Palvelus vai karhunpalvelus kehitysyhteistyölle?

Tuore eläkkeellä olevan suurlähettiläs Matti Kääriäisen kirja, ”Kehitysyhteistyön kirous”, osuu sekä vaikeaan teemaan, että herkkään aikaan. Nämä ensikommentit tulevat sen perusteella, mitä kuulin Matti Kääriäisen haastatteluista radiossa ja aamutelevisiossa. Kirjaa en ole vielä hankkinut enkä siten lukenutkaan.

Kääriäisen näkemykset perustuvat 40 vuoden työuraan Suomen kehitysyhteistyössä. Hänellä jos kellään on siten paljon käytännön kokemusta. Itsekin olen seurannut kehitysyhteistyöpolitiikkaa lähes saman ajan, aina vuodesta 1973 alkaen. Seuraamisella oli hyvät edellytykset, koska olin jäsenenä kehityspolitiikan toimikunnissa 28 vuotta ja sen lisäksi Finnfundin hallintoneuvostossa 10 vuotta. Tapasin näissä toimissa myös Matti Kääriäisen muutaman kerran. Keskustelut olivat aina räväköitä.

Radio- ja tv-haastatteluista jäi mieleen Kääriäisen kommentti, missä hän korosti sitä, että koko kehitysyhteistyöpolitiikka on ajateltava uudelleen. Jotenkin niin, että on jatkettava ”puhtaalta pöydältä”. Tämä tarkoittanee sitä, että koko vanha järjestelmä on purettava ja rakennettava uudelleen. Kärjistyneimmillään ymmärsin, ettei kehitysapua pitäisi antaa ollenkaan vaan tulisi keskittyä maailmantalouden epäkohtien ja kehitysmaiden kannalta sen vääristymien korjaamiseen.

Tähän mennessä saamani informaation perusteella puhujan ja kirjoittajan näkemyksiin ja käsityksiin on vaikea yksityiskohtaisesti ottaa kantaa. Päällimmäisenä mainituista epäonnistuneista esimerkeistä jäi mieleen se, että useimmat niistä olivat kovin vanhoja, itse asiassa ihan Suomen kehitysyhteistyön alkuvaiheilta. Esimerkkeinä olivat kalastusalukset Dar es Salamin satamassa, suomalaiset traktorit ja Valmetin traktoritehdas Afrikassa sekä myös lääketehdas Tansaniassa.

Itse olin aikanaan tekemässä vuosina 1993 – 94 evaluointia Suomen ja Tansanian välisestä kehitysyhteistyöstä edeltäneen vajaan 30 vuoden ajalta. Kohteenamme oli mm. kahdeksan teollista hanketta Tansaniassa. Tosiasia oli, että jokseenkin kaikki olivat menneet eri syistä pieleen. Myös se lääketehdas, jonka Kääriäinen mainitsee.

Vaikka hankkeet menivät nurin, tai kuten tapana on ilmaista Kankkulan kaivoon, myös vaikutuksia syntyi. Tämä tapahtui usein välillisesti. Esimerkiksi Orionin tekniikkaan perustuneella lääketehtaalla ei ollut elämisen edellytyksiä Tansaniassa. Kuitenkin hankkeen seurausvaikutukset ovat olleet upeat. Mukana ollut orionilainen Pentti Keskitalo perusti myöhemmin kahden intialaissyntyisen kenialaisen markkinointiasiantuntijan kanssa lääketehtaan Universal Corporation Nairobin lähelle Keniaan. He käyttivät Orionilta poistettua tekniikkaa ja hankkimaansa osaamista. Finnfund tuki uuden lääkefirman perustamista. Nyt Ucl on suurin Itä-Afrikkalainen lääkeyritys ja kilpailee hyvin Aasiasta tulevan halpatuonnin kanssa. Lääkkeillä on ollut suuri merkitys afrikkalaiselle terveydenhoidolle, ja samalla hankkeella vietiin Afrikkaan teollisen yritystoiminnan osaamista. Kehityksen tiet eivät aina ole suoraviivaisia.

Aika samalla tavalla Matti Kääriäisen käsitykset esimerkiksi maatalouskaupasta ovat jostakin 1980-luvulta. Euroopan unioni on mm. vapauttanut myös maataloutuonnin tulleista ja tuonnin esteistä lähes kaikista Afrikan maista ns. EBA- (eli everything but arms) sopimusten mukaisesti.

Vaatimus siitä, että maailmantalouden rakenteiden ja toimintatapojen tulisi kokonaan muuttua, jotta kehitysmaat pärjäisivät paremmin markkinoilla, on jonkinlaista käsien nostamista ylös. Itse olin hyvin tiivisti 1970-luvulla mukana YK-johtoisessa hankkeessa, missä pyrittiin luomaan niin sanottu Uusi kansainvälinen talousjärjestys, UKTJ.  Siinä hankkeessa oli mukana paljon uskoa tasapuolisempaan tulevaisuuteen. Osalla kehitysmaista oli lisäksi vahva kuristusote länsimaista, koska öljyriippuvuus oli tuolloin suurta ja öljy tuli eräistä kehitysmaista. Uskottiin, että öljyn hinta tulee jatkuvasti nousemaan. Valitettavasti Uudesta kansainvälisestä talousjärjestyksestä ei jäänyt paljon lapsille kerrottavaa.

Maailmantaloudessa on nyt 40 vuoden jälkeen todella uusi järjestys, mutta se perustuu ihan muihin tekijöihin kuin UKTJ:hin. Voimatekijöiksi ovat nousseet Kiina, Intia, Brasilia ja pari tusinaa muuta nopean talouskasvun maata. Voi jopa kärjistetysti sanoa, että parhaillaan kommunistinen Kiina rahoittaa kapitalistisen USA:n talouskasvua.

Maailmantalouden rakenteita ja mekanismeja ei helposti ohjata globaaleilla päätöksillä. Yhdessä asiassa olen kuitenkin Kääriäisen kanssa täysin samaa mieltä. Veroparatiiseista pitäisi päästä yhteisillä päätöksillä eroon. Jokainen tietää, että suurimmalle osalle maita, myös teollisuusmaille kuten Suomelle, veroparatiiseista on valtavasti haittaa – kehitysmaista nyt puhumattakaan.

Kääriäisen esimerkit ja ehkä kommentitkin ovat monin osin vanhentuneita. Kehityspolitiikan ongelma kuitenkin on, että jokainen uusi päättäjäpolvi haluaa tuoda pöydälle oman käsityksensä siitä, mikä on hyvää kehityspolitiikkaa ja mihin sillä pitäisi pyrkiä. Varsinkin idealisteilla on käsitys, että tulokset ovat hyviä, jos vain minun mallini pantaisiin toimeen. Jokainen uusi hallitus tai kehitysministeri mainostaa, että nyt koittaa aivan uusi aika ja saadaan aikaan todellisia tuloksia. Lopputulos on usein poukkoileva politiikka ja paljon sanahelinää, joka ei tarkoita mitään.

Olen Kääriäisen kanssa samaa mieltä siitä, että annetulla rahalla pitää saada tuloksia aikaan. On myös oltava keinot tuloksellisuuden ja vaikuttavuuden arviointiin.

Kääriäisen ulostulo – ehkä se on tarkoitettukin – sattuu kuitenkin hyvin herkkään aikaan. Jokainen suomalainen tietää minkälaisen valtiontalouden ongelman kanssa seuraava hallitus tulee painimaan. Säästötarpeeksi on arvioitu 2,5 – 5 miljardia. Säästötarve on sitä suurempi, mitä heikommaksi talouskasvu Suomessa jää. Jo pääministeri Koivisto pähkäili aikanaan, ettei Suomella pitäisi olla aihetta antaa kehitysapua valtamerten taa omaa velkaansa lisäämällä.

Kun Suomi ajautui edelliseen syvään lamaan 1990-luvun alussa, meillä oli juuri ennen laman alkua käynnistetty keskustelu kehitysavun tuloksellisuudesta. Jopa kehitysyhteistyötä tukevat kävivät keskustelua, minkä tuloksena muodostui mielikuva, että rahat menevät Kankkulan kaivoon. Niinpä lamatalkoissa olikin helppo leikata määrärahat noin 3,5 miljardista markasta 1,5 miljardiin. Oli siinä kehitysyhteistyövirkamiehillä selittämistä vastaanottajille, kun sovitusta rahoituksesta oli leikattava.

