Missä kaikki muut ovat?

Otsakkeena oleva kysymys viittaa Fermin paradoksiin. Se on saanut nimensä italialaissyntyisestä fyysikosta Enrico Fermistä (1901 – 1954). Enrico Fermi syntyi Roomassa ja perehtyi opiskeluissaan kvanttimekaniikkaan ja oli niitä teoreetikkoja, joiden työn ansiosta saatiin edistettyä ydinreaktion käyttöönottoa ja soveltamista. Fermi siirtyi juutalaissyntyisenä fasistisesta Italiasta Yhdysvaltoihin, missä hän suoritti merkittävän osan elämätyöstään.

Tarina kertoo, että Fermi olisi istuessaan aamukahvilla muiden fyysikkokollegoidensa kanssa alkanut ihmetellä, miksi ei avaruudesta ole saatu mitään havaintoja elämästä maapallon ulkopuolella. Kaiken järjen mukaan elämää pitäisi kosmoksesta löytyä, koska on erittäin todennäköistä, että maan kaltaisia olosuhteita löytyy maapallon ulkopuolelta hyvinkin paljon. Vaikea sanoa, oliko Fermin toteamus lähtölaukaus elämän etsimiselle, mutta 1950-luvun jälkeen tätä työtä on tehty ja voitu tehdä kiihtyvällä vauhdilla.

Kosmoksen mittasuhteet ylittävät kaiken kyvyn ymmärtää. Omat havaintomme paljailla silmillä yltävät lähinnä kierteisgalaksi Linnunradan Orion-nimiseen haaraan. Näemme tietysti hyvin – vaikka sitä ei suoraan saisi juuri katsoakaan – maapallolla elämää ylläpitävän tähden, auringon. Aurinko on kooltaan keskimääräistä pienempi tähti, mutta sen lämpö ja valo ovat riittäneet elämän syntyyn ja kehittymiseen pallollamme jo lähes 4 miljardin vuoden ajan. Auringon energia riittää vielä tulevaisuudessakin sadoiksi miljooniksi ehkä miljardeiksi vuosiksi. Vaikea kuitenkin tietää, ovatko edellytykset elämälle olemassa aurinkotähden loppuun saakka.

Fermin paradoksin kannalta on tärkeää, että jo yksin Linnunradassa on erikokoisia tähtiä ehkäpä miljardeja. Jos luonnon lainalaisuudet ovat universaaleja, tähtiä kiertäviä planeettoja ja siten elämälle otollisia olosuhteita pitäisi löytyä myös miljardeja.

Avaruuden systemaattinen radiopeilaus ei ole tuonut vielä esiin sähkömagneettista säteilyä tai värähtelyä, joka viittaisi korkeaan teknologiseen osaamiseen ja kehittyneeseen kulttuuriin. Tätä kuuntelua ja peilausta on harjoitettu systemaattisesti aina 1960-luvulta saakka. Se, ettei mitään ole löytynyt, ei tietenkään ole ihmeellistä. Aikaperiodit ja matkaulottuvuudet ovat kosmoksessa niin valtavat, etteivät havainnot ja yhteydet helposti osu kohdalleen. Voidaanpa vain ajatella, että maapalloltakin on lähtenyt avaruuteen sähkömagneettista ”ääntä”, jota voi pitää älyllisenä, vasta parisataa vuotta. Lähinnä sen jälkeen, kun langattomat lennättimet ja radiolaitteet on keksitty ja otettu käyttöön. Nykyisin lähiavaruus on täynnä elektronisen tekniikan tuomaa ja luomaa sähkömagneettista värähtelyä. Voi ajatella, että maapallon kattaa hyvinkin tiheä elektronisen informaation verkko, joka heijastunee kauas avaruuteen.

Maapallon ympäri liikkuvan informaation lisäksi ihminen on lähettänyt tarkoituksellisesti viestejä avaruuteen, joista toivotaan ilmenevän, että tällä pallolla vallitsee älyllistä elämää. Näihin viesteihin ei ole tullut mitään vastausta. Kuten edellä todettu, ajalliset ja avaruudelliset mittasuhteet ovat niin valtavia, ettei tämä tarkoita, etteikö jossakin olisi älyllistä elämää, tai jopa ns. korkeakulttuuria. Sitä voisi olla ehkä muissa galakseissa, joista meitä lähin, Andromeda, on 3 – 4 miljoonan valovuoden päässä. Tuolta etäisyydeltä tullaan tuskin koskaan saamaan valoa tai jotakin muuta säteilyenergiaa ihmeellisempää informaatiota. Valonkin tuoma informaatio siis kertoo ajasta 3 – 4 miljoonaa vuotta sitten.

Yhteys kosmokseen ei ole rajoittunut vain viestien lähettämiseen ja tähtien tarkkailuun. Päinvastoin, avaruusteknologia on edistynyt viime vuosikymmeninä valtavalla nopeudella. Näin ollen informaatio avaruudesta on lisääntynyt eksponentiaalisesti. Onhan ihminen käynyt jo kuussa ja lähettänyt mönkijöitä lähiplaneetalle, Marsiin.

Kuulentojen ohella avaruusvaltiot ovat lähettäneet erilaisia luotaimia aurinkokunnan eri osiin ja jopa sen ulkopuolelle. Erinomaisesti onnistunut hanke on ollut avaruusteleskooppi Hubble, joka on kuvannut avaruutta jo 25 vuotta.  Hubblen kuvat avaruuden kaasusumuista, joista uusia tähtiä ja tähdistöjä on syntymässä, sekä tähtimassan räjähdyksistä niiden kuolin vaiheissa, ovat olleet avaruustutkimuksen riemukulkua. Käsitys maailmankaikkeudesta, mukaan lukien lukemattomat galaksit sekä avaruuden laajentuminen, ovat olleet häkellyttävää luettavaa ja katsottavaa maallikollekin.

Kuvaus-, mittaus- ja teleteknologian huikea kehitys on viimeisen parinkymmenen vuoden aikana tuonut esiin paljon uusia mahdollisuuksia, jotka ovat voineet luoda edellytykset elämälle. Vuoden 1992 jälkeen on pystytty löytämään ja tunnistamaan taivaankappaleita, jota ovat tähtiä kiertäviä planeettoja. Näitä kutsutaan eksoplaneetoiksi erotuksena aurinkoa kiertävistä taivaankappaleista. Eksoplanneetoja on tunnistettu noin pari tuhatta. Tällä hetkellä tiedetään yhtä monta kandidaattia, joiden luonnetta parhaillaan selvitetään. Tehtävä ei ole helppo, koska planeetat eivät siis lähetä omaa, itsenäistä valoa vaan niiden olemassaolo on ollut todistettava erilaisin välillisin keinoin.

Elämän perusvaatimukset maapallollakin ovat tietyissä erityisvaatimuksissa ja marginaaleissa. Keskeinen edellytys on ollut nestemäisen veden olemassaolo. Voi hyvin olettaa, etteivät maapallon olosuhteet ole kuitenkaan ainoat tällaiset avaruudessa. Emmekä voi olla varmoja, etteikö itseään uusivaa elämää syntyisi muunlaisissakin olosuhteissa.

Aivan viime aikoina avaruustutkimus on saanut merkkejä siitä, että muualtakin löytyy hiilen yhdisteisiin perustuvia komponentteja, orgaanisia yhdisteitä, joiden olemassaolo on välttämätöntä taas aminohappojen ja proteiinien muodostumiselle. Nehän ovat maapallolla ilmenevän elämän kulmakiviä. Tiedemiehet ovat ennustaneet, että todistettavissa olevia merkkejä elämästä maapallon ulkopuolella saataisiin jo ehkä vuosikymmenen kuluessa. Se elämä ei välttämättä ole meidän mittapuumme mukaan älyllistä, mutta kuitenkin tärkeä viite siitä, että muitakin voi olla olemassa.

Ihmiskunnan eri kulttuurit ja uskonnot ovat vuosituhansien aikana antaneet omat selityksensä elämän synnylle maapallolla. Onpa edelleen olemassa kaksi poikkeavaa näkemystä, joista toisen mukaan elämä on luotu maapallolle, eikä kehittynyt alkuaineista ja alkeellisista muodoista. Tämän oppisuunnan mukaan on jopa jumalan pilkkaa puhua kehitysopista, evoluutiosta.

