homma se ei ollut minun mielestäni tärkeä.

Minä päätin lähteä sinne. Sain Puttolan Villeltä 5 tonnia lainaa ja velimiehelle annoin polkupyöräni, sukseni ja vehkeeni, ei Australiassa sellaisia tarvinnu. Sain rahat kasaan ja lähdin sitten.”

Eino Keskinen matkusti Lontooseen ja sieltä laivalla Australiaan. Laivalla hän tutustui suomalaisiin Keski-Pohjanmaalta tulleisiin nuoriin miehiin, jotka myös olivat menossa Australiaan. He olivat kotoisin Lohtajalta ja heillä oli Australiassa tiedossa jo yhteyshenkilö, lohtajalainen jääkäriluutnantti Nestori Karhula, josta oli tullut Brisbanen alueen suomalaissiirtokunnan keskushenkilö.

Jo laivamatkalla Eino Keskinen kunnostautui laivan oloihin sovitetuissa ”urheilukilpailuissa”, koska oli nopea, voimakas ja monipuolinen sekä urheilun lisäksi hyvä voimistelija.

Varsinaisesta yleisurheilutoiminnasta Australiassa Eino Keskinen kertoi mm. seuraavaa:

”Minä liityin sitten sellaiseen Thompson Estade Harries, sellaiseen seuraan, jolla oli oma kenttä, jossa oli lampaita, aina paljon siellä kentällä. Eihän siellä voinut keihästäkään heittää, olisi voinut osua lampaisiin. Hyppyjä voi suorittaa ja sellaisia.

No niin se urheilu alkoi siitä sitten kehittyä. Minä voitin ensimmäisessä kilpailuissa heti keihäänheiton, seiväshypyn ja sitten kymmenottelun. Kaikissa oli uusi Australian ennätys sitten kaiken lisäksi sillä kertaa. Se oli se minun päämääräni, minkä minä Suomessa otin, että tuolla on helppo saada ennätykset nimiinsä.”

Eino Keskinen saavutti Australiassa tavoitteensa. Hänestä tuli Australian moninkertainen mestari keihäänheitossa, seiväshypyssä ja kymmenottelussa sekä myös lajien ennätysten haltija. Hänen saavutuksensa eivät jääneet vain Australiaan, vaan Eino Keskinen osallistui Uudessa Seelannissa pidettyihin Oseanian, eli tuon alueen maanosan mestaruuskilpailuihin ja saavutti mestaruuden seiväshypyssä ja kymmenottelussa. Keihäässä hän tuli toiseksi. Hän hävisi valmennettavalleen.

Eino Keskinen osallistui aloitteellisen maahanmuuttajan tavoin Australian yleisurheilun kehittämiseen. Hän ryhtyi valmentamaan nuoria mm. keihäänheitossa. Hän tuotti sopivia keihäitä Suomesta, kun niitä oli tuohon aikaan vaikea saada Australiasta.

Eino Keskinen kertoi:

”Minä tilasin, siellä ei ollut esimerkiksi Brisbanen kaupungissa, vaikka siellä oli siihen aikaan jotakin 250 000 asukasta, ei ollut yhtään keihästä missään kaupassa, ei kuulaa, ei kiekkoa. Piikkitossuja ja krikettimailoja ja sellaisia oli, mutta ei yleisurheiluvälineitä. Minä tilasin Suomesta 50 kappaletta keihästä sitten sinne ja sitten oli 5 kappaletta kiekkoja. Ja sitten oli Nurmi-tossuja, kun Nurmi oli huipulla silloin vuonna 24, juoksutossuja sinne.”

Nykyisinhän Australialla on sekä miehissä että naisissa maailmanluokan keihäänheittäjiä. Ehkä Eino Keskisen työ tässä kantaa aina nykypäivään.

