Elämäntarinan täydentyminen

Noin kuukausi sitten Sosiaali- ja terveysmisteriön entinen kansliapäällikkö Markku Lehto puhui junailemassani tilaisuudessa aiheesta Elämänhalua ylläpitävästä vanhuudesta. Hänen ajattelunsa ydin ja sanoma vanhuudesta menevät täysin yksiin oman suhtautumiseni kanssa. Viime vuodet ja ehkä vuosikymmenet ovat olleet asenteellisesti vanhuuden kannalta hyvin negatiivisia. Ikääntymisestä on tullut, tai siitä on tehty yhteiskunnallisesti yksi suurimmista ongelmista. Kun ihmiset elävät yhä pitempään, vanhuusväestön määrä kasvaa ja sitä myöten yhteiskunnalliset kustannukset kohoavat. Ekonomistien luoma uudissana – sinänsä karmea – kestävyysvaje kuvaa juuri tätä ongelmaa. Kun ikäihmisiä on paljon, eläke- ja terveydenhoitomenot kasvavat enemmän kuin mihin yhteiskunnalla olisi varaa. Näin ikäihmisistä on tullut taakka työikäisille ikäluokille. Tämän asian ikäihmiset kokevat henkisenä rasituksena ja myös vääryytenä. Ei kukaan halua olla taakka vaan tarpeellinen ja arvostettu.

Ikääntyminen nähdään myös prosessina, joka merkitsee jatkuvaa ja osin kiihtyvää luopumista. Pystyinhän eilen henkisesti ja fyysisesti vielä tehtäviin ja toimiin, jotka nyt näyttävät mahdottomilta! Luopumisen askeleet ovat joskus pieniä, joskus pitkiä. Tämä on luonnon laki. Kehityksemme kulkee väistämättä aina solutasolta alkaen kohti hidastuvaa ja rapautuvaa muutosta. Näin tarkastellen elämänmahdollisuus näyttää ikääntyessä koko ajan kaventuvan. Ihmisen tie johtaa kohti kunkin elämäntarinan tappioita ja menetysten lisääntymistä.

Markku Lehdon tarkastelussa asiat voi kääntää toisin päin. Elämä ja elämäntarina eivät ole jatkuvaa menetystä ja kaventumista vaan muutos voidaan nähdä myös täydentymisenä. Jokainen elämäntarinahan on ainutlaatuinen ja siten kiinnostava. Lisäksi jokainen päivä tuo tarinaan uutta ainesta. Jokainen kokemus, ajatus tai tapahtuma on lisää entisen jatkoksi. Olemme taas sen verran viisaampia ja kokeneita. Koska meille on suotu laaja kommunikaation lahja – eri muodossaan -, voimme lisäksi välittää saamamme opin muille. Voimme kertoa omaa tarinaamme. Joka tapauksessa me kerromme siitä, vaikka emme sanoisi mitään. Olemassaolomme ja olemuksemme kertovat.

Mitä minä haluaisin omasta elämäntarinastani kertoa muille, tai ehkä muistettavan? Mitkä asiat ja opit ovat olleet niin tärkeitä, että haluaisin niitä korostettavan? Niitä on ehkä moniakin, mutta tässä yhteydessä voisin ottaa yhden esimerkin. Yksi pisinaikaisemmista harrastuksistani ja elämänalueista on ollut metsänhoito. Kun nyt lähestyn 70 ikävuotta, toiminta tällä alalla on jatkunut jo yli 60 vuotta.

Käytännön metsätyö alkoi isä-Einon vaikutuksesta tai määräyksestä jo alle kymmenvuotiaana. Kotitalomme Viialan talon taustalla, Saarenvuoreen päin, oli lapsena parin hehtaarin hakamaa, johon lehmille oli aidattu laidunmaa kesäkaudeksi. Hakamaalta oli puusto poistettu, ja muistin mukaan siellä kasvoi vain pientä leppää, koivua ja pieniä kuusentaimia. Vähitellen lehmien laiduntaminen siirtyi heinää kasvaville peltolohkoille. Hakamaa sai vähitellen metsittyä.

Viialan navetan takaa alkanut metsäkappale kasvoikin hyvin. Vuorelta valui sopivasti hiesumaalle kosteutta. Eläimet olivat lannoittaneet hakamaata vuosikymmeniä. Alkuvaiheen lepikkovaltainen puusto lisäsi kasvuvoimaa edelleen. Tästä lepikosta tuli vuosiksi jokakesäinen raivauskohde. Lepikon harventaminen teki tilaa arvopuille, kuusille ja männyille. Perheen kasvatusperiaatteisiin kuului, ettei kesäisin saanut olla joutilaana. Kun kesäkuun alussa peltotyöt olivat vielä vähäisiä, pari kolme viikkoa pyhitettiin vesaikkojen raivauksille ja laidunaitauksien tekemiselle.

Tätä työtä jatkan edelleen. Laitumia ei Viialassa ole tehty enää yli 40 vuoteen, mutta metsien ja ojien raivaamista riittää. Metsien hakkuissa ja uudistamisessa syntyy taimikoita, joiden alkuun saattaminen ja onnistunut kasvatus vaativat ensimmäisen kymmenen vuoden aikana paljon omaa työtä. Työn voi tosin teettää kyllä maksua vastaan ammattimiehilläkin, mutta niin pitkälle kuin se on omin voimin mahdollista, kannattaa jatkaa. Metsänhoidosta onkin elämäntarinassani tullut tärkeä harrastus ja hobby. Samalla se on konkreettinen toimi, missä voin vaikuttaa nykypäivään ja tulevaisuuteen.

Meille kullekin on inhimillistä, että haluaisimme kokea tekemisellämme olevan merkitystä. Monimutkaistuvassa yhteiskunnassa merkityksen kokeminen tai oman työn vaikutusten näkeminen on usein vaikeaa. Metsänhoidossa se on kuitenkin silmin nähtävää. Työn jäljet on helppo huomata. Hyvään kasvukuntoon saatu taimikko tuottaa myös henkistä mielihyvää. Lisäksi tiedämme, että hoidettu metsä tuottaa aikaa myöten myös taloudellista hyötyä, vaikka se todennäköisesti koituukin jälkipolvien hyväksi.

Oman perheen piirissä hyvä metsänhoito on ollut tavoitteena jo sukupolvien ajan. Muistan isäni syksyiset toimet kahdeksankymmenen ikävuoden korvilla. Vaikka fyysiset voimat eivät hänellä enää olleet hyvät, hän kuitenkin jatkoi metsänhoitoa omalla tavallaan. Hän haki päivittäin lähimetsästä muutaman poistettavaksi sopivan lehtipuun rungon ja sahasi ne käsisahalla polttopuiksi.