Oman käsitykseni mukaan nämä ihmiset ovat ottaneet itselle aivan liian suuret valtuudet puhua perimmäisistä totuuksista. Elämän olemassaolo on ilman erilaisia luomiskertomuksiakin suuri ihme sinällään. Ja erityisesti maapallolla esiintyvän elämän olemassaolon sinnikkyys ja kehitys herättävät suurta ihmetystä. Tälle luonnonilmiölle ja näille luonnonlaille ei ole helppo löytää selitystä. Sitä tulee vain kunnioittaa.

 

 

 

 

 

Suomen kehitysyhteistyö vedenjakajalla

Eduskuntavaalien lähestyessä ilmassa on Suomen kehitysyhteistyön uuden vaiheen odotusta. Huomiota herättävää on ollut eräänlainen hiljaiselo kehitysyhteistyöpolitiikan ympärillä. Asia on ollut hyvin vähän esillä itse vaalitaistelussa. Tämä on toisaalta ymmärrettävää, kun eri tahoilla – niin politiikassa mukana olevien kuin kansalaisten keskuudessa – odotetaan sydän kylmänä, minkälaisia etujen ja palvelujen leikkauksia uuden hallituksen politiikkaan tulee sisältymään. Valtiovarainministeriön virkamiehet ovat mitoittaneet leikkausten tarpeen noin 6 miljardiin euroon seuraavan vaalikauden aikana. Siitä 4 miljardia on jyvitetty valtiolle, jonka vuosibudjetti on nyt 55 miljardin euron luokkaa.

Varsinaiseen kehitysyhteistyöhön on suunnattu vuoden 2015 valtion talousarviossa hieman yli 800 miljoonaa euroa. Kehitysyhteistyön määrärahoja lisää jonkin verran päästöoikeuksien myynnistä saadut tulot. Kokonaisuudessaan määrärahat supistuvat kuluvana vuonna ehkä 100 miljoonan euron luokkaa. Tämä on käänne kehitykseen, missä Vanhasen hallitukset nostivat määrärahan kaksinkertaiseksi. Kataisen hallitus oli sitoutunut nostamaan Suomen kehitysyhteistyön määrärahan 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta, mikä olisi merkinnyt ehkä 400 – 500 miljoonaa suurempaa rahoitusta nyt toteutuvaan.

Jo yli 40 vuotta sitten Suomen rahoitukselle asetettu tavoite jää jälleen saavuttamatta. Tosiasiassa tilanne on kääntynyt varsin paljon vaikeampaan suuntaan. Nyt ei puhuta määrärahojen lisäyksestä vaan siitä, kuinka paljon niitä leikataan. Puolueilta on edellytetty jo ennen vaaleja täsmennettyjä valtion talouden leikkauslistoja. Odottelun jälkeen mielialat ovatkin muuttuneet ja listojen esittelyssä ilmassa on eräänlaista huutokauppatunnelmaa. Eli kuka esittää kovimmat leikkaukset.

Leikkauslistat ovat osittain sisältäneet myös kehitysyhteistyön määrärahat. Tähän mennessä puolueet ovat valinneet kaksi tai oikeastaan kolme linjaa. Keskusta, Kokoomus ja Perussuomalaiset ovat kertoneet täsmällisiä lukuja. Sosialidemokraatit eivät ole sanoneet kehitysyhteistyöstä mitään, vaikka kokonaissopeutus valtiontaloudessa heillä on neljän miljardin luokkaa. Pienpuolueet ovat pitäytyneet 0,7 prosentin BKTL-tavoitteessa, mikä siis käytännössä tarkoittaisi noin puolen miljardin lisäystä määrärahoihin. Se on tietysti tässä tilanteessa epärehellistä. Lisäys edellyttäisi vähintään samaa leikkausta muista valtiontalouden menoista.

Ilmassa on itse asiassa samaa tunnelmaa kuin 1990-luvun alussa. Tuolloin kehitysyhteistyömäärärahojen kovan nousun loppuvaiheessa alkoi kuulua arvostelua toteutetun politiikan suhteen. Silloin äänessä olivat eräänlaiset kehitysyhteistyön ortodoksit, joille Suomen politiikka oli liian itsekästä. Arvostelun mukaan yhteistyössä otettiin liiaksi huomioon Suomen omat edut. Kun maan talous ajautui vuosikymmenien pahimpaan lamaan, kehitysyhteistyöstä oli helppo leikata, kun siitä todistusten mukaan suuri osa meni ”Kankkulan kaivoon”. Määrärahat leikattiin vajaasta 3,5 miljardista markasta noin 1,5 miljardiin. Oli siinä virkamiehillä selittämistä meidän kehitysmaakumppaneillemme.

Nyt objektiivinen tilanne on hyvin samanlainen. Suomen talouden romahdus vuonna 2009 ja sen jälkeen alkanut näivetysaika ovat johtaneet siihen, että BKT on kooltaan enää vuosien 2006/2007 tasoa. Olemme eläneet siten kohta kymmenen vuotta nollakasvun aikaa. Olemme kroonisessa valtiontalouden alijäämässä ja kohta kestävyysvajeessa. Valtio velkaantuu 5 – 6 miljardia vuodessa. Käytännössä siis kehitysyhteistyökin rahoitetaan velkarahalla.

Tällä kertaa Kankkulan kaivon avasi Ulkoministeriön entinen korkea virkamies, ex-suurlähettiläs Matti Kääriäinen. Hänen tammikuussa ilmestynyt kirjansa ”Kehitysyhteistyön kirous” todistelee, ettei kehitysyhteistyöllä päästä asetettuihin tavoitteisiin. Päinvastoin, kehitysrahoitus on itse asiassa haitallista. Vaikka väitteet ovat monin osin vääriä, ne ovat tehneet tehtävänsä. Koko politiikka on saatettu kyseenalaiseksi. Nykytilanteessa se merkitsee määrärahoihin miljoonien, ehkä satojen miljoonien leikkauksia. Korkean asiantuntijan lausunnot antavat selkänojaa poliitikoille.

Leikkaussummia onkin alkanut ilmaantua. Keskustan listalla on noin 200 miljoonan euron leikkaus, joka pitää sisällään kuitenkin muitakin elementtejä kuin varsinaisia kehitysyhteistyörahoja, mm. hallinnon rationalisointia. Todennäköistä onkin, että mm. suurlähetystöverkostoa supistetaan juuri kehitysmaista. Tämä lienee perusteltuakin, koska todennäköiset leikkaukset kohdistuisivat etenkin valtion kahdenväliseen apuun.

Kokoomuksen leikkaus kehitysyhteistyöhön olisi pääministeri Aleksander Stubbin mukaan noin 300 miljoonaa euroa. Perussuomalaiset panisivat koko apupolitiikan remonttiin. Rahoitus siirrettäisiin suurelta osin vapaaehtoiseksi. Käytännössä tämä merkitsisi määrärahojen puolittamista tai enemmänkin. Vaikka kaavailut ovat vielä varsin varhaisia, objektiivinen tilanne näyttää siis muodostuvat sellaiseksi, että varsinaisen kehitysyhteistyön määrärahoissa palattaneen tasolle, josta Vanhasen ensimmäinen hallitus alkoi niitä nostaa. Se kuinka paljon rahoitusta saadaan lisää esimerkiksi päästöoikeuksien myynnillä, on vielä varsin vaikeasti ennustettavissa.

Jos ja kun kehitysyhteistyön määrärahat Suomessa putoavat - ehkä kolmanneksen, pitää kysyä, saadaanko aikaan – kuten Kääriäinen ja kumppanit uskovat – parempaa politiikkaa. Vai onko köyhien maiden auttamisen tarve tällä tavalla jo ohi? Vastaus on - tuskin ja ei ole. Kehitysyhteistyön tulisi olla pitkäjänteistä, yli hallituskausien ulottuvaa. Sisällöllisiä muutoksia ja painopisteiden tarkistamista tarvitaan, mutta kehityksen pitäisi olla jatkuvaa ja politiikan ennustettavaa.

