Kiinassa riittää ihmettelemistä

”Se on aika kiinalainen juttu”, oli aikanaan tapana sanoa, kun asia oli niin monimutkainen tai vaikeaselkoinen, ettei siitä osannut oikein sanoa mitään. Edellinen sukupolvi puhui puolestaan ”keltaisesta vaarasta”, joka tulevaisuudessa voi meitä uhata. Tätä rotuominaisuuksiin viittaavaa uhkatekijää kuitenkaan koskaan selitetty, eli mikä se uhka oikeastaan voisi olla.

2000-luvun alussa Kiina nousi esiin toisella tavalla. Alettiin puhua Kiina-ilmiöstä. Tämä ilmiö onkin totista totta. Itse perehdyin aiheeseen pitämällä vuosina 2003 – 2006 Helsingin yliopiston avoimessa korkeakoulussa ikäihmisille kurssia, jonka teemaksi olin valinnut otsikon: Kiinan talouskasvu muuttaa maailmaa. Näin on todella käynyt ja muutos jatkuu.

Kiinan viimevuosien talousreformit on helposti ajoitettavissa ja seuraukset mitattavissa. Kaikki alkoi vuodesta 1976, kun suuri ruorimies, Mao kuoli. Mao oli viime töinään yrittänyt siirtää vallan valitsemalleen seuraajalle, Hua Kuo-fengille. Hänet valittiinkin Kiinan pääministeriksi, mutta jo vuonna 1978 todellinen valta siirtyi pitkän linjan kommunistille ja puoluemiehelle Deng Xiaopingille. Tuosta vuodesta alkaen Kiinan taloutta alettiin siirtää kohti markkinataloutta, ja kaikki on ollut sen jälkeen nykyajan tärkeintä taloushistoriaa.

Reformit alkoivat maataloudesta, minkä seurauksena kotimainen viljantuotanto nousi parissa vuodessa 50 prosenttia. Merkittävintä kuitenkin oli, että vuodesta 1992 alettiin perustaa rannikkovyöhykkeille ns. erityistalousalueita. Näille alueille investoivat ulkomaiset yritykset saivat merkittäviä veroetuja sekä oikeuden palauttaa voitot kotimaahan. Investoinnit Kiinaan nousivat kymmeniin miljardeihin ja niiden seurauksena teollinen tuotanto alkoi siirtyä Kiinaan.  

Hurjan muutoksen seurauksena Kiinan talous on kasvanut yli 30 vuotta keskimäärin lähes kymmenen prosenttia vuodessa. Se on merkinnyt talouden kaksikymmenkertaistumista ja nousua toiseksi suurimmaksi taloudeksi Yhdysvaltojen jälkeen. Kun Kiinan teollisuustuotteiden viennin osuus maailman koko viennistä oli vuonna 2000 noin prosentti, osuus oli noussut vuoteen 2012 mennessä yli 11 prosenttiin. Arvoltaan joka kymmenes teollisuustuote tai vähän ylikin tulee Kiinasta. Joissakin tuotteissa Kiinan osuus on jopa käsittämätön. Lehtitiedon mukaan esimerkiksi yhdeksän kymmenestä kannettavasta tietokoneesta koottaisiin Kiinassa.

Vastaavaa lukujen ketjua voisi vyöryttää loputtomasti. Tulevaisuuteen katsoessa ei voi muuta todeta kuin että 2000-luvun ensimmäinen vuosisata on Kiinan ja Aasian vuosisata.

Kiinaa seurataan ja ihmetellään kautta maailman. Ihmettelemistä riittää ja se on helppoa, mutta ymmärtäminen on jo vähän vaikeampaa. Erityisesti muutoksen mittakaavan ja nopeuden ymmärtäminen on vaikeaa. Kiinassa asuu yli 1300 miljoonaa ihmistä, eli kaksi kertaa niin paljon kuin Euroopassa tai neljä kertaa kuin Yhdysvalloissa. Kun talouden kasvuluvut ovat jatkuvasti lähes 10 prosenttia vuodessa, muutoksen mittasuhteita on vaikea hahmottaa.

Kiinaa ei ole helppo ymmärtää senkään vuoksi, että Kiinan kulttuuri on suurelta osin kehittynyt erillään lännestä. Kiinasta löytyy paljon vain sille tai sen naapureina asuville tytärkulttuureille tyypillisiä seikkoja ja piirteitä. Lisäksi se on ainoa korkeakulttuuri, joka on jatkunut yli 4000 vuotta.

Ensimmäinen ajatuksellinen läpimurto itselläni tapahtui kirjallisuuden kautta. 1990-luvulla – en muista tarkkaa vuosilukua – luin kiinalaisen naiskirjailijan ja historioitsijan vuonna 1993 suomeksi julkaistun kirjan Villijoutsenet. Kirjoittaja oli vuonna 1952 syntynyt Jung Chang. Kirja kertoo kolmen naisen tarinan, kirjoittajan isoäidin, äidin ja hänen omansa. Naisten elämä kattaa kirjassa koko vuosisadan, 1900-luvun. Isoäiti myytiin Pohjois-Kiinassa vuosisadan alkupuolella jalkavaimoksi sotalordille. Äiti meni naimisiin poliittisesti aktiivin nuoren miehen kanssa ja he kohosivat korkeaan asemaan Maon kommunistisessa Kiinassa.

Jung Changin vanhemmat – erityisesti isä – murskautuivat Maon kulttuurivallankumouksen mielivaltaan. Jung Chang itse kävi läpi Maon valtakauden vaiheet erilaisine kampanjoineen aina Suuresta harppauksesta (1958) kulttuurivallankumouksen pyörteisiin. Hän koki perheen vastoinkäymiset ja nuorten lähettämisen maaseudulle sekä tehtaisiin. Jung Chang oli ensimmäisiä, jotka Deng Xiaopingin valtaantulon jälkeen lähetettiin ulkomaille oppimaan englantia. Kirjoittaja jäi tälle tielle, meni naimisiin englantilaisen historioitsijan kanssa ja alkoi kirjoittaa Kiinaa valaisevia ja Kiinan historian tulkintaa muuttavia teoksia.

Jung Changin miehensä Jan Hallidayn kanssa vuonna 2005 julkaisema mammuttiteos Mao Zedongista oli toinen viime vuosisataa Kiinassa läpivalaiseva tutkimus ja kirja. Jung Changilta kysyttiin, mitä hän haluaisi sanoa Maosta kirjan kirjoittamisen jälkeen. Jung Chang sanoi, ettei hänellä ole mitään hyvää sanottavaa Maosta. Kirjassa Mao näyttäytyykin henkilönä, jolla nuoresta alkaen oli itsestään kuva yli-ihmisenä ja jonka ei tarvinnut antaa mitään arvoa muille. Suhtautuminen ja asenne pahenivat iän karttuessa. Jälki olikin hirvittävää. Maon toiminnan seurauksena jopa 70 miljoonaa kiinalaista sai surmansa.

Viime vuonna Jung Chang julkaisi uuden teoksen, jossa päähenkilönä on Kiinan viimeinen keisarinna, Cixi (1835 – 1908). Nyt tarkastelujen ajankohtana on 1800-luvun jälkipuolisko. Ajallisesti Kiinan viimeisen keisarinnan ja Maon elämät leikkaavat hieman, koska Mao syntyi vuonna 1893 ja oli keisarinnan kuollessa 15 vuoden ikäinen.

Historian kirjoissa keisarinna Cixi:stä on varsin negatiivinen kuva. Säilyneen kuvan mukaan Cixi otti vallan heikolta mieheltään sekä keisareiksi miehen kuoltua nostetuilta pojaltaan sekä sisarensa pojalta. Historian kirjat kertovat, että Cixi olisi ollut este Kiinan välttämättömälle uudistumiselle. Jung Chang haluaa kirjassaan osoittaa, että tilanne oli aivan päinvastoin. Viimeiset Ging-dynastian keisarit olivat heikkoja ja konservatiivisia. Aloitteet uudistuksille tulivat Jung Changin mukaan melkein yksinomaan Cixin taholta. Kiina oli jo ensimmäisestä oopium-sodasta (1839 -1842) alkaen joutunut länsimaiden, ensin Englannin ja Ranskan, sittemmin myös Saksan, Venäjän ja myös Japanin kaltoin kohtelemaksi. Kiinan kannalta nöyryyttävin vaihe alkoi toisesta oopium-sodasta, kun Englanti ja Ranska tuhosivat vuonna 1860 mittaamattomia taideaarteita käsittäneen keisarillisen kesäpalatsin Pekingin lähellä. Jopa ranskalaiset kavahtivat tätä barbarismia.

Jung Changin viimeinen kirja kertoo kuinka vaikeaa on muuttaa vanhat ja kangistuneet sekä kaikkea kehitystä estävät instituutiot ja tapakulttuurit uusiksi. Varsinkin naisena Cixi:llä oli suunnattomia vaikeuksia ja hän tarvitsi myös raakaa valtapolitiikkaa saadakseen välttämättömiä muutoksia aikaan.