Toinen ikämiesten metsänhoitoesimerkki muistuu mieleeni lukemastani artikkelista. Se kertoi kuluvana vuonna edesmenneen Ahti Pekkalan metsänhoitoharrastuksesta. Monivuotinen valtiovarainministeri Pekkala oli innokas metsämies. Lähestyessään 85 ikävuotta hän kertoi siirtyneensä yhden tankillisen periaatteeseen. Metsätöihin mennessä hän otti mukaan enää moottorisahan, jonka tankki oli polttoainetta täynnä. Päivän urakaksi riitti tuon yhden tankillisen sallima työmäärä.

Mikäli fyysiset edellytykset säilyvät, pyrin seuraamaan Pekkalan esimerkkiä. Nykyinen suorituskyky ja kunto riittävät vielä 3 – 4 raivaussaha- tai moottorisahatankilliseen, eli pariin kolmeen tuntiin päivässä.  Sen jälkeen on tultava työmaalta pois, ettei tule terveydellisiä tai muita vahinkoja. Jos onni suo, täydennän elämäntarinaani aina yhteen tankilliseen päivässä saakka. Sillä tahdilla ei tietenkään saada aikaan kovin suuria pinta-aloja tai muuten näkyviä tuloksia, mutta vaikutukset ovat konkreettisia. Positiivinen vaikutus tulevaisuuteen on ilmiselvä. Ne metsät, joita 50- ja 60-luvulla istutin tai raivasin, ovat nykyisin jylhää tukkimetsää. Tähän tarinaan haluaisin tuoda vielä täydennystä.

 

 

 

 

YK lasten asialla

Tänään, 24. lokakuuta 2014, on itseni kannalta historiallinen päivä. Tänään on vuosittainen YK:n päivä. Historialliseksi sen tekee minulle YK:n päivä tasan 50 vuotta sitten. Olin silloin Jämsän yhteiskoulun kahdeksannella luokalla. Koulullamme oli tapana pitää yhteinen aamunavaus koulun keskusradion kautta. En muista oliko aamunavaus joka päivä, en myöskään sitä, miten kulloisetkin teemat tai aiheet valittiin. Aina aika ajoin aamunavauksen suoritti joku koulun oppilaista. Tasan 50 vuotta sitten aamunavaus tuli minun tehtäväkseni.

Valintaani vaikutti varmasti silloinen YK:n päivä. Opettajilla oli tiedossa kiinnostukseni ja harrastukseni kansainvälisiin asioihin. YK:n päivän vuoksi puhuin luonnollisesti kehitysyhteistyöstä, tai kuten silloin sanottiin, kehitysavusta. Muistan vielä varsin hyvin puheenvuoroni pääsanoman.

Suomen kehitysapu, eli kehitysyhteistyö otti 1960-luvun alussa vasta ensi askeleitaan. Itse asiassa kansainvälisestikin kehitysapu alkoi 1960-luvun alussa vasta organisoitua. YK julisti 1960-luvun kehityksen vuosikymmeneksi. Toisaalta läntisten teollisuusmaiden järjestö OECD oli vasta perustettu, ja heti vuosikymmenen alussa se ryhtyi koordinoimaan ja ohjeistamaan länsimaiden köyhille maille antamaa apua. Toiminnan esikuvana oli ns. Marshall-apu, jonka Yhdysvallat organisoi heti Toisen maailmansodan jälkeen.  Marshall-rahoitusavun tarkoituksena oli nostaa sodan runtelema Länsi-Eurooppa jaloilleen, jotteivat kumoukselliset voimat pääsisivät valtaan. Apu toimi niin kuin oli tarkoitus.

Suomen virallinen kehitysapu alkoi vuoden 1965 alussa, jolloin aloitti toimintansa ulkoministeriöön perustettu apua koordinoiva toimisto. Omassa puheenvuorossani - edellisenä syksynä - korostin kahta asiaa. En painottanut niinkään köyhän maailman pelastamista, mihin Suomen voimavarat tuntuivat mitättömiltä. Sen sijaan pidin tärkeänä, että suomalaiset asiantuntijat ovat mukana kehitysmaissa yhdessä muiden avunantajien kanssa. Tämä olisi tärkeää myös sen vuoksi, että yhteistyön kautta suomalaisten ja Suomen tietoisuus kolmannen maailman, kuten köyhiä maita alettiin kutsua, ongelmista syventyisi. Suora inhimillinen kosketus on olennainen osa olosuhteiden ja ongelmien ymmärtämistä puolin ja toisin.

Toinen tärkeä seikka yhteistyössä oli mielestäni se, että Suomi ja suomalaiset tulevat tunnetuiksi eri puolilla maailmaa, globaalisti, kuten nykyisin sanottaisiin. Tällä seikalla on sekä inhimillistä, poliittista että taloudellista merkitystä Suomelle. Eri vaiheissa Suomi onkin korostanut juuri YK:ta tärkeänä Suomen kanavana haluttaessa vaikuttaa kansainväliseen kehitykseen, sekä ns. Suomen profiloitumiseen maailmalla. Suomihan varsin varhain osallistui YK:n rauhanturvatyöhön juuri tästä syystä.

Aamunavaukseni ennakoi hyvin erästä juonnetta omassa toiminnassani myöhemmin. Jouduin työn puolesta perehtymään kehitysmaiden asemaan ja mahdollisuuksin jo 1970-luvun alussa. Keskeisiä prosesseja siinä vaiheessa oli YK:n puitteissa neuvoteltu Uusi kansainvälinen talousjärjestys, UKTJ. Sen oli määrä parantaa köyhien maiden asemaa maailmanmarkkinoilla. Mittava neuvotteluprosessi lähti liikkeelle vuonna 1974 eli tasan 40 vuotta sitten. Omalta osaltani olin näissä valmisteluissa mukana. Maailman talousjärjestys on sittemmin muuttunut valtavasti, mutta muiden tekijöiden vuoksi kuin UKTJ:n.

Omaan rooliini kuului kuluneina vuosina yli 30 vuoden edustus eri Suomen kehitysmaapolitiikkaa ohjeistaneissa neuvottelukunnissa. Vuosien mittaan asiat ja vaikutukset ovat kehityspolitiikassa monin osin muuttuneet. Näin jälkikäteen tarkasteltuna minun ei ole kuitenkaan tarvinnut luopua niistä kahdesta näkökohdasta, joita pidin tärkeinä 50 vuotta sitten. Niillä on edelleen paikkansa Suomen politiikassa.

