Sisar värikäs

Tällä vähän oudolla otsakkeella alleviivaan Suomen työllisyydessä tapahtuvia muutoksia. Mielessä oli aluksi ehdotus otsakkeeksi Sisar hento keltainen, mutta erilaisten rasismi- ja rotukysymysten suhteen pitää olla nykyisin hyvin tarkka. Väärinymmärryksen mahdollisuus on suuri ja leimautuminen esimerkiksi rasistiksi on pienestä kiinni. Todettakoon vielä, etten usko rodulliseen erilaisuuteen, mitä ihmisten ihon värierot symboloisivat. Maapallon eri puolilla asuneiden ja elävien ihmisten erot ovat sattuman seurausta perimässä sekä sopeutumaa luonnonoloihin, missä esimerkiksi auringonvalon runsaus on ollut ratkaiseva ulkoinen tekijä.

Eri puolilla asuvia on menneisyydessä totuttu erottelemaan vaihtelevin värikoodein, jotka eivät edes pidä käytännössä paikkaansa. Aasialaisia, erityisesti kiinalaisia kutsuttiin aikanaan keltaiseksi roduksi. Ihonväri aasialaisilla on kuitenkin yleensä ruskean eri sävyjä. Samoin on laita afrikkalaisilla. Afrikan kohdalla puhuttiin joskus mustasta, eli Saharan eteläpuolisesta Afrikasta. Tummimmatkin afrikkalaiset ovat kuitenkin ruskean sävyisiä, vaikkakin ruskea voi joskus olla lähellä mustaa.

Pahiten värierottelu meni pieleen Amerikan alkuperäiskansojen kohdalla. Intiaaneja kutsuttiin lännenkirjoissa punanahoiksi. Tämä johtui ainakin osittain intiaanien käyttämistä ihomaaleista. Lähinnä punaisia ovat valkoihoiset, joiden ihon läpi pintaverenkierto heijastuu helpommin kuin muilla. Näin käy ainakin saunan jälkeen tai kun nolostuneena oikein punastuu.

Värivaihtoehtojen pohdiskelu lähti liikkeelle aikanaan hyvin suositusta Georg Malmsténin Valkea sisar iskelmästä, joka kuvaa suomalaista sairaanhoitajaa. Laulu alkaa sanoin

                      Luo sairaiden käy sisar hento valkoinen

                      Hän hymyävän katseensa suopi, lohtua tuopi ain.

Kerrotaan, että tämän vuonna 1934 levytetyn kappaleen, sanoitti Martti Jäppilä, kun hän oli toipumassa Oulun lääninsairaalassa umpisuolenleikkauksesta. Laulusta tuli hyvin suosittu ja se säilytti suosionsa pitkälle sodan jälkeiseen aikaan. Samalla sanat leimasivat – hyvin positiivisesti – sairaanhoitajan työtä suomalaisissa sairaaloissa.

Laulun sanoma ei ehkä kuitenkaan anna aivan oikeata kuvaa sairaanhoitajan todellisesta työstä. Hennon sijasta pitäisi ehkä käyttää sanaa vankka. Sen verran kuntoa ja voimia vaativaa työ käytännössä on.

Erilaiset värivaihtoehdot valkoisen ohella kertovat jo sen, että sairaanhoito ei jääne pelkästään suomalaisten hoitajien käsiin. Hoitoala on niitä harvoja työtehtäviä, joista varmasti voidaan sanoa, että työpaikkojen tarve tulee kasvamaan. Ikäihmisten lukumäärä kasvaa tasaisesti ja hoitotyössä väistämättä tarvitaan ihmisten käsiä. Hylje- yms. robotteja on tuotu jo vanhusten lemmikeiksi. Varsinaista hoitoa ja toiminnallista auttamista ei voida kuitenkaan jättää pelkästään koneiden varaan.

Sisar keltainen viittaa provosoivasti aasialaisiin hoitajiin, mikä sävyttäminen – sanotakoon se varmuuden vuoksi vielä kerran – ei pidä käytännössä paikkaansa. Aasialaisia sairaanhoitajan ammatin hankkineita on kuitenkin jo paljon maailmalla. Esimerkiksi filippiiniläisiä sairaanhoitajia on eräiden tilastojen mukaan ulkomailla jo kahdeksan miljoonaa. Heitä on tullut jo muutamia Suomeenkin. Toinen esimerkki työn kansainvälistymisestä ovat kesäisin saapuvat marjanpoimijat, jotka tuhansin saapuvat pohjoismaihin.

Tuloistaan siirtotyöläiset lähettävät suuren osan perheelleen kotimaahan. Rahoilla kunnostetaan kotia ja koulutetaan lapsia. Siirtotyöläisten lähettämä raha kehitysmaihin on kolminkertainen viralliseen kehitysyhteistyörahoitukseen verrattuna. Siitä on siis tullut ratkaisevan tärkeä osa kolmannen maailman kehityksen rahoitusta.

Ikääntyvänä henkilönä olen itsekin kiinnostunut vaiheesta, jolloin tarvitsen väistämättä ulkopuolista apua. Keskimäärinhän ihmiset sairastavat ja tarvitsevat apua elämänsä pari viimeistä vuotta. Tämä on tietysti yksilöllistä. Toiset tarvitsevat hoivaa useita vuosia, toiset kaatuvat suorilta jaloilta.

Minulle on aivan samantekevää minkäväriset ne hoitajan kädet ovat, jotka ehkä aikanaan tarvitsen päivittäiseen selviytymiseen. Tärkeintä on hoitajan ammattitaito, asenne ja persoonallisuus. Se ei ole kansallisuudesta tai etnisestä taustasta kiinni.

Olen käynyt muutaman kerran ikäihmisille tarkoitetussa Tapiolan palvelutalossa syömässä ja tarkkaillut samalla siellä toimivaa henkilökuntaa. Nykyisin aputyövoimana tai harjoittelijana on usein maahanmuuttajana tullut latino tai afrikkalainen. Havaintojeni perusteella ei ole syytä huoleen. Temperamenttinsa mukaisesti nämä henkilöt ovat vanhuksia kohtaan useimmiten hyvin iloisia, ystävällisiä ja auttavaisia. Ehkä heillä on kulttuuritaustansa vuoksi myös luontaisesti kunnioitusta vanhoja ihmisiä kohtaan.

 

    

 

 

 

 

 

 

Kolmas kansainvaellus

Lähi-idästä ja Pohjois-Afrikasta Eurooppaan pyrkivien ihmisten vaellusta ja vesistöjen ylitystä voi hyvin kutsua kolmanneksi kansainvaellukseksi. Kansainvaelluksen käsitteellähän me ensisijaisesti ymmärrämme germaaniheimojen 400-luvun vaellusta Balkanille, Italiaan, Iberian niemimaalle ja aina Pohjois-Afrikkaan saakka. Tuolloinen kansainvaellus pyyhkäisi lopulta antiikin Rooman imperiumin länsiosan historian romukoppaan. Itäinen Rooma pysyi vallassa vielä lähes tuhat vuotta - kutistuen sitten vähitellen idästä tulleiden turkkilaisheimojen valloitusten alle. Turkkilaiset perustivat Itä-Rooman raunioille Ottomaanien imperiumin, joka jatkui taas puoli vuosituhatta ja jonka raunioiden jälkiä vielä nykyisinkin joudutaan siivoamaan. Raunioilla on kytkentä meneillään olevaan kansojen liikehdintään.