Nyt näyttää muodostuvat uudelleen otollinen tilanne kehitysyhteistyön reippaalle leikkaamiselle. Nylkyinen rahoitus lienee noin miljardin luokassa. Kääriäisen ulostulo voi myötävaikuttaa muutaman sadan miljoonan leikkaamiseen. Tämä tarkoittanee käytännössä julkisen kahdenvälisen avun lopettamista. EU-jäsenyyshän edellyttää kenties parinsadan miljoonan vuosittaista kanavoimista EU:n kautta. Multilateraalisista sopimuksista, esim. Maailmapankin rahoituksesta ei kovin helposti myöskään voi tinkiä. Jonkin verran tarvitaan rahoitusta humanitaarisiin tarkoituksiin, mikä on jo velvollisuus muuta ihmiskuntaa kohtaan. Liipaisin on siten herkimmillään kahdenvälisen ja kansalaisjärjestöjen kautta menevän avun osalta.  Vaikea sanoa, oliko tämä Kääriäisen tarkoitus, kun hän puhuu puhtaasta pöydästä, eli perinteisen politiikan lopettamisesta.

Matti Kääriäisellä on osittain näköharha tapahtuneeseen kehitykseen. Esimerkiksi Saharan eteläpuolisessa Afrikassa, joka onkin kehityspolitiikan vaikein mutta tärkein kohdealue, kehitys on mennyt Kääriäisen mukaan väärään suuntaan, äärimmäisestä köyhyydestä kärsivien lukumäärä on kasvanut. Näin onkin käynyt, mutta suurin syy johtuu voimakkaasta väestönkasvusta. Afrikassa elää tällä hetkellä jo yli miljardi ihmistä. Ikärakenteen ja syntyvyyden perusteella Afrikan väkiluku ylittää 2040-luvulla, eli runsaan parinkymmenen vuoden päästä, jo kaksi miljardia. Millään ohjelmalla tai rahamäärällä ei hyvinvointiongelmaa korjata, jos väestönlisäys on näin suurta.

Suhteellisesti tilanne on kuitenkin parantumassa. Esimerkiksi aliravittujen osuus Afrikassa oli parikymmentä vuotta sitten kolmannes väestöstä. Nyt tätä luku on jo alle 25 prosenttia. Jos suhteellinen osuus olisi pysynyt ennallaan, aliravittuja olisi nyt ainakin 100 miljoonaa enemmän, jos kaikki olisivat elossa.

Kaiken kaikkiaan aliravittujen määrä on maailmassa vähentynyt 1990-luvun alusta noin parisataa miljoonaa henkeä. Määrä on edelleenkin liian korkea, noin 800 miljoonaa. Maapallon väkiluku on kuitenkin noussut samaan aikaan 2 miljardia, joten lukumääräisesti pystytään kohtuullisesti ruokkimaan nyt 2,2 miljardia ihmistä enemmän kuin kaksikymmentä vuotta sitten.

Aliravituista on FAO:n tilastojen mukaan noin 150 miljoonaa pieniä lapsia. Hyvällä kehityspolitiikalla tämä ongelma voitaisiin parissa kymmenessä vuodessa voittaa. Jos kehitysapu lopetetaan ja ryhdytään hoitamaan vain kansainvälisen talouden pelisääntöjä, niin vanhaa sanontaa käyttäen, ”ennen kurki kuolee kuin suo sulaa”. Toisin sanoen kymmenet, ehkä sadat miljoonat lapset tulevat edelleen kuolemaan heikon ravitsemuksen vuoksi, tai jäävät ainakin kitukasvuisiksi (stunting).

Afrikan kehitysvaihe ja väestönkasvu huomioon ottaen on Euroopan oman, ja myös Suomen, edun mukaista antaa kehitysapua, vaikka muutos näyttäisi liian hitaalta. Paine väestön massamuuttoon Eurooppaan on jo erittäin suuri. Sen hillitsemisen toinen vaihtoehto olisi poliisivoimien ja rajavalvonnan tiukentaminen, sekä kylmä elintasopakolaisten palauttaminen lähtömaihin.

Myöskään Suomi ei voi vetäytyä lintukotoonsa ja sulkea silmät maailman köyhiltä mailta. Ongelmat kiertyvät keskinäisen riippuvuuden maailmassa väistämättä meidänkin rajoillemme. Käytännön kehitysavun toteuttaminen vaatii aina rahoitusta. Jos kehitysrahoitusta nyt reippaasti leikataan – kuten Matti Kääriäisen ulostuloa voi tulkita tai siitä seuraa -, Suomi ilmoittaa vetäytyvänsä globaalista vastuustaan.

 

Lintukoto vai Impivaara?

Lintukoto ja Impivaara ovat käsitteitä, joilla on pitkä historia, mutta joita käytetään edelleen ahkerasti niin arkipuheessa kuin poliittisessa retoriikassakin. Puheissa näillä käsitteillä on hieman erilainen sävy, tai erilainen lähestymiskulma kuten nykyisin voisi sanoa. Lintukoto on jotakin hyvää ja haluttua, jonka olemme ehkä vaarassa menettää. Impivaara, tai ainakin impivaaralaisuus, on jotakin nurkkakuntaisuutta, jota nykyaikaisen ihmisen pitäisi kavahtaa.

Pariisin tuoreen terrori-iskun yhteydessä pääministerimme Aleksander Stubb totesi: ”Suomi ei ole mikään lintukoto.” Voisin kuvitella, vaikka en muistakaan sitaattia, että hän olisi varoittanut esimerkiksi Eduskuntakeskustelun yhteydessä impivaralaisuudesta, eristäytyneisyydestä.  

Kummallakin ahkerasti käytetyllä ja vahvoiksi vertauskuviksi muodostuneilla käsitteillä on mielenkiintoinen tausta ja synty. Lintukoto on hyvin vanhaa perua. Itse asiassa se pohjautuu Itämeren suomalaisten ja myös Siperian kansojen vanhoihin myytteihin, kuten Anna-Leena Siikala on teoksissaan osoittanut. Siikala kirjoittaa laajassa teoksessaan ”Itämerensuomalaisten mytologia”, että lintu- ja nimenomaan vesilintuaiheet ovat keskeisiä monissa uralilaisia kieliä puhuvissa kulttuureissa. Siikalan mukaan ”Suomalaisten Lintukoto on eräs variantti suomalais-ugrilaisten kansojen eteläisestä, muuttolintujen maata koskevasta mielikuvakompleksista.”

Tästä on esimerkkinä kielemme sana Linnunrata, jota monissa länsimaisissa kulttuureissa kutsutaan kreikkalaisen mytologian pohjalta Maitotieksi (Milky Way). Esi-isiemme ajattelun mukaan muuttolinnut, etenkin pyhä lintu joutsen, ja myös hanhet ja vesilinnut, lensivät tähtitaivaan osoittamaa reittiä kauas etelään. Ehkä kaukaiselle taivaanrannan lämpimälle saarelle, missä sijaitsi rauhan ja onnen maa.

Lintukoto-sanaa käytti myös kansalliskirjailijamme Aleksis Kivi pääteoksessaan Seitsemän veljestä. Kirjassa Juhani toteaa:

                                                          ”Tehkäämme, veljet ankara liitto ja heittäkäämme
                                                          synnit, eljet, kaikki viha ja riita ja vaino täällä lintukodossa."

Vielä paljon käytetympi ja terävämpi on Kiven lanseeraama nimi ja käsite Impivaara. Se on ollut vuosikymmenten ajan elävää kansanperinnettä ja käyttökelpoista sanavarastoa etenkin politiikassa. Seitsemässä veljeksessä Impivaara oli vuori, minkä kupeelle veljekset muuttivat ja rakensivat kodin, kun he joutuivat ristiriitaan yhteiskunnan vaatimusten, etenkin lukutaidon hankkimisen kanssa. Nimensä vuori oli saanut Kiven kirjassa tarinasta, jonka Aapo kertoi veljilleen, eli vuoren onkaloon suljetusta kalveasta immestä.