Jung Changin kolme jättiteosta muuttaa käsitystä Kiinan historiasta ja myös sitä kuvaa, mitä nykypäivästä pitää ajatella. Niiden kirjoittaminen osoittaa valtaa kykyä käsitellä aineistoja ja historiallisia lähteitä tavalla, joka on vain harvoille mahdollista.  

Itsellä oli mahdollisuus tavata Jung Chang Akateemisessa kirjakaupassa vuonna 2006, kun kirja Maosta julkistettiin suomeksi. Pienikokoinen, mustatukkainen kiinalaisnainen esiintyi selkeäsanaisesti ja täynnä tarmoa. Ehkä hänen sanomansa Maosta oli yksipuolisen tuomitseva ja nyt taas Kiinan viimeisestä keisarinnasta aika pitkälle ymmärtävä. Siitä huolimatta on jättisuoritus, että yksi ihminen on kyennyt muuttamaan miljoonien käsitystä jättivaltiosta, Kiinasta.

Jung Changin teosten taustaa vasten on aika irvokasta, että Maon kuva on edelleen nyky-Kiinan paraatipaikalla, Taivaallisen rauhan aukiolla, Kielletyn kaupungin portin yläpuolella. Nyky-Kiina ei ole tehnyt tiliä Maon hirmuvallan aikaan. Varmaankin sen vuoksi, että nykyisen poliittisen johdon asema on jatkoa Maon ottamalle vallalle vuonna 1949. Diktatuurista ja hirmuvallasta siirtyminen demokratiaan ei ole helppoa. Deng Xiaoping teki Kiinan paremman tulevaisuuden eteen paljon. Kiinalaisten kannalta kehitys on vielä kesken.

Meille ei-kiinalaisille Kiinan historian, kulttuurin ja saavutusten opiskelu on jatkuva löytämisen ja ihmettelyn paikka. Se on myös välttämätöntä, koska Kiinaa ei missään suhteessa voi enää maailmanpolitiikassa, maailmanlaajuisessa kulttuurikehityksessä, ympäristökysymyksissä tai taloudessa ohittaa. Kiinalaisten vaurastuessa kohtaamme heitä yhä useammin myös arkipäivässä. Näistä kohtaamisista voi myös paljon oppia.

Kunnianosoitus Matti Kassilalle

Sunnuntaina 12.1.2014 elokuvaohjaaja, professori Matti Kassila täytti 90 vuotta. Kassilan elämään ja uraan kiteytyy mittava osa suomalaista elokuvahistoriaa. Ensimmäiset elokuvaan liittyvät työnsä Kassila teki jo 1940-luvun puolivälissä, heti päättyneen sodan jälkeen. Ensimmäinen ohjaus on vuodelta 1949, Isäntä soittaa hanuria. Viimeinen pitkän elokuvan ohjaus on vuodelta 1994, Kaikki pelissä. Jonkinlainen henkinen testamentti oli jo toiseksi viimeinen elokuva, Sillanpää-ohjaus Ihmiselon ihanuus ja kurjuus (1988), jossa Lasse Pöysti ja Liisa-Maija Laaksonen loistivat.  Viimeisten ohjausten jälkeen Kassila jatkoi kirjallista työtä, jonka tuloksena syntyivät mm. kirjat Kun pappa nauruun kuoli –eroottisia tarinoita (2007) ja Suurten elokuvaohjaajien jäljillä (2012).

On aivan oikein, että Yleisradio on kunnioittanut Matti Kassilan pitkää työuraa ja aikaansaannoksia syntymäpäivän aikaan ajoitetuilla TV-elokuvilla ja -ohjelmilla.  Viikonvaihteeseen 11./12.1. oli sijoitettu Teema-kanavalle peräjälkeen klassikoiksi muodostuneet kolme Palmu-elokuvaa; Komisario Palmun erehdys, Kaasua, komisario Palmu sekä Tähdet kertovat, komisario Palmu. On moneen kertaan todettu, Palmu-elokuvat muodostuivat Matti Kassilan elokuvauran huipentumaksi, eikä syyttä.

Matti Kassila on itse sanonut, että Komisario Palmun erehdys on hänen täydellisimmin onnistunut työnsä. Ohjaaja oli syksyllä 2012 Espoon eläkeliiton yhdistyksen tilaisuudessa puhumassa työstään ja urastaan. Tällöin hän kertoi, että ko. elokuvassa hän sai käyttää kaiken monipuolisen kokemuksensa, jota oli jo viidentoista vuoden aikana elokuvan tekemisestä kertynyt. Hänhän oli aloittanut vuonna 1946 Valentin Vaalan kuvaussihteerinä elokuvayhtiö Suomi-Filmissä.

Mikä sitten teki Palmu-elokuvista ja erityisesti Komisario Palmun erehdyksestä niin erinomaisen? Senhän elokuvakriitikotkin valitsivat vuonna 2012 kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi Suomessa.

Kansainvälisesti tunnettu ohjaaja Martin Scorcese on sanonut, että 90 prosenttia elokuvan onnistumisesta ratkeaa roolien osajaolla. Tässä on varmasti paljon liioittelua - mutta kuitenkin totta toinen puoli. Varsinkin Komisario Palmun erehdyksessä tuntuu kuin jokainen näyttelijä olisi luotu osaansa. Matti Kassila kertoikin TV-dokumentissa (2006), että esimerkiksi Mika Waltarin luomaa hahmoa komisario Palmuksi sovitettiin ja terävöitettiin Joel Rinteen persoonaan paremmin sopivaksi. Niinpä Joel Rinne pääsee ”revittämään” hiljaisen komiikan keinojaan laidasta laitaan. Olemuksellaan ja äänellään Rinne hallitsee sekä hahmoa että kuvaa suvereenisti, mutta uskottavasti.

Elokuva perustuu parhaimmillaan hyvään tekstiin, käsikirjoitukseen. Matti Kassila alkoi työstää Palmu-elokuvan käsikirjoitusta Mika Waltarin rikosromaanin, Kuka murhasi rouva Skrofin, pohjalta. Kassilan mukaan alkuperäinen teksti vaati paljon sovittamista, jotta siitä saatiin enemmän  elokuvallinen. Elokuvaan vaikutti henkilöiden lisäksi myös tapahtumapaikkojen valinta, Helsingin miljööt. Niiden tuli soveltua 30-luvun tunnelmaan. Tämäkin onnistui niin hyvin, että elokuvan tapahtumapaikoista on tullut itsessään friikkien ”pyhiinvaelluskohteita”.

Onnistuneen kokonaisuuden ja onnistuneiden yksityiskohtien huipentumana pidetään Leo Jokelan lauluesitystä ”Silmät tummat niin kuin syksyinen yö”. Reilun minuutin pätkä onkin huvittavuudessaan ja huumorissaan suomalaisen elokuvan ehdoton huippusaavutus. Itsellekin kohtaus on muodostunut keinoksi irtautua alavireisyydestä, silloin kun maailma masentaa. Kun katselee pätkän Youtubesta, mieli on taas valmis uusiin taistoihin.

Matti Kassila kertoi, että kohtauksen tyyli ja rytmi syntyivät ihan kuin vahingossa. Laulukohtausta oli kuvattu jo monta kertaa, mutta jokin ei ollut kohdallaan. Ikään kuin vahingossa Leo Jokela heilautti laulun ja säestyksen tahdissa vasenta kättään, ja Kassila oivalsi heti, että tässä se on. Niinpä Leo Jokelan ilme ja vasemman käden sekä vasemman olkapään heilahdukset alleviivaavat kohtauksen tunnelman ja sanoman.

Kassila toteaa Tv-dokumentissa, että Leo Jokelaa oli ohjattava ikään kuin epäsuorasti. Jokela oli näyttelijänä niin herkkä, että suora sanominen sai hänet helposti lukkoon. Kassilan mukaan Leo Jokelan rooli, etsivä Kokki, toimi kuvassa tapahtumien ja Palmun reaktioiden kommentoijana. Pienillä eleillä, ilmeillä ja tokaisuilla Leo Jokelan Kokki alleviivasi tapahtumien ja tunnelmien kulkua.

Miten sitten laulua ja Leo Jokelan esitystä voisi analysoida ja tulkita. Mistä tunteesta ja tunnelmasta se kertoo? Miksi se on niin hyvä, että se kerta toisensa jälkeen jaksaa puhutella?

Yhtä vastausta näihin kysymyksiin ei liene, vaan jokainen tuntee ja tulkitsee kokemuksen hieman omalla tavallaan.  Tämä varaus huomioon ottaen voinen pohtia vaikutusta omalta kannaltani. Lähtökohtana on tietysti Usko Kempin sanoittama ja säveltämä humppa ”Silmät tummat kuin syksyinen yö”. Monelle meistä siihenkin sisältyy muistoja vuosikymmenien takaisista lavatansseista.