Yksittäiset ihmiset, perheet, heimot ja klaanit ovat olleet liikkeessä aina siitä asti, kun kahdella jalalla liikkuvat hominidit syntyivät. Samoin on tehnyt myös nykyihminen hänen noin 200 000 vuoden historiansa aikana. Nykyihminen syntyi todennäköisesti Itä-Afrikan arojen liepeillä, mistä sen edustajat lähtivät ehkä 50 – 60 000 vuotta sitten liikkeelle ja asuttivat lähes koko maapallon, ainakin ne alueet, missä saattoi selvitä hengissä.

Jokainen vaellus jättää jälkensä, muuttaa elinolosuhteita ja maailmaa. Historian kirjoista luemme eri goottilaisten heimojen tulon rikkaaseen Pohjois-Italiaan ja siis edemmäksikin. Yksi heimoista, vandaalit, vaelsivat nyky-Espanjan lävitse aina Pohjois-Afrikkaan saakka. Heidän väkivaltaiset tapansa jättivät ihmisten muistiin kauhun niin, että edelleen kauhistellaan tarkoituksellista tuhoamista vandalismina.

Vandaaleillakin oli toinen puolensa. Pohjois-Afrikasta käsin he laajensivat kulttuurivaikutuksensa takaisin Iberian niemimaalle, missä nyt ihailemme Andalusian rikasta kulttuuriperintöä. Toisaalla Israelin taas heimot olivat tulleet jo yli 3000 vuotta sitten nykyisille asuinalueilleen Egyptistä ja raivasivat silloin tieltään monta kaanaalaista heimoa, koska valloittajille alue oli luvattua maata.

Toisena kansainvaelluksena voitaneen pitää eurooppalaisten invaasiota Amerikkaan. Pohjois- ja Etelä-Amerikan olivat asuttaneet Aasiasta noin 15 – 20 000 vuotta sitten tulleet heimot, joita myöhemmin kutsuttiin intiaaneiksi - sen erehdyksen vuoksi, että Kolumbus luuli tulleensa Intiaan.

Amerikan uusi aikakausi alkoi pian Kolumbuksen löytöretkien jälkeen. Espanjalaiset, portugalilaiset ja heidän jalanjäljissään italialaiset asuttivat erityisesti Väli- ja Etelä-Amerikkaa. Italialaisinvaasio ulottui vahvana myös Pohjois-Amerikkaan. Kansainvaelluksesta Pohjois-Amerikkaan vastasivat erityisesti britit, irlantilaiset, ranskalaiset, saksalaiset ja skandinaavit. Itä-Euroopassa ja Venäjällä 1800-luvulla alkaneet juutalaisvainot vauhdittivat lähtöä etsimään parempaa elämää Atlantin toiselta puolelta.

Valkoihoisen Euroopan invaasio tuli määräämään Amerikan eri osien kohtalon. Alkuperäiskansat joutuivat siirtymään syrjään, osiltaan tuhoutuivat ja lopulta päätyivät yhteiskunnan marginaaliin. Eurooppalainen siirtolaisväestö oli yritteliästä ja motivoitunutta. Tilaa ja luonnonvaroja oli runsaasti. Niinpä Pohjois-Amerikan historia koostuu lukuisten sukujen menestystarinoista. Yhteiskunnan normiksikin muodostui käsitys, että jokainen on oman onnensa seppä.

Amerikan mantereet ovat väestöllisesti olleet monenlaisten vaellusten kohdealueena. Väestökirjo ei muodostu vain eurooppalaisten esi-isien ja -äitien geeniperimästä. Amerikkaan siirrettiin orjuuden aikana miljoonia ihmisiä Afrikasta. Tämä vaellus ei ollut vapaaehtoista. Sen seuraukset leimaavat huomattavasti niin Pohjois-Amerikan kuin Latinalaisen Amerikankin väestökirjoa.

Amerikan mantereen ihmisten lukumäärä on nykyisin vajaa miljardi henkilöä, Latinalaisessa Amerikassa noin 630 miljoona ja Pohjois-Amerikassa 360 miljoonaa. Maiden rajojen yli siirtyy edelleen vuosittain satoja tuhansia ihmisiä, varsinkin etelästä Yhdysvaltoihin. Yhdysvallat saa väestönlisäystä myös Aasiasta, mistä maahan tulevat ovat yleensä etevää ja hyvin yritteliästä väkeä. Niinpä Yhdysvaltojen jatkuva taloudellinen menestys onkin paljon tämän maahanmuuton synnyttämän dynamiikan ansiota.

Kolmas kansainvaellus näyttää suuntautuvan Eurooppaan, etenkin Länsi-Eurooppaan. Muuttoliikkeen lähtöalueina ovat Lähi-itä ja Afrikka. Pohjois-Afrikasta on pyritty Eurooppaan Espanjan kautta jo vuosikymmeniä. Ranskan siirtomaasodat Algeriassa ja muissa Pohjois-Afrikan maissa toivat afrikkalaisen miljoonavähemmistön Ranskaan. Tämä siirtolaisuus näyttää nyt varsin vähäiseltä ja hallitulta siihen verrattuna, mitä kuluneen vuoden aikana on koettu. Lähi-idän maista, ennen kaikkea Syyriasta ja Irakista on tultu sadoin tuhansin Eurooppaan. Kansojen vaellus ulottui loppukesästä Suomeenkin, minne saavutaan yllättäen Tornion kautta. Maahantulijoiden kokonaismäärän arviot ovat syksyn alkaessa koko ajan nousseet. Aluksi puhuttiin 15 000 pakolaisesta vuodessa. Korkein arvio on ollut 50 000. Lopullinen luku vuodelle 2015 jäänee kuitenkin korkeinta pienemmäksi, koska talvi rajoittanee lämpimistä maista lähteneiden vaellusta läpi Keski-Euroopan ja Skandinavian.

Syyria ja Irak ovat ikivanhaa Kaksoisvirtain kulttuurin aluetta. Alueella on syntynyt ja alueen läpi on virrannut ties kuinka monta kansaa ja kulttuuria vuosituhansien aikana. Maat sijaitsevat länsimaisen kulttuurin syntysijoilla. Itse asiassa juuri äsken löydettiin savitiili, johon oli kirjoitettu osia ihmiskunnan vanhimmasta tarinasta, Gilgames-kertomuksesta. Paljonko nykyiset alueen arabikulttuurin maat kantavat tätä historian perintöä, emme tiedä? Alkaneen kansainvaelluksen tuloksena myös Suomi saanee vahvan vähemmistön Lähi-idästä.

Lähi-idän siirtolaisuus Eurooppaan lienee alkusoittoa paljon suuremmalle muuttoliikkeelle, jonka lähtöaluetta on Saharan eteläpuolinen Afrikka. Jo Saharan pohjoispuolinen Välimeren ranta alkaa olla ylikansoitettua alueen luonnonvaroihin nähden. Ainakaan ruuantuotantoa ei voi nostaa väestön tarpeiden tasolle.