Eino Keskinen palasi 1930-luvulla takaisin Suomeen, vaikka hänellä oli Australiassa tärkeä ja hyvin palkattu toimi suuren kaivoksen työnjohtajana. Hän halusi tulla sairastuneen äitinsä avuksi ja asettui jälleen Juokslahdelle. Urheilu ei suinkaan jäänyt, mistä oli osoituksena Jämsänkosken Ilveksen kunniapuheenjohtajuus.

 

Sopii vain toivoa, että tämän päivän suomalaisista, ainakin nuorista, löytyy yhtä rohkeita, peräänantamattomia ja vastuullisia kuin Eino Keskinen – rohkea jämsäläinen – oli.

 

Olla jouten

Katselin Ylen Teema-kanavalta Sanakirja-nimisen sarjan uusintaa, missä kirjailija Tove Idström oli valinnut itseään viehättäväksi sanaksi jouten. Väistämättä ajatukset menivät omalta osaltani sekä lapsuuteen että nykyhetkeen.

Lapsuudessa tai oikeastaan jo teini-iässä meillä oli pikkuserkkuni Seppo Rikin kanssa tapana ns. heittää huulta – tai kuten nykyään sanotaan läppää – vähän kaikista asioista. Eräs huulista oli Sepon käyttämä sanonta: ”Mun lempipuuhaani on olla jouten ja sen jälkeen levätä”. Otin vitsin myös omaan käyttööni.

Seppo oli helsinkiläispoika. Hän vietti 1950-luvun lopulla kolme kesälomaansa kotitilallani.  Seppo oli noina vuosina 13 – 15 vuoden ja minä 14 – 16 vuoden ikäinen. 1950-luvun Suomessa arvostettiin ihmisiä heidän työyritteliäisyytensä mukaan. Jos ei muuten ollut erityistä mainittavaa, aina voitiin kuitenkin todeta - jos oli perusteita: ”Mutta hän on hyvä työihminen”. Niinpä myös isälläni oli kasvatusperiaatteena, että murrosikäisillä pojilla piti olla jatkuvasti tehtävää. Joutenolo johtaa huonoon käytökseen ja velttouteen.

Maatilalla, jolla maatalouskoneet olivat vain hevosvetoisia, työtä riitti koko kesäksi. Ainoastaan kesäkuun alkuaika ennen heinänteon alkamista oli hiljaisempaa. Silloin korjailtiin hakamaiden aitauksia tai tehtiin lehmille piikkilanka-aitaa pelloille, jos eläimiä syötettiin nurmiviljelmillä. Ympäröivissä metsissä riitti aina tekemistä. Taimikoita piti raivata, hakattuja aloja istuttaa, tai hankkia polttopuita seuraavaksi talveksi. Parina kesänä uuden päärakennuksen sekä myöhemmin navetan rakennustyöt työllistivät myös murrosikäisiä.

Kun työt olivat tällaisia, ja kun ne eivät aina olleet ajankohtaan sidottuja kuten heinänteko tai viljankorjuu, meillä nuorilla miehillä oli haluja hankkiutua uimareissuille, retkille, kalaan tai olla vain muuten joutilaana soittaen suuta kaikesta mahdollisesta. Tätä isäni ei oikein hyväksynyt vaan hiukan äkäisenä keksi meille ”hyödyllistä” tekemistä.

Lukio- ja opiskeluajasta jäi muistiin kuva suhteellisen vapaasta ja rennosta elämänvaiheesta. Lukion viimeisen vuoden aikana sai kyllä tehdä pitkää päivää pärjätäkseen – kuten sanottiin – ylioppilaskirjoituksissa. Paljon oli kuitenkin omaa aikaa, sekä aikaa koulukavereiden kanssa. Sotaväki ja opiskeluaika olivat vielä rennompia – ehkä liiankin rentoja.