Sana impi tarkoittaa Suomen kielessä neitsyyttä, puhtautta ja koskemattomuutta. Impi on ollut muinaisuomalaisille rakkauden ja seksuaalisuuden jumalatar.

Impivaaraan veljekset vetäytyivät sen jälkeen, kun he lukkarin koulusta karattuaan ja ikkunan rikottuaan joutuivat esivallan uhkailemaksi. Lautamies Mäkelä kävi heille kertomassa, että veljeksiä voisi uhata jalkapuuhun, eli sen aikaiseen häpeäpaaluun tuomitseminen.  Kirkon ulkopuolella, jalkapuussa istuessaan tuomitut ovat kaiken kansan nähtävinä ja naurettavina. Se olisi häpeä, jota veljekset eivät kestäisi.

Nykyisessä mielikuvamaailmassa impivaaralaisuus tarkoittaa hieman muuta. Sen on ajateltu kuvaavan perinteistä suomalaista mentaliteettia, joka hakee eristäytymistä, omiin oloihinsa vetäytymistä. Ajatellaan, että suomalaiset ovat luonteeltaan eristäytyviä ja mielellään syrjään vetäytyviä. Suomalaisten ja muun maailman välillä olisi näin ajatellen jänniteitä, joita välttääkseen paetaan Impivaaraan. Tämähän on arvostelijoiden mukaan sekä raukkamaista että mahdotonta nykyisessä keskinäisen riippuvuuden maailmassa, missä kaikilla on yhteinen vastuu maailman tulevaisuudesta.

Lintukotoa käytetään, toisin kuin Impivaaraa, luonnehtimaan sitä mikä meillä on hyvää ja josta haluaisimme pitää kiinni. Aina kun puhutaan terrorismista, jonka pelätään siirtyvän myös Suomeen, tai meilläkin tapahtuneista kouluampumisista ja perheväkivallasta, todetaan, ettei Suomi ole tai ei ole enää lintukoto. Joidenkin mielestä lintukotoamme uhkaavat maahanmuuttajat, joiden pelätään tuovan tullessaan kaikenlaista vierasta, ehkäpä jopa kansainvälistä rikollisuutta. Avoimessa maailmassa se voisi ulottaa lonkeronsa idylliseen Suomeenkin.

Muistan tätä lintukoto-mielikuvaa käytetyn kansainvälisessä talouslehdessä, Financial Time:ssa, joskus 1980-luvulla. Artikkelin ajatus oli, etteivät Suomen silloiset varsin pienet elintasoerot voisi säilyä, kun Suomi integroituu kansainväliseen talouteen. Suomessa oli tilastoituja köyhiä tuolloin noin 4 - 5 % väestöstä, kun vastaava luku muualla länsimaissa oli 14 – 15 %. Näin on käynytkin. Köyhien suhteellinen osuus on Suomessa kasvanut yli 10 prosenttiin ja samaan aikaan joukkoomme on muodostunut superrikkaiden luokka.

Kumpi käsite nyt sitten vastaa paremmin todellisuutta, elävää elämää? Ovatko lintukoto ja impivaaralaisuus vaihtoehtoja vai saman kolikon eri puolia? Miten niiden mielikuviin pitäisi suhtautua?

Ehkä ei pitäisi suhtautua kuitenkaan liian vakavasti. Lintukoto on varmasti haavekuva, jota koskaan ei ehkä todellisuudessa ole ollut. Muinaisuomalaiset kuvittelivat Lintukodon jonnekin taivaanrannan taa, missä vallitsee aina rauha, lämmin sekä onnellinen olo. Sama haavekuva oli kai meillä 60-lukulaisilla kun Reijo Taipale tanssilavoilla lauloi Satumaata: ”… kaukaista saartasi päin”. Ihmisille on ominaista haavekuvien luominen.

Impivaaralaisuus tuodaan esiin negatiivisena syrjään vetäytymisenä, heikkona itsetuntona ja ulkoa tulevien haasteiden välttelynä. Toisin päin ajateltuna impivaaralaisuus on tulevaisuudenuskoa, yritteliäisyyttä, olosuhteisiin sopeutumista, vapautta, itseensä luottamista, innovatiivisuutta. Kaikkia näitä ominaisuuksia voidaan myös Aleksin Kiven veljeksistä löytää. Uskon, että nekin sopivat nykysuomalaisiin.

Nykysuomalaiset ovat löytäneet toimivan impivaaralaisuuden omalla tavallaan. Meillä on eri puolilla maata noin 500 000 kesämökkiä tai vapaa-ajan asuntoa. Hyvin suuri osa suomalaisista haluaa viettää ainakin osan vuotta ”omissa oloissaan”, irti arkirutiineista ja työelämän oravanpyörästä.

Itsellenikin kesäpaikka on muodostunut yhä tärkeämmäksi. Kun eläkeläisyys sallii, vietän mökillä huomattavan osan ajasta huhtikuun lopun ja lokakuun alun välisenä jaksona. Mökillä olo merkitsee luontevaa ulkona oloa, mikä on hyväksi mielelle ja terveydelle. Mökkielämä tarkoittaa myös rakentamista, puiden tekoa, metsätöitä, marjastamista, kalastamista, uimista ja luonnon seuraamista. Se merkitsee myös saunomista savusaunassa, seurustelua jälkikasvun kanssa ja ystävien tapaamista.

Mökin ympärillä asustavat linnut tulevat tutuiksi. Kovasti runsastunut mustarastas on löytänyt tiensä omalle mökillenikin. Tämä lintupari on lisäksi erityisen kesy. Usein mustarastasnaaras katselee metrin päässä lapiotöitäni. Se ehkä tietää, että näin löytyy helpommin herkullisia matoja ja toukkia. Iltaisin on mahtavaa kuunnella järvellä vakituisesti pesivän kuikkaparin juttelua, sekä kurkien huutoa, ja katsella joutsenten seurustelua.

Mökillä olo antaa voimaa ja luo inspiraatiota. Monet ajatukset, ideat ja aloitteet ovat syntyneet kesäpaikan ympäristössä fyysisen työn, saunomisen tai kirjallisuuden parissa vietettyjen iltojen tuloksena. Mökiltä saatu impivaaralaisuus antaa siten energiaa ja innoitusta toiminnalle arkielämässä, ja jopa vuorovaikutuksessa maiden rajojen yli. Voi kertoa, mistä on kotoisin. Mökkisuomalaisuus on maailmalla eksotiikkaa.

Hyvin usein idylliin, paratiisiin, kiemurtelee myös käärme, kuten Raamattu meille opettaa. Oman Impivaarani käärme on Keski-Suomen liiton maakuntakaava, mikä sisältää suunnitelmat tuulimyllypuistojen paikoista eri puolille maakuntaa. Liiton suunnitelmaluonnoksessa on 36 myllynpaikkaa aivan mökkimaiseman paraatipuolelle. Ympäristöministeriö ei tätä suunnitelmaa vahvistanut Jämsänniemen osalta, mutta liiton hallitus päätti valittaa päätöksestä Korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Näin ollen haavekuvan, lintukodon ja oman Impivaaran säilyminen on korkeammassa kädessä.

 

 

Kalalle ei ole vertaa

Voidaan kai sanoa, että on kalamiehiä ja meitä muita. Jostakin syystä joillekin tulee intohimo kalastukseen, useimmiten he ovat miehiä. Asiaan myös kuuluu, että ihmisten väliset erot saadussa kalansaaliissa ovat suuria. Joillakin on taito vaistota tai tietää, miten kala parhaiten käy pyydyksiin. Tämä tuli ilmi kavereiden kesken jo poikaiässä, jolloin välineenä oli vain itse koottu onki.

Minulla ei ollut silloin erityistä taipumusta hyväksi kalamieheksi, eikä myöhemminkään. Luonnollisesti jälkipolville on ollut syytä näyttää, miten onki tehdään ja mistä madot löytyvät. Ja mökkielämään kuuluu olennaisena katiska järvessä. Joka kesä on koettava ainakin yhtä katiskaa.

Minulle kalan erinomaisuus näyttäytyy erityisesti kalaruokina. Ravitsemusasiantuntijatkin korostavat kalan terveellisyyttä, koska se sisältää lähinnä vain hyviä rasvoja. Mutta ennen kaikkea hyvin ja oikein valmistetut kalaruuat maistuvat mainiolta. Mikäpä olisi parempi yhdistelmä kuin terveellisyys ja makuelämys. Niin välttämätöntä kuin ruoka – jokapäiväinen leipä – onkin, ruokailu kaikkineen tarjoaa mitä parhaita elämyksiä.