Väestönkasvun aikapommi sijaitsee kuitenkin etelämpänä. Koko Afrikan väkimäärä ylitti vuonna 2009 miljardin rajan. Saharan eteläpuolinen Afrikka saavuttaa jo yksinään tämän rajan vuonna 2017 tai 2018. Väestönkasvu ei suinkaan pysähdy siihen. Saharan eteläpuolisen Afrikan väestön keski-ikä on hyvin nuorta, alle 20 vuotta kun vastaava luku Suomessa on jo 43 vuotta. Näin väkiluku kasvaa kiihtyvällä nopeudella kohti 2 miljardia (noin vuonna 2040), ja 4 miljardia vuoteen 2100 mennessä.

Afrikan väestönkasvun luvut ovat niin suuria, etteivät sen seuraukset mene kivuttomasti ohi Euroopassakaan. Muutto Välimeren yli Eurooppaan kiihtyy. Jo kuluneena kesänä merestä oli tulossa kuolleiden (hukkuneiden) meri. Miten tämä kansainvaellus estetään tai sen seuraukset kestetään? On moraalisesti aika mahdoton kestää tuhansien tai kymmenien tuhansien hukkumiskuolema. Toisaalta, mikä on valkoisen eurooppalaisen väestön valmius sopeuttaa, kotouttaa miljoonia tulijoita?

Näihin kysymyksiin ei ole vielä vastauksia, mutta ne ajankohtaistuvat kovaa vauhtia. Ainoa varma asia maailmassa, ja myös Euroopassa, on, että väestön ihonväri keskimäärin tummuu. Valkoiset jäävät yhä enemmän marginaaliin. Mutta lieneekö tällä mitään merkitystä, kun vaalea ihonväri on aikanaan saanut vallan sen vuoksi, että sopeuduttaisiin paremmin vähäisempään auringonvaloon talvikautena. Nykyisinhän tämän puutteen voi jo korvata D-vitamiinilla tai kalanmaksaöljyllä.

Syyrialaiset tulevat

1960-luvun lopulla tuli elokuvateattereihin amerikkalainen elokuva Venäläiset tulevat, venäläiset tulevat (The Russians are coming, 1966). Sen ohjasi Norman Jewison ja päänäyttelijöistä Alan Arkin sai jopa Oscar-ehdokkuuden. Elokuva ei siis ollut huono. Se vitsaili amerikkalaisten silloisella russo-fobialla, ts. sillä, että Neuvostoliitto ja venäläiset olivat amerikkalaisille suurin poliittinen ja sotilaallinen uhka. Kuulin luokkatovereiltani, jotka olivat olleet vaihto-oppilaina Yhdysvalloissa, että he eivät olleet kuulleet koskaan puhuttavan niin paljon Neuvostoliitosta kuin tuon vuoden aikana. Vaikka elokuva vitsailee monin hauskoin tavoin amerikkalaisten fobioilla, uhka kyllä oli myös todellinen. Se ei ollut venäläisten maihinnousu Amerikkaan vaan ydinsota. Kuuban kriisin yhteydessä (1962) käytiinkin hyvin lähellä tuota maailmanlopun sotaa.

Tällä hetkellä todistamme hyvin toisenlaista maihinnousua. Se on todellinen eikä kuviteltu. Etelä-Eurooppaan tulee suurin joukoin pakolaisia Välimeren yli Pohjois-Afrikasta sekä Egeanmeren yli Turkista Kreikan saarille. Todistamme ilmiötä, joka on mittasuhteillaan yllättänyt kaikki.

Se ei ole ollut yllätys, että väestöpaine Afrikasta Eurooppaan on ja tulee olemaan suuri. Olemme jo pitkään tienneet, ettei Afrikan väestökehitys mene vaikutuksitta. Meidän ikäihmisten aikana Afrikan väkiluku on viisinkertaistunut, noin 200 miljoonasta miljardiin. Kun väestö on ikäjakautumaltaan nuorta ja syntyvyys edelleen korkea, ennusteiden mukaan Afrikan väkiluku nousee tällä vuosisadalla neljään (4) miljardiin. On todella vaikea kuvitella, miten sellainen määrä ihmisiä voisi saada toimeentulonsa ko. mantereella.  

Sysäys kansainvaellukseen saatiin ns. arabikeväästä. Arabikevät oli vuodenvaiheessa 2010 - 2011 alkanut spontaani kansannousu Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän totalitaarisia ja diktatorisia vallanpitäjiä vastaan. Tämä liikehdintä toivotettiin lännessä, niin Euroopassa kuin Amerikassakin tervetulleeksi.

Arabikevään jälkeinen kehitys ei kuitenkaan ollut sitä, mitä odotettiin. Valistuneet ja hyvin informoidut nuoret eivät pystyneet pääsemään valtaan arabimaissa vaan vanha valta käänsi kehityksen takaisin autoritaariseen hallintoon. Pahimmaksi tilanne kärjistyi Syyriassa, missä valtaa pitänyt diktaattori Assad kykeni tukijoineen vastustamaan kapinoitsijoita väkivalloin. Syyria ajautui sisällissotaan, jonka inhimilliset seuraukset ovat olleet mittaamattomia.

Sodan loppu ei ole edes näköpiirissä, koska taisteluihin on nyt kietoutunut voimia, joiden hallinta näyttää mahdottomalta. Suuressa osassa Syyriaa pitää valtaa ääri-islamilainen liike ISIS, jonka toimintatavat ovat raakuudessaan ja barbaarisuudessaan yllättäneet kaikki. Heidän lisäkseen valtaa Syyrian alueella tai sen eri osissa tavoittelevat erilaiset kapinalliset ryhmät, kurdit ja Assadin joukot. Maan hallintaan vaikuttavat myös ulkopuoliset maat, Turkki, Yhdysvallat, muut läntiset suurvallat ja Venäjä. Venäjä ja Kiina ovat myös taanneet sen, ettei YK:lla voi olla humanitaarista apua suurempaa roolia Syyriassa.

Syyria sijaitsee Välimeren itäisellä rantavyöhykkeellä, eräällä tavalla Euroopan ja Afrikan välisellä kannaksella. Alue on ollut ihmisten ja kansojen läpikulkualuetta kauemmin kuin ehkä mikään muu alue maailmassa. Välimeren ranta sekä Kuolleen meren ja Jordan-joen muodostama Itä-Afrikan hautavajoaman jatke ovat olleet reittejä, joita pitkin jo nykyihmistä edeltäneet hominidit ovat vaeltaneet Eurooppaan. Nykyihmiset ovat kenties tulleet tätä reittiä 50 – 60 000 vuotta sitten.

Välimeren perukka Egyptistä, Syyrian kautta Mesopotamiaan ja Anatoliaan Turkissa sekä Egeanmeren yli Kreikkaan on lisäksi ollut länsimaisen korkeakulttuurin syntyaluetta. Maan viljely ja kotieläinten kesyttäminen kehittyivät täällä 10 – 12 000 vuotta sitten. Maailman vanhimman kaupungin asemasta kilpailevat Jeriko Palestiinassa ja Catalhöyük Turkissa. Edellinen lienee noin vuosilta 8000 – 9 000 eKr. ja jälkimmäinen on tuhatkunta vuotta nuorempi. Näistä kivikauden ihmisistä ei ole paljon muuta tietoa kuin heidän jälkeensä jättämien rakennusten rauniot.