Maailmankuva ja globaalit kehityskysymykset ovat vuosien kuluessa dramaattisesti muuttuneet. Koulussa meille opetettiin vielä 1960-luvun alussa, että kaksi kolmasosaa maapallon väestöstä näkee nälkää. Näin ei varmasti silloinkaan käytännössä ollut, mutta ilmaus korosti köyhien maiden asemaa ja mittasuhteita ihmiskunnan kokonaisuudessa. Maapallon väkiluku oli ylittänyt 3 miljardia vasta vuonna 1960. Tänään maapallolla elää jo 7,25 miljardia ihmistä, eli enemmän kuin kaksinkertainen määrä vuoteen 1964 verrattuna.

YK:n toiminta alkoi heti maailmansodan päättymisen jälkeen vuonna 1945, eli YK täyttää ensi vuonna 70 vuotta. Sen keskeisimpiä tehtäviä on rauhan edistäminen ja ylläpitäminen eri puolilla maailmaa sekä taloudellisen, sosiaalisen ja ympäristöllisesti kestävän kehityksen edistäminen. YK:lla on lukuisa määrä tytärjärjestöjä, jotka ovat erikoistuneet kehityksen eri aspekteihin, tekijöihin. Eräs vanhimmista tytärjärjestöistä on Roomassa toimiva YK:n maatalous- ja elintarvikejärjestö, FAO. Sen pitkänaikavälin tehtävä ja päämäärä on nälästä ja aliravitsemuksesta kärsivien ihmisten auttaminen. Maapallon väestön lukumäärän noususta huolimatta aliravitsemuksesta kärsivien lukumäärä onkin hitaasti alentunut. Näitä ihmisiä on edelleen yli 800 miljoonaa.

Alentamistavoitetta on YK:n puitteissa edistetty asettamalla koko maailmaa koskevia kehitystavoitteita. Vuonna 2000 asetettiin tavoitteet, aliravitsemuksesta kärsivien osuuden puolittaminen, vuoteen 2015. Tämä tavoite tullaan lähes saavuttamaan. Nyt YK on laatimassa uusia tavoitteita seuraavalle 15-vuotiskaudelle, eli vuoteen 2030. Nälän ja aliravitsemuksen tavoitteet kohdistetaan tulevalla kaudella lapsiin, erityisesti alle 5-vuotiaisiin pienokaisiin. Puutteellisesta ravitsemuksesta tai aliravitsemuksesta kärsiviä pikkulapsia on edelleen noin 160 miljoonaa. Tavoite pitää tulevalla kaudella olla, että jokainen lapsi saa riittävän ravinnon viimeistään vuonna 2030.

Tavoite tuntuu kovalta, mutta nykytiedolla ja yhteisillä voimavaroilla se on täysin saavutettavissa. Riittävä ravinto on perimmäinen ihmisoikeus erityisesti pienille lapsille. Riittävä ravinto on myös hyvän kehityksen avain. Köyhissä maissa kehitys lähtee viime kädessä ihmisistä. Jos yksilön fyysinen ja henkinenkin kehitys on heikentynyt puutteellisen ravinnon vuoksi, ei hänen panoksensa omassa elämässään eikä yhteisössään voi olla täysipainoinen. Köyhyyden ja aliravitsemuksen kierre alkaa usein jo odotusaikana, kun äidit eivät saa riittävästi jokapäiväistä ravintoa. Tämä kierre tulee YK:n ja kehitysyhteisön toimesta katkaista tulevan tavoitekauden aikana.

 

 

 

Putinin Venäjä Potemkinin jalanjäljissä

Ukraina on ollut kaikkien huulilla viimeisen puolen vuoden aikana. Kyse ei ole ollut vain Ukrainan tilanteesta ja kohtalosta vaan siitä, mitä Putinin Venäjä tekee Ukrainassa. Venäjän räikeä puuttuminen Ukrainan kehitykseen on muuttamassa radikaalisti käsitystä Venäjän politiikasta ja tavoitteista. Venäjä on viemässä kansainvälistä politiikkaa yhteistyön tieltä vastakkainasetteluun. Vastakkainasettelu ja valtapolitiikka ovat jo johtaneet väkivaltaan ja kuolonuhreihin keskellä Eurooppaa. Keskinäisen riippuvuuden ja globaalien yhteisten ongelmien maailmassa tämän luultiin jo olevan ohi.

 Putinin Venäjä kaappasi keväällä Krimin niemimaan. Venäjä teki sen salamyhkäisesti ja väestön venäjänkielisen enemmistön tukeen nojaten. Krimin kaappaus soti kaikkia Toisen maailmansodan jälkeisiä sopimuksia vastaan, koko Etyk-prosessi mukaan lukien.

Putin perusteli Krimin liittämistä pitkällä historiallisella yhteydellä Venäjään. Sanottiin, että Krimi on kuulunut satoja vuosia Venäjään. Tämä ei pidä paikkaansa. Krimiä ovat historiassa pitäneet vallassaan monet kansat ja valtiot. Tältä osin voi lähetä vaikka kreikkalaisista siirtokunnista pari kolme vuosituhatta sitten. Venäläiset valtasivat Krimin 1780-luvulla. Ennen valtausta Krimin kaanikuntaa hallitsivat Tšingiskaanin jälkeläiset ja liittolaiset. Tšingiskaani ja hänen jälkeläisensä valtasivat historian laajimman maa-alueen. Mongolien hallitsema alue oli 35 miljoonaa neliökilometriä, eli jokseenkin kaksinkertainen nykyisen Venäjän alueeseen verrattuna.

Tsaari Pietari Suuren ajoista saakka Venäjän pyrkimyksenä on ollut päästä viidelle merelle, Jäämerelle, Itämerelle, Mustalle merelle, Intian valtamerelle sekä Tyynelle valtamerelle.  Jo Pietari Suuren Venäjä pääsi Jäämeren lisäksi Itämerelle. Mustalle merelle pääsy ei vielä onnistunut. Vastassa olivat Ottomaanien valtakunta Turkissa ja heidän liittolaisensa.