        Silmät tummat niin kuin syksyinen yö

        koskaan rauhaa mulle ei suo

        Vaikka kuljen ääriin maailmojen

        näen aina silmät nuo

        Ne täynnä kyyneleitä katsoo syyttäen

        mä niitä koskaan unhoittaa voi en

        Silmät tummat niin kuin syksyinen yö

        aina seuraa sielussain

        

Sanoissa kuvastuu menetetty nuoruuden rakkaus tai mahdollisuus. Tummasävyistä ilmettä alleviivaa syyllisyys, joka ulottuu sielun perukoille saakka. Syksyinen yö lähestyy pimeyden ydintä. Tällaisen tunteen voi jokainen tavoittaa tai ainakin kuvitella.

Eleiden ja asentojen lisäksi Leo Jokelan hahmo ilmentää hyvin sekä laulun sanomaa että suomalaista miestä. Reppana ihan kuin katuu olemassaoloaan – ainakin tekemisiään.

Kassilan tv-dokumentin otsikkona on ”Kuva elää!”. Se oli hänen ensikosketuksensa tunne, kun isä vei hänet viisivuotiaana katsomaaneläviä kuvia, elokuvaa. Elokuva on kestänyt taidemuotona ja viihteenä hyvin aikaa. Elävien kuvien historia yltää yli sadan vuoden taa. Elokuvien luomaan todellisuuteen ja tunnelmaan liittyy dokumentaaristen tekijöiden ohella jotakin maagista. On sanottu, että elokuvan todellisuus syntyy katsojan aivoissa, mielikuvissa. Näin tietysti onkin. Joillakin ohjaajilla on kyky luoda kuvien avulla uskottavia ja elämyksellisiä mielikuvia. Se on sekä ammattitaitoa että ennen kaikkea neroutta. Matti Kassilan töistä voi näitä löytää.

                                                                                                                       

Hyvinvointia kaikille

Viimeaikaisen talous- ja yhteiskuntakeskustelun ytimessä on kysymys, mikä on ns. hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuus. Ovatko vuosikymmenien aikana luodut hyvinvointipalvelut rapautumassa? Onko aikaansaadun palvelujärjestelmän pohja putoamassa pois kansantalouden kriisien vuoksi? Kun näitä mietitään, tarkoitetaan julkisen sektorin, valtion, kuntien ja eläkerahastojen tarjoamia sosiaali- ja terveydenhoidon palveluja, koulutusta sekä eläkkeitä ja muita tulonsiirtoja.

Hyvinvointi koostuu edellä viitattujen seikkojen lisäksi monista muista tekijöistä. On paljon sellaisia hyvinvointitekijöitä, joita kullakin seudulla on saatavilla, ja jotka ovat joko aivan ilmaisia tai varsin pienin kustannuksin saavutettavissa. Jotkut hyvinvointipalvelut, jotka julkisin varoin tuotetaan, lähes kustantavat itsensä. Tarjolla olevat mahdollisuudet riippuvat kyllä osittain paikkakunnan tai seudun varallisuudesta, luonnonoloista tai kulttuurihistoriasta. Tässä kirjoituksessa tarkastellaan tilannetta lähinnä Espoon näkökulmasta. Espoon tarjontaan ja olosuhteisiin kirjoittaja on perehtynyt runsaan 40 vuoden aikana.

Espoo on vanhaa kartanokulttuuriseutua, missä lukuisat kartanot alustalaisineen muokkasivat maisemaa Suomenlahden ranta-alueelta Nuuksion järviylängölle saakka. Vielä toisen maailmansodan jälkeen Espoon väkiluku oli vain parikymmentä tuhatta. 2010-luvun alussa väkiluku ylitti jo 250 000, eli se oli 60 vuodessa yli kymmenkertaistunut. Paikkakunnalle oli muuttanut ja muuttaa nuorta, varsin hyvin koulutettua väkeä. Väki on sijoittunut työvoimaksi pääkaupunkiseudun lukuisiin asiantuntija-, yritysjohtaja- tai virkamiestehtäviin. Näin ollen paikkakunnalle on kertynyt vaurautta useimpia maan muita paikkakuntia enemmän.

Tästä vauraudesta pääsevät nyt monet nauttimaan myös edullisten tai ilmaisten hyvinvointipalvelujen muodossa. Erään esimerkin ilmaisista palveluista tarjoaa 68 vuotta täyttäneille annettu ikäihmisten seniori sportti –kortti. Kortilla pääsee ilmaiseksi kaikkiin Espoon liikuntatoimen uimahalleihin, kuntosaleille sekä ohjattuun liikuntaan. Leppävaaran uimahallin sulkeuduttua peruskorjauksen ja laajennuksen vuoksi, olen käyttänyt Keski-Espoon uimahallin mahdollisuuksia.

Keski-Espoon uimahalli ja sen kuntosalit on rakennettu Kuninkaantien lukion yhteyteen. Ikäihmiset pääsevät sporttikortilla uimahallin pukeutumishuoneeseen vaihtamaan vaatteet ennen kuntosalille menoa. Opastuksen jälkeen suurin osa kuntosaliajoista on varattu vapaaharjoitteluun, missä kukin oman aikataulunsa ja mieltymyksiensä mukaan rasittaa lihaksiaan tai venyttelee jänteitään.

Kuntosalikäynnin jälkeen on vuorossa sauna ja uimahalli. Saunaosastolla on kaksi eri kuumuusasteen suomalaista saunaa sekä höyrysauna, eli turkkilainen sauna. Uimahalli on pieni mutta viihtyisä. Altaita on useampia. Päiväaikaan, kun senioreilla on hyvää aikaa saunoa ja uida, seurana ovat päiväkotien lapset tai kotiäidit ja isovanhemmat lapsien tai lastenlasten kanssa. Saunasta, pesutiloista ja allasosastosta tulee mieleen roomalaiset yleiset antiikinajan kylpylät. Niissäkin Rooman vapaat miehet ja naiset viettivät aikaansa ja hoitivat kuntoaan.

Halutessaan ikäihmiset voivat korttia näyttämällä ruokailla alennettuun hintaan lukion nuorten joukossa. Hoikat, vaaleahiuksiset tytöt ja pitkät, energiset nuoret miehet eivät ihmettele sivupöytiin sijoittuvia ikäihmisiä. Tarjoiluhenkilökunta, joista monet ovat aksentista päätellen maahanmuuttajia tai ulkomaalaisia, ovat hyvin ystävällisiä.

Kuninkaantien lukion uimahalliin pääsee kätevästi julkisilla kulkuvälineillä, busseilla, joten käynnit eivät tule kalliiksi. Hieman enemmän tulee kustannuksia, kun ajaa omalla autolla Nuuksion ulkoilualueelle. Espoon keskuksesta tai Bembölen risteyksestä sinne on vajaa parikymmentä kilometriä. Nuuksionpää kuuluu Nuuksion laajaan kansallispuistoon ja ulkoilualueeseen. Alue kattaa suuren osan Luoteis-Espoota ja jatkuu Vihdin sekä Kirkkonummen puolelle.

Nuuksionpään Haukkalammelta lähtee kolme eripituista ja vaikeusasteista kävely- ja vaellusreittiä, Haukankierros (4 km) ja Korpinkierros (8 km) sekä Punarinnankierros (2 km). Näiden kierrosreittien lisäksi voi valita polkuja, jotka vievät Nuuksion 45 neliökilometrin laajuisen kansallispuiston muille ulkoilualueille, Salmiin, Kattilaan, Pirttimäkeen sekä Luukkiin.  Järviylängön maasto on hyvin jylhää, kalliosta, metsäpeitteeltään vaihtelevaa sekä lampien, lehtojen ja soiden värittämää. Kroppa virkistyy, silmä ja sielu lepäävät. Kerrotaan, että karhukin pitää joskus majaa kansallispuiston rauhassa.

Nuuksionpäähän ajetaan Pitkäjärven rantaa pitkin Solvallan urheiluopiston ohi. Solvallassa on vuoden sijainnut moderni Haltian luontokeskus. Se on nykyaikaisen puurakentamisen malliesimerkki. Rakennuksessa sijaitsee luontonäyttely nykyaikaisine museorakenteineen sekä kahvila-ravintoloineen, missä voi puolestaan nauttia kahvin ohella mahtavasta maisemasta yli Solvallan Pitkäjärven.

Vanhan puurakentamisen tunnelmasta voi nauttia Bembölen kahvituvassa. Bellin kantatilan maille rakennettiin aikanaan kestikievari. Nykyisen rakennuksen vanhimmat osat ovat jo vuodelta 1737. Kievari ja nykyinen kahvitupa sijaitsee vanhan Kuninkaantien varressa runsaat parikymmentä kilometriä Helsingistä. Se oli siis hevosaikaan sopivan päivämatkan päässä. Kuninkaantie toimi Ruotsin vallan aikana mm. postitienä Turun ja Viipurin välillä. Kuninkaantietä ovat kulkeneet 1300-luvulta alkaen kuninkaat, kuriirit, papit ja porvarit sekä armeijat.