Sittemmin Syyriaa tai Levantia, kuten laajempaa aluetta kutsutaan, ovat asuttaneet tai sen vallanneet lukuisat kansat ja valloittajat. Mika Waltarin Sinuhen yksi päätapahtumapaikoista oli Syyrian alue noin 3 300 vuotta sitten. Egyptiläiset, babylonialaiset ja heettiläiset taistelivat siellä vallasta. Taisteluissa oli mukana paikallista väriä edustava Amorin kuningas Azur. Waltarin teoksen monet tapahtumat ja henkilöt ovat osaksi fiktiivisiä ja tapahtumat historiallisesti muunneltuja. Yllättävästi Waltari pystyy kuvaamaan silloista ”todellisuutta” tavalla, joka ei poikkea paljon nykytodellisuudesta.

Keskustellessaan vangitun ystävänsä kuningas Azurin kanssa ennen tämän teloittamista, Sinuhe toteaa, että Azurin ansiosta, ja tietysti valtaa tavoitelleiden naapurivalloittajien toimesta, ”Syyria on mätänevä ruumiskuoppa”. Ei liene kaukana nykyisyydestä.

Nyky-Syyrian asukasluku oli ennen sisällissotaa noin 20 miljoonaa. Maan pinta-ala on puolet Suomen pinta-alasta ja suuri osa maasta on lähes autiomaata. Viime tietojen mukaan ilmaston lämpeneminen on jo kuivattamassa osan entisistä pelloista viljelyyn kelpaamattomaksi. Tämä osaltaan pakottaa väestön liikkeelle. Pahin vitsaus on kuitenkin sisällissota, joka on jo tappanut parisataa tuhatta ihmistä ja miljoonat ovat paenneet naapurimaihin. Kun mukaan lasketaan Irakin ja Pohjois-Afrikan pakolaiset, lähtijöitä on paljon.

Ilmiön uusin piirre on ihmisten salakuljettajat, jotka nettoavat suunnattomia summia ja joiden ansiosta Euroopan kulkuväylät erityisesti Kaakkois-Euroopasta pohjoiseen ovat täynnä väkeä. Viime päivinä ihmisvirta on jo ulottunut Suomeen, Euroopan perukoille saakka. Väki tulee tänne Ruotsin kautta Haaparantaan ja sieltä Tornioon, Suomeen.  Ennusteet tulijoiden lukumäärästä vaihtelevat jo kymmenissä tuhansissa. Varmaa myös on, ettei tulovirtaa helpolla padota. Lähtijöitä niin Pohjois-Afrikassa kuin Lähi-idässäkin voi olla kymmeniä miljoonia.

Suomeen asti saapuneet eivät täytä mielikuvaa köyhistä, sairaista ja kurjista. Onkin varmasti niin, että tänne asti viikkojen vaelluksen jaksavat ovat hyväkuntoisinta ja myös varakkainta. Jo lähtöalueella he ovat joutuneet maksamaan salakuljettajille tuhansia euroja päästäkseen Eurooppaan. TV-haastattelujen perusteella monet ovat pitkälle koulutettuja ja kielitaitoisia.

Kylmästi ja kyynisesti ajateltuna tällaisen maahanmuuttoaallon tulo voi olla hyväkin asia. Tosiasia kun on, ettei Suomen vanheneva väestö yhdessä supistuvan työvoiman tarjonnan kanssa kykene ylläpitämään saavutettua hyvinvointiyhteiskuntaa. Julkista sektoria, eli valtion ja kuntien menoja on alennettava ja siten myös vähennettävä niitä palveluja, mitä julkinen valta antaa. Ihmisten välinen tasa-arvo vähitellen heikkenee. Palvelujen puutteessa vähävarainen väestönosa jää hyvinvoinnissa muusta väestöstä jälkeen.

Koulutettu, parhaassa työiässä oleva ja yritteliäs maahanmuuttajaväki on tässä tilanteessa sitä, mitä Suomi tarvitsee. Tätä näkemystä ei ehkä moni hyväksy, kun maassa on omasta takaa satoja tuhansia työttömiä. Globaalissa toimintaympäristössä työtön väki ei kuitenkaan työllisty, ellei synny riittävästi uutta yritteliäisyyttä. Maahantulijat voivat olla yksi vastaus tähän puutteeseen.  Kymmenien tuhansien maahanmuuttajien tulo ei tietenkään tapahdu kivuttomasti. Ristiriitoja syntyy ja sopeuttamistoimenpiteitä tarvitaan. Mutta kun emme voi täältä juurikaan vaikuttaa lähtömaiden tilanteeseen, on tehtävä kaikki kansainvaelluksen hallitsemiseksi ja väistämättömän kääntämiseksi uudeksi aluksi. Syyrialaisten, tai Suomen tapauksessa erityisesti irakilaisten tulo ei ole vitsi tai fobia vaan todellisuutta, jonka kanssa joudutaan elämään.

Viimeisen kerran

Nuorena oli paljon odotuksia tulevaisuuden suhteen. Läheskään kaikki odotukset – mikäli ne yleensä tiedostikaan - eivät toteutuneet tai toteutuivat hyvin eri lailla kuin ehkä etukäteen haaveili. Usein kävi niin, että jotkin odotukset toteutuivat vuosien, jopa vuosikymmenien jälkeen – odottamatta.

Kun on päässyt yli 70 vuoden ikään, tulevaisuuden varaan ei voi paljon laskea. Pikemminkin on niin, että voi olla iloinen taas tästäkin saavutuksesta. Sainpahan taas aikaiseksi! Monta juttua tapahtuu tai tekee todennäköisesti viimeisen kerran.

Mietin näitä seikkoja, kun tein keskeistä kesän projektia, savusaunan lautakaton maalausta. Mökilläni on nimittäin ollut jo 21 kesää pieni savusauna, jonka rakennutin piirustuksieni mukaan vuonna 1994. En muista miten sain idean laitattaa siihen katon, joka käsitellään Roslagin mahongilla. Roslagin mahonki ei ole mitään vierasmaalaista jalopuuta vaan maalia, joka on sekoitus hyvistä luonnonmukaisista aineista. Roslagin mahongissa on kolmasosa tervaa, kolmasosa keitettyä pellavaöljyä eli vernissaa sekä kolmasosa puutärpättiä.

Roslagin mahonki on vanha skandinaavinen keksintö, jota on käytetty jo satoja vuosia merenrantatalojen kattojen suoja-aineena, niin Ruotsin kuin Norjankin rannikoilla. Voisin arvella, että maaliseos on saanut nimensä Ruotsista Roslagenin alueesta, joksi nimitetään osaa Upplandin saaristoa.

Savusaunan katto rakennettiin kaksinkertaisesta, lomittain kiinnitetystä, höylätystä laudasta. Rakennusvaiheessa katon rakentaneet ikämiehet käsittelivät laudat jo maassa. Maalaus pitää uusia vähintään kymmenen vuoden välein. Uusin kokemus kertoo kuitenkin, että uusiminen on suoritettava jo hieman aikaisemmin. Edellisestä uusintamaalausesta oli jo yli kymmenen vuotta.
 