Kuten kaikilla, työelämä ja perheen perustaminen merkitsivät ns. ruuhkavuosia. Omaa aikaa ei juuri ollut vaan päivät täyttyivät iltamyöhään erilaisten velvoitteiden hoitamisesta. Työelämässä työtahti kiristyi vuosi vuodelta – huolimatta koko ajan kehittyneistä teknologisista apuvälineistä. Kun oma työni ja omat työvälineeni palvelivat tiedon saantia ja muokkausta sekä jakelua, eli informaation hankkimista ja välittämistä, teknologinen muutos kuluneina vuosina oli vallankumouksellista. Kun vielä 1970-luvulla perusaineiston, tiedon, hankkiminen oli tutkimushankkeiden työläin vaihe, työläintä oli jo 2000-luvun alkuvuosina informaation runsaudenpula. Informaatiota sai niin paljon kuin halusi tai katsoi tarvitsevansa, ja ilman viiveitä.

Eläkkeelle siirtyminen merkitsee huomattavaa muutosta ajankäytössä. Omalla kohdallani siirtymävaihe työelämästä oloneuvokseksi, kuten eläkeläisiä joskus kutsutaan, kesti muutaman vuoden. Tähtäsin siihen, ja aika pitkälle onnistuinkin, että säännöllisen työajan jälkeen voin tehdä erilaisia kirjoitus- ja selvityshankkeita aiheista, jotka ovat oman osaamisalueen ja oman kiinnostuksen piirissä. Mielestäni on tavatonta yhteiskunnan varojen tuhlaamista siirtää työhalukkaat ja -kyvykkäät työmarkkinoiden ulkopuolelle kuin veitsellä leikaten. Näinhän on eläkkeellä oloon pitkään suhtauduttu.  Suurilla ikäluokilla on tässäkin tehtävä muuttaa tottuja tapoja ja käytäntöjä. Tuntuu oudolta, jos hyväkuntoisten ja vuosikymmenien kokemuksen hankkineiden osaamista ei voida käyttää muiden hyödyksi.

Vielä neljä viisi vuotta sitten näyttikin ilmeiseltä, että muutos on tapahtumassa. Tilanne kuitenkin muuttui, kun heikko taloudellinen kehitys on jatkunut ja jatkunut. Suomessa on juututtu korkean työttömyyden aikaan, vaikka tarjolla oleva työvoiman määrä supistuu hyvää vauhtia. Ikäihmisten osaamiselle ei siis näillä markkinoilla ole sellaista markkinarakoa kuin joku vuosi sitten ennusteltiin.

Itse olin free lancer-konsulttisuhteessa ulkoministeriön kehitysyhteistyöosastolle vielä vuoden 2015 loppuun. Viime vuoden aikana ei toimeksiantoja enää kuulunut, mikä kaiketi heijasti kehitysyhteistyön näkymien yleistä heikkenemistä sekä itselleni tuttujen toimeksiantajien siirtymistä muihin tehtäviin tai eläkkeelle.

Viime vuonna vähenivät myös pyynnöt esitelmien ja valmisteltujen puheenvuorojen pitämiseen. Niinpä kaiken kaikkiaan, nyt jo yli 70-vuotiaana, koen joutilaisuutta ensimmäisen kerran sitten nuoruusvuosien.

Tunne on hieman outo. Vaikka joutenolo olisi kuinka lempipuuhaa, vuosikymmeniä jatkuneesta velvollisuuksien ja tehtävien hoitamisesta on tullut toinen luonto. Kun tiedossa ei ole sovittuja aikatauluja, dead lineja, olo tuntuu hieman tyhjältä. Tuntuu kuin joutenolo ei olisi ihan oikein. Siinä on jotakin väärää. Ihminen saa kai merkitystä elämälleen, kun hänen osaamistaan tarvitaan ja kysytään.