Venäjän levittäytyminen etelään jatkui Katariina Suuren aikana 1770- ja 1780-luvuilla. Etevien sotapäälliköiden ohella mukana hääri Katariina Suuren rakastajankin kunnostautunut Grigori Potemkin (1739 – 1791). Grigori Aleksandrovitš Potemkin syntyi pienessä Tšižovan kylässä lähellä Pyhän Smolenskin linnoituskaupunkia vaatimattomaan maalaisaateliseen sukuun. Puolalaissyntyinen suku oli kehittänyt mielikuvituksellisen tarinan sukupuun historiasta. Heidän mukaansa he polveutuivat Roomaa noin 100 eKr. uhanneen italialaisen heimon prinssistä Telensinistä sekä Istokista, dalmatialaisesta prinssistä 1000-luvulta.

Yhtä mielikuvituksellinen oli Grigori Potemkinin koko elämä. Historiaan hän on jäänyt Katariinan rakkaussuhteen lisäksi kulisseistaan, jotka hän rakensi Krimin niemimaalle sydänystävänsä vierailua varten. Potemkin halusi saada aikaansaannokset näyttämään upeammilta kuin mihin resurssit ja aika riittivät. Tämä Mustanmeren suuramiraaliksi ja ruhtinaaksi kohotettu sankari sai elämässään, joka kesti vain vähän yli 50 vuotta, paljon todellistakin jälkeä aikaan. Hän perusti mm. useita kaupunkeja ja linnoituksia, esimerkiksi Odessan ja Sevastopolin, jotka ovat polttopisteessä yhä tänään. Ennen kaikkea hänen johdollaan Krimin niemimaa liitettiin pysyvästi Venäjään 1780-luvulla. Krimin ja Venäjän yhteys on siten hieman yli 200 vuotta, ei ikiaikainen.

Presidentti Putin on ottanut tehtäväkseen Venäjän suuruuden palauttamisen. Vielä viime vuoteen saakka lännessä uskottiin, että Putinin Venäjän perimmäinen pyrkimys on integraation ja yhteistyön syventäminen erityisesti Länsi-Euroopan kanssa. Tämä nähtiin itsestään selvyytenä, kun tarkasteltiin Venäjän taloudellisia intressejä lähtien aina energiatuotteiden viennistä. Toisaalta tavalliset venäläiset olivat laajasti päässeet yhteyteen länsimaiden kanssa sekä matkailussa että kaupankäynnissä. Näiden etujen nähtiin olevan riittävä liima yhteistyön lujittamiselle myös poliittisella taholla.

Kaikkien yllätykseksi presidentti Putin on halunnut kääntää selän lännelle ja länsivaltojen mielipiteelle sekä myös lännen arvoille. Samalla uhkaavat mennä historian roskatynnyriin ne sopimusrakenteet ja periaatteet - valtioiden suvereniteetista alkaen -, joita Neuvostoliitto/Venäjä on itsekin Toisen maailmansodan jälkeen korostanut. Katariina Suuren/Grigori Potemkinin tapaan Venäjä haastaa Länsi-Euroopan maiden intressit Kaakkois-Euroopan alueella.

Liekö isovenäläistä perinnettä vai mitä, mutta Potemkinin tapaan Putin rakentaa suurella rahalla jättimäisiä palatseja ja kulisseja. Sotshin talviolympialaiset olivat aivan oma lukunsa. Ne olivat ensimmäiset talviolympialaiset subtrooppisella vyöhykkeellä ja ne tulivat maksamaan satumaisen paljon. Kun edelliset talviolympialaiset Vancouverissa maksoivat noin 6 miljardia dollaria, Sotshin hinnaksi on arvioitu 50 miljardia dollaria. Jää nähtäväksi tuleeko näillä kulisseilla olemaan käyttöä vuotuista formulakilpailua enemmän, vai jäävätkö suorituspaikat todella tyhjiksi kulisseiksi.

Vastaavaa kulissien rakentamista tapahtunee lähivuosina, kun rakennetaan vuoden 2018 jalkapallon maailmanmestaruuskilpailujen puitteita. Niiden järjestämisoikeudet Putin ilmeisesti hankki Venäjälle suurella rahalla, kuten korruptoituneessa kansainvälisessä jalkapallossa on tapana.

Putinin Venäjä on nyt lähes yhtä yksinvaltainen kuin tsaarien Venäjä 1700- ja 1800-luvuilla. Yhden miehen ja hänen esikuntansa päätöksin voidaan rakentaa ja ylläpitää miltei minkälaisia kulisseja hyvänsä. Suurin ero on kuitenkin kansassa. Venäjän kansan enemmistö ei ole enää maaorjia, ei edes kuolleita sieluja, vaan periaatteessa hyvin perillä maailmasta niin Venäjällä kuin muuallakin. Putinin propaganda jättikulisseineen on vielä saanut vastakaikua, mutta pidemmällä aikavälillä tilanne todennäköisesti muuttuu.

Venäjän todelliset taloudelliset voimavarat eivät riitä Euraasian pitämiseen vallassa ja samalla yhteyksien katkaisemiseen lännessä.  Imperiumit ovat aina sortuneet ylimitoitettuihin poliittisiin ja sotilaallisiin hankkeisiin. Niin kävi Neuvostoliitollekin. Todellisten voimavarojen puute estää Putinin luomasta maailmanmittakaavan, eikä ehkä kontinentaalistakaan imperiumia. Pyrkimyskin kyllä ehtii saada paljon pahaa aikaan.

 

 

Savusaunan auvossa

Muutama vuosi sitten kuulin radiosta ohjelman, missä saunaekspertti kertoi laatimastaan saunomisen hyvyyden luokituksesta. Hän oli laatinut viisiportaisen laadullisen asteikon, millä arvioida saunomiskokemuksen nautintoa. En valitettavasti muista asteikosta kuin neljä porrasta. Ne olivat huonommasta päästä lähtien nuiva, käypä, oiva ja auvo. Näilläkin kyllä pärjää, koska ainakaan minä en joudu kokemaan useinkaan saunaa, joka olisi huonompi kuin käypä. Ehkä muutama kerta on tullut saunotuksi saunassa, jonka aikaansaamaa tunnetta voi kuvata sanalla nuiva.

Mieluimmin muistelee saunakertoja, joiden muistikuva on joko oiva tai peräti auvo. Onneksi saan kokea saunomista asteikon tässä päässä omassa mökkirannassa. Sen mahdollistaa tänä kesänä 20 vuoden ikään tuleva savusauna.