Kuluneen kesän pakollisimpiin projekteihin kuuluikin savusaunan katon uusintamaalaus. Saunan katosta tuli aikanaan paljon piirtämääni jyrkempi, kun rakennusmiehet tulkitsivat piirustusteni mittoja hieman väärin. Jyrkkyytensä ansiota se muistuttaa pientä kappelia, mikä ei ole huono asia mutta vaikeuttaa katon hoitokäsittelyä. Olinkin nakittanut homman lyhyitä lomajaksoja mökillä viettävälle nuoremmalle ikäpolvelle, mutta sateinen kesä teki suunnitelman toteuttamisen mahdottomaksi.

Elokuussa saimme vihdoin parin viikon aurinkoisen ja lämpimän jakson. Niinpä katon maalaus jäi minun tehtäväkseni.

Urakan hankalin, vaikein ja vaarallisin osuus ei ollutkaan itse maalaus. Hiukan pitkäksi venähtäneen hoitovälin aikana kattoon oli alkanut kasvaa jäkälää, joka tunnetusti kiinnittyy alustaansa tiukasti. Olin kyllä varautunut jäkälän poistamiseen ruiskuttamalla katon viikkoa ennen urakkaa Puhdas katto-nimisellä liuoksella, jonka pitäisi pudistaa sammaleen ja muun kasvuston tiili-, huopa- ja myös lautakatoilta. Näin se tekikin niillä tiili- ja huopakatoilla, jotka myös ruiskutin.

Kun aloitin savusaunan katon harjauksen ennen maalausta, huomasin heti, ettei jäkälä ollut moksiskaan. Sen sai irtoamaan vain harjaamalla lautapintaa teräsharjalla käyttämällä kohtuullisen paljon voimaa.

Tästä alkoikin urakan vaikein ja vaarallisin vaihe. Olin rakentanut puiset katon harjan yli ulottuvat tikkaat, joiden varassa työtä tein.  Räystäälle kiipesin mökin metallitikkaita pitkin, joiden pystyssä pysymisen varmistamiseen värväsin vanhimman sisareni.

Niinpä sitten keikuin puisten kattotikkaiden varassa ja hankasin tuntikausia sitkeää jäkälää irti. Tunsin olevani lähes 95-kiloinen keijukainen, jonka otteet ja askeleet olivat hyvin harkittuja. Aina piti miettiä tarkkaan, mihin jalkansa asettaa ja millä kädellä ja mistä pitää kiinni. Ikä tekee kömpelöksi ja voimatkaan eivät ole enää samat kuin vuosia tai vuosikymmeniä sitten.

Kun katto oli puhdistettu, maalaus meni huomattavasti helpommin. Tosin siihenkin liittyi oma taiteen lajinsa, kun pensselin lisäksi katolla piti pitää maalikulhoa niin, ettei se putoa maahan ja hukkaa kallisarvoista ainetta. Työn loppuvaiheessa jatkuvan jännityksen ja ylös-alas kiipeilyn jälkeen lihakset, varsinkin reidet olivat kuin hyytelöä. Urheilutermein lihakset huusivat Hoosiannaa.

Kahden päivän urakka päättyi kuitenkin onnellisesti eikä muuta apua tai ambulanssia tarvittu. Lopputulos oli myös mainio. Katto kiilteli vaaleanruskeana lempeän tervan värisenä. Ympäristössä leijui monta päivää kutkuttava tervan tuoksu, josta aina olen pitänyt.

Viesti seuraavalle sukupolvelle on, että katto kannattaa käsitellä jo hieman nopeammalla aikataululla kuin nyt oli laita. Ehkä 6 – 7 vuotta olisi hyvä maalausten väli. Kannattaa myös hankkia kaupasta metalliset kattotikkaat. Vaikka tekemäni puutikkaat ehkä ovat vielä seuraavallakin kerralla käyvät, en luottaisi niihin enää.

Katolla kiipeillessäni mietin sitä, että minä en tule tekemään tätä enää uudemman kerran. Tein sen nyt viimeisen kerran. Vaikka olisin elossakin tuolloin, kun tarve tulee eteen, en enää kykenisi keikkumaan savusaunan jyrkällä lappeella.

Samantapaiseen viimeiseen kertaan me ikäihmiset joudumme törmäämään tämän tästä. Se on harmillista, mutta on kuitenkin lohdullista kuin senkin voi todeta. 1960-luvun suosikkiaforistini, puolalainen Stanislaw Jerzy Lec ilmaisi tämän kovan tosiasian aforismissaan: ”Kello lyö. Kaikki!”

Siihen ei ole lisättävää. Kaikille tulee vastaa se vihonviimeinen kerta.

Hassu pappa

 

Eri elämänvaiheisiin sisältyy omat, ainutkertaiset kokemuksensa. Olemme olleet monissa tehtävissä ja rooleissa, ja joissakin viihtyneet pitempäänkin. Reilu puolitoista vuotta sitten kirjoitin tällä palstalla pappana olemisen onnesta, jota olin silloin voinut kokea pari vuotta. Isovanhempana oleminen on vieläkin uusi vaihe elämässäni, jota vaihetta on syytä taas hieman päivittää.

Hauskimpia puolia, mitä isovanhemmuus on tuonut tullessaan, on rooli, jossa voi olla hyväntahtoinen ja humoristinen, etten sanoisi huvittava. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että lastenlasten mieliin iskostuu papasta mielikuva, että pappa on ja oli hassu. Sellainen tuottaa itselle mielihyvää ja on mitä vapauttavin.

Hauskuus ja huumorintaju ovat tietysti vaikea taiteen laji. Niin kuin moni muun ominaisuuden, huumorintajun lähtökohdat ovat myötäsyntyisiä. Toisilla on enemmän huumorintajua jo syntyjään kuin toisilla. Lisäksi se, mikä ketäkin huvittaa, vaihtelee kunkin kohdalla kovin paljon.

Olen tietysti oman huumorintajuni arvioinnissa kovin jäävi. Muistini mukaan monet kävelyretket nuoruusvuosina kulloisenkin kauniimman sukupuolen edustajan kanssa olivat kuitenkin hauskoja. Nauroimme usein ihan katketaksemme verbaalisen ilottelun päästyä kunnolla vauhtiin. Voi tietysti olla, että vuodet kultaavat muistot, eivätkä nuo ”kuoliaaksinauramiset” olleet niin tavanomaisia kuin nyt muistan.

Aikuisen arki on kuitenkin vakava asia ja niinpä hymyt helposti unohtuvat. Vastuut ja velvoitteet painavat, eikä ongelmiltakaan kukaan säästy.

Tenavien kanssa tilanne on keveämpi. Varsinkin papan rooli ja tehtävä on hoitovelvoitteiden suhteen myötäilevä ja muita tukeva. Niinpä pappa voi keskittyä ottamaan kontaktia pienokaisiin omilla vahvuuksillaan. Kun tutustuminen ja yhteydenpito vauvoihin ja pikkulapsiin on edennyt niin pitkälle, että taaperot hyväksyvät ja tuntevat olonsa luottavaisiksi, voi hassuttelu ja keskinäinen kommunikaatio alkaa.