Omalta osaltani uusi aika ei kuitenkaan täyty vain ”peukaloiden pyörittämisestä”. Eläkeläisten ja seniorien piirissä erilainen vapaaehtoistoiminta on nykyisin vilkasta. Ikäihmiset toimivat omaehtoisesti keskinäiseksi avuksi, hyödyksi ja iloksi. Itsekin olen vuoden mittaan järjestämässä noin tusinaa tilaisuutta, joilla tilaisuuksilla tuotetaan tietoa ja yhdessäoloa eläkeläisille.

Henkilökohtaisella ja perhetasolla lastenlasten huolto ja hoito antavat papalle ja mummille mielekästä työtä. Se on myös ilonaihe puolin ja toisin. Se lienee myös parasta työtä tulevaisuuden hyväksi.

Tulevaisuuteen tähtää myös henkilökohtainen harrastus ja energian antaja – metsänhoito. Kuten alussa sanoin, sain lapsena – jo kymmenvuotiaasta alkaen – totutella vesurinvarteen. Myöhemmällä iällä vesuri on pääosin vaihtunut raivaus- ja moottorisahaan. Vuotuinen raivaustavoite on tosin supistunut pariin hehtaariin. Fyysinen kunto ei anna mahdollisuutta paria tuntia pitempiin työrupeamiin päivässä. Hyvässä maastossa voi mennä kyllä kolme neljäkin tuntia.

Pitkäaikainen poliitikko ja monivuotinen valtiovarainministeri Ahti Pekkala harrasti metsänhoitoa pitkälle yli 80 ikävuoden. Eräässä viimeisistä haastatteluista hän sanoi, että hän menee metsälle vain yhdellä tankillisella varustettuna. Tankillisella raivaa yleensä noin kolme varttia. Yritän pitää vielä kolmen tankillisen tahtia. Jos vuosia riittää, tankilliset päivää kohden vähenevät, mutta jokainen tankki on työtä tulevaisuuden hyväksi.

 

 

 

 

 

Yle urheilu teki suuren palveluksen koko Suomelle

On selvää, että vuoden 2007 jälkeen käytännössä jatkunut talouden nollakasvu ravistelee kaikkia yhteiskunnan rakenteita. Jos kansantalous olisi kasvanut kuluneen kahdeksan vuoden aikana keskimäärin 2 prosenttia vuodessa, kuten vuosikymmenen lopulla vielä oletettiin ja kuten hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitäminen entiseen tapaan edellyttäisi, verotulot olisivat nyt lähes 20 prosenttia suuremmat. Valtiovallan tulot olisivat 10 miljardia suuremmat kuin viime vuonna toteutuneet.

Tässä tilanteessa kaikkia julkisia menoja ja menokohteita arvioidaan tarkasti. Niinpä myös YLE-vero, joka otettiin käyttöön muutama vuosi sitten, herättää keskustelua. YLE-vero korvasi televisiolupamaksun, joka oli sidottu tv-vastaanottimen käyttöön. Kuluvalle vuodelle 2016 YLE-vero on enimmillään 143 euroa hengeltä - alentuen tulojen mukaan. Pienin vero on 70 euroa. Alle 10 300 euroa vuodessa ansaitsevat eivät maksa veroa lainkaan. Maksusta vapautuneiden määrä on suuri. Vuoden 2014 ansio- ja pääomatulojen mukaan alle maksurajan ansainneita lienee ollut 800 - 900 000. Hyvin suuri osa kansasta voi siis nauttia Ylen tv- ja radio-ohjelmista sekä nettitarjonnasta ilmaiseksi. 

YLE-veroa eniten kritikoivia löytynee eniten muun median piiristä. Koko mediakenttä, sekä sähköinen että printtimaailma, on valtavassa murroksessa. Netin luoman tarjonnan kilpailu on entistä kovempaa, mediassa kulutustottumukset muuttuvat nopeasti, ja näin monet joutuvat supistamaan toimintaansa kysynnän laskiessa ja kannattavuuden heiketessä.  Ei ole ihme, että Ylen kilpailijat ovat kateellisia ja haluaisivat supistaa sen roolia ja rahoitusta. Kilpailijat - ja ehkä monet katsojat ja kuuntelijatkaan – eivät joko tiedosta tai välitä siitä, mitä kansallisesti menetettäisiin, jos Ylen rahoitusta ajettaisiin alas.