Vaherin saunan hankkiminen ja rakentaminen oli oma mainio tarinansa. Olimme usean kesän ajan saunoneet kerran kesässä naapurimme Jänttien ikivanhassa savusaunassa. Meillä miehillä saunassa käynti venähti yleensä pariin tuntiin, koska leppeässä löylyssä oli mukava istuskella ja samalla käydä maailman asiat läpi tähtitieteestä kalan perkuuseen. Toistelin aina, että olisipa itselläkin tällainen sauna.    

Haave lähti toteutumaan talvella 1994, kun naapurimaatalon vanha isäntä Timo sanoi, että nyt pannaan projekti käyntiin. Hän sanoi ottavansa seinähirsiksi tulevat puut metsästä, jos sinä (eli minä) piirrät mallin. Niinpä hankin Saunaseuran saunalta Risto Vuolle-Apialan toimittaman omakustanteen Suomen savusaunoista. Piirsin keskisuomalaista ja savolaista savusaunatyyppiä yhdistelemällä oman mallini. Rakennuksen mittasuhteet kävin hakemassa Seurasaaren vanhoista museorakennuksista. Kun rakentajat tulkitsivat ruutupaperipiirrostani hieman eri lailla kuin olin tarkoittanut, saunasta tuli jyrkkäkattoisempi, kirkkomaisempi.

Savusaunan sydän on kiuas. Kiukaaksi valitsin Aitokiukaan kehittäjän savusaunamallin. Sen etuna on, että vetämällä kansi kuumennettujen kivien päälle, sauna pysyy kylpykunnossa kymmenenkin tuntia. Niinpä lämmitin sen aamupäivällä ja saunaan menimme illansuussa.

Kuluneiden parinkymmenen vuoden aikana olemme saunoneet noin 400 kertaa. Nyt kiuas on jo  vaiheessa, että se vaatisi kunnostusta. Kivethän lämmitetään punahehkuisiksi ja lämmityksen loppuvaiheessa päällimmäisten kivien yläpuolella palaa sininen liekki, joka polttaa viimeisetkin nokihiukkaset, jotka voisivat aiheuttaa ns. tikua silmiin. Lämpötila nousee kivien päällä 700 – 800 asteeseen, joten kiuas on kovilla. Vähitellen sen rakenteet antavat hieman periksi eivätkä ominaisuudet säily ihan parhaimmillaan.

Parhaimmillaan mökin savusaunakokemus on ollut ehdottomasti auvo. Vieläkin löylyt ovat varsin oivia, vaikka ehkä jotakin kohennusta voisi miettiä.

Mikä sitten tekee saunomisesta savusaunassa auvoisen kokemuksen? Savusaunassa istut korkealla lauteella mustien seinien ja nokimustan katon luodessa tummahämyisen hämärän. Hämärää valaisee vain pienestä ruutuikkunasta tuleva ilta-auringon valo. Ikkunan yläosa on sekin nokeentunut lämmityssavun kohotessa kiukaan pinnasta seiniä pitkin lakeiseen ja siitä ulos.  Kun avaat takaseinällä olevan räppänän saunomisen aikana, siitä sisään tuleva valokeila valaisee saunan ilmassa olevat hienot noki- yms. pölyhiukkaset. Tunnelma ja atmosfääri on ainutlaatuinen.

Istuessasi lauteiden hämärässä keskityt itseesi ja ajatuksiisi. Hyväilevä löyly sihahtavilta kiviltä nostaa vähitellen hien ihon pintaan. Ensin joutuu ehkä hetken odottamaan, ennen kuin hiki kohoaa pintaan. Se ihan kuin salaa lämmittää ja kastelee ihon. Tunnelma on hyvin meditoiva, eikä kaipaa välttämättä keskustelua muuta kuin omien ajatuksien kanssa.

Keskustelulle on paras hetki istahtaminen uinnin ja parin löylykerran jälkeen saunan kupeelle, missä pyyhkeeseen kääriytyneenä voi maistella virvoitusjuomaa ja pohtia maailman ja maailmankaikkeuden tilaa. Yksinkin istuen hetki on melkein pyhä. Edessä on ilta-auringon säteiden sävyttämä järven pinta ja järven selän takana tummuva sankan metsä raja. Leikillisesti olenkin sanonut, että hetki on ikääntyvän miehen kliimaksi.

Lähes jokaiseen paratiisiin kuuluu kuitenkin käärme. Omaan saunaidylliini tämä käärme alkoi hiipiä pari vuotta sitten maakuntakaavan muodossa. Saunan seinustalta avautuvaan maisemaan on kaavaehdotuksessa merkitty 36 tuulimyllyn paikkaa. Nykyiset myllyt nousevat 200 metriin. Lähin paikka on suoraan edessä järven toisella puolella noin 600 metrin päässä. Tällä hetkellä Suomessa on tuulimyllyjen rakentamisessa todellinen kiihko meneillään. Se johtuu ruhtinaallisesta yhteiskunnan tuesta, jonka ansiosta myllyistä on tulossa omistajilleen rahasampoja.

Vaikka vastapäätä ei ehkä koskaan oikeasti rakennettaisi tuulimyllyjä, tietoisuus niiden tulon mahdollisuudesta on jo muuttanut tunnelman. En voi koskaan enää täysin siemauksin nauttia savusaunan auvosta ajattelematta että entä jos.

Ps. Alkava kesäaika näyttää taas tuovan ruhtinaallisesti fyysistä ja ajatuksellista työtä metsän ja rakentamisen parissa niin, että näyttää järkevältä pitää pieni tauko muissa henkisissä ponnisteluissa. Ei niin etteikö asioiden pohtiminen ja jäsentely olisi edelleenkin hauskaa, mutta tauko kypsyttänee uusia näkökulmia ja teemoja. Oikein antoisaa kesää kaikille mahdollisille lukijoilleni! Palailen palstoille elokuun loppupuolella.

On aikamme kallis

Ympäristöämme hahmottaessamme kolmiulotteinen maailma tuntuu luonnolliselta. Ehkä luonnolliselta tuntuu neljäskin ulottuvuus, aika. Sitä se ei kuitenkaan ole vaan aikaan liittyy paljonkin ihmeellistä, mystistä. Vielä ihmeellisemmältä tuntuu kosmologien pohdiskelema maailmankaikkeus, missä ulottuvuuksia on usein vielä neljää enemmänkin. Sanotaan, että maailmankaikkeutta tutkivien kosmologien hahmottamassa todellisuudessa olisi keskimäärin yksitoista ulottuvuutta. Mitä se sitten oikein tarkoittaneekaan?