Alkuvaiheessa, kun pienten verbaalinen taito ei sisällä vielä sanoja, huomiota voi saada äänillä ja äänteillä, joihin vain papan taidot yltävät. Pappa saa aikaan ääniä, jotka muistuttavat kavioiden kopsetta kivikadulla, veden tippumista vuotavasta hanasta, tai puhumattakaan närhen rääkäisyistä, jotka hätkähdyttävät ja hämmästyttävät. Hassu pappa saa näillä takuuvarmasti pienokaisten huomion.

On hauskaa huomata, että matkimisen vimma ulottuu näihinkin ilmaisuihin. Tommin suu mutristuu papan perässä alta aikayksikön. Yllättävää on, että vajaan parin vuoden ikäinen Emma yrittää myös perässä, vaikka sanoja on vielä vähän hallussa. Johtuneeko siitä, että pappa on hassu tai muuten mielenkiintoinen, että sana pappa tuli Emman sanavarastoon ensimmäisten joukossa. Jopa ennen iskää, mikä ehkä iskää vähän harmitti.

Isovanhemmuuden rooli on ollut viime aikoina aikaisempaa enemmän keskustelun kohteena. Tähän on luonnollinen syy siinä, että viimeisten sukupolvien aikana isovanhemmuus on tullut yleiseksi ilmiöksi. Aikaisemmin ihmisten elinikä oli keskimäärin niin lyhyt, että harvoin lapsi tutustui neljään isovanhempaan. Itselläkin muistikuvia on vain omasta isänisästä, papasta. Nykyisin ei ole tavatonta, että muistokirjoituksissa on mukana neljättäkin sukupolvea.

Olimme jokin aika sitten saattamassa vainajaa ja sen jälkeen muistotilaisuudessa, missä muisteltiin 95 -vuotiaana kuollutta suvun matriarkkaa. Muisteluissa oli yhteisenä piirteenä se, kuinka voimakkaan vaikutuksen isoäiti oli tehnyt lapsenlapsiinsa ja jopa siitä seuraavaan sukupolveen. Kaikille heille molemmat isovanhemmat olivat olleet vahva tuki.

Isovanhempien rooliksi ajatellaan usein historian ja perinteen välittäminen lastenlasten sukupolvelle. Sitäkin se varmasti on, mutta pieniä lapsia, teinejä tai nuoria aikuisia eivät isovanhempien historiavaiheet vielä kiinnosta. Jos niitä haluaa välittää, on se tehtävä kirjallisten muistiinpanojen tai kuvien ja videoiden avulla. Isovanhempien tavat ja tapakulttuuri voivat olla parhaimmillaan hyvää pääomaa myös seuraaville sukupolville.

Isovanhempina voimme valita jossakin määrin roolimme. Sitä eivät omat vanhemmat voi tehdä. Heidän on oltava ennen muuta isiä ja äitejä. Isän ja äidin hoiva ja tuki kantavat läpi elämän. Taustalla toimivat isovanhemmat voivat valita vapaammin vuorovaikutuksen muodon ja laadun. Se ei välttämättä ole pääasiassa perinteen siirtämistä. Perinne voi olla rasituskin, jos se on kovasti ristiriidassa muuttuvien olosuhteiden kanssa.

Edellä jo kävi ilmi, että omassa roolissani kiehtoo huumori ja hauskuus. Hassun papan roolissa voi palata niihin ratkiriemukkaisiin naurun aikoihin, jotka vastuita kantaessa ovat jo hieman unohtuneet. Kirjoitin kerran blogin hervottoman naurun metsästyksestä. Lyhyen kokemuksen perusteella voi jo arvella, että tenavien kanssa sellaisen tilan voi hyvin saavuttaa. Hervoton nauru tekee hyvää myös papan terveydelle. Se ei ole pelkästään hauskuutta molemmin puolin.

 

 

Tunnustuksia - musiikin siivin

Tällä palstalla kerron yleensä asioita, kokemuksia, näkemyksiä ja mielipiteitä, jotka ovat tai ovat olleet itselle tärkeitä. Lähestymistapa on osittain itseä paljastava, jolloin väistämättä tuo julkiseksi yksityisiä kokemuksiaan, tuntemuksiaan ja ajatuksiaan tavalla, joka tuntuu joskus jopa rohkealta. Näin tehdessä haluaa kuitenkin luoda aikalaistodistusta kuluneista vuosista, missä omat tuntemukset ja kokemukset voivat toimia esimerkkeinä yleisemmästäkin ilmapiiristä tai ajan hengestä.

Nämä seikat tulivat mieleeni, kun toukokuun viimeisenä viikonvaihteena vietimme luokkajuhlaa 50 vuotta sitten ylioppilaiksi päässeiden luokkatoverien, ns. riemuylioppilaiden kanssa. Olin yhtenä järjestelijöistä koonnut muistitikulle YouTubesta niitä musiikkikappaleita, joita me 60-lukulaiset kuuntelimme, joiden siivittämänä tanssimme ja joiden tunnelmissa tutustuimme toisiimme, ja tietysti niitä, jotka itseeni kolahtivat eniten. Kuinka ollakaan, jälleen kerran tekniikka petti ja muistitikun anti jäi muilta kuulematta.

Jo musiikkiesimerkkien kokoaminen oli itselle mahtava nostalginen elämys. Kuten hyvin tiedämme, musiikki on erittäin vahva tunteiden tulkki. Kun itse en ole ns. klassisen musiikin tai sellaisen korkeakulttuurin asiantuntija, minulle tunnerekisterissä merkityksellisimpiä ovat olleet eri tyylilajeissa soitetut ja lauletut melodiat kansanlauluista, iskelmien kautta rokkiin ja muihin tempoltaan vauhdikkaisiin kappaleisiin. Tässäkin suhteessa minun on tunnustettava rajoittuneisuuteni. Se mikä tänäänkin koskettaa, on sävelletty, soitettu ja laulettu jo joskus 1950-, 1960- ja 1970-luvuilla. Joitakin hajanaisia muistikuvia on tietysti sekä aikaisemmalta että myöhemmältä aikakaudelta.

Vuosikymmenien mittaan on luonnollisesti kokenut niin suuren määrän kappaleita, ettei niiden läpikäyminen ole tällaisessa jutussa kuin pieneltä osin mahdollista. Olkoot seuraavassa mainitut siten vain esimerkkejä vuosikymmenien varrelta. Kappaleiden koskettavuus liittyy tietysti useimmiten johonkin hetkeen, ihmissuhteeseen tai siihen, että sanat ja melodia tulkitsevat elämänvaiheen tai yleensä elämän perustuntoja. Usein sanoittajat ovat tavoittaneet ilmaisuissaan jotakin ikuista tai kaikille yhteistä.