Viimeistään juuri päättyneet alle 20-vuotiaitten jääkiekkonuorten MM-kisat vakuuttivat, kuinka edullisesti ja pienellä rahalla Yle tarjoaa parasta ajanvietettä, viihdettä ja draamaa. Jo pelkästään yksien jääkiekkokisojen seuranta kattoi ainakin omalta osaltani ne kustannukset, jotka YLE-vero minulle aiheuttaa. Koko muu ohjelmatarjonta ja koko muu vuosi tulee tämän jälkeen ilmaiseksi. Jos kisat olisivat tulleet kaupallisilta kanavilta ja maksullisina, tai vaikkapa vain osittain maksullisina, suuri osa elämyksistä olisi jäänyt saamatta.

Näin olisi jäänyt varmaan monelta muultakin. Ymmärtääkseni vain varsin pieni osa ihmisistä on halunnut maksaa kaupallisten kanavien maksullisesta tarjonnasta. Näin ollen myöskään kollektiivista kokemusta ei voi syntyä. Kokemus on varsin erilainen, jos tiedon saa vain jälkikäteen lehdistä, netistä tai radiosta verrattuna siihen, kun voi seurata tapahtumaa suorana. Nyt kiekkohuuman koki samaan aikaan peräti 2,4 miljoonaa suomalaista. Tällaiset luvut ovat varsin harvinaisia ja niinpä yhteistä mielikuvaa ja tunnetta ei enää kovin helposti saada. Elämät, elämänmuodot ja -tavat sekä niihin liittyvät kokemustausta sirpaloituvat.

Ehkä moni kansainvälistyvässä tai toisin sanoen globaalistuvassa maailmassa ei arvosta kansallisia projekteja. Mutta esikuvilla ja samaistumiskohteilla on myös muuten tärkeää merkitystä. Nuorten menestyksessä ja esimerkissä on juuri nyt monta seikkaa, jotka ovat jopa elintärkeitä kaikille ja koko Suomelle.

Pitkään jatkuneeseen taantumaan on Suomessa suhtauduttu kuin luonnonvoimaan tai meistä riippumattomaan tapahtumaan, jolle ei voida oikein mitään. Toisaalta ehkä odotetaan tulevaksi jostakin ulkopuolelta ihmettä, joka pelastaisi minut ja meidät.

Tosiasiassa suomalaisia ja Suomea ei ”pelasta” muu kuin kansalaisten rohkeus, yritteliäisyys ja peräänantamattomuus. Kun historiaa katsotaan taaksepäin, juuri näillä ominaisuuksilla on Suomi noussut kansakuntien eturiviin. Se ei ole meille mitenkään ennalta määrätty paikka. Emme ole sen enempää valittu kansa kuin mikään muukaan. Yhä enemmän on viime vuosina näyttänyt siltä, kuin vanhat hyveet - mukaan lukien ”ahneus työlle”, jonka lapsuudesta muistan eturivin hyveeksi - ovat painuneet taka-alalle. Nuorten jääkiekkojoukkueen menetyksessä oli kaikki nämä elementit. Lahjakaskaan yksilö tai kansa ei menesty, ellei kukin ole valmis panemaan itseään ”kokonaan peliin”. Tämän nuoret meille opettivat ja antoivat esikuvaksi. Kun tätä täydennetään viisaalla johtamisella ja ihmisten erilaisten ominaisuuksien huomioon ottamisella, lopputulos on se minkä näimme.