Aika sen sijaan meillä on aina käsillä. Etiopialainen ystäväni Simelles Tennaw kirjoitti muutamia vuosia sitten kirjan nimellä Time is for all. Aika kuuluu siis kaikille ja on siinä mielessä demokraattien ja tasapuolinen, että se on sama kullakin hetkellä jokaiselle.

Olemme tottuneet mittaamaan ajan kulua taivaankappaleiden liikkeiden avulla. Maa kiertää auringon tietyssä määrässä päiviä, joiden pituus taas määräytyy maan pyörähdyksestä akselinsa ympäri. Vanhojen kulttuurien ajan mittaamisen ja kalentereiden tärkein erottava tekijä lienee se, onko mittarina käytetty kuun vai auringon liikkeitä.

Ihminen on yrittänyt mitata ajan kulua myös itse kehittämillään välineillä. Meille Sinuhemme lukeneille on tuttua miten vesikello mittaa aikaa. Euroopan luolamaalauskulttuureiden jäljiltä on löydetty jo noin 20 - 30 000 vuoden takaa luuesineitä, joihin on systemaattisesti vedetty viivoja. Emme voi tietenkään tietää, ovatko nämä viivat vedetty mittamaan aikaa vai esimerkiksi laskemaan saatua saalista.  

Kävin toistakymmentä vuotta sitten Amsterdamin reissuillani useamman kerran Rijksmuseumissa katsomassa sekä Rembrandtin Yövartijat -maalausta että esineitä Hollannin kultakaudelta, 1600-luvulta. Esineiden joukossa oli valtava, melkein huoneen kokoinen rakennelma, joka oli kellokoneisto jostakin keskiaikaisesta kirkosta. Monimutkaiset rattaat, punnukset ja köysistöt pitivät kellon viisarit liikkeessä ja kertoivat kyläläisille ajan kulun.  

Nykyiset digitaalikellomme saavat ajan mitan koneistossa olevien kiteiden värähtelystä. Liike merkitsee äärettömän tarkkaa ajan mittausta niin, ettei kellomme juuri jätätä eikä edistä.

Olennaista on, että ajan kokemuksemme ja käsityksemme tulee liikkeestä. Kappaleet, ainehiukkaset, kvantit, fotonit ja mitä kaikkia niitä onkaan liikkuvat jossakin avaruudessa toisiinsa nähden. Koko kosmologinen avaruus, kuten me sen käsitämme, syntyi alkuräjähdyksessä 13,8 miljardia vuota siten. Silloin syntyi aika. Albert Einstein opetti meille, että aikakin on suhteellinen käsite. Se riippuu kappaleiden nopeudesta, liikkeestä toisiinsa nähden.   

Aikaa ja maailman syntyä pohtiessani sähkökemialliset impulssit liikkuvat synapsien kontrollomana, mikä vilkkaammin mikä hitaammin, yhdistellen muistipaikkoja parhaansa mukaan. Jos hyvin käy, siitä syntyy kohtuullinen käsitys ympäröivästä todellisuudesta. Joka tapauksessa, vaikka kuinka vilkasta liikettä saisin aikaan, käsitys on äärimmäisen rajallinen. Se on myös suhteellinen siinä mielessä, että kenenkään muun aivosolut eivät synnytä täsmälleen samaa kokonaishahmoa.

Ajan kuluessa maapallolla on syntynyt ja kehittynyt orgaanisten aineyhdisteiden kokonaisuus joka synnyttää ja ylläpitää itseään, eli elämä. Sekin on liikkeen tulos ja myös uusi ihme. Ihminen on itsetietoisuuden synnyttyä pyrkinyt löytämään vastauksen tämän ihmeen, elämän syntyyn. Monet ovat löytäneetkin vastauksen. Omalta kohdalta tunnustaudun Konrad Lorenzin seuraajaksi. Hän aikanaan kiteytti vanhan sanonnan muotoon: ”Ihmettelen, olen siis olemassa.”

Elämän olemukseen yksilön kannalta kuuluu ajan rajallisuus. Tämän oivaltaminen vie aikansa. Monet, kuten itsekin, oivaltavat aikuistumisen kynnyksellä, ettei meille ole annettu aikaa kuin rajallisesti. Rajan tiedostaminen lienee ihmiselle kautta historian ollut merkittävimpiä, kovimpia juttuja. Aiheen käsittely onkin ollut eri kulttuurien syvintä ydintä.

Koska aikaa on itse kullakin rajallisesti, siitä tulee erittäin arvokas asia – ainakin pitäisi. Jokainen toivoisi elämälleen merkitystä. Siihen pitää kaikilla olla oikeuskin. Jokaisen oikeuteen tuleekin suhtautua kunnioittavasti ja arvoa antaen. Näin ei riittävästi ole.

Ajan kuluessa ja iän karttuessa oppii tietämään, että merkitystä hamutessaan kovin paljon ei voi suoritusten varaan laskea. Moni haluaa kuitenkin itselleen jonkinlaisen muistomerkin. Siinä suhteessa vaihtoehdot ja mahdollisuudet ovat monenlaiset. Tosin muistomerkkien merkityksestä tuleville sukupolville ei voi olla varma.

Omat tavoitteeni alkavat kiteytyä taimikoiden harventamiseen. Taimikoiden paikalla olleet metsät ovat antaneet aikanaan taloudellista tukea perheen toimeentulolle. Raivaussahalla tehtävä raivaus ja vesakoiden poisto antavat tilaa ja valoa uudelle arvopuiden kasvulle. Siisti jälki tuottaa tekijälle mielihyvää. Hoidettu metsä kasvaa paremmin kuin risukkoinen riukumetsä, ja antaa kenties taloudellista arvoa tuleville sukupolville – aikaa myöten.

Venäläisen imperiumin laajentumismalli

Tilasin 1980-luvulla Maailma ja me -lehteä, joka oli perustettu amerikkalaista elämänmuotoa propagoivan Valittujen palojen vastineeksi. Maailma ja me oli vastaavan kokoinen, pieni, helposti luettava aikakauslehti. Se kertoi mukavia tarinoita Neuvostoliitosta ja neuvostoliittolaisten elämästä. Halusin tarkoituksella saada vastakuvaa paljonkin lukemani Valittujen palojen tarjoamalle maailmankuvalle.

Maailma ja me -lehdestä jäi tärkeimpänä mieleen erityinen kirjoitusten sarja. Se kertoi tuhannen vuoden ajalta Venäjän ja Neuvostoliiton historiasta. Ehkä kirjoitussarjan pontimena oli tuolloin juhlavuosi 1988, jolloin tuli tuhat vuotta siitä, kun Kiovan slaavit perinnetiedon mukaan kääntyivät ruhtinas Vladimirin johdolla ortodoksiseen uskoon.