Bembölen kahvituvan tunnelmassa voi helposti aistia vuosisatojen patinan. Tumma sisäkatto kannatinhirsineen, lautaseinät ja leveät lattialankut sekä keittiönurkkaa vasten rakennetussa suuressa avotakassa palavat koivupöllit antavat aidon tupatunnelman. Kahvitupa toimi Talvisodan aikana Kätilöopiston synnytyssalina. Seinällä olevasta muistotaulusta voi myös lukea, että tällä paikalla sijaitsi Jatkosodan alkaessa JR 45:n II pataljoonan perustamispaikka. Pataljoona lähti täältä sotaan 20.6.1941.

Kahvitupa oli siis sotien aikana tärkeä paikka kotirintaman huollolle. Tunnelmaa voi tänäänkin kohottaa nauttimalla tuvan tarjonnasta juomalla kupin kahvia mukipossun tai karjalanpiirakan kanssa. Tarjonta on kotitekoisen makuista, vain johtuneeko se ympäröivästä miljööstä.

Kun palaa Kuninkaantietä pari kilometriä Bembölestä Espoon entiseen kirkonkylään, tulee Espoon vanhalle kirkkomäelle Espoon harmaakivikirkon, nykyisen Espoon tuomikirkon alueelle. Kirkon vanhimmat osat ovat peräisin jo 1480-luvulta ja rakennus on siten pääkaupunkiseudun vanhimpia rakennuksia, ellei vanhin. Kirkon ohella erityisen hartaan tunnelman luo kirkkoa ympäröivä kirkkomäki, joka muodostuu laajalle, eri puolille kirkkoa ulottuvasta hautausmaasta. Vaikea kuvitella harrastunnelmallisempaa näkyä, kun jouluaattoiltana valkeaan hankeen peittyneitä hautakiviä valaisee lukemattomien hautakynttilöiden valomeri.

Omalta osaltani halvinta hyvinvointitarjontaa edustaa Träskändan kartanomiljöö Espoon Järvenperässä. Se sijaitsee runsaan kahden kilometrin kävelymatkan päässä kodista. Aurora Karamzinin kesäpaikkana tunnettu kartanomiljöö on perua 1700-luvun lopulta. Miljööstä tosin löytyy paljon vanhempia elementtejä, koska Kuninkaantie kulki aikanaan myös myöhemmän Träskändan kartanon maiden kautta.  Vanhimmat tammet tien varrella ovat jo 500 vuoden ikäisiä. 32 hehtaarin suuruinen puisto koostuu lukuisista puulajeista. Osaa puistosta hallitsevat havumetsän vanhat kuuset, männyt ja lehtikuuset. Toisaalla on säilytetty niittyjä, joiden ympärillä kasvaa vanhoja lehtipuita, kuten myös alueen läpi virtaavan joen varrella. Kartanon pihalta avautuu englantilaistyyppinen, avara puisto nurmikenttineen, suurine lehmus-, tammi- ja niinipuineen, sekä päärakennusta ympäröivine kukkaistutuksineen.

Kun Nuuksion kansallispuisto antaa elävän tunnelman suomalaisen järviylängön luonnosta upeine piirteineen, eläimeen ja kasveineen, Träskändan puistossa vaistoaa eurooppalaisen kulttuurimaiseman kauneimmat ja rehevimmät piirteet.

Hyvinvointiin kuuluu fyysisen kunnon ylläpitäminen ja huolto. Jos on voinut säilyttää liikuntakykynsä, sen hoitaminen ei tule kalliiksi ja tuottaa monipuolisen nautinnon. Luonto tarjoaa ihmisen silmälle ja sielulle runsain mitoin hyvää oloa ja virkistystä. Kulttuurimaisema sekä rakennettu miljöö, jonka juuret ulottuvat vuosisatojen taa, luo elämään ja elämänmuotoon jatkuvuuden tunneta ja antaa historian tajua. Huolella ja tyylillä rakennetut rakennukset ja ympäristöt kohottavat mielialaa. Vanha uskonnollinen miljöö menneine sukupolvineen vastaa hengellisen sielun tarpeisiin. Meille itse kullekin on siten runsaasti sellaista hyvinvointia tarjolla, jota eivät tilapäiset eivätkä pitempiaikaiset taloudelliset muutoksetkaan uhkaa.

Keskitetty Suomi

Presidentti Mauno Koiviston viisauksia on ajatus, että trendejä ei voi taittaa, vain taivuttaa. Toisaalta haluttua kehitystä voi vahvistaa tai vastaavasti ei-toivottua heikentää. Nämä ovat tehtäviä, joissa yhteisten asioiden hoidolla, politiikalla on rooli. Politiikassa tehdään myös valintoja olemassa olevien vaihtoehtojen välillä. Valinnat perustuvat eri osapuolien asettamaan asioiden tärkeysjärjestykseen.

Vuoden vaihtuessa on yleensä tapana miettiä menneitä ja suunnata tulevaisuuteen. Tässä kirjoituksessa katseen kohteena on koko Suomi, ”sen ystävälliset äidinkasvot”. Tarkastelun taustalla on ajatus, että jälleen kerran ollaan vaiheessa, missä etsitään uuttaa suuntaa. Itse asiassa politiikan todellisuudessa kehitystä hallitsee jo nyt uusi näkemys. Seurauksena on todennäköisesti syntymässä uudenlaiset äidinkasvot, keskitetty Suomi.

Viime eduskuntavaalien tulosten tultua julkisuuteen iloitsi tv:ssä sosialidemokraattinen veteraanipoliitikko Rakel Hiltunen sitä, että keskustalla meni vaalit vielä huonommin kuin demareilla. Hiltusen iloon oli syynä erityisesti se, että uudessa tilanteessa kaupunkikeskuksien suurpuolueet, sosialidemokraatit ja kokoomus, voivat toimia ilman, että keskusta on jarruttamassa.

Harjoitettu politiikka onkin johdonmukaisesti toteuttanut kuluneen vajaan kahden vuoden ajan keskitetyn Suomen ideaa.

Väestön ja elinkeinotoiminnan keskittyminen etelään ja suurimpien kaupunkien alueille ei ole uusi ilmiö. Itse asiassa Suomen asutus ja Suomen asuttaminen sekä eri alueiden elinvoima ovat edenneet ikään kuin pitkinä aaltoina maaseudulle ja maaseudulta pois. Keski-ajan lopulla, alkaen Kustaa Vaasan asutuspolitiikasta, Suomenniemen metsästys- ja erämaiden asuttamista vauhditettiin kuninkaan määräyksillä. Tavoitteena oli Suomenniemen asuttaminen myös Pähkinäsaaren rauhan rajan takana. Maata pysyvään asutukseen valtaamalla laajennettiin valtakunnan vaikutusaluetta. Tämä onnistui hyvin.

Vielä suurempi aalto syntyi toisen maailmansodan jälkeen. Lähes puoli miljoonaa Karjalan evakkoa sekä rintamamiestä asutettiin eri puolille Suomea – keskuksiin, kyliin ja syrjäalueille. Samoina vuosina syntyneet suuret ikäluokat takasivat sen, että väestöä ja elämää oli runsaasti kautta maan. Uusien asuin- ja viljelytilojen raivaus sekä sodan jälkeinen jälleenrakennus saivat aikaan toimeliaisuutta ja elinvoimaa koko maahan. Saavutukset huipentuivat viimein, kun viimeiset kylät saivat 1960-luvulla sähköt ja metsätaloudesta poistui nollaraja, ts. raja, jonka takaa kasvavaa puuta ei kannattanut hyödyntää.

Elinkeinotoiminnan luomisessa valtiolla oli tärkeä rooli. Luonnon ja ympäristön resursseja otettiin maa- ja metsätalouden ohella myös teolliseen käyttöön, maata teollistettiin. Koko maan voimavarat, niin luonnovarat kuin työvoimakin, haluttiin saada käyttöön. Eräänä viimeisistä tämän politiikan hankkeista oli Siilinjärven fosfaattikaivoksen avaaminen 1970-luvun lopulla valtion tuella. Tämä vaihe ei enää toteutunut yksituumaisesti. Mm. myöhempi kauppa- ja teollisuusministeri Erkki Tuomioja arvosteli hanketta jyrkin sanoin Talouselämä-lehdessä. Vähitellen elinkeinoelämää ryhdyttiinkin Suomessa kehittämään pääosin markkinatalouden ehdoin. Yhteiskunnan toimesta pyrittiin luomaan talouden toiminnalle edellytyksiä, väestön koulutusta, vakaata hallintoa, rahamarkkinoiden toimivuutta ja vapautta jne.

Elinkeinoelämän ja väestön aaltoliike oli jo1960-luvulla kääntynyt maalta keskuksiin. Markkinavoimat vetivät maalta väkeä, jopa Ruotsiin saakka. Tätä väestömuutoksen vasta-aaltoa hidasti hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen. Koulutukseen, terveydenhoitoon ja sosiaalitoimeen syntyi mittavasti uusia työpaikkoja ympäri maan. Julkisen sektorin työllisyys kasvoi 1970-luvulta 1990-luvulle noin 400 000:sta yli 700 000:teen. Työllisyyttä, elinvoimaa ja hyvinvointia riitti maan kaikkiin osiin. 