Kaiken tämän kokemuksen ja opin Yle välitti meille suomalaisille säätyyn katsomatta. YLE-vero on todella pieni kustannus kokemuksesta ja opista. Urheilun tuoma hurma sinänsä on vain pieni osa siitä sisällöstä ja annista, mitä Yle vuoden mittaan kullekin jakaa. Itse nautin Areenan monipuolisesta tarjonnasta, missä voin valita kuhunkin hetkeen sopivan dokumentin ja sen katsomiseen ajan. Voin aina keskeyttää ohjelman seuraamisen ja jatkaa sitä myöhemmin, jos tilanne vaatii huomiota muualla.

Olen myös innokas radio Puheen kuuntelija, koska en välitä kuin harvoin musiikin ja puheen tajunnanvirrasta. Siitä harvoin jää mitään ajankulua enempää käteen. Sen sijaan monet Perttu Häkkisen avaukset henkilöihin ja maailmoihin, joista en mitään ennen tiennyt, antavat aihetta pohdintaan, samoin on laita Leikaksen ja Lähteen virittämät keskustelut. Ali ja Husu tuovat valoa kehittyvään monikulttuuriseen Suomeen, joka on jo olemassa ja on parhaimmillaan suuri rikkaus.

Kritikoijat haluavat rajata viihteen pois Ylen ohjelmistosta. Viihde kiinnostaa ihmisiä ja sen vuoksi sen suosion varaan on helppo rakentaa kaupallistakin ohjelmatuotantoa. Viihteen kaupallinen tarjonta – ainakin se, mitä nyt on tarjolla – menee usein yli siitä, mistä aita on matalin. Aikanaan eräillä Keski-Euroopan maihin suuntautuneilla työmatkoilla katselin hotelleissa usean maan tv-tarjontaa. Kanavia oli valittavana kymmeniä. Jäin monta kertaa ihmettelemään aika kummallisia ja heppoisia kilpailuja satunnaisesti valituille osallistujille. Minusta se ei näyttänyt kaksiselta viihteeltä.

Olen aikanaan kirjoittamassani blogissa (Iskelmä hivelee suomalaisen kulttuurin ydintä, 2013) ylistänyt Ylen toimittajan Pekka Laineen tuottamaa ja ohjaamaa kymmenosaista sarjaa Iskelmä-Suomi. Ohjelma sisälsi läpileikkauksen parhaaseen suomalaiseen iskelmäviihteeseen vuosikymmenien ajalta. Sen lisäksi se antoi mainiot ainekset tutustua suomalaiseen kulttuuriin laajemminkin ja myös suomalaisen ihmisen minäkuvaan. Se oli mahtava opintomatka ja itsetuntemuksen oppikurssi. Yle ei ole jäänyt myöskään lepäämään ”laakereilleen” vaan etsii ja kehittää koko ajan uutta. Mainittakoon vain esimerkkinä Kulttuuricocktail, joka ylittää sekä eri kulttuurien että viestintävälineiden rajat.     

 

 

Valoa kaikille kansoille

Kirjoitan tätä blogia jouluna vuonna 2015. Joulu - Jeesus-lapsen syntymän aika sijoittuu pohjolan pimeimpään vuodenaikaan. Joulusta alkaen päivä pidentyy ja siksi juhla-aika on myös valon juhla. Se on ollut sitä muinaisille esi-isille jo kauan ennen ajanlaskun alkua. Kirkko sijoitti viisaasti raamatullisen juhla-ajan perinteisen valojuhlan aikaan.  Siihen se sopii hyvin.

Nykymaailma ei tyydy vain auringon kierron antamaan valoon. Sähkövalon yleistyessä elämme valossa - niin ulkona kuin sisälläkin -, aina kun sitä haluamme. Jotkut puhuvat jopa valosaasteesta, kun tähtitaivasta ei enää juuri näe. 