Omiin viikoittaisiin rutiineihini kuuluu käynti torilla, aina kun se on mahdollista. Tämä tarkoittaa käyntiä Helsingin Kauppatorilla ja usein myös Hakaniemessä. Kun olen Jämsässä, silloin ajan lauantaiaamuisin Jämsän torille. Siellä kohteena on Päijänteen viimeisimpiin kuuluvan ammattikalastajan Ari Sorvarin myyntiauto.

Kun käyn Helsingin kauppatorilta ostamassa kalaa, suuntaan useimmiten kulkuni Tuomaan Kalan myyntitelttaan. Tuomaan Kalan myyntipaikan on vuokrannut 40 – 50 -vuotias vankkarakenteinen mies, joka tietää miten kalaa käsitellään ja miten asiakkaisiin suhtaudutaan. Juttelen aina hänen tai muiden myyjien kanssa muutaman sanan. Tiskin takana on yleensä pari vanhempaa vakiomyyjää ja vaihteleva määrä nuorempia miehiä riippuen kalan menekistä. Jos sattumalta näemme jossakin muualla, moikkaamme aina ohi kulkiessamme.

Vaikka kalan torihinnat ovat hieman halvempia kuin marketeissa, käynti siellä omalla autolla on tietysti kokonaiskustannuksiltaan kalliimpi kuin ostot lähikaupasta. Hintaa tärkeämpää on kuitenkin käynnin tunnelma ja kalan laatu. Torilla myytävä kala on aina pyydystetty edellisenä päivänä paitsi Norjan lohi, joka torillakin on 2 -3 päivää vanhaa.

Viime kerralla juttelimme kalan tuoreudesta ja oikeasta käsittelystä ennen ruokien valmistusta. Keskusteluissamme tuli esiin, että pyydetyn kalan käsittely täytyy tehdä huolella. On tärkeää mökilläkin tehdä kalan verestäminen heti tainnuttamisen jälkeen, sekä perkaaminen niin, ettei vatsan sisältö pilaa kalan lihaa. Tuomaan Kalan myyjien mukaan kotimainen vaalea kala on parasta valmistettavaksi mieluummin pyytämistä seuraavana päivänä. Lohella paras aika on noin kolmisen päivää merestä nostamisen jälkeen.

Kesäaikaan torin kalaostoihin kuuluu myös käynti Kolera-altaaseen veneellään Sipoosta tulleen vanhemman rouvan myyntipöydän luona. Tämä ruotsinkielinen rouva myy lohesta ja kuhasta valmistamiaan kalapihvejä, sekä silakkapihvejä. Hänellä on myynnissä myös edellisenä yönä savustettua siikaa ja nieriää.

Torikäynniltä lähtee yleensä mukaan joko ahven- tai kuhafileitä, silakkafileitä sekä jotakin savustettua kalaa. Savustettu kala on kotimaista siikaa, ruotsalaista nieriää tai Norjan lohta. Sekä Maija että Milja ovat erinomaisia kalaruuan valmistajia. Niinpä viikonvaihteen aterioilla saamme uunissa tykötarpeineen laitettua kuhaa tai siikaa taikka nieriää. Joskus – vaikkakin harvoin – on vaihtoehtona lohi- tai kirjolohifilee. Parasta ovat kuitenkin leivitettynä paistetut ahvenet. Kalaherkutteluun kuuluvat luonnollisesti erilaiset graavit tai kylmäsavustelut siiat ja lohet sekä sillit eri muodoissaan.

Pitkän kesäkauden lauantaiaamujen rutiineihin kuului siis torivierailu Jämsän torilla. Ari Sorvarilla on aina tarjolla avattua Päijänteen pikkusiikaa, josta saa erinomaisen maistuvan kala-aterian joko uunissa, paistettuna tai savustuslaatikossa. Sorvarilla on tarjolla myös muikkua ja erilaista savukalaa. Kesällä Päijänteen kuhasaaliit eivät ole kovin hyvät, mutta tarpeen mukaan Sorvari lupaa täyttää erilaiset toiveet, jos hänelle soittaa hyvissä ajoin etukäteen. On ymmärrettävää, että joka lauantaiaamuna Sorvarin kojun edessä on pitkä jono niin kauan kuin kalaa riittää.

Kuten alussa mainitsin, itse en ole erityisen erinomainen kalamies, jos puhutaan kalan pyytämisestä. Yläisellä Vaherjärvellä ei kovin paljon arvokaloja olekaan. Katiskakalastukseemme tuli kuitenkin uusi vaihe muutama vuosi sitten. Kesämökkimme lähin pikkutila on Rasilan talo. Sitä isännöi vuosikymmenet Rasilan Timo, eli Timo Lahtinen. Hän oli syntynyt 1921 ja sai tilan hoitoonsa pian Toisen maailmansodan jälkeen.

Olimme Timon kanssa tekemisissä monessa sukupolvessa. Hän oli ns. vanhan kansan mies, todellinen Vaherinkylän Nestori. Timo ilmoitti sotaveteraaneista tehdyssä matrikkelissa ainoaksi harrastuksekseen kalastuksen. Niinpä sopi hyvin, että hän ehdotti minulle muutama vuosi sitten yhteisen katiskan ostamista. Timo oli huomannut, että korpilahtelainen keksijä- ja kalamies oli kehittänyt Weke-nimisen katiskan, jonka otti pitäisi olla erinomainen. Niinpä päätimme, että ostamme yhdessä pyydyksen. Minä kalastan ja sen jälkeen jaamme kalansaaliin. Timo oli silloin 87 -vuotias, joten kalastus jäisi senkin vuoksi minulle.

Kävi kuitenkin niin ikävästi, että Timo sairastui melkein heti katiskan oston jälkeen vakavasti, eikä yhteisistä kala-aterioista tullut mitään. Weke-katiska on kyllä ollut erinomainen. Se on rakennettu kestävän tuntuisesta vihertävästä metalliverkosta, eikä se ole lainkaan samalainen lerppu kuin markettien halpaversiot. Katiskalla on erinomainen otto. Juuri koskaan ei tarvitse nostaa katiskaa niin ettei siellä olisi hauki tai kaksi.

Syömme siten haukea – useimmiten täytettynä uunissa laitettuna - monta kertaa kesässä, lähes aina niin kauan kunnes siihen kyllästyy.

Katiskaan jää joskus myös suurehkoja lahnoja. Lahnaa moni vierastaa, koska kalassa on isojen kylkiruotojen lisäksi paljon pieniä ruotoja. Kun lahnan valmistaa kypsentämällä sen halsterilla, selkäpuoli hieman alaspäin, avotulen päällä, maku on erinomainen. Lahna kypsyy omassa rasvassaan. Sopivasti suolattuna ja pehmeäksi kypsennettyä lahna maistuu aivan erinomaiselta. Pienet ruodot eivät silloin haittaa.

Katiskassa on usein haukien ja lahnojen lisäksi paljon pieniä ahvenia tai särkiä. Valitsen yleensä muutaman isomman ahvenen, painoltaan ehkä noin 150 – 300 grammaa, jotka perkaan paistettavaksi pannulla. Valtaosa ahvenista on heitettävä takaisin järveen. Ne ovat liian pieniä perattavaksi.

Kun tämä juttu on kirjoitettu aivan vuoden 2015 alussa, teenkin seuraavaksi uudenvuoden lupauksen. Olen jo monet vuodet aikonut opetella yksinkertaisen mutta hyvän kalakeiton valmistusreseptin - ettenkin ahvenista. Opettelu on kuitenkin aina jäänyt. Sain joululahjaksi Johannalta Mökkikalastajan käsikirjan, Petrukselta piikin, jolla kalaa voi pitää kiinni perattaessa sekä Maijalta raudan, jolla kätevästi suomustaa kalan kuin kalan. Niinpä lupaan opetella tekemään kalakeiton kirjan antamien ohjeiden mukaan. Itsehän siitä eniten nauttisin.