Suomi eli 1980-luvulle saakka suljetun talouden maailmassa. Vain pieni osa – tosin hyvin tärkeä – oli kansainvälisen kaupan ja vapaan kilpailun piirissä. Talouden integroituminen rajojen yli sekä ns. globalisoituminen etenivät sittemmin nopeasti. Se lisäsi ja lisää edelleen talouden rakenteiden muutosten nopeutta. Samaan ilmiöön liittyy myös informaatio- ja kommunikaatioteknologian vallankumous. Ajan ja paikan rajat murtuivat. Ilmiö vahvisti talouden keskittäviä voimia, vaikka ensin toisin ajateltiin. 

Vapaan markkinatalouden vanavedessä ja syntyneen kilpailun ehdoin myös julkisen sektorin, ts. valtion ja kuntien liikelaitokset siirtyvät vaiheeseen, missä tehokkuuden nimissä tuotantoa ja palveluja keskitetään ja automatisoidaan. Valtion palvelut ja liikelaitokset ovat vetäytyneet maalta suurimpiin keskuksiin. Enää ei parinkymmenen tuhannen kunnassa ole muita Vr:n palveluja kuin lippuautomaatti, postin palvelut ovat siirtyneet R-kioskin hoidettavaksi, vero- ja työvoimatoimistot siirtyvät maakuntakeskuksiin. Myös pelastus- ja turvallisuuspalveluja keskitetään. Puolustusvoimien yksikköjä suljetaan. Kaikki tämä merkitsee työllisyyden, toimeentulon ja elinvoiman heikkenemistä maakunnallisten keskusten ulkopuolella.

Väestöä keskittävän aallon muutostrendit ovat vahvoja. Suomessa on kuitenkin vuosikymmenien mittaan ollut tahtoa kehittää koko maata ja luoda politiikalla trendeille vastavoimia. Suuri rooli vastavoimien synnyttämisessä varsinaisen elinkeinopolitiikan rinnalla on ollut koulutuspolitiikalla. Suomi onkin voinut pitkään nauttinut laaja-alaisen peruskoulutuksen tuomasta Pisa-huomista ympäri maailman. Alueellisen kehityksen kannalta vielä suurempi vaikutus lienee ollut koko maan kattavan korkeakouluverkon luomisella. 1960-luvun ja 1970-luvun koulutuspolitiikan kehittämisestä vastanneet poliitikot olivat kauaskatseisia.  Yksiköiden siirtämistä tai perustamista Etelä- ja Lounais-Suomen ulkopuolelle vastustettiin raivokkaasti. Perusteluna oli mm. pelko korkeakoulujen tieteellisen tason laskusta.

Maan kattavan korkeakouluverkon paikkakunnat muodostavat nyt rungon, jonka ympärille koko Suomen väestö halutaan tiivistää. Perusteluksi sanotaan, että terveys- ja hyvinvointipalvelut vaativat järjestäjikseen vahvoja kuntia. Erikoissairaanhoidon huima kehitys ja sen kustannusten tekevät pienille paikkakunnille mahdottomaksi kustantaa asukkailleen tarjolla olevat palvelut. Tilanne vain kärjistyy väestön ikääntyessä ja nuorten siirtyessä työn tai opiskelujen perässä suurempiin keskuksiin. Ongelmat ovat ilmeisiä, mutta poliittinen kulttuurin muutos on nyt siinä, että hallinnolliset ratkaisut haetaan tavalla, joka voimistaa keskittymistä.

Suurista puolueista kokoomukselle ja sosialidemokraateille on luontevaa tarkastella koko maan kehittämistä keskuskaupunkien kautta. Puolueiden edustajat ovat tottuneet operoimaan ja pitämään valtaa niissä. Uuden vallankäyttäjän, vihreiden suhtautuminen keskittämiseen tuntuu etukäteen ajateltuna yllättävältä. Vihreiden ideologiana näyttäisi kuitenkin olevan, että eri syistä parasta olisi, jos väestö keskittyisi ratojen varsiin ja asuisi mahdollisimman tiiviisti. Näin syntyvän hiilijalanjäljen ajatellaan – osittain virheellisesti – olevan mahdollisimman pienen. Vihreät ovat kunnostautuneet myös maaseudun elinkeinotoiminnan rajoittajina.

Sitran toimesta laadittiin vuonna 1981 arvio Suomen talouden kehityksestä vuoteen 2010, eli 30 vuotta eteenpäin. Hanketta johtanut silloinen yliasiamies C.E. Carlsson laati asiantuntijoiden raporttien pohjalta Suomelle kaksi skenaariota, jotka ulottuivat vuoteen 2010, eli Vanhalla vauhdilla ja Vastamäkeen. Vanhalla vauhdilla, jossa kansantuote kasvoi keskimäärin 2 % vuodessa, Suomen väestörakenne 2010 alkoi muistuttaa Keski-ajan lopun, 1500-luvun tilannetta. Suurin osa väestöstä asui Etelä- ja Lounais-Suomessa. Sisämaassa väestö sijoittui muutamaan suurehkoon asutuskeskukseen. Muu osa maasta oli autiota metsä- tai erämaata.

C.E. Carlsonin skenaario ei ole toteutunut. Vaikka kehitys onkin ollut kaavaillun suuntainen, eri tavoin, erityisesti harjoitetun politiikan tuloksena koko maan kehitys on ollut kaavailtua tasapainoisempaa. Jos politiikan painotus siirtyy trendin hidastamisesta kehityksen voimistamiseen, hahmoteltu Suomi saattaa olla tuloksena seuraavan parin kolmenkymmenen vuoden kuluessa. Suomen koko kuva on silloin kovin erilainen. Katsojasta riippuu, pitääkö sitä parempana vai vähemmän toivottuna kuin nykyistä muistuttava alueellinen väestörakenne.

Ylpeyden aiheita

Suomalaisen mielenmaiseman pohjavire on nyt hyvin alakuloinen, jopa masentunut. Tuntuu oikein iholla, kuinka negatiivinen ilmapiiri vyöryy yli. Asiantilaan löytyy varmasti useita ja monenlaisia selityksiä. Tämän, Suomen 96. itsenäisyyspäivänä kirjoitetun blogin tarkoitus ei ole analysoida ja läpivalaista kaikkia ajateltavissa olevia syistä.  Viittaan kuitenkin siihen, että osansa saattaa olla sillä, että elämme jo kuudetta raamatullista laihaa vuotta. 2000-luvun alkupuoli vuoteen 2007 saakka oli niitä lihavia vuosia. Vielä ei kyetä ennustamaan, jäävätkö laihat vuodet seitsemään vai joudummeko tulevaisuudessa tyytymään selvästi heikompaan talouskehitykseen kuin olemme tottuneet. Suomessa kansantuote saavuttanee vuoden 2007 tason vasta 2015. Jo tapahtuneeseen on ollut tuskallista sopeutua.

Kuluvan syksyn masentaviin uutisiin kuuluvat puolestaan kansallisten ylpeydenaiheidemme Nokian kännyköiden myynti Amerikkaan sekä Pisa-tulosten ”romahdus”. Nämähän ovat olleet niitä harvoja seikkoja, joilla Suomi ja suomalaiset ovat kansainvälisesti profiloituneet. Muutenhan meistä maailmalla ei tiedetä kuin että Suomi on kaukainen, kylmä ja kieleltään vähän kummallinen.

Yksilön ja kansakunnan henkisen hyvinvoinnin kannalta on kuitenkin tärkeää, että on olemassa asioita, joista voimme olla ylpeitä, ja asioita, joita voimme kunnioittaa. Ne kohottavat sekä kansakuntaa että yksilöä, ja tuovat tervettä ryhtiä elämään.

Kun katselee historiallisesta perspektiivistä asioita, jotka ovat olleet suomalaisille kunnioituksen tai ylpeilyn aiheita, nousevat esiin lähinnä muita rohkeammat, etevämmät tai muuten kunnioitettavammat henkilöt. Olemme esimerkiksi aina arvostaneet kirjoitetun suomenkielen luojaa, Mikael Agricolaa. 1800-luvulta voi jo mainita useita henkilöitä, jotka voidaan edelleen nostaa ”kansakunnan kaapin päälle”. Ennen kaikkea tulevat mieleen kansallisrunoilija J.L. Runeberg, Kalevalan luoja Elias Lönnrot, suomalaisuuden kohottaja J.V. Snellman sekä suomalaisen maiseman ja sielunmaiseman tulkki, Sakari Topelius.

Vuosisadan lopulla syntynyt taiteen kultakausi nosti esiin useita kuvataiteilijoita, kirjailijoita sekä säveltäjiä. Edellisillä vuosisadoilla tieteen, taiteen, hengellisen kulttuurin sekä suomalaiskansallisen päätöksenteon edustajat loistivat ikään kuin majakat, jotka antoivat suuntaa väestön ja kansakunnan kehitykselle.