Vuorokauden ajasta riippumaton valo ei tavoita kuitenkaan kaikkia maailman ihmisiä. Nykyisestä tilanteesta saa hyvän kuvan, kun vilkaisee Yhdysvaltojen avaruushallinnon NASAn julkaisemia satelliittikuvia yötaivaalta (esimerkiksi googlaamalla earth by night nasa). Monet maailman maista ovat yhtenä valomerenä. Valoisimpia ovat tietysti Yhdysvaltojen itärannikko, Keski-Eurooppa ja Japani.  

 Lähde: The Economist: Satellite Photo of Europe and Africa at Night (NASA)

 Afrikan mantereelta valoa löytyy yöaikaan vielä varsin vähän. Valaistuimpia alueita ovat Niilin suisto ja jokivarsi, Tunisian, Algerian ja Marokon rannikkovyöhyke, Rannikkovyöhyke Nigeriasta Kameruniin ja Angolaan sekä Johannesburgin ja Kap-kaupungin alueet Etelä-Afrikassa. Vähäisen öisen keinovalaistuksen vastapainona Afrikka saa päiväsaikaan ympäri vuoden auringonvaloa teholla, joka on suurempi kuin missään muualla. Lisäksi Afrikan mantereen kokonaispinta-ala (30 milj. km2) on suurempi kuin Länsi-Euroopan, Yhdysvaltojen, Kiinan sekä Intian maa-alue yhteensä. Tämä onkin se potentiaali, mihin Afrikan kehitys voi tulevina vuosikymmeninä nojata.

Ruotsalainen professori Hans Rosling on jo vuosia pitänyt silmiä avaavia luentoja, joita voi käydä katsomassa myös verkosta, hänen yhteisönsä Gapminder-sivustolta. Hänen tuorein, lähes tunnin esityksensä on otsikoitu – Don’t Panic, End Poverty – Has the UN Gone Mad? Siinä Hans Rosling arvioi YK:n uusimpien kehitystavoitteiden – Post2015-ohjelman – toteutumismahdollisuuksia vuoteen 2030 mennessä.

Rosling nostaa esiin kolme indikaattoria, jotka kuvaavat kehitystä. Ne ovat tyttöjen mahdollisuus käydä koulua, lasten rokotusten kattavuus sekä sähköistäminen. Viimeksi mainittu on esimerkki eri maiden infrastruktuurin tilasta, mutta samalla se on esimerkki siitä, että kotitalouksien hyödyntämä sähkö on edellytys monien muiden kehitystavoitteiden toteutumiselle.

Hyvinvoinnin, terveyden ja vaurauden paraneminen koetaan ihmisten tasolla, kotitalouksissa. Kotitaloudet, joissa on valaistus, kodinhoidon peruslaitteet juoksevine vesineen, mahdollisuus seurata maailmanmenoa television välityksellä sekä mahdollisuus hyväksikäyttää eri elinkeinojen tarvitsemia työlaitteita, ovat hyvinvoinnin kehityksen kannalta jo ”valovuoden” päässä savimajojen elintasosta.

Kaikki edellä oleva on nykyisin mahdollista saavuttaa, jos sekä köyhien maiden oma politiikka, kansainvälinen apu sekä tietysti ihmiset itse tähän pyrkivät. Matka on tietysti vielä monien kohdalla pitkä, mutta ei niin pitkä kuin moni luulee.

Suomen kehityspolitiikassa oli 1980-luvulla keskeisenä vielä innovaatio, millä edistettiin maaseudun sähköistämistä avun vastaanottajamaissa. Ensimmäisiä hankkeita toteutettiin Egyptissä. Itse olin vuonna 1991 tutustumassa Nepalissa Bokharan lähellä Suomen rahoituksella ja asiantuntemuksella toteutettavaan sähköistämishankkeeseen. Kun nyt hain googlaamalla vastaavia hankkeita viime vuosilta, vastaan tuli ainoastaan sähköistämishanke Hondurasissa.