Taas 1990-luvun kokemuksia muistellessa on helppo nähdä, mihin poukkoileva politiikka johtaa. Suomelta odotettu panos köyhien maiden kehitykseen on parhaimmillaan osaamisen ja asiantuntemuksen siirtämistä. Osaaminen on sekä ihmisten että instituutioiden hallussa. Kun määrärahat 90-luvulla romahtivat, vuosikymmenien kokemus esimerkiksi kehitysmaiden maataloussektorilla jäi hyödyntämättä. Kun sitten 2000-luvun puolivälistä määräahoja alettiin tuntuvasti lisätä, huomattiin että asiantuntemusta oli lähes sukupolvi menetetty. Viime vuosina on jälleen kasvanut uutta osaajaa, jotka nyt taas joutuvat ehkä etsimään muita työuria.

Kuten edellä viittasin, leikkausten vuoksi eniten vaarassa lienee valtiovallan kahdenvälinen apu köyhille maille. Kahdenvälinen apu voi juuri hyödyntää suomalaista ammattiosaamista tutkimuslaitoksista, neuvontajärjestöistä, korkeakouluihin ja valtionhallintoon. Kansalaisjärjestöjen yhteistyö pystynee säilyttämään tulevaisuudessakin yhteistyön perusideaa, ruohonjuuritason yhteydenpitoa ja vuorovaikutusta ihmisten ja instituutioiden kesken. Humanitaarista apua tarvitaan aina, mutta käytännössä se on palokuntatyötä, jossa yhteistyösuhteet eivät ole pitkäaikaisia. EU:n ja multijärjestöjen kautta menevä raha koskee vain harvoja suomalaisia.

Varsinaiseksi pitkäjänteisen kehitysyhteistyön osaamisyksiköksi Suomessa jäänee lähinnä Finnfund. Finnfund joutuu määritelmän mukaan toimimaan niin, että sen työn tulokset ovat kestäviä. Toimintaa on merkittävästi laajennettu nykyisen johdon aikana köyhissä maissa ja tulosten laadun takaavaa kriteeristöä on jatkuvasti kehitetty. Vanhasen hallitusten ansiosta Finnfundin omaa pääomaa lisättiin niin, että toiminnan mittakaava on jo kohtuullinen, vaikka laajentamista olisi syytä jatkaa. Useimmat poliittiset puolueet ovat viime vuosina näyttäneet tälle vihreää valoa.

Vaikka paljon osaamista säilyy uudessakin tilanteessa, suomalaisten asiantuntijoiden ja poliitikkojen painoarvo köyhien maiden kehityksessä heikkenee. Eniten kärsii tietysti Suomen ulkopolitiikan uskottavuus tällä sektorilla, joka on olennainen osa Suomen ulkosuhteita. On tietysti syytä olla huolestunut, onko edessä oleva vaihe Suomen 50-vuotisen kehitysyhteistyöhistorian pahin kriisi.

 

Sulttaani, minä ja Aleksanteri Suuri

Äskeisen Anatolian reissun kiinnostava yksityiskohta oli tutustuminen Silkkitien varrelle rakennettuihin tienvarsimajataloihin, eräänlaisiin kestikievareihin. Niitä kutsutaan paikallisella kielellä karavaaniseraljeiksi (englanniksi caravanserai). Nimi tulee persian sanasta cārāvānsarā, missä cārāvān tarkoittaa kauppiaiden tai pyhiinvaeltajien ryhmää ja sarā suljettua sisäpihaa. Silkkitie oli kauppaväylä Kiinan ja Euroopan välillä. Sillä oli useita reittejä, joista yksi kulki Anatolian ylängön kautta. Nimensä tie sai luonnollisesti siitä, että Kiinasta Eurooppaan tuli nimenomaan silkkiä, ja myös arvokasta kiinalaista posliinia.
 

Karavaanit koostuivat lukuisista kameleista, joilla matkailijat ja kuormat kulkivat. Kameleiden päivämatka oli 20 – 30 kilometriä. Anatolian ylätasanko on puutonta, tasaista puoliaroa, missä ei silmänkantamattomiin ole puuta, kalliota, luolaa tai muutakaan suojaa. Niinpä oli tarpeen rakentaa erityisiä suojapaikkoja rosvojen ja petoeläinten varalta. Silkkitien varrella näitä majapaikkoja oli siis 20 – 30 kilometrin välein.

 
Yksi merkittävimmistä majataloista tai seraljeista Konyan ja Aksarayn välillä oli Sultan Han. Pysähdyimme tutustumaan majataloon, eli siihen mitä tällä hetkellä on jäljellä. Museoksi muutettu seralji on itse asiassa aika hyvässä kunnossa. Se koostuu korkeista muureista komeine sisäänkäyntiportteineen, sisäpihasta, katetuista majoitustiloista ihmisiä ja talvikautena myös eläimiä varten. Sisäpiha on peitetty samasta kivestä veistetyillä, suurilla laatoilla, joista muuritkin on rakennettu.  Kivipinnan kulumisesta voi päätellä, että niillä ovat vuosisatojen ajan astelleet niin lukemattomat eläimet kuin ihmisetkin.

Tämän karavaaniserljin rakennutti 1200-luvulla valtaa pitäneet seldžuk-sulttaanit. Seldžukit olivat turkkilais-persialainen heimo, joka 1000-luvun alussa saapui Anatoliaan ja haastoi siellä siihen asti vallassa olleen Bysantin valtakunnan. Seldžukit perustivat oman valtapiirinsä Anatolian keskiosiin, missä pääkaupunkina toimi mm. nykyinen Konyan kaupunki. Sultan Han valmistui vuonna 1229, jolloin vallassa oli sulttaani Kayqubad II.

1300-luvulla seldžukit sulautuivat toiseen turkkilaissukuiseen heimoon ja kansaan, joka perusti valtakunnan Osman I:n johdolla. Anatoliaan syntyi Ottomaanien imperiumi, joka vähitellen laajentui aina Pohjois-Afrikkaan, Arabimaihin ja Balkanille saakka.

Matkan yhtenä tarkoituksena oli kulkea myös Apostolien jalanjäljissä. Reitillämme kulkeneet apostolit (kreikan sanasta apostolos = viestinviejä) olivat Paavali ja hänen matkakumppaninsa Barnabas. Paavalin ensimmäinen lähetysmatka suuntautui Antiokiasta, josta tuli Jerusalemin jälkeen kristittyjen tärkein asuinalue, Kyproksen ja nykyisen Antalyan alueen kautta Konyaan (46 – 48 jKr.). Konyan nimi oli tuohon aikaan latinalaisittain Iconium. Keikkalaisittain se oli ollut aikaisemmin Ikonion, mikä tarkoittaa kuvaa ja sen on arveltu viitanneet Antiikin aikaiseen Medusan päähän.

Paavali kulki myös kolmannella lähetysmatkallaan Konyan kautta. Silloin matka suuntautui myös Efesokseen ja manner-Kreikkaan mm. Korinttiin. Matkoillaan Paavali perusti seurakuntia, joiden kanssa piti myöhemmin yhteyttä mm. kirjeitse. Paavalin kirjeet ovat nykyisin kristikunnan keskeisintä oppimateriaalia.

Miten sitten Aleksanteri Suuri tähän liittyy? Ei suoranaisesti mitenkään. Yhteys tulee vain siitä, että huvittelen mielessäni ajatuksella että, kun satun osumaan samoille paikoille historian suurmiesten kanssa, kuljen heidän jalanjäljissään. Aleksanteri Suuri kulki aikanaan samoja seutuja, joilla omakin Turkin reissuni kulki. Kun Aleksanteri lähti valloittamaan sen ajan mahtimaata, Persiaa, hän suuntasi aluksi sotajoukkonsa Anatolian länsirantaa etelään. Yksi valloituksen kohde oli nykyisen Antalyan lähellä oleva Pergen kaupunki. Kreikkalaisajan rauniot ovat vieläkin nähtävinä.

Pergestä Aleksanteri koukkasi hieman itään, Side-joen rannoille. Yövyimme pari yötä joen läheisyydessä sijaitsevassa merenrantahotellissa. Nykyisen Antalyan seuduilta Aleksanteri suuntasi pohjoiseen kohti Gordionin kaupunkia. Siellähän Aleksanteri aukaisi legendaarinen Gordioninsolmun, tosin miekalla halkaisten.