Kirjoitussarjan kiinnostavin seikka oli Neuvostoliiton historioitsijoiden tapa kertoa jatkotarinaa Venäjän alueellisesta laajentumisesta. Venäjän ekspansiivinen aika alkoi varsinaisesti 1500-luvun taitteessa, kun Iivana III Suuri, Moskovan suuriruhtinas, kokosi venäläisiä ruhtinaskuntia yhteisen hallinnon alle. Moskova ja monet muut ruhtinaskunnat olivat olleet yli 200 vuotta armottoman mongolivallan alla.

Ensimmäisen tsaarin Iivana Julman aikana, vuosina 1547 – 1584, laajentuminen jatkui itään. Kazanin ja Astrakanin mongoliruhtinaskunnat liitettiin Venäjään. Venäjän laajentuminen länteen ei sen sijaan onnistunut. Liettua-Puolaa ja Ruotsia vastaan käydyt sodat eivät johtaneet menestykseen.

Vuonna 1613 nousi valtaistuimelle ensimmäinen Romanov-sukuinen tsaari, Mikael Romanov. Romanovien aikana Venäjä laajentui nopeasti itään, Siperiaan ja etelään, Kaukasukselle. Imperiumi laajeni Pietari Suuren toimesta jopa Amerikan mantereelle, Alaskaan.

Maailma ja me -lehden historiankuvaus laajentumisesta noudatti mielenkiintoista kaavaa. Venäjän naapureina asuvissa ruhtinaskunnissa piti valtaa julma, kansaa sortava hallitsija tai yläluokka. Sorrettu väestö otti yhteyttä Venäjän tsaariin ja pyysi apua sortajaa vastaan. Tsaari lähetti venäläisiä joukkoja alistettujen avuksi. Tarinan mukaan joukot valtasivat ruhtinaskunnan lähes verettömästi ja poistivat julmat vallanpitäjät vallasta. Kiitollisena saamastaan avusta, valloitetun alueen väestö anoi pääsyä Venäjän osaksi. Tähän tsaarit suostuivat.

Krimin valtauksessa viime maaliskuussa oli mielenkiintoista nähdä, että malli toimii tänäkin päivänä. Krimin venäläisenemmistö syytti Kiovan kansannousun nostamaa uutta hallintoa fasismista ja venäläisväestön sorrosta. Venäjän ulkopoliittisen doktriinin mukaan maalla on oikeus puolustaa venäläisvähemmistöjen etuja myös naapurimaissa. Niinpä Krimille lähetettiin venäläisiä sotilaita, jotka eivät häveliäisyyssyistä kuitenkaan käyttäneet asevoimiensa tunnuksia. Aseistettujen ja sotilasasuun pukeutuneiden joukkojen varusteissa ei ollut Venäjän armeijan tunnuksia. Joukot ottivat kuitenkin vallan niemimaalla.

Valtausoperaatio huipentui siihen, että Krimin venäläisen nukkehallinnon johdolla järjestettiin kansanäänestys, jonka nojalla Krimin alue anoi pääsyä Venäjän imperiumin osaksi. Prosessi oli tyylipuhtaasti sama kuin vanhan Venäjän imperiumin laajentumiskaava 1500-luvun alusta eteenpäin. Näin ainakin Maailma ja me -lehden kertomana.

Kuvaan kuului lisämausteena tällä kertaa se, että Krimin alkuperäisväestö, Krimin tataarit, eivät osallistuneet kansanäänestykseen. Krimin demograafinen venäläistyminen alkoi varsinaisesti vuoden 1944 jälkeen, jolloin Stalin pakkosiirsi kaikki Krimin tataarit Siperiaan kostoksi yhteistyöstä Saksan kanssa. Nykyiset Krimin tataarit ovat pääosin heidän jälkeläisiään, ja he palasivat Krimille Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen 1990-luvulla.

Iivana Julma oli monessa Josef Stalinin esikuva. Stalin ja Neuvostoliitto halusivat laajentaa aluetta länteen ja onnistuivatkin siinä Baltian maiden ja Ukrainan kohdalla. Nämä maat olivat Suomen tavoin itsenäistyneet tsaarivallan romahdettua vuonna 1917.

Venäjän/Neuvostoliiton laajentumisen kaava petti ensimmäisen kerran Suomen osalta. Talvisodan ensimmäisinä päivinä perustettiin kyllä Otto Wille Kuusisen johtama Terijoen nukkehallitus, jonka piti oikeuttaa Neuvostojoukkojen tulo pelastamaan suomalainen työväenluokka porvariston ylivallasta. Erehdys oli siinä, ettei Suomen työväenluokka lähtenyt venäläisten kelkkaan vaan puolusti maata talonpoikien ja porvariston rinnalla.  Neuvostoliitto sai kuitenkin runsaan kymmenesosan Suomen pinta-alasta.

Seuraavan kerran mallin toimi huonosti Afganistanissa. Neuvostoliiton joukot lähtivät vuonna 1979 puolustamaan valtaan noussutta kommunistista hallitusta kapinoitsevia afgaaneja vastaan. Seuraukset tiedämme nyt. Ne ovat olleet äärimmäisen kovat erityisesti Afganistanin väestölle. Helpolla ei päässyt Neuvostoliittokaan. Nuorten venäläisten sotilaiden kuolemat rapauttivat vähitellen Neuvostoliiton sisäistä moraalia ja osaltaan vaikuttivat Neuvostoliiton romahtamiseen.

Tätä kirjoitettaessa seurataan jännittyneenä Krimiltä alkaneen Venäjän politiikan jatkoa itäisessä Ukrainassa. Toimiiko kaava edelleen ja mitä siitä seuraa ukrainalaisille? Jäljet pelottavat.

Lähi-idän umpisolmu ei avautune sukupolviin

Ukrainan akuutin kriisin viedessä huomion Lähi-idän kytevä pitkäaikainen konflikti, Israelin/Palestiinan tulehtunut avohaava, on jäänyt hieman taka-alalle. Minulla oli tilaisuus noin kuukausi sitten paneutua asiantilaan paikan päällä. Jatkuva konflikti, joka 2000-luvullakin on vienyt hengen noin 6000 Palestiinan arabilta ja 1 500 Israelin juutalaiselta, näyttäytyy nyt omissa silmissä uudessa valossa.