Jo paljon ennen oman murrosiän tunnemyllerrysten alkua minuunkin teki vaikutuksen muutamien suomalaisten huippuiskelmälaulajien esitykset. Esimerkkinä voi mainita Laila Kinnusen ja Olavi Virran. Laila Kinnusen tulkinta kappaleesta Tiet kuuluu itse oikeutetusti valitsemiini YouTube esityksiin. Vastaavalla tavalla vakioaineistooni kuuluu Leo Jokelan esitys Silmät tummat kuin syksyinen yö. Kyse ei ole kappaleen ihmeellisyydestä tai koskettavuudesta. Se on huippukohtia Matti Kassilan elokuvassa Komisario Palmun erehdys. Esityksen arvoa minulle lisää se, että järjestämässämme tilaisuudessa ohjaaja itse kertoi kohtauksen synnystä, mm. kuinka kohtauksen oikea sävy löytyi Jokelan ehkä vahingossa tekemästä pienestä käden heilahduksesta. Minulle tuo puolentoista minuutin pätkä on yksi hauskimpia suomalaisessa elokuvassa.

1960-luku toi tullessaan uudenlaisen musiikin ja uudenlaiset mietteet ja tunnelmat. Laajemminkin ottaen alkoi uudenlaisen nuorisokulttuurin aika, missä musiikilla oli tärkeä sijansa. Toisaalla olivat vannoutuneet The Rolling Stones fanit ja toisaalta vauhkoontuneet The Beatles ihailijat. Oli ehkä ennen kokematonta, kuinka hillittömään hurmioon varsinkin nuoret tytöt joutuivat. Samaan aikaan suosiota saivat myös monet ns. protesti- tai folk-laulajat. Oli Bob Dylan ja kumppanit. Minulle siinä vaiheessa tärkein oli amerikkalainen trio Peter, Paul and Mary. He tulkitsivat monia Dylanin ja muiden kantaa ottaneiden lauluja, mutta tekivät myös omiaan. Vielä tänä päivänäkin nautiskelen kappaleesta The Lemon Tree.

                      When I was just a lad of ten, my farther said to me

                      ”Come here and take a lesson from the the lovely lemon tree.”
                      ”Don’t put your faith in love, my boy”, my farther said to me.
                      ”I fear you’ll find that love is like the lovely lemon tree”, etc.

Liekö tuo sanoitus sävyttänyt onnen etsintää vuosien mittaan? Joka tapauksessa teiniaika ja nuoruusvuodet täyttyivät ”onnen” etsinnästä. Koettua sävyttivät monet kappaleet, jotka kulloinkin tulkitsivat tunnetilaa. Vahvana mielikuvana muistiin jäivät varhaisaamun paluut tanssilavoilta eri puolilta Keski-Suomea. Tunnelma oli autereinen. Aurinko oli nousemassa. Lievä usva viipyili notkelmissa. Vihreät niityt ja laitumet kimmelsivät aamukasteesta. Autoradiossa soi Green Fields. Se osui tunnelmaan täydellisesti.

Once there were green fields kissed by the sun
Once there were valleys where rivers used to run
Once there were blue skies with white clouds high above
Once they were part of an everlasting love
We were the lovers who strolled through green fields

Poimin vielä yhden tunnelmahetken puolen vuosisadan takaa. Se liittyy juuri ylioppilaaksitulovuoteen. Muistikuva on edelleen kirkas, vaikka kappale ehkä muuta lupaa, eli Twiligthtime. 

                      Deepening shadows gather splendor as day done
                      Fingers of night will soon surrender the setting sun
                      I count the moments darling till you're here with me
                     Together at last at twilight time

 

 

Eli parikymppisen tunnelmat olivat korkealla. Matkan varrella sävyjä tuli tusinoittain lisää. Jo sotaväen aika opetti itsestä ja elämästä paljon lisää. Aika palautui mieleen kuunnellessani riemuylioppilasjuhlassa nuoren, tämän vuoden ylioppilaan Amanda Lehtisen puhetta koululle ja koulutovereille. Hänen puheessaan korostui se, että he nuoret ylioppilaat ovat vaiheessa, missä etsitään ja rakennetaan omaa erityistä identiteettiä. Sitähän se on ollut, oman itsen etsintää, missä monen muun seikan lisäksi juuri suhde muihin on ollut ratkaiseva.

Muistaakseni jo sotaväkiaikoina mm. Frank Sinatran tulkitsemat kappaleet alkoivat kiinnostaa. Ainakin niistä eräästä tulee väistämättä sotaväkiaika vuosina 1965 – 66 mieleen. It was a very good year. Olin sotaväen loppuvaiheessa 21 vuotta vanha. Tosin koin olevani enemmän laulun ikäkaudessa seventiin kuin twenty one. Olin sen verran hitaasti kypsyvää lajia. Nyt olen ehkä saavuttanut jo kappaleen viimeisen ikäkauden.

                     But now the days are short,
                     I'm in the autumn of my years
                     And I think of my life as vintage wine
                     From fine old kegs
                     From the brim to the dregs
                     It poured sweet and clear
                     It was a very good year

 

Eli vuosikymmenet kuluivat. Monta uskomattoman kaunista ja koskettavaa melodiaa tai sanoitusta tuli ohitetuksi ja muistin perukoille painetuksi. Niiden palauttaminen tietoisuuteen palauttaa elävästi ne tunnelmat, joita silloisiin vaiheisiin liittyi.

Nyt on aika palata juurille. Viittasin aluksi Olavi Virtaan, jonka syntymästä tuli tänä vuonna sata vuotta. Toinen merkittävä laulaja ja lauluntekijä, jonka syntymästä tuli sata vuotta, on Tapio Rautavaara. Myös hänen lukuisat kappaleensa soivat eri vaiheissa korvissani. Jo 1950-luvun alkupuolella korvaan ja mieleen tarttui Rautavaaran itsensä sanoittama Juokse sinä humma. Yritän nykyisin tapailla sitä ihmetteleville lapsenlapsilleni. He ovat siinä armollisia, etten usko heidän hämmästyneiden mutta kiinnostuneiden katseidensa ja mukana tapailunsa johtuvan olemattomasta lauluäänestäni.

                       Juokse sinä humma kun taivas on niin tumma
                       Ja metsässä huokaa tuuli
                       Maantien mutkassa pieni on tölli
                       Ja siellä on kirsikkahuuli
                       Hummani hei
                       Hummani hei
                       Huputiti hummani hei
                       Hummani hei
                       Hummani hei
                       Seisahda hummani hei

Kunniamurhaajat

Ihmisen surmaaminen kunnian tähden on oudointa ja tuomittavinta, mitä tiedän. Kulttuurit ja sivistykset ovat jo vuosituhansia tuominneet surmaamisen. Kristinuskossa asia ilmaistaan yksinkertaisen selvästi: Älä tapa. Tämä käsky on perua Mooseksen laista jo yli 3000 vuoden takaa.

Länsimaissa kristillisen kulttuurin edustavat ovat vuosisatojen aikana rikkoneet tätä käskyä tuhansia kertoja ja käsittämättömällä raakuudella. Siitäkin huolimatta on ihmeellistä, että asia on edelleen esillä jokapäiväisessä kahvipöytäkeskustelussa.