Aleksanteri lähti valloitusretkelleen vuonna 334 eKr. ja ohitti Pergen ja Gordionin kaupungit seuraavana vuonna. Samana vuonna, eli vuonna 333 eKr., oli legendaarinen Issoin taistelu, missä Aleksanteri löi Dareios III:n sotajoukon. Aleksanteri valloitti koko Anatolian ja paljon muutakin. Hänen varhaisen kuolemansa jälkeen alkoi hellenistisen kulttuurin kausi, missä kreikkalainen filosofia ja tiede yhdistyivät idän viisauteen. Antiikin Kreikan saavutukset välittyivät näin arabikulttuuriin, jonka välityksellä ne palautuivat rikastuneena läntisen Euroopan kehitykseen.

 

 

Turkki - silta vai portti Euroopan ja Aasian välillä?

Tartuin paljon mainostettuun TSS-matkatoimiston matkaan Turkin Antalyaan ja Kappadokiaan. Vaikka mainokset olivat jossakin määrin harhaanjohtavia, antoi matka syyn ja mahdollisuuden perehtyä Anatoliaan, joka on Turkin aasialainen osa, - sen historiaan, kulttuuriin sekä tulevaisuuteen. On tietysti tiedossa, että tämä alue on ollut myös eurooppalaisen kulttuurin synnyssä ja historiassa mitä keskeisin. Kaiken kaikkiaan alueen vuosituhantinen kehitys ja historia ovat monivaiheisuudessaan ja dramaattisuudessaan ehdottomasti perehtymisen arvoisia. Jo yksin sen vuoksi, että suuri osa Antiikin kreikkalaisesta kulttuurista ja alkukristillisyyden vaiheista syntyivät ja kehittyivät täällä.

Anatolian alue on myös luonnonoloiltaan erityinen. Sen maaperän historia tuliperäisine maastoineen, poimuvuorineen ja mannerlaattojen liikkeineen on synnyttänyt moninaisen kokonaisuuden, joka sinänsä ansaitsisi vuosikymmenien tutkimisen ja perehtymisen. Geologiset voimat saavat aikaan liikettä, joka tuntuu maaperässä lievinä maanjäristyksinä. Noin 4 – 7 vuoden välein järistykset ovat niin tuntuvia, että seuraukset voivat aiheuttaa ihmisille tai rakennuksille tuhoja. Vuoden 1999 maanjäristyksessä kuoli noin 35 000 ihmistä. Kuten matkamme turkkilainen opas, viehättävä nuori Meltem sanoi, tämä jatkuva epävarmuus on turkkilaisten kohtalo. Siihen on tyytyminen ja siihen on sopeuduttava.

Turkin yhteiskunnallinen ja poliittinen kehitys on ollut pitkään ikään kuin tämän ympäröivän fyysisen epävarmuuden ilmentymä. Tosin näin ei aina ole ollut. Turkin alueen historiassa on myös ollut pitkiä vakaan kehityksen jaksoja. Kenties pisin jakso alkoi Rooman keisarin Konstantinus Suuren perustettua Konstanttinopolin kaupungin 300-luvun alussa - nykyisen Istanbulin paikalle. Kun Rooman valtakunnan länsiosa hajosi 400-luvun kansainvaellusten hyökyaaltoon, kreikkalais-ortodoksinen Itä-Rooma pysyi Konstanttinopolin ympäristössä vallanpitäjänä aina vuoteen 1453, jolloin Ottomaanien sulttaani Mehmed II valtasi kaupungin ja jolloin alkoi muhamettilainen aikakausi koko Anatoliaan ja suureen osaan Balkania.

Ottomaanien valta jatkui ensimmäiseen maailmansotaan saakka. Sulttaanien Turkkia oli kuitenkin jo vuosisata pidetty Euroopan ”sairaana miehenä” . Valtakunta alkoi vähitellen murtua niin sisältä kuin ulkoakin. Mm. Kreikka itsenäistyi jo vuonna 1832. Ottomaanien Turkin romahtaminen johti hyvin sekavaan vaiheeseen, missä naapurimaista ainakin Kreikka ja suurvalloista Britannia ja Ranska pyrkivät jakamaan aluetta joko itselleen tai valtapiiriinsä. Palestiina ja Syyria joutuivatkin brittien ja ranskalaisten ”suojelukseen”. Kuten tänään tiedetään, seuraukset eivät ole olleet kestäviä tai vakaita.

Turkin alueen sankariksi nousi sodassa kunnostautunut sotapäällikkö Mustafa Kemal. Hänen johdollaan käydyn sodan jälkeen päästiin sopimukseen, missä luotiin vuonna 1923 nykyinen Turkin tasavalta. Mustafa Kemal, joka 1930-luvulla sai kunnianimen Ataturk, turkkilaisten isä, uudisti Turkkia hämmästyttävällä tavalla. Hänen radikaalin uudistusohjelmansa läpivienti on varmasti yksi 1900-luvun poliittisen historian merkittävimpiä saavutuksia.

Vaikka monet puitteet, toimintatavat, tapakulttuuri, poliittinen järjestelmä, kirjoitusmerkit yms. muuttuivat, vanhakantaisen maan elämä ja kulttuuri ei luonnollisesti ollut muutettavissa käden käänteessä. Turkki on nyt monella tavalla jo hyvin moderni teollisuusmaa. Samaan aikaan se on osittain edelleen erittäin vanhakantainen. Myös harjoitetussa politiikassa on aaltoliikettä. Nykyiset vallanpitäjät näyttäisivät pyrkivän viemään kehitystä taas konservatiivisempaan suuntaan, missä esimerkiksi uskonnon rooli korostuisi. Kemal Ataturkin tavoitteenahan oli erottaa uskonto ja yhteiskunnallinen politiikka toisistaan.

Muiden islamilaisten maiden tapaan Turkki on ollut ja on edelleen patriarkaalinen maa. Naisten asema on ollut heikko. Vain miehet ovat näkyvillä ja määräävät asioista. Miehen, isän, veljen tai sedän sana on laki. Tätä asetelmaa nykyaikaiset nuoret turkkilaisnaiset pyrkivät muuttamaan. Korkeakouluja käynyt nuori oppaamme kertoi paljon omasta perheestään ja suvustaan. Hän on eurooppalaisten nuorten ihmisten tapaan muotitietoinen ja arvostaa tyylikkyyttä myös omassa pukeutumisessaan. Hän ei sido hiuksiaan huiveilla, kuten islamin uskonto suosittaisi.

Opas syntyi maanviljelijäperheeseen, missä noudatetaan perinteitä mutta arvostetaan myös koulutusta. Vaikeista taloudellisista oloista huolimatta perheen pää, oppaan isä koulutti myös tyttärensä. Kun sadonkorjuun aika puuvillapelloilla koittaa, silloin nuorten kaupunkilaisten tyttöjen ja poikien on isän käskystä palattava kotitilalle poimimaan käsin puuvillasatoa. Myös oppaamme tekee näin lapsineen, ja muuttuu samalla huivipäiseksi, perinteiseksi puuvillankerääjänaiseksi.

Asetelma kuvaa hyvin Turkin nopean muutoksen ristiriitaa. Toisaalta se kuvaa hyvin kulttuurin perhekeskeisyyttä ja sitä, että vanhempien kunnioitus on edelleen korkealla. Tämä voisi olla keskeinen sanoma meille yksilöityneille ja maallistuneille eurooppalaisille. Vastuuta lähimmäisistä ei pidä unohtaa.

Perinteiden kunnioittamisesta huolimatta muutosvauhti on Turkissa häkellyttävä. Se näkyy eniten elinolojen muuttumisena. Vanha maatalousvaltainen maa kaupungistuu vauhdilla. Maaseudulla asuu enää ehkä neljännes väestöstä. Osa väestömuutoksesta on pakon seurausta. Kurdiongelman vuoksi valtiovalta on tyhjentänyt maaseutualueita Kaakkois- ja Itä-Turkissa. Antalyan alue on taas esimerkki väestön keskittymisestä. Kun alueella asui vielä 15 vuotta sitten noin puoli miljoonaa, luku on nyt jo yli kaksi miljoonaa.