Vielä 1950-luvulla haluttiin nostaa ja myös nousi lähihistorian ja silloisen ajan henkilöitä, jotka saavuttivat muita paljon enemmän kunnioitusta ja arvostusta. Vielä silloin kansalliset ylpeydenaiheet kiteytyivät aikaisemmalla tavalla henkilöihin, joihin ihmiset katsoivat kuin ylöspäin. Heiltä odotettiin ja heiltä uskottiin saatavan paljon enemmän kuin inhimillisesti oikeastaan olisi voinut odottaa. Koko viime vuosisadan henkilöksi nousi Suomen marsalkka C.G.E. Mannerheim. Mannerheim saavutti sekä sotapäällikkönä että poliittisena johtajana lähes myyttisen aseman.

Poliittisista johtajista kansakunnan kaapin päälle nousivat presidenteistä J. K. Paasikivi, Urho Kekkonen sekä Mauno Koivisto. He edustivatkin samalla mainiosti keskeisiä yhteiskuntaluokkia, porvaristoa, talonpoikais-/pienviljelijäväestöä sekä työväestöä. Sittemmin poliittisten johtajien – eri tasoilla – asema on murentunut. On käynyt kuten Ilmari Turja jo aikoinaan kirjoitti, ”Ei kukaan oo mikään” (1975). Tänään lienee saavutettu tämä Turjan vitsinomainen pohjalaislausahdus.

Ilman kunnioituksen aiheita on – kuten alussa viittasin – tylsä elää. Mistä siis tänään olemme ylpeitä tai mitä kunnioitamme, kun nyt nämä kansainvälisesti noteeratut ylpeydenaiheet ovat katoamassa? Palaamme kai kansallisiin ylpeydenaiheisiin. Mitä ne sitten voisivat olla? Yhden vastauksen antaa luettelo, johon on kirjattu Suomen viralliset ja vakiintuneet liputuspäivät. Ne eivät välttämättä mene täysin yksiin ihmisten mielissä olevien asioiden ja aiheiden tai henkilöiden kanssa, mutta antavat kyllä mainion läpivalaisun sekä historiaan että nykypäivään.

Liputuspäiviä on nimetty seitsemälle henkilölle suoraan sekä välillisesti vielä kahdelle. J. l. Runeberg, Eino Leino, Aleksis Kivi ja Minna Canth edustavat runoutta ja kirjallisuutta. Mikael Agricola suomen kieltä ja J. V. Snellman suomalaisuuden nousua. Kalevalan ja samalla Suomalaisen kulttuurin päivä kunnioittaa Elias Lönnrotin työtä kansanrunouden kerääjänä. Puolustusvoimien lippujuhlan päivä on sijoitettu Mannerheimin syntymäpäiväksi. Vaikea tietää, miksi Mannerheim ei ole saanut suoraan omaa nimikkopäiväänsä. Kansakunnan kunnioitus on kuitenkin yksiselitteinen, koska kansalaiset valitsivat Mannerheimin Suurimmaksi suomalaiseksi (2004). Jean Sibeliuksen nimikkopäivä edustaa  kansallissäveltäjän lisäksi suomalaisen musiikin arviostusta.

Jos ajattelee, minkä kulttuuritahon henkilö galleriasta puuttuu, ensimmäisenä tulee mieleen kuvataide. Kuka voisi olla paras henkilö? Jos henkilö olisi valittu muutama vuosikymmen sitten, hän olisi varmaankin ollut Akseli Gallen-Kallela, kansallisten ikonien luoja. Tällä hetkellä henkilö voisi olla Helene Schjerfbeck. Schjerfbeckin taidehan on ehkä eniten myös kansainvälistä, kaikkia ihmisiä koskettavaa. 

Virallisella tai vakiintuneella liputuksella kunnioitetut henkilöt edustavat omien saavutustensa ohella siis oman alansa arvostusta. Suomessa halutaan arvostaa ja kunnioittaa myös muunlaisia seikkoja. Eräänlaisia arkielämän arvostuksen kohteita ovat Tasa-arvon päivä ja Suomalaisen työn päivä. Näillä on ehkä myös kansainväliset esikuvat.

Liputtamalla kunnioitamme myös tiettyjä väestöryhmiä. Äitienpäivä ja Isänpäivä koskevat luonnollisesti kaikkia. Jokaisella on tai on ollut oma äiti ja isä, ja monet ovat äitejä ja isiä. Kansallinen veteraanipäivä ja Kaatuneitten muistopäivä osoittavat kunnioituksen niille henkilöille, joita on kiittäminen Suomen säilymisestä itsenäisenä. Sotien aikana koko väestö kantoi helteen, mutta monien kohdalla uhri oli totaalinen.

Liputuspäillä kunnioitetaan myös kansallisuuksia. Suomalaisuuden päivällä arvostamme Suomalaisen kulttuurin päivän tavoin omaa kansakuntaa ja sen saavutuksia. Ruotsalaisuuden päivä, Svenska Dagen, lienee hieman kaksijakoinen. Ilmeisesti ensisijainen kohde on oman maan suurin kielivähemmistö, suomenruotsalaiset. Se, että samana päivänä juhlitaan myös Kustaa Aadolfin päivää, viittaa ilmeisesti Ruotsiin. Tätä voi pitää hieman ristiriitaisena. Vaasa-suku, johon Kustaa II Aadolfkin kuului, loi 1500- ja 1600-luvuilla suurvalta Ruotsin. Ruotsin itäisen osan, Suomen, väestöllä ei liene siitä paljon hyvää sanottavaa. Suomalainen vähemmistö joutui kantamaan suhteellisesti suurimman taloudellisen sekä väestöllisen taakan. Nämä vuosisadat oli todellinen suonenisku Suomen väestölle.

YK:n päivä ja Eurooppa-päivä edustavat kansainvälisyyttä. Niillä korostetaan kuulumista laajempiin yhteisöihin. Ehkä Eurooppa-päivä koetaan suomalaisten mielissä vielä aika päälle liimatulta. Ainakin suhde EU:hun on ristiriitainen, vielä parinkymmenen jäsenyysvuoden jälkeenkin.

Lopuksi on syytä mainita kaksi erityistä liputuspäivää. Suomen lipun päivään, Juhannukseen liittyy itse kullekin myönteisiä muistikuvia ja vielä enemmän sellaisia odotuksia.

Juuri tänään vietetään ja liputetaan yhtä tärkeimmistä ja arvostetuimmista päivistä, Suomen itsenäisyyden päivää. Kansallisesti ja kansalaisten kannalta itsenäisyys on maan suurimpia saavutuksia. Historian kirjat kertovat, ettei sen juhlimisen jatkuminen jo kohta 100 vuotta ole ollut aina itsestään selvyys. Ehkä uhka itsenäisyyden menettämisestä on nykyisin jo erittäin pieni, mutta päivä korostaa kuitenkin velvollisuutta toimia kukin kohdallaan kansakunnan menestyksen hyväksi.

Se tavallinen tarina

Tämän jutun otsikon olen lainannut Hannu Salaman vuonna 1961 julkaisemasta kirjasta, Se tavallinen tarina. Kirja kertoo tarinan nuoresta, maalta kaupunkiin tulleesta, viattomasta ja ymmärtämättömästä tytöstä, joka tulee innokkaan, mutta vastuuttoman vastakkaisen sukupuolen edustajan kaltoin kohtelemaksi. Ehkä tarina oli aikanaan aika yleinen.

Tämä tarina tässä käsittelee kuitenkin aivan eri aikaa ja eri kohderyhmää. Nuorten naisten sijasta on kyse ennen muuta ikääntyvien ja ikääntyneiden, mutta ehkä eräässä suhteessa ymmärtämättömien kokemuksista ja kohtelusta. Tarina on myös sukupuolesta riippumaton. Se kuvaa nykyisen informaatioyhteiskunnan, ehkä vielä paremmin sanottuna kommunikaatioyhteiskunnan tapahtumia. Viime vuosikymmeninä kehitetty informaatioteknologia on luonut ennen kokemattoman vallankumouksen juuri kommunikaatiossa, ihmisten yhteydenpidossa ja vuorovaikutuksessa ajasta ja paikasta riippumatta.

Ennen kuin menen viime päivien omakohtaisiin kokemuksiin, pieni muistikuva neljän vuosikymmenen takaa. Opiskelin vuonna 1971 kesäyliopistossa tietojenkäsittelyopin approbaturia. Luennoitsija piirsi liitutaululle nelikentän, mihin hän kuvasi lyhyesti ihmisen ja koneen, siis tietokoneen, ominaispiirteet. Ihminen on nero mutta hidas. Kone taas on nopea mutta idiootti. Luennoitsijan mukaan kurssin tavoitteena oli, että meistä opiskelijoista tulisi koneen avulla nopeita neroja. Itse päädyin kuitenkin yleensä kombinaatioon hidas idiootti. Ainakin tunsin niin, ja asiaa vahvisti harjoituksia ohjanneen assistentin asiaa alleviivaava katse.