Toisen uusia tuulia mökkiruuanlaittoon tuovan välineen hankin itse. Korjaamolla pidetyistä joulumyyjäisistä ostin laudan, jolla voi helposti valmistaa nuotion tai avogrillin ääressä loimukalaa. Tässä mallissa kalan filee asetetaan laudalle metalliristikon alle. Sitä ei siis naulata sen paremmin puu- kuin metallinauloilla. Sain hyviä loimutusohjeita lautoja myyneeltä Hirvensalmelta kotoisin olevalta nuorelta naiselta. Hän oli myymässä appiukkonsa valmistamia loimutuslautoja ja muita tarvikkeita. En oikein malta odottaa lumien sulamista ja talven päättymistä. Tulevan kesän maukkaat kala-ateriat tuoreesta järvikalasta maistuvat jo kielellä.

 

 

Yhteisiltä nuotiotulilta somen virtuaalisten tuikkujen ääreen

Joulun ja vuodenvaihteen aikaan useimmilla on tapana katsella kynttilöiden eläviä liekkejä tai seurata ulkotulien roihua. Moni sytyttää tulen takkaan, jos sellainen on käytettävissä. Tulen katseleminen synnyttää kuin itsessään ajatuksia, jotka vievät mielen kauas toiseen maailmaan - joskus menneisyyteen, toisinaan tulevaisuuteen. Mielen täyttävät muistot tutuista henkilöistä ja koetuista tapahtumista. Joskus ajatukset hakeutuvat syntyihin syviin tai lentävät korkeuksiin. Tulessa on jotakin taianomaista.

Tulella ja ennen kaikkea sen kesyttämisellä on ollut käänteentekevä vaikutus kehitykselle ja ihmisen evoluutiolle. Luonnossa tulta on ollut aina. Taivaan tähdet ovat oman aurinkomme tapaan ”palavia” tulipalloja, jotka valaisevat ja lämmittävät. Painovoiman paineessa niiden kaasumassat tiivistyvät ja kuumenevat. Maapallon sisus on kuumaa magmaa, joka pintaan noustessaan synnyttää tulivuoria liekkeineen ja savupilvineen. Ihmiselle ovat tuttuja salamoiden aikaansaamat ruohikko- ja metsäpalot, joissa kasvillisuutta häviää liekkeinä ilmaan sekä muuttuu palamisjätteenä hiileksi ja noeksi.

Nuotioista, tulisijoista ja kynttilöistä tuttu tuli on kemiallinen prosessi, missä aikanaan auringon säteilyenergiasta fotosynteesin kautta kasvillisuuteen sitoutunut energia vapautuu lämpönä sekä hehkuvien palamiskaasujen leikkeinä, valona. Tämä prosessi on aina kiehtonut ihmistä. Mistä tuli tulee ja minne se oikein katoaa?

Ihmisen evoluution kannalta tuli on ollut ratkaiseva. Tiedemiehet ovat tutkimuksissaan tulleet päätelmään, että nykyihmistä edeltänyt hominidini Homo Erectus, pystyssä kävelevä ihminen, kesytti tulen käyttöönsä ehkä jo puoli miljoonaa vuotta sitten. Eli paljon ennen nykyihmisen ilmestymistä. Nykyihminenhän ilmestyi maapallolle noin 200 000 vuotta sitten. Hän sai tulla ikään kuin valmiiseen pöytään.

Emme tietenkään tiedä, mihin tarkoitukseen tulta ensimmäiseksi käytettiin. Huomattiinko ensimmäiseksi, että tuli lämmittää kylminä öinä? Näin tuli mahdollisti metsästäjä-keräilijän levittäytymisen leveysasteille, joilla muuten ei olisi selvitty.

Evoluution kannalta suurin vaikutus lienee ruuan kypsentämisellä. Saaliin kypsentäminen vapautti ravintoaineet helpommin ruuansulatuksen käyttöön. Ruuansulatus ei vaatinut niin paljon energiaa kuin raakaravinnon hyödyntäminen. Ihminen saattoi syödä lihaa entistä enemmän ja sai siten tehokkaasti sekä hivenaineita, proteiineja että rasvaa. On arvioitu, että lisääntynyt ja helpottunut saalislihan hyväksikäyttö johti aivojen koon kasvuun, kun energiaa ei kulunut aikaisemmassa määrin ruuansulatukseen.

Ruuan valmistus yhteisellä nuotiolla tai roviolla merkitsi myös sosiaalisen ja kulttuurisen kehityksen vahvistumista. Tulen ääressä lajikumppanien kommunikaatio oli helpompaa ja loi yhteisyyden tunnetta. Edelleenkin tulen ääreen kokoontuminen virittää mielentilan, missä muisteleminen ja tarinoiden kertominen syntyvät kuin itsestään. Kertomalla opit ja kokemukset siirtyivät näin sukupolvelta toiselle. Kulttuurinen evoluutio pääsi alkuun. Pimeän metsän ja luonnon ympäröimänä mielikuvitus alkoi tulen valaisemassa piirissä helposti lentää. Arkaaisessa maailmassa tätä tunnelmaa todennäköisesti vahvisti edelleen se, että tulen kuuma liekki suojasi pimeydessä vaeltelevilta pedoilta.

Näitä arkaaisia tunnelmia ja tunteita myös nykyihminen kaipaa, vaikkei pelkoa metsän pedoista tarvitse kokea eikä niitä kaipaa. Itsellänikin on edelleen vahvat muistikuvat partiolaisajan öisiltä laavuilta, missä ritisevän rakovalkean yli kuunneltiin ympäröivän, pimenevän metsän ääniä. Yhtä vahvoja tunnelmia loi sotaväkiajan puolijoukkueteltan kamiinan lämpö, kun talvisessa metsässä paukkui yli 30 asteen pakkanen. Tähän tunnelmaan ei silloin tietenkään kuulunut kuoleman pelkoa, mitä edellisen sukupolven miehet rintamien teltoissa joutuivat kokemaan.

Elävän tulen luomaa tunnelmaa ja tunnetta haluaa ja voi löytää. Itselle mieluinen paikka löytyy muutaman kilometrin päässä kotoa sijaitsevasta Bembölen kahvituvasta. Kahvitupa on vuonna 1737 rakennettu kestikievari, missä rakennuksen tupaosa on perua siis jo 270 vuoden takaa. Tuvan nurkan suuressa avotakassa palavat pöllit saavat tulen ääressä juodun kahvin maistumaan erityisen hyvältä. Tuvan tummien seinien hämärä ja syvälle kuluneet lattialankut täydentävät elämyksen.

Kun menneinä vuosituhansina yhteiset nuotiot, kokot ja roviot olivat yhteisön jokapäiväistä elämää, tänään ne kuuluvat lähinnä juhlatilaisuuksiin, kuten juhannukseen, tai loma-aikoihin mökeillä. Tätä yhteisyyden tarvetta, missä ajatuksia ja kokemuksia halutaan vaihtaa kanssaihmisten kanssa, palvelemaan on nykyaikana muotoutunut ihan oma maailmansa, sosiaalinen media, eli some. Somen on mahdollistanut informaatio- ja kommunikaatioteknologian vallankumouksellinen kehitys parin kolmen vuosikymmenen aikana. Yhteydenpitomahdollisuudet ovat kasvaneet räjähdysmaisesti. Nyt samoille ”tulille” voi kokoontua väkeä rajoista ja ajoista riippumatta.

Ihmisten välinen yhteys on nyt varmasti hyvin erilaista kuin entisaikojen tulilla. Kun some ei vaadi eikä useinkaan edes salli tulemista ns. ”yhteen”, sen luoma kokemus ei voi olla läheskään yhtä väkevä kuin yhteinen hetki elävän tulen ääressä.

Minulle some onkin eräänlainen virtuaalinen tuikkujen joukko, jonka liekit hieman valaisevat mutta lämmittävät vain vähän.  Ainakin omalta osaltani en koe kovin kiinnostavaksi seurata muiden tekemisiä tai muille sattuneita tapahtumia. Lienen siinä suhteessa epäsosiaalinen – ainakin nykymittapuun mukaan mitattuna.