Turkin talous perustui pitkään perinteisesti maanviljelyyn, muuhun käsityövaltaiseen tuotantoon, kuten mattoihin ja tekstiileihin. Teollisuustuotanto on nykyisin suurelta osin eräänlaista kokoonpanoteollisuutta, josta autot ovat hyvä esimerkki. Vauhdikkaimmin kasvaa kuitenkin turismi. Sitä edistää myös valtion tukema aggressiivinen markkinointi, josta alussa mainittu matka on esimerkki. Turismissa Turkilla onkin valtavat mahdollisuudet. Puitteet luo erinomainen sijainti merien ympäröimänä lähellä suurta kuluttajapotentiaalia, Eurooppaa. Esimerkiksi Antalyassa käy jo vuosittain noin 12 miljoonaa ulkomaalaista. Aasialaiset eivät edes ole aluetta vielä kovin hyvin löytäneet. Eurooppalaisten onkin kulttuuri- ja historiayhteyksien vuoksi aasialaisia helpompi löytää nähtävää ja koettavaa.

Turkin ja Länsi-Euroopan lähentyminen on ollut jo vuosikymmeniä jatkunut vaiherikas prosessi. Kemal Ataturk käynnisti prosessin Turkin puolelta jo 1920-luvulla. Kun Euroopan Yhteisöt luotiin vuonna 1957, Turkki haki jäsenyyttä jo vuonna 1959. Assosiaatiosopimus allekirjoitettiin vuonna 1964. Ja Suomen puheenjohtajakaudella 1999 Turkin kanssa sovittiin jäsenyysneuvottelujen aloittaminen. Neuvottelut käynnistyivät vuonna 2005.

Juuri tällä hetkellä neuvottelujen eteneminen näyttää heikolta. Eurooppalaisten puolella on lukuisia avoimia kysymyksiä Turkin todellisesta valmiudesta eurooppalaisen arvoyhteisöön. Turkki on monin tavoin aasialainen maa ja arvopohjaltaan vahvasti islamilainen. Toisaalta näitä seikkoja on pidetty mahdollisuutena Euroopan unionille, kun halutaan luoda yhteyksiä muihin kulttuureihin ja maanosiin. Toisaalta nykyinen Turkin johto korostaa maan nationalistisia ja islamilaiseen arvomaailmaan liittyviä piirteitä. Tämä politiikka todennäköisesti etäännyttää Turkkia ja Länsi-Eurooppaa toisistaan. Vähäinen tekijä ei myöskään ole Turkin väestökehitys. Väkiluku on nyt noin 76 - 77 miljoonaa. Väestö kasvaa miljoonan vuosivauhdilla, ja Turkista tulisi siten jo ensi vuosikymmenellä Euroopan unionin suurin maa, jos se liittyisi jäseneksi. Sen painoarvo olisi siten erittäin suuri.

Länsi-Eurooppa on Turkille taloudellisesti erittäin tärkeä kumppani. Lähentyminen Turkin ja muiden Euroopan maiden välillä tapahtuu luonnollisen vuorovaikutuksen kautta. Talouselämän kytkennät tihentyvät. Ihmisten vuorovaikutus ja tapakulttuurin samankaltaistuminen kasvaa pikku hiljaa. Yhteiset historialliset juuret ovat erittäin syvällä Antolian kallioperässä niin epävakaata kuin maaperä geologisesti onkin.

 

 

 

 

 

Vuosikymmenet vaihtuvat - ihmisen ikä

Tämän blogikirjoituksen tarkoitus on hieman erilainen kuin useimmilla muilla tämän palstan jutuilla. Yleensä tarkastelen asioita yleiseltä kannalta. Käyttämäni esimerkit ja viittaukset liittyvät kyllä myös omaan elämääni. Tässä kirjoituksessa näkökulma onkin hyvin henkilökohtainen. Syy on tietysti selvä. Vuosikymmenien vaihtuessa tarve menneen ja nykyhetken tarkasteluun kasvaa – ainakin hetkeksi. Niinpä kehotankin mahdollisia lukijoitani, jotka eivät ole kiinnostuneet kovin paljon siitä, mitä minulle kuuluu tai on kuulunut, sivuuttamaan tämän kirjoituksen. Tämän varoituksen voi kai laskea jonkinlaisen tuotevastuulain piikkiin. Jutun perusteluna voi kuitenkin pitää sitä, että se antaa omalta osaltaan valaisua suurten ikäluokkien vaiheisiin.

Me kaikki vanhenemme. Yhtä väistämätöntä on, että elinaikamme on rajallinen. Olemme myös aikaan sidottuja. Se mitä minulle on tapahtunut tai tulee tapahtumaan, myötäilee paljon muiden ikätoverien kokemuksia ja kohtaloa. Harva meistä elää paljon edellä aikaansa. Monista olisi mukava pysyä menneisyydessä, mutta ei ole helppoa sekään.

Raamatun mukaan ihmisen ikä on 70 vuotta, tai parhaimmillaan 80 (Psalmit 90:10). Niinpä oma ikäni väistämättä - ja tietysti hyvä niin - lähestyy ihmisen ikää.

Synnyin kylmään ja lumiseen vuodenaikaan helmikuun lopussa 1945. Suomi oli juuri selviämässä katkerasta sodasta Neuvostoliittoa vastaan. Lapin sota saksalaisia vastaan jatkui vielä. Viimeiset saksalaiset poistuivat Suomen alueelta huhtikuun alussa. Suomalaisilla alkoi rankka sotakorvausten ja jälleenrakennuksen aika. Iso osa maa-alasta oli menetetty ja samalla oli asutettava vajaa puoli miljoonaa evakkoa sekä rintamamiestä perheineen. Urakka tuntuu näin vuosikymmenien takaa tarkasteltuna lähes mahdottomalta. Mutta tuon ajan suomalaiset kuitenkin selvisivät.

Synnyin Jämsän kunnallisen sairaalan kupeelle rakennetussa parakissa, missä suuret ikäluokat näkivät Jämsässä päivänvalon. Minulla itselläni ei ole tietenkään syntymävuodesta muistikuvia. Ensimmäiset omat muistot ovat vasta noin kolme ja puoli vuotta myöhemmältä ajalta.

Me suuret ikäluokat synnyimme vaikeaan aikaan, mutta aika oli myös toivoa täynnä. Vuosikymmenen loppu ja koko 1950-luku oli vakaata edistystä, vaikka maan sisäpolitiikkaa vaivasi vastakkainasettelu, puolueriidat ja politiikan lyhytjännitteisyys. Valtiontaloutta uhkasi kaiken aikaa kassakriisi. Suuret ikäluokat tungeksivat tuolloin kansakouluihin ja kaikilla kylillä elämä oli vilkasta.

Tulin kymmenen vuoden ikään 1950-luvun puolivälissä, ja päällimmäiset muistot liittyvät tunnelmiin vanhassa maalaistalossa. Asuimme hirsisessä, entisessä sotilasvirkatalossa, jonka päärakennus lienee ollut 1800-luvun alusta. Kymmenvuotispäivän tienolla podin jokatalvista influenssaa, ja olin ajoittain yksin kotona. Pirtti ja koko hirsitalo oli hiljainen. Suuren pirtin seinällä raksutti ruusukuvioinen kello mennyttä aikaa ja vähän tulevaakin. Kissa nuokkui, kuten sen tapa oli, suuren kiviuunin pankolla. Minä lueskelin ja kuuntelin hiljaisuutta. Yksinäisyyden lohdutukseksi äiti oli ostanut kilon pussin rusinoita, mikä tuntui silloin ruhtinaalliselta. Lueskelin luultavasti Kiven Seitsemää veljestä, jonka luin noina vuosina kerran talvessa. Kirja saattoi olla myös Linnan Tuntematon sotilas, joka oli ilmestynyt edellisenä vuonna. Linnan velikullat kiinnostivat.

Kun täytin 20 vuotta, maailma oli jo toisenlainen. Muistot ikävuodesta liittyvät yhteiskoulun abiaikaan. Kevättalven muistoihin on jäänyt abien tenttikausi. Kuuluin tenttiryhmään, joka on ollut yksi fiksuimmista ryhmistä joihin olen saanut kuulua. Kaikki opiskelivat tosissaan ja tenteissä oli mukava tunnelma, kun osaaminen oli huipputasoa.