Pahimmiksi rikollisiksi tai toisinajattelijoiksi todetut tuomitaan kuolemaan vielä lukuisissa maissa. Kuolemantuomio kuuluu Amnesty Internationaalin mukaan lainsäädäntöön ja käytäntöön vielä kymmenissä maissa. Tältä osin kehitys on kuitenkin menossa parempaan suuntaan. Maiden lukumäärä vähenee, mutta tänäänkin kuolemantuomio kuuluu lainsäädäntöön vielä noin 70 maassa. Käytännössä kuolemantuomiota sovelletaan paljon harvemmassa. Vuonna 2014 teloitettiin kansalaisia kaikkiaan 22 maassa.

On totta, että joukossamme on yksilöitä, joiden rikokset kanssaihmisiään kohtaan ovat käsittämättömän pahoja ja uhreille kohtalokkaita. On myös ilmeistä, että on monia, joiden parantuminen äärijulmasta käyttäytymisestä muita kohtaan ei ole todennäköistä tai mahdollista. Helposti tulee tunne, että paras ja ainoa tapa ratkaista ongelma, tai ”kostaa” teot, on poistaa heidät keskuudestamme. Näin ei kuitenkaan yksistään kunnioitettaessa ihmisoikeuksia voida tehdä. Meidän on maksettava hinta, mikä vaarallisten yksilöiden pitämisestä pakkolaitoksissa aiheutuu.

Rikollisten eliminoimisessa ei tietenkään ole kyse kunniasta vaan tekojen rankaisemisesta, ja ehkä jonkinlaisesta kostosta, mikä juontuu jo tunnetusta Hammurabin laista ajalta vajaat 1800 vuotta ennen ajanlaskun alkua: Silmä silmästä, hammas hampaasta. Olisi kuitenkin suotavaa, että tästä kehitys veisi eteenpäin.

Kunniamurhaan törmäämme useimmin kulttuurien kohtaamisessa. Kansat ja ihmisryhmät ovat liikkeessä ja sekoittuvat toisiinsa. Tämä ilmiö johtaa siihen, että naapurimme on yhä useammin erimaalainen, toisenvärinen sekä kulttuuri- ja uskontotaustaltaan erilainen. Tämä kehityshän perimmältään luo rikkautta ja monipuolistumista. Joudutaan opiskelemaan uutta, mikä ennakkoluulottomalle ja uteliaalle ihmiselle on elämys. Our creative diversity, Luova erilaisuutemme oli jopa YK:n vuoden teema muutama vuosi sitten.    

Oudointa tässä kulttuurien törmäyksessä on se, kun usein tuomitaan varsinkin nuorten kiinnostus ja vuorovaikutus keskenään. Nuorten pariutuminen on luonnollisimpia asioita maailmanhistoriassa. Sehän on ollut elämää ylläpitävä ja kehittävä voima aina evoluution alkuvaiheesta saakka. Tätä tapahtumaa eivät voi kulttuurit tai uskonnotkaan estää.

Kautta historian näiden uusien liittojen syntymistä on kuitenkin koetettu estää. Menemättä historian eri vaiheisiin ja tapahtumiin, tuntuu kummallisimmalta, että edelleen esiintyy tätä estämistä jopa niin pitkälle, että väärään väriin, etniseen taustaan tai uskontoon kuuluvaan ihastuminen voi johtaa sukulaisten taholta surmaamiseen. Mitä kunniaa isät, veljet tai sedät saavat, jos he surmaavat esimerkiksi sukulaistyttönsä perheen ja suvun kunnian nimissä? Asia tuntuu aivan absurdilta. Inhimillisestähän se on aivan hirveää.

Lähes yhtä makaaberia on se, että monet valtiojohtajat ovat edelleen valmiit surmaamaan naapurimaidensa ihmisiä oman maan kunnian tähden. Suurvaltakunniaa tai toisin sanoen valtaa ovat lukemattomat johtajat ja päälliköt hamunneet vuosituhansien ajan. Vallan ja kunnian vuoksi naapurimaita ja kansoja on valloitettu. Menneinä aikoina se johti usein heimojen ja ihmisyhteisöjen totaaliseen tuhoamiseen.

Viime vuosisata oli tuhoamisessa yksi tuhoisimpia. Sotateknologia teki mahdolliseksi ihmisten joukkosurmaamisen. Natsien tuhoamisleireillä hävisi miljoonia savuna ilmaan. Amerikkalaisten yksi lentokoneesta pudotettu pommi hävitti satoja tuhansia jäljettömiin.

1900-luvun maailmansotien taustalla oli epäluulo naapurien tarkoituksia kohtaan, oman maan vääristynyt kunnia sekä viime kädessä eräät sairaat, psykopaattiset johtajat, erityisesti Stalin ja Hitler. 

Kaiken koetun ja opitun sekä tuhansia kertoja analysoidun jälkeen sama ilmiö nostaa uudelleen päätään niin Euroopassa kuin maailmallakin. Afrikan ja Aasian ääriliikkeiden motiiveja ja pyrkimyksiä ei täältä käsin pysty edes ymmärtämään. Jotenkin niitä perustellaan vääristyneillä uskonnollisilla opeilla tai kunniakäsityksillä. Vaikka tapahtumia ei vähin tiedoin voi ymmärtääkään, jäljet pelottavat. Esimerkiksi vanha kulttuurin kehto, Syyria, hajoaa tuhkaksi silmiemme edessä. Seurauksena miljoonat ovat lähteneet pakolaisiksi naapurimaihin ja kauemmaksikin. Matkalla tuhannet sortuvat lopullisesti.

Samaan aikaan itäisessä Euroopassa, Ukrainassa käydään täysin tarpeetonta ja kaikille osapuolille vahingollista sotaa. Jo tähän mennessä sota on vaatinut ainakin 6000 ihmisen hengen. Manipoloidun sodan syyksi ei ole kerrottu mitään järjellistä. Ennen kriisin alkua ei liene ketään tapettu tai sorrettu tavalla, että se olisi ollut peruste alkaa puolustaa oikeuksia asevoimin.

Ilmeisin peruste Krimin valtaamiselle ja Itä-Ukrainan sodalle on Venäjän nykyisen johdon kunnian kaipuu. Venäjä haluaa palauttaa Neuvostoliiton aikaisen suurvalta-aseman keinolla millä hyvänsä. Putinin mukaan 1900-luvun suurin geopoliittinen katastrofi oli Neuvostoliiton hajoaminen. Jos tapahtuneen asian näkee näin, voi perustellusti väittää sanojan katselevan maailmaa todella kapeasta perspektiivistä, todella sammakkoperspektiivistä.

Ukrainassa tähän mennessä kuolleet ja tapetut sekä tästä eteenpäin todennäköisesti vielä uudet lukuisat kuolleet ovat siis eräänlaisen kunniamurhaamisen uhreja. Yksi käsittämättömän tapahtuman outo seikka on se, ettei Venäjä edes tunnusta olevansa osapuoli sodassa. Kaatuneet venäläiset haudataan hiljaisuudessa kuin syylliset. Vangiksi jääneitä ei tunnusteta omiksi sotilaiksi. Se on kuitenkin jo tunnustettu, että Krimin vallanneet tunnuksettomat sotilaat olivat venäläisiä. Heidät on teosta palkittu kunniamerkein. Harjoitettu kuurupiilo kertoo toimijoiden tietävän toimintansa kunniattomuuden.