Oma osallistuminen someen tapahtuu blogikirjoitusten kautta, kuten tämäkin juttu osoittaa. Olen kiinnostunut muiden ajatuksista ja mielelläni panen myös omia ajatuksiani jakoon. Kirjoitan tosin – kuten esipuheessa totean – myös ja ensisijaisesti itselleni. En tiedä ketkä kaikki näitä ajatuksia joko systemaattisesti tai sattumanvaraisesti seuraavat. Eräät ovat kuitenkin tiedossani, ja kirjoitan tietoisesti erityisesti heille.

Somen virtuaaliset tulet siis palvelevat samaa yhteisöllisyyden tarvetta, joka on johtanut ihmisen kulttuurievoluutiota kaukaa muinaisuuden hämärästä. Tämä yhteisyys palvelee osittain samaa, mitä nuotiot ja roviot aikanaan. Näin tarinat ja tiedot kulkevat ihmisten välillä.

 

Nykyhetkeä ei ole - vai onko?

Joulunaika on erityinen. Se antaa aihetta ajankulun pohtimiseen. Jouluahan vietämme Jeesuksen syntymän muistoksi. Jeesuksen syntymä oli niin käänteentekevä tapahtuma maailmanhistoriassa, että nykyinen ajanlaskumme aloitetaan Jeesuksen syntymävuodesta. Jeesuksen syntymävuosi määriteltiin vuodeksi 1. Tämä koskee erityisesti kristittyjä kansoja ja kulttuureja, mutta monet muutkin noudattavat käytännössä kristittyjen määrittelemää. Yli puolet maapallon väestöstä noudattaa länsimaista, gregoriaanista kalenteria. Niinpä vuosituhannen vaihtumista juhlittiin käytännössä kaikkialla.

Jeesuksen todellisen syntymähetken määrittäminen on ollut kuitenkin yhtä vaikeaa kuin itse aikakäsitteen hahmottaminen. Jeesuksen syntymästä ei ole tarkkoja historiallisia dokumentteja.  Syntymähetkeä on päätelty Joululegendaan liittyvästä sanomasta. Joulun kertomukseen vaikuttanut Juudean kuningas Herodes Suuri kuoli vuonna 4 ennen ajanlaskumme alkua, joten sitä ennen Jeesuksen syntymän on täytynyt tapahtua. Arviot vaihtelevat kuitenkin vuosien 7 – 2 eKr. välillä.

Ajanlaskun alkuvuoden määritteli munkki Dionysius 500-luvulla. Edeltävä vuosi taas oli 1 eKr., kun nollaa ei tunnettu. Kun nollavuotta ei siis ole ollut, siitä on aiheutunut omat ongelmansa. Ne tulivat esiin, kun 1900-luku vaihtui 2000-luvuksi. Tuliko toinen millennium täyteen, kun numerot vaihtuivat vai vasta vuoden 2000 lopussa?

Itse aikakäsitys on vielä vaikeaselkoisempi kuin nykyisen ajanlaskumme alkuhetki. Tätä seikkaa ovat tiedemiehet pohtineet vuosisatoja. Nykyisen ajattelumme mukaan aika kytkeytyy universumimme syntyyn. Maailmankaikkeudessa hahmotamme helposti kolme ulottuvuutta, vaikkapa pituuden, leveyden ja korkeuden, mitä ne sitten avaruudessa tarkoittavatkin. Kosmologien mielestä aika luo aika-avaruuteen neljännen ulottuvuuden.

Aika yhdessä kolmiulotteisen avaruuden kanssa muodostaa ympäröivän todellisuutemme. Kosmologit ovat taivaita tutkiessaan tulleet siihen johtopäätökseen, että maailmankaikkeus syntyi suurella alkuräjähdyksellä (Big Bang) 13,8 miljardia vuotta sitten. Tapahtui jotakin käsittämätöntä. Tyhjästä syntyi energiaa ja ainetta, joka laajeni käsittämättömällä nopeudella mittaamattomaksi avaruudeksi. Tämä avaruus on jatkuvasti laajentunut. Viimeinen tieto on, että laajentuminen on lisäksi edelleen kiihtyvä.

Tähän rannattomaan avaruuteen tiivistyi vähitellen tähtijärjestelmiä, joita kutsutaan galakseiksi. Oma galaksimme nimi on meille Linnunrata. Suomalaiset kutsuvat yötaivaalla näkyvää tähtimuodostelmaa Linnunradaksi, ikään kuin muuttolintujen tieksi. Itämerensuomalaisten mytologian mukaan tähtivyön ajateltiin olevan pyhän linnun, joutsenen reitti Lintukotoon.

Länsimaissa näkymää kutsutaan usein Maitotieksi (Milky Way). Nimityksen taustalla on kreikkalainen taru. Kreikkalaisen sankarin Herakleen isä Zeus, joka oli saanut pojan Almene nimisen naisen kanssa, asetti poikavauvansa imemään salaa nukkuvan vaimonsa Heran rintaa. Kun Hera heräsi, hän työnsi vihaisesti pois vieraan lapsen ja samalla rinnasta roiskahtava maito muodosti tähtitaivaan. Galaksin kantasanana onkin säilynyt kreikankielen maitoa tarkoittava sana, gála.

Ajalla ja ajan mittaamisella on ollut ratkaiseva merkitys kulttuurien syntymisessä maapallolla. Kaldelais-babylonialainen korkeakulttuuri kiinnitti erityistä huomiota tähtitaivaaseen ja sen ilmiöiden tutkimiseen. Sieltä meillä on perua taivaan merkit, horoskoopit, seitsenpäiväinen viikko ja monet muut. Oli luonnollista jakaa vuosi kahteentoista jaksoon, koska kuun kierto ja kuutamon kehitys ehtivät vuoden aikana tapahtua kaksitoista kertaa.

Juutalaiset omaksuivat babylonialaisilta seitsenpäiväisen viikon ns. Baabelin vankeuden yhteydessä vuosina 587 – 539 eKr. He sovittivat Raamatun luomiskertomuksen tähän viikkorytmiin, mistä meillekin lepopäivän pyhittäminen ja muu siihen liittyvä ovat peräisin.

Ajan mittaaminen ei aikanaan ollut samanaista sekuntipeliä kuin nykyisin. Päinvastoin, aika oli varsin joustava tekijä. Päivä tarkoitti valoisaa aikaa auringon noususta auringon laskuun. Kuten tiedämme, päivän pituus vaihtelee eteläisemmilläkin vyöhykkeillä auringon sijainnin mukaan. Jossakin vaiheessa päivä jaettiin kahteentoista hetkeen vuoden kuukierron mukaisesti. Hetkien tai tuntien kestot vaihtelivat päivän pituuden mukaan.

Ajan ajatellaan olevan kuin jatkuva virta, joka ei koskaan pysähdy. Mielessämme se tuntuu aika ajoin kuluvan nopeammin, joskus hitaammin. Ajattelemme, että vain nykyhetki on todellista. Historia on mennyttä, tulevaisuutta ei vielä ole. Mutta onko nykyhetkeäkään olemassa? Yrittäessämme ajatella juuri tätä hetkeä, se oli jo. Olemme kehittäneet yhä tarkempia mittareita, mutta nekin voivat vain lähestyä hetkeä. Kaikkein lyhin mitattavissa oleva hetki on nimetty attosekuntiksi. Se on sekunnin triljoonasosa.  

Tieteellä ja tutkimuksella emme koskaan tavoita hetkeä. Voimme ehkä turvautua taiteilijan sanaan. Ajan suhteen mieleeni ovat jäänyt Tapio Heinosen aikanaan herkällä baritonilla laulamat säkeet:

                      On joka hetki ihmiselle ainutkertainen

                      Tuskin tuokio on tullut,
                      kun jo menneen huomaat sen.

Iän myötä tunne ajan rajallisuudesta on luonnollisesti yhä voimakkaampi. Sen vuoksi jokainen tuokio tai hetki on entistä arvokkaampi. Usein hienoimmat hetket liittyvät odotuksiin. Vaikka lapsen odotusten vertaa ei ehkä tavoita, Joulun odotus voi kuitenkin palauttaa muistot mieleen.