Kevään tenttikauden muistikuviin kuuluvat lukemisen lomassa tehdyt hiihtoretket läheiselle Saarenvuorelle. Lähdin kipuamaan lumiseen vuoreen heti talon nurkalta. Keskipäivällä paistoi aurinko. Hanget olivat kovettuneet yön pakkasissa. Hankia pitkin oli helppoa hiihtää - vanhojen mäntyjen ja kuusien antaessa vahvaa tuoksua lumien sulaessa niiden oksilla. Kallioisen vuoren huipulta näkyi aurinkoinen maisema Jämsän joelle, Virmapyhälle ja Jokilaakson yli aina Jämsänkosken savupiipuille saakka.

Täysi-iäisyys saavutettiin 1960-luvulla 21-vuotiaana.  Oli kevättalvi vuonna 1966. Olin silloin aliupseerikoulussa Haminassa. Juuri tuona yönä, jolloin ohitin syntymähetken tunnit, olin vartiomiehenä aliupseerikoulun ase- ja ammusvarikolla. Kierrellessäni yhden aikaan aamuyöstä varikon ympärille rakennettua korkeaa verkkoaitaa, oli leuto talvinen sää. Oli tietysti aivan hiljaista ja hämärää. Ketään muita ei lähistöllä näkynyt. Kävellessäni pitkässä manttelissa ja pystykorva olalla mietin, että tällaistako se aikuiseksi tulo onkin.

Kun täyttää 50 vuotta, on tapana sanoa, että päivänsankari on tullut miehen ikään. 50-vuotispäivät ovatkin olleet ihmisen merkittävimpiä juhlahetkiä. Aikaisemmin ajateltiin, että silloin lähestytään vanhuutta, niinpä moni sai ennen syntymäpäivälahjaksi hopeapäisen kepin. Edelleenkin voi hyvin sanoa, että täyttäessään 50 ihminen on ns. uransa huipulla. Keskeiset seikat ovat jo hahmottuneet, ura, asema, siviilisääty, vanhemmuus, varallisuus jne. Tärkeitä tehtäviä on tietysti - jos terveyttä riittää - vielä edessäpäin.  

Itsekin juhlin puolta vuosisataa hieman tavanomaista näyttävämmin. Juhlat järjestettiin Tarvaspäässä, Gallen-Kallelan ateljeessa ja sen viereisessä kahvilassa. Otin vastaan omaisten, ystävien ja työtovereiden onnittelut ateljeen korokkeella, Gallen-Kallelan upeiden töiden keskellä. Itsestä tuntui melkein ujolta olla keskipisteenä noin mahtavassa tilassa.

Seuraava vuosikymmen kului – kuten niin monelta - intensiivisen työn ja osallistumisen merkeissä. Kun 50 vuotta tuntui vielä ihan vitsiltä – ”ai jaa, että ollaan jo näin vanhoja” – 60 ikävuoden lähestyessä tunnelma ja ajatusmaailma muuttuivat. Katse ikään kuin kääntyi taaksepäin. Uuden vuosikymmenen alkaessa ryhdyin yhä enemmän ajattelemaan sitä, mistä olen tullut ja mitä on jäänyt taakse. Vähitellen mieleen kiteytyivät kaksi itselle tärkeää seikkaa: inspiroivat ihmiset ja kiinnostavat asiat.

Kulunut vuosikymmen 60 ikävuodesta 70 ikään on tuonut taas elämään paljon muutoksia. Puolivälissä siirryin eläkkeelle. Olen jatkanut senkin jälkeen kevyttä konsultointia lähinnä Ulkoministeriöön. Vuosikymmenen suurin muutos tapahtui omassa roolissani. Tommin, Sannin ja Emman syntymät tekivät minusta kolminkertaisen papan. Papan rooli on tuntunut erittäin mukavalta ja antoisalta. Sen olennaisin osa on hyvien suhteiden luominen elämänsä alussa olevaan sukupolveen. Onnistuminen riippuu täysin itsestä.  

Tätä kirjoitettaessa 70-vuotispäivä on vielä edessäpäin. Vuosikymmenen taas vaihtuessa joutuu väistämättä ajattelemaan tulevaisuutta. Elämä on rajallinen ja kahdeksas vuosikymmen on jo ihmisiässä paljon.

Vanhenemisen huomaa fyysisen kunnon väistämättömänä heikkenemisenä. Kyse ei ole vain voimien vähenemisestä ja kömpelyyden lisääntymisestä. Erilaisten vaivojen vuoksi joutuu tutustumaan kroppaansa entistä tarkemmin. Korjatessa käytetyn autonkin tuntemus kasvaa.

Entisenä tulevaisuuden tutkijana tiedän, ettei elinajanodote lupaa montaa vuosikymmentä.  Voi ehkä ajatella, että olisi onnekasta nähdä vielä kerran vuosikymmenen vaihtuminen. 70 ikävuoden saavuttaneen miehen elinajanodote on Suomessa 12 – 13 vuotta. Elinajanodotteet ovat tilastollisia suureita. Ne eivät välttämättä ennusta kunkin yksilön tulevaa kohtaloa.

Omat henkilökohtaiset tavoitteet eivät enää voi olla kovin merkittävät. Eniten huomio kohdistuu lasten tukemiseen ja lastenlasten elämänalun seuraamiseen. Paljon on tietysti muutakin, mikä herättää uteliaisuutta ja oivaltamisen halua. Ja historia on aina loputon aarreaitta. Lyhyesti sanottuna: Oppia ikä kaikki - vieläkin.

 

 

YK 70 ja Suomen Kehy 50 vuotta

 Kuluva vuosi 2015 voi olla kehityspolitiikassa taas käännekohta. Joka tapauksessa vuosi on virstanpylväs sekä maailmanlaajuisessa politiikassa että Suomessa. Sekä Yhdistyneet kansakunnat, YK että Suomen harjoittama julkinen kehitysyhteistyö (Kehy) täyttävät pyöreitä vuosia. YK täyttää tänä vuonna 70 vuotta. Suomen virallisen kehitysyhteistyön katsotaan alkaneen siitä, kun Kehitysaputoimisto aloitti toimintansa Ulkoministeriössä vuonna 1965.

Yleensä pyöreisiin vuosipäiviin liittyy juhlallisuuksia, tuloksien tarkastelua sekä ajankohtaisten asioiden nostamista esille. Näin saattaa olla tänäkin vuonna. Nyt helmikuun puolivälissä ei ole vielä tiedossa, miten ja millä tasolla vuosipäiviä juhlitaan vain juhlitaanko ollenkaan. Joku voi tietysti kysyä, onko yleensä syytä juhlaan. Kehitys maailmalla eikä meilläkään näytä kovin lupaavalta.

YK, Yhdistyneet kansakunnat luotiin Toisen maailmansodan aikana estämään sotien ja konfliktien syntyä ja seurauksia. Tätä samaa oli yritetty jo Ensimmäisen maailmansodan jälkeen perustamalla Kansainliitto. Jo varhain maailmansodan aikana Englannin pääministeri Winston Churchill ja Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt keskustelivat rauhanjärjestön tarpeesta ja perustamisesta. Kesäkuussa 1945 allekirjoitettiin vihdoin sopimus tällaisen kansainvälisen järjestön perustamisesta. Sota oli silloin jo Euroopassa ohi, mutta Yhdysvallat ja Japani jatkoivat sotaa vielä elokuulle, jolloin Japani lopulta antautui.

YK:n viralliseksi päiväksi tuli lokakuun 24.  Silloin liputetaan YK:n merkeissä ympäri maailmaa. Näin ollen YK:n perustamisesta tulee kuluvana vuonna kuluneeksi 70 vuotta.