Se että kehitetty maaseudun sähköistäminen vähitellen häipyi Suomen kehityspolitiikasta, johtui 1990-luvulla vallinneesta kehityspoliittisesta ideologiasta. Erilaisia tuotantoa edistäviä hankkeita, kuten ruuantuotantoa ja ruokaturvaa, sekä infrastruktuurihankkeita vieroksuttiin. Painopiste siirrettiin pehmeämpiin aloihin, terveydenhoitoon, koulutukseen ja hyvään hallintoon. Ne ovat epäilemättä kehityksen kannalta keskeisiä, mutta oli virhe siirtyä pois politiikasta, joka tukee välittömästi ihmisten toimeentuloa.

Afrikan laajamittainen sähköistäminen ei ole niin utopistinen ajatus kuin ensi kuulemalta voisi ajatella. Mainion esimerkin nopeasta muutoksesta antaa mobiilin puhelinteknologian yleistyminen kautta Afrikan. 1900-luvun lopulla puhelinliikenne oli useimmissa Afrikan maissa vain harvojen etuoikeus. Lankalinjoja oli olemattoman vähän ja puhelimen käyttö käsittämättömän kallista. Sain siitä vuonna 1994, jolloin olin kolme viikkoa Dar es Salamissa, Tansaniassa, kouriintuntuvan kokemuksen.

Olin luvannut soittaa matkalta kerran kotimaahan. Niinpä hakeuduin puhelin- ja telekeskukseen tilaamaan puhelua Suomeen. Tilatessa piti etukäteen sanoa, kuinka monta minuuttia haluaa puhua. Varasin puhelua varten kolme minuuttia, koska hinta oli 500 markkaa minuutti. Vaimolla oli vaikea ymmärtää, miksi olin niin lyhytsanainen enkä antanut hänenkään jaaritella.

2000-luvulla tilanne muuttui täysin. Afrikan maihin ei rakennettu kiinteää lankaverkkoa, eikä siihen olisi ollut juuri varaakaan. Sen sijaan kännykkäverkko ja kännykän käyttö levisivät yllättävän nopeasti. Tällä hetkellä peittävyys lienee 65 – 70 prosenttia. Kännykkä on jo yli 700 miljoonalla afrikkalaisella. Kännykkää käytetään paitsi tekstiviestien lähettämiseen, yhteydenpitoon, valokuvien ottamiseen mutta myös pankkiasioihin ja terveyspalveluihin. Mobiilipuhelimen yleistyminen lienee nopeimmin kehitystä Afrikassa eteenpäin vievä tekijä.

Kiinalaisten ansiosta aurinkopaneelien, erilaisten auringon energian keräimien hinnat ovat romahdusmaisesti alentuneet. Ei olla varmaankaan kaukana siitä, kun aurinkopaneelien käyttö Afrikassa ”lyö itsensä läpi” kännyköiden tapaan. Sähköenergian hyödyntämistä ja hyödyllisyyttä kotitalouksissa ei ehkä ymmärretä yhtä helposti ja nopeasti kuin puhelimen luomaa kommunikaation mahdollisuutta. Esimerkin voimalla ja julkisen vallan tukitoimenpiteiden turvin edistyminen voi olla kuitenkin nopeaa. Ilmeiset hyödyt ovat niin suuret.

Aurinkoenergian hyödyntämisessä Afrikassa on monenlaisia suuria seurausvaikutuksia. Aurinkoenergia voidaan hyödyntää joko suoraan tai sähköenergiana mm. ruuan valmistuksessa. Afrikassa ruoka on perinteisesti valmistettu avotulella puuta polttaen. Afrikassa puutavaran kulutuksesta lähes 90 prosenttia onkin mennyt ruuan valmistukseen. Ruuan kypsentäminen avotulella tai puuhiilellä on erittäin tuhlaavaa. Muutos on jo kuitenkin alkanut.

Valon juhlan aikaan meillä on kaikki syy antaa tukemme kehitykselle, missä afrikkalaiset voivat käyttää hyväkseen yhtä mantereen runsainta luonnonvaraa - auringonvaloa.