Välimeren itäreunan seutu, Egyptistä Syyriaan, entiseen Kaksoisvirtain maahan ja Turkkiin saakka on historiassa aina ollut läpikulkualuetta, missä harvoin on voitu viettää rauhallista elämää ilman sotaa tai konflikteja. Valloittajat ovat kulkeneet näitä rantoja ja vuoristoja pohjoiseen ja etelään, lukuisat kansat ovat sinne asettuneet asumaan, ja hävitäkseen historian hämärään.

Nykyinen demograafinen ja poliittinen asetelma alkoi muotoutua 1800-luvun lopulla, kun Ottomaanien imperiumi vähitellen rapautui ja juutalaisten paluu 1700 vuoden diasporan jälkeen Palestiinaan alkoi. Nykyinen geopoliittinen Palestiina muotoutui ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun Ranska ja Englanti jakoivat romahtaneen Turkin Lähi-idän alueet, ja Brittien mandaattialueeksi tuli mm. Palestiina.

Sionistisen liikkeen tavoitteena oli löytää alue, joka voisi tarjota eri puolilla maapalloa vainotuille juutalaisille juutalaisenemmistöisen kotimaan. Tällaiseksi alueeksi kaavailtiin mm. Galileaa ja läheistä Välimeren rantavyöhykettä Palestiinassa. Natsi-Saksan juutalaisiin kohdistaman vainon kauhistuttamana hyväksyttiin YK:ssa marraskuussa 1947 Palestiinan jako juutalais- ja arabivaltion kesken. Jaossa määriteltiin alueesta Israelille 55 %, vaikka juutalaisväestöä oli 650 000 ja arabeja noin 1,3 miljoonaa.

Alueen jakopäätös johti välittömästi väkivaltaan juutalaisten ja arabien kesken. Sisällissota johti lopulta Israelin itsenäistymisjulistukseen 14.5.1948 ja brittien lähtöön Palestiinasta. Sodan seurauksena 700 – 750 000 arabia lähti tai karkotettiin kodeistaan, kylistään ja tiluksiltaan. Heistä tuli pitkäksi aikaa Samarian ja Juudean sekä naapurimaiden pakolaisleirien asukkaita.  Karkotuksen tai paon synnyttämä katkeruus Israelia ja juutalaisia kohtaan juurtui syvään.

Myöhemmin Israel oli valmis ottamaan takaisin noin 100 000 pakolaista, mutta Israelin ehdoton tavoite on säilyttää juutalaisenemmistöinen valtio.

Jordanin Länsirannalla, Itä-Jerusalemissa ja Gazan alueella asuvien arabien ja arabipakolaisten asema muuttui vuoden 1967 kuuden päivän sodan seurauksena. Näistä alueista tuli Israelin miehittämiä ja tällaisena ne ovat kansainvälisen oikeuden mukaan säilyneet jo kohta 50 vuotta.

Miehitetyillä alueilla on osittainen itsehallinto, pääasiassa suurimmissa kaupungeissa kuten Jeriko, Nablus, Ramallah, Betlehem ja Hebron. Poliittisena tavoitteena on itsenäisen arabivaltion muodostaminen palestiinalaisalueille. Mahdollisuus itsenäiseen arabivaltion näyttää kyllä paikan päältäkin katsottuna aika teoreettiselta mahdollisuudelta.

Ensinnäkin Israel pitää käytännössä valtaa miehitetyillä alueilla, ehkä Gazaa lukuun ottamatta. Samaria ja Juudea ovat lisäksi taloudellisesti ja poliittisesti eristettyjä. Israel suojelee itseään kokemaltaan väkivallalta korkeilla betonimuureilla ja piikkilangoilla, joiden läpi kulkeva liikenne valvotaan tarkasti. Ilman työpaikkaa Israelissa ei palestiinalaisnuorilla ole asiaa Israelin puolelle. Kulku ulkomaille tapahtuu siten naapuriarabivaltioiden kautta.

Kun miehitettyjen alueiden tulevaisuus on monellakin tavalla epävarma, investoinnit tuotantoon jäävät heikoiksi ja sen seurauksena ovat heikot taloudelliset kehitysnäkymät. Niinpä koulutetut arabinuoret lähtevät hakemaan tulevaisuutta muista arabimaista tai kauempaakin. Monista kaupungeista on jopa 80 % koulutetuista nuorista lähtenyt. Edessä voi siis olla toimeentulomahdollisuuksien heikkouden vuoksi arabialueiden vähittäinen näivettyminen. Jo nyt suuri osa väestöstä elää ulkomaisten avustusten varassa. Eteenpäin pyrkiville nuorille tämä ei riitä.

Israelille sopii hyvin arabialueiden näivettyminen ja väestönkasvun tyrehtyminen. Juutalaiset tulevat aina pitämään kiinni juutalaisenemmistöisestä Israelista. Nykyisin Israelissa asuu 6 miljoonaa juutalaista ja 1,7 miljoona islamilaista arabeja. Koko Palestiinan alueen arabiväestön lukumäärä on hieman yli 5 miljoonaa.

Israel on vuosikymmenien aikana perustanut miehitetyille alueille siirtokuntia, joissa asuu 350 – 370 000 juutalaista. Jos miehitetyt alueet itsenäistyisivät, siirtokunnat tulisi purkaa ja juutalaisten poistua alueelta. Tämä on mahdottomuus. Jo muutaman tuhannen ihmisen siirtokunnan poistaminen Siinailta Egyptin ja Israelin vuoden 1979 rauhasopimuksen perusteella oli Israelissa erittäin vaikea poliittinen prosessi. Miehitettyjen alueiden siirtokuntia ei tulla purkamaan.

Ainoa pitkän aikavälin mahdollisuus umpisolmun ratkaisemiseksi on antaa aikanaan Israelin kansalaisoikeudet miehitettyjen alueiden arabeille. Vie kuitenkin vielä pari kolme sukupolvea ennen kuin kaikki osapuolet varmistuvat, että juutalaiset säilyvät senkin jälkeen selvänä enemmistönä Israelissa.

Miehitettyjen alueiden arabien katkeruus, joka juontaa juurensa jo karkotuksen ajoilta, ja jota nykyisen Israelin varsinkin nuoriin kohdistama kovakourainen kohtelu – suojellakseen itseään terroristeilta – syventää ja sementoi, tulee olemaan sukupolvien ongelma. Vihanpito ja katkeruus eivät poistu moniin sukupolviin.