Juhlavuoden tunnelmaa kenties vaimentaa muutama vaikea väkivaltainen konflikti Lähi-idässä ja Afrikassa, ja ennen muuta vähitellen eskaloitunut sotatila Euroopan sydämessä, Ukrainassa. Ukrainan konflikti ja kriisi, tosiasiallinen sotatila ei ole jonkun maan sisäinen ongelma. Siihen on sotkeutunut monin tavoin naapurimaa Venäjä. Venäjä on vallannut Ukrainaan kuuluvan Krimin niemimaan ja vienyt jatkuvasti sekä joukkoja että aseita Ukrainan itäiseen osaan. Siellä käytävissä taisteluissa on kuollut jo yli 5000 ihmistä. Pahin pelätään olevan edessäpäin. Jos Venäjä ei taivu diplomaattiseen ratkaisuun, jossa tunnutettaisiin toisen maan suvereniteetti ja koskemattomuus, länsivallat saattavat ryhtyä aseistamaan Ukrainan valtiota. Tämä alkaisi muistuttaa jo Espanjan sisällissotaa 1930-luvun lopulla. Siitähän tuli Toisen maailmansodan esinäytös.

Muuttunut konfliktitilanne siis kertoo, ettei YK ole pystynyt ylläpitämään kehitystä, joka sille määriteltiin tärkeimmäksi tehtäväksi. YK:n rauhaturvatoiminta on epäilemättä kyennyt estämään tai rajoittamaan monta alkanutta sotilaallista kriisiä, vaikkakaan ei kokonaan niitä estämään. Valtioiden väliset sodat ovat vähentyneet, vaikkeivat kokonaan poistuneet. Kuluneina 70 vuonna on väkivaltaisissa konflikteissa kuollut miljoonia ihmisiä ja parhaillaankin pakolaisena sotatilan tai konfliktien vuoksi on 50 miljoonaa ihmistä, mikä on korkein luku sitten Toisen maailmansodan.

YK:n vaikutusmahdollisuudet ovat rajalliset konflikteissa, joissa turvaneuvoston viiden pysyvän jäsenmaan, Yhdysvaltojen, Venäjän, Kiinan, Englannin tai Ranskan intressit ovat tavalla tai toisella mukana. Mailla on veto-oikeus YK:n operaatioihin ja kannanottoihin. YK:n päätöksentekorakenne on tältä osin maailmansodan jälkeisen tilanteen mukainen ja siten vanhentunut. Ensinnäkin pysyvien jäsenmaiden joukko ei enää vastaa eri maiden vaikuttavuutta. Englannin ja Ranskan rinnalle ja ohi voidaan hyvin nostaa esimerkiksi Japani, Saksa, Intia ja Brasilia. Toisaalta veto-oikeus tekee YK:sta kyvyttömän puuttua hyvin moniin merkittäviin kriiseihin kuten tällä erää Syyriassa. Venäjä ja Kiina estävät sen. Yhdysvallat estää YK:n toimintaa Palestiinassa, missä Yhdysvallat yksipuolisesti tukee Israelia.

Vaikka YK:n toiminta päätehtävässä on monin tavoin rajoitettua, organisaation vaikutus ulottuu erittäin laajalle globaaliin kehitykseen. Rauhan turvaamisen ja ylläpitämisen ohella YK:lla on suuri rooli kansainvälisessä kehityspolitiikassa, ihmisoikeuksien määrittelyssä ja turvaamisessa, humanitaarisen avun toimittamisessa hätää kärsiville sekä kansainvälisen oikeuden alalla. Entinen suomalainen YK-diplomaatti Max Jakobson korosti sitä, että YK:n vaikuttavin rooli on universaalien normien luomisessa. Toisin sanoen siinä työssä, missä määritellään mikä on hyvää ja oikeaa niin ihmisiä koskien kuin nykyisin yhä enemmän ympäristön suhteen. Vaikka normeja koko ajan rikotaan, maailman tulevaisuuden ja inhimillisen hyvinvoinnin kannalta on tärkeää, että tätä työtä tehdään ja kehitystä seurataan.

Suomelle YK:n toiminta ja YK:n toimintaan osallistuminen on ollut koko sodanjälkeisen ajan hyvin tärkeä ja keskeinen ulkopolitiikan alue. Suomi tosin hyväksyttiin YK:n jäsenvaltioksi vasta vuonna 1955. Heti seuraavana vuonna Suomi lähetti joukkoja YK:n rauhanturvaoperaatioon Suezilla. Rauhaturvaamiseen osallistuminen onkin ollut keskeisintä osaa Suomen YK-politiikkaa. Se sopii hyvin Suomen tavoitteisiin ja suomalaiset sotilaat ovat osoittautuneet erittäin kyvykkäiksi YK:n operaatioissa.

Kehitysapurahoitus syntyi aikanaan 1950-luvulla Yhdysvaltojen sodan jälkeen Euroopalle myöntämän ns. Marshall-avun pohjalle. Marshall-apu oli tuottanut Länsi-Euroopassa nopeasti hyviä tuloksia ja samaa konseptia haluttiin nyt soveltaa vasta itsenäistyvissä kehitysmaissa. Suomalaisetkin lähtivät tähän työhön erilaisilla projekteilla jo 50-luvun lopulta ja erityisesti 60-luvun alusta alkaen. Toiminta virallistui Suomen ulkopolitiikaksi, kun kehitysaputoimista aloitti toimintansa keväällä 1965.

Julkisen kehitysavun taso säilyi toiminnan organisoinnista huolimatta hyvin pitkään erittäin pienenä. Vuonna 1971 määräraha ylitti euroina mitattuna 10 miljoonaa ja oli bruttokansatuotteeseen verrattuna noin 0,15 %. Mittasuhteet ovat sittemmin muuttuneet olennaisesti. Määrärahoissa on ollut kaksi voimakkaan kasvun vaihetta. Ensinnäkin vuosina 1983 – 1990. Määrärahat nousivat tuona aikana lähes viisinkertaisiksi, käyvin hinnoin lähes 600 miljoonaan euroon. Romahduksen ja hitaan kasvun jälkeen määrärahat kasvoivat vuosina 2003 – 2011 noin 500 miljoonasta noin miljardiin euroon vuodessa. Tämä oli silloin noin sadasosa koko maailman kehitysyhteistyöhön suuntaamista vuosittaisista varoista.

Suomen kehitysyhteistyön tunnelmaa varjostaa kaksi yleistä tekijää, Suomen valtion talousvaikeudet ja mahdollinen mielialan kääntyminen kehitysyhteistyötä vastaan. Merkittävä suomalainen puolue, Perussuomalaiset ovat jo vaatineet kehitysyhteistyön rahoituksen muuttamista vapaaehtoispohjaiseksi. Samaan aikaan kyselyissä, joissa kysytään, mistä valtion pitäisi menojaan leikata, kehitysyhteistyö on noussut taas kärkisijoille. Äskeinen julkisuuteen tullut kirja, Kehitysyhteistyön kirous, todennäköisesti lisää vettä myllyyn. Varsinaisen kehitysyhteistyön määrärahoja on jo leikattu nykyisen hallituksen toimesta. Pelättävissä on, että seuraavan hallituksen ohjelmaan tulee lisää määrärahojen leikkauksia.

Näissä tunnelmissa on tietysti vaikeaa juhlia mennyttä ja aikaan saatua, vaikka tulokset monin osin ovatkin hyvät. Vielä enemmän olisi kuitenkin tarvetta ja tuloksellisuuden tulisi olla parempaa. Kaikki edellytykset parempaan ovatkin olemassa.

Kymmenen vuotta siten, kun virallinen kehitysyhteistyö täytti 40 vuotta, vuosipäivää juhlittiin näyttävästi Vanhalla ylioppilastalolla. Kuluvana vuonna ei ainakaan vielä ole tullut julkisuuteen suunnitelmia 50 vuoden juhlajärjestelyistä. Kuluvaa vuotta vietetään Euroopan unionissa kehitysyhteistyön supervuotena. Lieneekö tämä riittävä huomionosoitus myös Suomen omalle politiikalle? Minusta ei. Kehitysyhteistyöpolitiikka ei vielä kuulu EU:n ns. kompetenssiin, vaikka koordinaatiota ja yhteisiä hankkeita tehdäänkin. Suomenkin rahoituksestahan huomattava osa kanavoituu sopimusten mukaisesti EU-elimien kautta. Tämä ei saisi kuitenkaan jäädä kansalaisjärjestöjen kehitysavun ohella ainoaksi toimintakanavaksi Suomen politiikalle.