Tämän päivän tarina alkoi tasan viikko sitten, 15. päivä perjantaina. Aamulla avatessani koneen lukeakseni mahdolliset sähköpostit, tietokone avautui mutta sähköposteja ei ilmaantunut. Päivän mittaan kävi ilmi, että operaattori Saunalahden, jolle maksan laajakaistasta ja sähköposteista, koko sähköpostijärjestelmä oli kaatunut. Netin kautta sain kuitenkin selville, että vikaa korjattiin ja yhä useampi posti alkoi toimia, muttei minun. Asia hieman hermostutti, kun viikonvaihteessa odotti parikin sovittua dead linea, joiden informaatio oli määrä välittää sähköpostin avulla.

Yritin omatoimisesti etsiä netin kautta ratkaisua, mutta kun nörttitaipumukset ovat rajoitetut, siitä ei tullut tolkkua. Pääsin kyllä netin kautta Saunalahden sivuille. Sieltä löytyi ajantasaista informaatiota, että korjaus etenee ja useimpien sähköpostit toimivat - muttei minun. Lähdin varmuuden vuoksi Selloon, missä on Elisan liike. Saunalahtihan on Elisan tytäryhtiö.

Sellon liike keskittyy vain myyntiin ja kyseltyäni nörtin näköiseltä nuorelta mieheltä sain vain vastauksen, ettei hän pysty auttamaan, mutta näkee koneelta, että korjaus etenee, vaikkei kaikki postit vielä toimikaan. Hommansa mukaisesti hän alkoi myydä minulle Elisan viihdepakettia, mitä en todella siinä tilanteessa halunnut – enkä muutenkaan.

Testailin omin päin eri vaihtoehtoja ja hankin useampaan kertaan uudet salasanat, kun alkuperäiset olivat unohtuneet. Minulle nimittäin saunalahden sähköpostit ohjataan Outlookin kautta, mikä on monella tapaa kätevämpi kuin Saunalahden sähköpostisivusto. Outlookissa sijaitsevat myös kaikki osoitteistoni ja sen kautta on helppo lähettää liitteitä ja tallettaa aineistoja koneen muistiin.  

Kärsivällisyys omaan apuun loppui lauantaiaamuna ja löysin lopulta puhelinnumeron, jolla voi ottaa yhteyttä Saunalahden/Elisan asiakaspalveluun. Aika nopeasti vastasi mieshenkilö, joka äreästi koetti neuvoa, mitä minun pitäisi yrittää. Se oli pääasiassa sitä, mitä olin jo yrittänyt. Asiasta ei taaskaan tullut enempää kuin lisää ärtymystä. Päätin jälleen odottaa. Aika ajoin tekemäni kokeilut Outlookin kautta osoittivat aina, ettei mitään tapahdu.

Soitin sunnuntaiaamuna uudelleen Saunalahden asiakaspalveluun, ja nyt vastasi ystävällinen nuori nainen. Hänkin neuvoi tilaamaan uudet salasanat ja yrittämään uudelleen. Lupasi kuitenkin panna asian eteenpäin ja kertoi, että he lähettävät tekstiviestin, kun jotakin tapahtuu. Tekstiviesti tulikin, missä kerrottiin, että asia on viety eteenpäin.

Tuskailin sunnuntain ja mietin, miten hoidan eri hommia, joita sähköpostin kautta olin suunnitellut tekeväni. Kiroilin mielessäni ja yritin löytää myös Elisan sivulta palstaa, mihin olisin voinut kirjoittaa valitukset ja purkaa sappeani. Pitkän etsiskelyn jälkeen löysinkin sivuston, jolle voi kirjoittaa mielipiteensä. Se näytti olevan julkinen ja sinne pääsemiseksi piti suorittaa taas kirjautumisrituaali salasanoineen. Sitä rumbaa en jaksanut enää aloittaa, kun minulla oli jo pitkä rivi Saunalahden toimimattomia salasanoja. Nehän olin kirjoittanut huolellisesti muistiin, koska salasana koostuu epämääräisestä joukosta kirjaimia ja numeroita, eikä sitä voi kerralla muistaa.

Maanantaiaamuna soitin taas Saunalahden asiakaspalveluun ja taas vastasi ystävällinen nuori nainen, joka oli kovin pahoillaan. Hän lupasi panna asian eteenpäin ja lähettää tekstiviestin. Tekstiviesti tulikin, missä ilmoitettiin, että asia on pantu eteenpäin.

Sain Pentti Rauhalan hoitamaan senioriverkoston joululounasta koskevan muistutusviestin, kun oma systeemini ei siis toiminut. Päättelin, ettei vika voi olla kovin iso, eli se olisi nopeasti hoidettu, jos vain saisin kiinni jonkun, joka voisi katsoa konettani. Menin uudelleen Selloon kysymään onko Elisalla jossakin pääkaupunkiseudulla palvelua, missä voisin asiantuntijan kanssa nokikkain ja kone mukana ratkoa ongelmaa. Tällä kertaa keskustelin vanhemman myyjän kanssa. Hän ystävällisesti etsikin tällaisen mahdollisuuden, Elisan studion. Ensimmäinen vapaa aika olisi vasta ensi huhtikuussa – eli se siitä.

Yritin uudestaan keksiä, mistä kenkä puristaa. Uusien salasanojen, joita uskollisesti tilasin ja automaatti lähetti, jälkeen hoksasin, etten ollut muistanut yhdessä vaiheessa tallettaa uutta salasanaa. Sellainenkin vaihe näkyi olevan, vaikken sitä heti huomannut.  Nyt pääsin Saunalahden sähköpostisivulle ja pystyin lukemaan ja lähettämään postiani. Liitteeni ja postilistani ovat edelleen Outlookissa, joka ei avaudu. Koska ilman sitä ja liitetiedostoja systeemi ei toimi niin kuin pitäisi, on pakko löytää lähipiiristä joku, joka osaisi putsata Outlookin. Mitään tekstiviestiä Saunalahden puolelta ei ole vielä tullut – vaikka viikko on kulunut - siitä, että he olisivat tehneet jotakin asian hyväksi.

Ensimmäinen ajatus, joka tästä taistelusta jäi, oli se, etteivät operaattorit halua todellisuudessa palvella asiakkaitaan vaan pelkästään myydä ja periä maksuja. Yhteydenotto on tehty hankalaksi tai melkein mahdottomaksi, paitsi puhelimella sen jälkeen kun olin tuon aika huomaamattoman numeron löytänyt. Hyvään palveluun kuuluu se, että asiakas kokee saavansa hieman enemmän kuin odottaa. Näin ei nyt ole. Ja asiakkaan näkeminen ongelmatilanteissa näyttää olevan kauhistus. Monet ongelmat olisivat hyvin nopeasti ja helposti ratkaistavissa, jos voisi jollekin nokikkain kertoa, mistä kenkä puristaa.

Taistelu koneen ja kommunikaatiosysteemien kanssa palautti mieleen muistikuvan radio-ohjelmasta, jonka taisin kuulla joskus 1970-luvulla. Siinä haastateltiin käytännön filosofian professori, nyt jo emeritus, Juhani Pietarista Turusta. Hän pohti ihmisen identifioitumista suhteessa ympäristöönsä. Pietarisen mukaan ihminen on aina suhteuttanut itseään eläimiin ja niiden ominaisuuksiin. Eläimistä löytyy kuitenkin esimerkkejä lähes joka suhteessa siitä, että ne ovat etevämpiä kuin ihminen. Monet ovat nopeampia ja vahvempia. Toiset eläimet kuten linnut näkevät paljon paremmin. Pöllöillä ja esimerkiksi ketuilla kuulo on paljon parempi. Hyvin monilla on hajuaisti moninkertainen ihmiseen verrattuna.

Ihminen on vedonnut vertailussa aina älyynsä ja älykkyyteensä, jotka hänen mielestään ovat parempia kuin eläimillä. Sekään ei tosin ole yksiselitteistä, kun tiedetään, kuinka erinomainen muisti esimerkiksi norsuilla on. Hyvä muistihan on osa älykkyyttä.

Informaatioteknologian aika johtaa Pietarisen mukaan – jos muistan oikein – kuitenkin vertailuun koneen kanssa. Se on ympäristömme tärkeimpiä vaikuttajia. Suhteutamme itsemme tietokoneeseen tai näihin lukemattomiin älylaitteisiin, jotka meitä nyt ympäröivät. Aito kokemus on, että osaamme käyttää – jos osaamme – niiden kapasiteetista vain murto-osan. Jos jossain teemme virheen emmekä älyä sitä, koemme että kone on meitä paljon älykkäämpi. Ainakin koemme itsemme tyhmäksi.