Venäjästä valheen valtakunta

Venäjän politiikassa on tapahtunut vuoden aikana niin suuri muutos, että se väistämättä haastaa kommentoimaan tapahtuneita. Kun pinta-alaltaan maapallon suurin maa, jolla lisäksi on koko ihmiskunnan tuhoon riittävät ydinpommit, alkaa rakentaa suhteet muihin maihin ja kansakuntiin geopoliittisen valtapolitiikan varaan, muutos on suuri keskinäisen riippuvuuden maailmassa. Yhteiset globaalit ongelmat ja uhkakuvat vaatisivat vastakkainasettelun sijasta yhteistyötä. Nykyinen Venäjä ei näe maailmaa näin ja toimii toisin.

Neuvostoliiton 70 vuoden aikakaudella totuttiin viralliseen valehteluun. Karmeimmin tämän saivat kokea 1920- ja 1930-luvuilla eri syin puhdistetut henkilöt. Vainoissa kuoli miljoonia Neuvostoliiton kansalaisia, useimmat keksityin tekosyin. Vaino kohdistui myös Stalinin lähipiiriin, mistä lähes kaikki henkilöt puhdistettiin julkisten oikeudenkäyntien antamien tuomioiden nojalla. Uhrit saivat kaiken lisäksi tunnustaa julkisesti – kidutusten jälkeen ja omaisten suojelemiseksi – tekemänsä virheet ja myyräntyöt. Kukaan tuskin ajatteli, että he olisivat syyllistyneet muuhun kuin olemalla mahdollisia kilpailijoita Stalinille. Stalinista kehkeytyi vainoharhainen psykopaatti.

Myöhempinä aikoina, 1950-luvulta alkaen, valtiollisen valheen rakentaminen ei yleensä johtanut ihmisten tuhoamiseen. Syntyi kulttuuri, missä Neuvostoliitto ylläpiti propagandakoneistoa, joka pyrki luomaan kuvan maailman parhaasta maasta. Aikaa myöten kukaan ei enää uskonut tähän. Itse asiassa siitä tuli vitsailun aihe. Varsin tunnetuksi tuli Radio Jerevan, jonka kyselypalsta paljasti venäläisten käsityksen Neuvostoliiton todellisuudesta.

”Täällä Radio Jerevan. Kysykää meiltä mitä te haluatte, me vastaamme, mitä haluamme.”:

                      ”Meiltä kysytään: Mitä merkitsee sana kaaos.”

                      ”Me vastaamme: Tällä viikolla emme käsittele talouselämäämme liittyviä
                      kysymyksiä.”

Kommunistisen puolueen viimeisen pääsihteerin, Gorbatšovin lanseeraama glasnost itse asiassa paljasti, etteivät edes puolueen eikä maan johto enää tienneet, mikä maan todellisuus oli. Valhe oli luonut myös heille väärän kuvan siitä, mikä taloudellinen ja poliittinen todellisuus oli, sekä siitä, mikä oli ihmisten käsitys vallitsevista olosuhteista.  

Neuvostoliitto romahti aikanaan omaan mahdottomuuteensa. Valheellinen propaganda eikä edes väkivaltakoneisto pystynyt pitämään valtakuntaa koossa, kun ihmisten usko oli mennyt. Ei turhaan sanota, että hyvän taloudellisen kehityksen edellytys on luottamus.

Neuvostoliiton romahdettua maailmalla vallitsi yleinen usko, että syntynyt uusi Venäjä tulee hakeutumaan yhteistyöhön muun Euroopan ja muun maailman kanssa ja luo sitä varten vähitellen vahvistuvat instituutiot. Nyt tiedämme, ettei näin tule tapahtumaan. Venäjän nykyinen johto on presidentti Putinin johdolla valinnut toisen tien. Putin ja kumppanit haluavat palauttaa Venäjän suurvaltapoliittisen aseman keinoja kaihtamatta. Sinänsä tässä ei ole mitään uutta. Niinhän Venäjän imperiumi 1500-luvulta alkaen luotiin. Naapurikansoja alistettiin venäläiseen ylivaltaan, joka ylivalta vähitellen laajeni yli Siperian Tyynelle valtamerelle saakka ja ylikin. Myös Kaukasus ja Mustan meren pohjoisrannat liitettiin Imperiumiin.

Kuluneella viikolla presidentti Putin uudelleen vetosi siihen, että Venäjän historiallinen ydin löydettiin Krimillä ja vakiinnutettiin Kiovassa. Näin ollen Krimin niemimaa on Venäjän historiallista, pyhää aluetta, mistä koskaan ei tulla luopumaan.

Putin perustaa Krimin politiikkansa vuosisatoja sitten synnytettyihin legendoihin. Propagandasota Ukrainan itäosien miehityksen ja alueellisen sisällissodan ympärillä on myös mielikuvituksellisuudessaan ainutlaatuista. Tällä on jo aikaansaatu tuhansien ukrainalaisten tarpeeton kuolema, sekä inhimillisen kärsimyksen lisääntyminen koko Ukrainassa.

Ei ole helppo ymmärtää, miksi Putin ja hänen valtaa pitävät kumppaninsa ovat lähteneet näin läpinäkyvän muunnetun totuuden, valheen tielle. Pitemmällä tähtäimellä tarkasteltuna voi olla varma, ettei valheelle perustettu voimapolitiikka tule kestämään. 1990-luvulta alkaen Stalinin ja Itä-Euroopan diktaattoreiden luoma rakennelma murtui askel askeleelta. Tämän pitäisi olla kuluneen vuosisadan selkeä opetus.

Venäjän johdon politiikkaa voi ymmärtää vain sitä kautta, että Putinin valtaan nostama porukka on Neuvostoliiton aikana turvallisuuspolitiikassa ja vakoilussa koulutuksensa saanutta henkilökuntaa. Heidät on koulutettu taitaviksi manipuloijiksi niin omassa maassa kuin kansainvälisissä suhteissakin. Seuraus nykyjohdolle on kuitenkin se, ettei Putiniin ja hänen lähipiiriinsä tulla enää suhtautumaan kansainvälisissä suhteissa muuten kuin erittäin varautuneesti.

Tämä vaikeutuneiden suhteiden aika tulee valitettavasti kestämään pitkään. Putin on ilmoittanut olevansa kiinnostunut vielä neljännestäkin presidenttikaudesta. Siten Putinin aikakausi jatkunee ainakin vuoteen 2024.

Vielä pahempaa on, että Venäjän johdon propaganda näyttää menevän hyvin perille venäläisiin. Aikanaan väestö näki Neuvostoliiton propagandan läpi, eikä juuri uskonut siihen. Nyt tilanne on toinen. Väestön mielet myrkyttyvät ainakin länsisuhteissa pitkäksi aikaa, ehkä vuosikymmeniksi. Kun myös tulevat johtajapolvet kasvavat tässä hengessä, muutosta Venäjän politiikkaan ei välttämättä tule Putinin jälkeenkään. Putinilaisen politiikan varjo tulee olemaan pitkä.

 

 

 

 

 

Valoa talouden tunneliin

Taas kerran voi sanoa, että elämme poikkeuksellisia aikoja. Suomen kansantalouden kehitys on ollut jo vajaan seitsemän vuoden ajan niin laimeaa, etten sanoisi heikkoa, että nykypäivää ja etenkin tulevaisuutta joudutaan katsomaan aivan eri lailla kuin mihin olemme Toisen maailmansodan jälkeen tottuneet. Toisen maailmansodan päättymisestä tulee Suomen osalta kuluneeksi talven aikana 70 vuotta, joten ihan jokapäiväisestä muutoksesta ei ole kysymys.

Millä tavalla nykytila on sitten erilainen? Hyvän vertailukohdan antaa vuonna 2008 laadittu ja seuravan vuonna hyväksytty Ilmasto- ja energiapoliittinen ohjelma. Tuo silloisen Vanhasen hallituksen aikana laadittu ohjelma perustui parhaiden talousasiantuntijoiden käsitykseen talouden ja yhteiskunnan kehityksestä aina vuoteen 2030 saakka. Energia- eikä etenkään ilmastopolitiikkaa ei voi suunnitella vain muutamaksi vuodeksi eteenpäin vaan tähtäin täytyy olla vuosikymmenien päähän.

Vuonna 2008 asiantuntijat arvioivat Suomen talouden kasvavan noin 2,3 prosenttia vuodessa aina vuoteen 2020 ja 1,8 prosenttia vuodessa siitä eteenpäin. Ennustetta ei voinut pitää yltiöoptimistisena, koska vuosina 1980 – 2008 talous oli kasvanut keskimäärin 2,6 prosenttia vuodessa, vaikka aikaväliin sijoittui 1990-luvun alun raju lama. 