 

 

Kehitysyhteistyön idealistit inhorealisteiksi

Edellisessä blogikirjoituksessani ihmettelin entisen suurlähettilään Matti Kääriäisen ulostuloa mielipidekirjassaan Kehitysyhteistyön kirous. Hän tuomitsee harjoitetun politiikan tehottomaksi ja monin osin vahingolliseksi. Äärimmäisen köyhyyden vähentämisessä – mikä on kehityspolitiikan keskeisimpiä tavoitteita - on epäonnistuttu. Muutos parempaan ei ole ainakaan kehitysyhteisyöllä saatu aikaan. Päinvastoin, kehityspolitiikka lisää vastaanottajamaiden korruptiota, mikä on pahin yhteiskuntakehityksen syöpä köyhissä maissa.

Näinkin asian voi nähdä, mutta tosiasiassa kokonaiskuva kehityksestä on tällöin hämärtynyt ja jopa väärä. Yksilöpsykologisesti tapaus on kuitenkin tuttu. On lukuisia esimerkkejä ihmisistä, jotka idealistisesti hyvää tarkoittaen ovat ryhtyneet ”parantamaan” maailmaa mutta ovat sitten pettyneet. Maailma tai heidän pyrkimystensä ja toimintansa kohde ei olekaan muuttunut, kehittynyt tavalla, jota tavoiteltiin. Pettymys johtaa reaktioon, missä aikaisempi hyvä käännetään päälaelleen.

Erityisesti kehitysyhteistyössä ilmiö on tuttu. Hyvin monet idealistit ovat lähteneet kehitysmaihin, köyhiin maihin, auttamaan siellä asuvia parantamaan elämänsä olosuhteita. Kun tuloksia ei tule tai ne tulevat hyvin hitaasti, idealistista tulee helposti inhorealisti. Negatiivinen tunne puretaan kohteena olleisiin ihmisiin ja maihin. He ovat tuottaneet frustroivan pettymyksen.

Pettymyksessä on usein kyse jo lähtökohdiltaan väärästä ajattelusta. Hyvin monilla kehitysyhteistyöhön heränneillä on tunne ja ajatus, että jos minun maailmankuvani mukainen politiikka – joko siellä tai täällä – saadaan aikaan, kehitys lähtee itsestään hyvään suuntaan. Usein taka-ajatus on sama, mikä meillä 60-lukulaisilla (1960-luvun nuorilla) idealisteilla aikanaan oli. Kunhan todellisuus ja asiat tiedostetaan, muutos parempaan syntyy itsestään. Näinhän ei meillä eikä maailmalla tapahtunut.  

Monilla idealisteilla mieli ja maailmankuva kääntyy inhorealistiseksi jo muutamasta kerrasta tai kokemuksesta. Matti Kääriäinen teki työtä kehitysyhteistyön 40 vuotta. Häntä voi siten kutsua kokeneeksi. Ihmeellistä onkin, jos käsitysten muutos tapahtui vasta viime vuosina. Tämän eikä edellisenkään blogin tarkoitus ei ole kuitenkaan mollata Matti Kääriäisen ulostuloa, mutta hän tarjoutuu esimerkiksi erittäin herkkään ajankohtaan, jolloin paineet perinteisen kehitysyhteistyön alasajoon ovat kasvaneet, usein muusta syystä kuin itse yhteistyön tuloksista.

Sinänsä on täysin väärä käsitys, ettei köyhien maiden tilanteessa ole tapahtunut kohentumista. Tosin käsitys on yleinen. Aivan äskettäin, tämän vuoden puolella, Taloustutkimuksen tekemä kysely osoitti, että suomalaisista vain 11 % tiesi, että äärimmäisessä köyhyydessä elävien lukumäärä on viime vuosina alentunut. Peräti 76 % luulee, että tilanne on vain heikentynyt. Tätä käsitystä Matti Kääriäisen väitteet vahvistavat.

Todellisuus on toisenlainen. Äärimmäisen köyhyyden synonyymi tai rinnakkaiskäsite on aliravitsemus tai nälänhätä. Aliravitsemuksesta tai nälänhädästä kärsivien ihmisten lukumäärä oli vuosina 1990 - 92 noin 1000 miljoonaa eli miljardi. Vuosina 2012 - 14 vastaava luku oli enää 805 miljoonaa, eli 200 miljoonaa vähemmän. Tämäkin on tietysti aivan liikaa, mutta suunta on positiivinen.

Ravitsemuksen ja ruokaturvan kehityksen positiivista kuvaa vahvistaa vielä se, että samaan aikaan maapallon väkiluku on lisääntynyt 5,3 miljardista 7,2 miljardiin. Kaiken kaikkiaan siis nyt saa yli 2 miljardia ihmistä enemmän kohtuullisesti syödäkseen kuin parikymmentä vuotta sitten. Itse asiassa tämä on hämmästyttävä saavutus.

Kehitysskeptikot sanovat varmasti edellä olevan perusteella, että ongelmat kaikesta huolimatta tulevat ylipääsemättömiksi liian nopean väestönkasvun vuoksi. Voimakas väestönkasvu onkin kiistämättä ollut yksi hyvää kehitystä hidastava tekijä köyhissä maissa. Tilanne ei Afrikan osalta nopeasti muutukaan, koska väestön ikärakenne on nuorta ja syntyvyys on edelleen korkea. Afrikan nykyinen miljardin väkimäärä vielä kolmin- tai nelinkertaistuu.

Muutos on tässäkin suhteessa jo alkanut. Erittäin väestörikas Aasia on kulkenut syntyvyyden kehityksessä Afrikkaa edellä reilut parikymmentä vuotta. Mutta muutos Afrikassakin on alkanut. Etiopia on Afrikan toiseksi väkirikkain maa. Siellä asuu nyt 94 miljoonaa ihmistä. Hedelmällisyys on perinteisesti vaihdellut 6 ja 7 lasta naista kohden. Käänne alkoi 1990-luvulla. Hedelmällisyys on alentunut parissa vuosikymmenessä noin 4 lapseen naista kohden. Siitä on vielä matkaa Aasian 2,5 lapseen ja myös tasapainoväestökehitykseen, noin 2,1 lasta naista kohden. Väestökehityksen muutostrendit ovat hitaita.

Muutos on jo ollut menossa muutaman vuosikymmenen ja voimistuu koko ajan. Tämän voi kuka hyvänsä helposti nähdä, jos menee ruotsalaisen professori Hans Roslingin luomalle Gapminder-sivustolle. Ohjelma Don’t panic kertoo asian vastaansanomattomasti.

Kehitysyhteistyökriitikot sanovat tämän jälkeen tietysti, ettei kehitysyhteistyöllä ole ollut tässä muutoksessa suurta sijaa. Ainakin minä olen aivan toista mieltä. Kansainvälinen kehitysyhteistyöyhteisö on jo vuosikymmenien ajan luonut tavoitteita ja normeja hyvälle kehitykselle sekä etsinyt keinoja päämäärien saavuttamiseksi. Useinkaan tuloksiin ei ole päästy suoraviivaisesti ja virheitä tai laiminlyöntejä sekä varmasti myös väärinkäytöksiä on tehty. Eteenpäinmeno on kuitenkin ollut paljon parempaa kuin ilman.

Jokainen aika vaatii tavoitteiden ja keinojen uudelleen arviointia. Parhaillaan neuvotellaan YK:ssa kehitystavoitteista nimellä The Post 2015. Se tarkoittaa aikaa vuodesta 2015 vuoteen 2030, eli jatkoa vuonna 2000 hyväksytyille Vuosituhattavoitteille. Toisin kuin usein luullaan, ykköstavoite, äärimmäisestä köyhyydestä tai aliravitsemuksesta kärsivien ihmisten osuuden puolittaminen, lähes toteutuu kuluvana vuonna. Ruokaturvan parantamisessa seuraava tavoite tulisi olla varhaislapsuuden ravitsemustilanteen radikaali kohentaminen. On täysin mahdollista painaa alle 5 vuotiaiden aliravitsemustilanne maapallolla nollaan vuoteen 2030 mennessä. Kyse on muutaman kymmenen miljoonan lapsen ruokaturvan ja ravitsemuksen parantamisesta. Tämä tuskin tapahtuu kuitenkaan pelkän talouskasvun tai kovien markkinavoimien ansiosta. Kyllä siihen tarvitaan määrätietoista ja rohkeaa kehityspoliittista toimintaa ja kehitysyhteistyön rahoitusta.