Idiootti on suomennettu vuonna 1954 julkaistussa sivistyssanakirjassa (Hagfors – Manninen) tylsämieliseksi henkilöksi. Kreikan sana idiō´tēs tarkoittaa sananmukaisesti osaamatonta henkilöä. Viikon taistelun jälkeen en ole ihan varma olenko tylsämielinen vain osaamaton henkilö, toivon mukaan enemmän jälkimmäistä.  

Ruokaturva ja ravitsemus kehityksen avaimia

Turvattu ravinnon saanti, jokapäiväinen leipä, ymmärretään yhdeksi tärkeimmistä elinehdoista. Mikään elävä olento – ei ihminenkään – voi jatkaa olemassaoloaan ilman ravintoa. Niinpä eri kulttuurit ja uskonnot ovat nostaneet ruuan keskeiseksi osaksi pyhiä riittejä. Me kristitytkin rukoilemme Isä meidän -rukouksessamme, että ”Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme”. Vanhassa kiinalaisessa tai japanilaisessa ja monessa muussakin kulttuuritraditiossa viedään säännöllisesti vainajille ruokaa, jotta henkien toimeentulo on turvattu rajan toisella puolella.

Ruokaturva, riittävän ravinnon turvaaminen on askarruttanut ihmisiä kautta historian. Yksi kuuluisimmista asiaa pohtineista oli englantilainen pappi ja taloustieteilijä Thomas Malthus, joka julkaisi asiaa koskevan teoksen, An Essay on the Principle of Population, vuonna 1798. Malthusin ajatus oli, että väestö lisääntyy rajoittamattomassa geometrisessa sarjassa (kuten 2, 4, 8, 16, jne.), eli eksponentiaalisesti. Tämä lisäys johtaa väestöräjähdykseen. Näinhän on melkein käynytkin. Kun maapallon väkiluku oli Malthusin aikaan noin miljardin, se on nyt jo yli 7 miljardia.

Thomas Malthus sanoi väestöennusteen lisäksi, että ravinnontuotanto kasvaa vain aritmeettisessa sarjassa (kuten 1,2,3,4, jne.), eli aina saman verran vuodessa. Malthusin mukaan joudutaan pian tilanteessa, missä ravinnontuotanto ei riitä kattamaan väestönkasvun tarpeita. Seurauksena on jatkuva nälänhätä tai aliravitsemus. Ruuan puute väistämättä pysäyttää väestönkasvun.

Malthus erehtyi ravinnontuotannon ennusteessa. Hän ei osannut nähdä tuotantoteknologian kehityksen voimaa. Itse asiassa esimerkiksi viimeisen 50 vuoden aikana ravinnontuotanto on maapallolla kasvanut nopeammin kuin väestö lisääntynyt. Niinpä Malthusia on aika ajoin pilkattu virhearviostaan.

Malthusin merkitys oli kuitenkin paljon syvällisempi ja kauaskantoisempi kuin hänen pilkkaajansa osasivat kuvitella. Malthusin käsitys ravinnon ja ihmisen toimeentulon yhteydestä – niin itsestään selvyys kuin se onkin – antoi Charles Darwinille sysäyksen pohtia ravintoa lajikehityksen moottorina. Darwin julkaisi Galapagos –saarilla ja muuallakin tekemiensä havaintojen perusteella käsityksensä lajien kehityksestä artikkelissaan Lajien synty, The Origin of Species, vuonna 1859. Sen perusajatus on evoluution, luonnonvalinnan keskeinen ellei ratkaiseva merkitys eri lajien ja niiden yksilöiden kehitykselle. Sopeutumalla tarjolla oleviin ravinnonlähteisiin ja muihin olosuhteisiin lajit hakeutuvat niille mahdollisiin tai suotuisiin ekolokeroihin ja siten turvaavat olemassaolonsa.

Riittävä ravinto on siten lajien kehityksen ja olemassaolon edellytys. Ravitsemus ja ruokaturva ovat keskeisimpiä kehitystekijöitä koko luomakunnassa. Tämä pätee myös ihmiseen ja ihmisen luomaan yhteiskuntaan.

Jos kehityspolitiikka, eli kehitysmaiden auttaminen, haluttaisiin fokusoida inhimillisen ja myös yhteiskunnallisen kehityksen ydinalueisiin, merkitsisi se ruokaturvan, riittävän ravitsemuksen ja niiden edellytysten nostamista politiikan keskeisimmäksi päämääräksi. 

Ruokaturva, ravitsemus ja niiden edellytyksenä maataloustuotanto ovatkin olleet tärkeitä kohdealueita kansainvälisessä kehityspolitiikassa. YK:n Maatalous- ja elintarvikejärjestö, FAO oli ensimmäisiä YK:n elimiä, kun se perustettiin vuonna 1945. Maatalous on ollut Maailmapankin keskeisimpiä kehityspolitiikan alueita aina 1970- ja 1980-luvuilta alkaen ja jälleen entistä tärkeämpänä vuosien 2007/08 elintarvikekriisin jälkeen.

YK:n vuosituhatjulistuksessa ja vuosituhattavoitteissa vuodelta 2000 ruokaturva oli ensimmäinen kehitystavoite äärimmäisen köyhyyden poistamisen ohella. Äärimmäisen köyhyyden poistaminen ja nälänhädän tai aliravitsemuksen eliminoiminen ovatkin mitalin kaksi puolta; ne ovat riippuvaisia tosistaan.

Suomessa ruokaturvaa koskeva kehityspolitiikka on ollut ailahtelevaa. Se nousi YK:n ja Maailmanpankin vanavedessä politiikan keskiöön 1980-luvun alussa. 1990-luvulta alkaen globaalin ruokaturvan edistäminen jäi kuitenkin Suomen politiikassa katveeseen. Ensin määrärahoja runteli vuosikymmenen alun talouskriisi, kun kehitysyhteistyövarat putosivat alle puoleen.

Kun kehitysyhteistyön määrärahoja vähitellen vuosikymmenen puolivälistä alkaen nostettiin – tosin pitkän aikaa varsin varovaisesti – maatalouden ja ruuantuotannon edistäminen kehitysmaissa jäivät Suomen politiikassa sivummalle. Ruokaturva säilyi nimellisesti painopistealueena aina vuosikymmenen lopulle kunnes sekin asema poistui vuosituhannen vaihteessa. Kehitysyhteistyöministerinä ollut vihreiden Satu Hassi totesi, ettei maataloustuotannon edistäminen kehitysmaissa kuulu Suomen painopisteisiin.

Suomen politiikassa maataloussektori sai uutta nostetta, kun vuosien 2007/2008 kansainvälinen elintarvikekriisi nosti ruokaturvan keskiöön muuallakin maailmassa. Suomessa mm. eduskunnan ulkoasiainvaliokunta laati varsin perusteellisen muistion ja kannanoton maailman ruokakriisistä (UaVM 8/2008 vp). Valiokunta korosti mm. että ”maatalouteen suunnatun ODA-kelpoisen kehitysyhteistyön rahoituksen määrä tulisi kääntää kasvuun …”. Uudelleen ulkoasiainvaliokunta otti kantaa asiaan Suomen ruokapolitiikkaa käsitelleessä lausunnossaan (UaVL 6/2010 vp). Asiaan viitataan toteamalla, että ”Ulkoasiainvaliokunta pitää hyvänä, että kehitysyhteistyön rahoitusta maatalouteen ollaan kasvattamassa, …” kuten oli tapahtunutkin.  

Ulkoasiainvaliokunnan muistiossa vuodelta 2008 on ehkä määrärahakannanottoa tärkeämpää viittaus ihmisoikeuksiin. Riittävä ravinto on YK:ssa todettu tärkeäsi ihmisoikeudeksi jo vuonna 1966. Kehitysministeri Heidi Hautalan nosti päättyneen ministerikauden suurimmaksi ansioksi ihmisoikeuksien koriostamisen Suomen kehityspolitiikan sisällössä. Näin ollen on tärkeää arvioida koskiko tämä käytännössä myös ruokaturvan edistämistä. Se olisi kuitenkin konkreettisin ja nopein tapa Suomen edistää satojen tuhansien ihmisten mahdollisuutta kehittyä ja elää täysipainoista elämää myös kehitysmaissa.

Uusi kehitysministeri Pekka Haavisto nosti puolestaan omassa avaushaastattelussaan Suomen politiikan keskiöön rauhanturvaamisen. Silläkin saralla ruokaturvalla on suuri merkitys. Viime elintarvikekriisissä syntyi yli 40 maassa väkivaltaisia yhteenottoja ruokapulan vuoksi. Kun tiedetään globaalin elintarviketilanteen ennusteet ja kipupisteet, voi olettaa tilanteen muuttuvat entistä räjähdysherkemmäksi lähivuosina.

Ruokaturva, ravitsemus sekä niiden rooli kehityksessä ja kehityspolitiikassa ovat fundamentaalisia ja suuria tulevaisuuden kysymyksiä köyhille ihmisille ja ihmiskunnalle. Niinpä asiaa on tarkoitus valaista useammassakin kirjoituksessa syksyn ja talven mittaan.