Todellisuudessa Suomen talous on nyt bruttokansantuotteella mitattuna pienempi kuin vuonna 2008, itse asiassa se on reaalisesti vuoden 2006 tasolla. Ennusteet kuluvan vuoden ja vuoden 2015 kasvuksi eivät lupaa, että Suomen talous saavuttaisi vielä ensi vuonna edes saman tason kuin vertailuvuonna 2008.  Tulemme siis ensi vuonna eläneeksi keskimääräisesti nollakasvun aikaa jo yhdeksän vuotta. Suomen talous on ensi vuonna runsaan viidenneksen, eli yli 20 prosenttia pienempi kuin mihin vuoden 2008 ennusteet olisivat johtaneet. Kun kansansantalouden koko on vuonna 2014 noin 200 miljardia euroa, sen pitäisi ennusteiden mukaan olla jo 245 – 250 miljardia euroa.

Luvut ovat tietysti sinänsä abstrakteja eivätkä kerro paljon reaalimaailman tilanteesta. Vaikutukset kuitenkin hahmottuvat paremmin, kun tiedämme, että talouskasvu heijastuu suoraan mm. verotuloihin. Arviot valtiontalouden alijäämästä vaihtelevat 6 – 10 miljardin väillä. Alijäämällä on paineita tulevaisuudessa vain kasvaa, kun suuret ikäluokat tulevat nykyistä enemmän hoitoa tarvitsevaan ikään, ehkä 10 – 15 vuoden kuluessa. Jos talous olisi kasvanut oletetulla tavalla, merkittävää alijäämää ei vielä olisi ilmaantunut.

Realiteetit ovat realiteetteja eikä toteutumattomien haaveiden perään kannata haikailla. Sillä tavalla ne eivät ainakaan palaa. Tosiasia kuitenkin on, ettei Suomen talous enää palaa sille kasvu-uralle, josta se viime vuosikymmenen vaihteessa erkaantui. Uuteen tilanteeseen on pakko sopeutua. Suomen tilanne ei ole kuitenkaan toivoton, jos osaamme käyttää mahdollisuutemme. Mahdollisuuksiin vaikuttavat sekä ulkoiset että sisäiset tekijät. Ensinnä muutama sana Suomen mahdollisuuksiin vaikuttavista ulkoisista tekijöistä.

Talouden isossa kuvassa, mitä suosikki-ilmaisua voi tässä hyvin käyttää, on pari suurta kehitystrendiä, jotka olennaisesti muokkaavat Suomen talouden mahdollisuuksia. 1990-luvulla alkanut ja 2000-luvun ensi vuosikymmeninä voimistunut tuotannon globalisoituminen muokkaa tuotannon ja palvelujen kansainvälistä kilpailukenttää. Läntiset teollisuusmaat, Japani mukaan luettuna, saivat vuosikymmeniä käydä rauhassa keskinäistä kilpailua markkinaosuuksista. Nykyinen tilanne on täysin toinen. Kiina, Intia ja muut väestörikkaat maat valtaavat osansa. Aasian maissa asuu yli puolet maapallon väestöstä ja samoin nuoresta työvoimasta. Latinalainen Amerikka ja kohta myös Afrikka tulevat vauhdilla perässä. Kun vielä 1990-luvulla maailmanmarkkinoista kilpaili noin miljardi teollisuusmaan ihmistä, vastaava luku liikkunee nyt kolmen miljardin tasolla ja se kasvaa nopeasti. Markkinaosuuksien ja tuotannon uusjako maailmassa on tietysti oikeudenmukaista.

Eurooppa näyttää tässä muutoksessa jäävän heikoimmalle osalle. Suomelle tällä on merkitystä, koska integroidumme sekä poliittisesti että taloudellisesti lähimarkkinoihin. On kuitenkin viime kädessä suomalaisista itsestään kiinni, löytyykö meille ”saumaa” hieman kauempaa.  Se on täysin mahdollista.

Akuutti talouskriisi, josta Eurooppa ja Suomi myös kärsivät, syntyi rahoitusmarkkinoiden vääristyneestä kehityksestä. Yhdysvallat toimi edelläkävijänä, mutta muut taloudet tulivat perässä. Koko tuotannollinen ajattelu kääntyi finanssimarkkinavetoiseksi. Ei ollut enää tärkeää mitä tuotti tai teki vaan miten arvopapereiden omistuksesta sai parhaan tuoton. Kun samaan saumaan liittyi johtavien henkilöiden kohtuuton palkitseminen, talouselämän näköala ja henkinen ilmapiiri olivat pilalla. Suomalaiset yritykset ja yritysten omistajat olivat muutoksessa täysin rinnoin mukana. Syntynyttä ajattelutapaa ja ilmapiiriä ei hevin muuteta. Siitä joudutaan kärsimään pitkään.

Monet toivottavasti lyhemmän ajan muutokset vaikuttavat myös mahdollisuuksiin, esimerkiksi Venäjän politiikka Ukrainassa ja muuallakin lähialueillaan. Näiden negatiivisten muutosten kestoa on mahdoton ennustaa. Täytyy vain toivoa, ettei kyse ole vuosista.

Suomessa eivät sisäisetkään muutostekijät ole suosineet talouden suotuisaa kehitystä. Väestön vanhenemisesta on puhuttu kyllästymiseen saakka. Suuret ikäluokat, nykyisin noin 450 000 henkeä, ovat jo lähes kokonaan eläkkeellä. Ilman tätä kehitystä nollakasvuvuodet olisivat nostaneet työttömyysasteen pitkälle yli kymmeneen prosenttiin.

Työvoiman tarjonnan vähenemistä ja aktiivisimman ikäluokan supistumista ei voi kuitenkaan pitää hyvänä talouskasvun kannalta. Näitä trendejä eivät nykysuomalaiset itse kykene muuttamaan. Ainoa lääke on suosia työperäistä maahanmuuttoa aikaisempaa enemmän. Paljosta torjuvasta puheesta huolimatta trendi onkin kääntynyt. Maahan saapuu nykyisin väkeä parhaimpina vuosina lähes 20 000 enemmän kuin täältä lähtee. Tämä on hyvä alku. Hyvin monet maahanmuuttajat ovat yritteliäitä, ja luovat omalla yrittämisellään talouteen dynamiikkaa. Euroopassa parhaiten menestyneitä talouksia ovat viime aikoina olleet Saksa, Ruotsi ja Iso-Britannia. Kaikissa näissä maissa on erittäin suuri maahanmuuttajaväestö. Suuri maahanmuutto ei ole tietenkään ongelmatonta, mutta siihen ei nyt tässä puututa.

Juuri nyt Suomen synkkään talouden tunneliin tuovat valoa muutamat uudet kehityspiirteet. Tällöin on kyse euron heikkenemisestä dollariin nähden sekä öljyn kansainvälisen hinnan halpenemisesta. Molemmista seuraa merkittävä sysäys sekä yrityksille että kuluttajille. Todennäköisesti nähdään metsäyritysten tulosten paranevan, Finnairin kustannuskriisin helpottavan sekä muutenkin öljyhinnan alenemisen aikaan saaman ruiskeen kertautuvan eri puolilla taloudessa.

Mainitut lyhytaikaiset helpotukset eivät pelasta Suomea syvälliseltä uudistumisen tarpeelta. Kyse on mm. niistä kuuluisista rakenteiden uudistamisen tarpeista. Toisin kuin on esitetty, tämä uudistumisen tarve ei tarkoita ensisijaisesti kunnallisten tai muidenkaan hallintorakenteiden uudistamista. Uudistaminen olisi helppoa, jos kyse olisi vain hallinnon kehittämisestä.

Kyse uudistamisesta on rakenteiden ohella uusista toimintavoista, rohkeasta uuden teknologian soveltamisesta ja ennen kaikkea asenteesta. Tarvitaan myös uutta luottamusta talouspolitiikkaan, yrityksiin ja ihmisten osaamiseen. Onneksi näissäkin suhteissa on valoa näköpiirissä jo aivan lähitulevaisuudessa.